Jessie Burton: Muusa

Jessie Burton: Muusa

Otava, 2018

447 sivua

Suomentanut: Natasha Vilokkinen

(The Muse, 2016)

Luettu: 8.9.2018

Mistä: kirjastosta

Pidin Burtonin Nukkekaapista ja kuulin kehuja myös Muusasta, joten nyt oli sen vuoro.

1960-luvun Lontoossa trinidadilainen Odelle Bastien aloittaa työt Skeltonin taidegalleriassa. Ystävänsä hääjuhlassa Odelle tutustuu Lawrie Scottiin, joka on perinyt äidiltään erikoisen maalauksen. Maalauksen jäljet johtavat 1930-luvulle pieneen espanjalaiskylään Arazueloon, jossa Harold ja Sarah Schloss sekä heidän tyttärensä Olive asuvat vuokraamallaan tilalla. Paikalliset sisarukset Teresa ja Isaac Robles auttavat Schlosseja, mutta Olivea ja Isaacia yhdistää myös maalaaminen. Lopulta taide sitoo Oliven, Isaacin sekä Teresan yhteen.

En ole ihan omalla lukumukavuusalueellani kuvataiteen ympärillä pyörivän tarinan parissa, mutta Burton maalaa kahteen aikaan ja paikkaan sijoittuvaa tarinaa kuva kuvalta näkyviin niin, että solahdan siihen sujuvasti. Burtonin kerronta on viipyilevää, ehkä paikoitellen jopa hidasta, mutta se sopii tarinan tunnelmaan. Pidin hieman enemmän 1930-luvulle sijoittuvasta osasta tarinaa niin henkilöiden kuin tapahtumienkin vuoksi. Mitä tulee ympäristön kuvaukseen Burton kuvaa sekä Espanjan lämpöä että sateista ja savuista Lontoota houkuttelevasti.

     Kenkäni kopisivat asvaltilla ja seikkailumieleni virisi. Oli aivan kesän loppu; Lontoo oli yhtä kuin autojen pakokaasu, tupakantumppi jalkakäytävällä, höyhenpilvet taivaalla. Olin jo kaupungin talojen epäsäänöllisten kasvannaisten ja arpien kokenut tarkkailija. Postinumerot, tiili, ruusupensas tai sen puute, kenkäralli, etuoven porraskorkeus tai portaiden puuttuminen oli kieltä, jota olin oppinut lukemaan. Kaupungissa ei voinut asua panematta merkille, millä kaduilla vallitsi rauha ja millä kaaos, missä oli kapisia koiria loikomassa katuojan vierellä, resupekkalapsia, siistejä pensasaitoja, valoverhon heilahdus. Lontoossa oli monia erilaisia tapoja elää, mutta harvoja tapoja muuttaa sitä elämää jota eli.

Muusa jättää jälkeensä hieman ristiriitaisen tunteen. Periaatteessa kirjassa on kaikki kohdallaan, siinä on kaksi hiljalleen ja taitavasti yhteen liittyvää tarinaa ja aikaa, kaksi toisistaan poikkeavaa ja omalla tavallaan kiehtovaa paikkaa sekä kiinnostavia henkilöitä. Silti tarinaa "vain" lukee, en uppoa siihen niin kuin haluaisin. Luen, mutta en elä, koe ja tunne tarinaa. En siis ihan vakuuttunut, mutta siitä huolimatta Muusa on omalla tavallaan kiehtova tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirkonkello soi jossain kaukana, murheellinen kahdentoista kumahduksen sarja, joka pidätteli aikaa ennen kuin se luikahti taas matkoihinsa.

Helmet lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja (suomennos on julkaistu v. 2018)