Pierre Lemaitre: Irène

Pierre Lemaitre: Irène

(Camille Verhoeven #1)

Minerva, 2016

392 sivua

Suomentanut: Sirkka Aulanko

(Travail soigné, 2006)

Luettu: 31.1.2018

Mistä: kirjastosta

Tämä ranskalaisdekkari valikoitui luettavakseni lukupiirin ansiosta. Sisäinen kontrollifriikkini tappeli vähän kirjavalintaa vastaan sillä kuvittelin Irènen olevan Verhoeven-trilogian kolmas osa. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaan trilogia (Irène, Alex, Camille) on vain  suomennettu eri järjestyksessä kuin mitä alkukieliset teokset on julkaistu. Jo helpotti.

Ylikomisario Camille Verhoeven odottaa vaimonsa Irènen kanssa vauvaa, mutta vauva-arkeen valmistautuminen jää väistämättä taka-alalle kun Verhoeven hälytetään Courbevoien teollisuusalueelle, jossa on kammottavalla tavalla murhattu kaksi nuorta naista. Vaikuttaa siltä, että tekijä ei ole ensimmäistä kertaa asialla sillä murhapaikalta löytyvä seinään painettu sormenjälki viittaa pari vuotta aiemmin Tremblay-en-Francessa tapahtuneeseen murhaan. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että Tremblayn murha on kuin kopio erästä James Ellroyn rikosromaanista. Myös lehdistö saa tietää yhteneväisyydestä ja pian lehdissä, varsinkin Le Matinissa, riepotellaan raakoja murhia ja annetaan murhaajalle liikanimi Kirjailija. Verhoeven tekee kaikkensa päästäkseen murhaajan jäljille, mutta johtolangat ovat vähissä.

"(...) hän sanoo mitä tekee, ja tekee mitä sanoo. On tehnyt niin alusta asti. Ja eniten minua huolestuttaa se", tuomari lisäsi katsoen tiukasti Camilleen, "että hän on laatinut suunnitelmansa jo kauan sitten. Hän on alun alkaen tiennyt mihin tämä johtaa..."
     "...kun taas me emme tiedä sitä vieläkään", Camille sanoi täydentäen hänen lauseensa. 

Olipa mielenkiintoista hypätä sisään ranskalaiseen murhatutkimukseen. Camille Verhoevenista saa heti Irènen ensisivuilta lähtien hieman ristiriitaisen ensivaikutelman. Verhoeven on raudankova ammattilainen, joka nauttii alaistena kunnioitusta, mutta jolla on kuitenkin heikkoutensa tai pehmeät kohtansa. Suurimpina on hänen pituutensa - tarkemmin sanottuna sen puute -, mikä aiheuttaa toistuvasti epämukavia tilanteita. Verhoevenin lyhytkasvuisuus juontaa juurensa hänen rakkaaseen edesmenneeseen kuvataiteilijaäitiinsä, joka vaikuttaa aiheuttaneen elämäntavoillaan lapsensa kasvuhäiriön. Ehkä Verhoeven olisi terapian tarpeessa lapsuuden aikaisten asioiden suhteen. Verhoevenin toinen heikko kohta on hänen jumalaisen upea vaimonsa Irène. Verhoeven ihmettelee kerran toisensa jälkeen miten hänellä on ollut niin paljon onnea rakkaudessa ja miten kummassa Irène onkaan hänet valinnut. Näiden ongelmien väliin mahtuu hankala ja verinen murhavyyhti.

Tarinan punainen lanka onnistui yllättämään, vaikka muutama yksityiskohta (joita en sen tarkemmin avaa, jotta juonen käänne ei paljastu) kiinnittikin huomioni ja ehdin ihmetellää onko Lemaitren juonenkuljetus karannut harha-askelille. Kun tapahtumat etenivät käännekohtaansa näille parille kummallisuudelle löytyi selitys, mutta samalla tarinan jännitys hieman lässähti. Käänne tuntui kaukaa haetulta ja tarinan loppuun vienti vaikutti vähän hätäiseltä. Olisin toivonut Lemaitrelta malttia kirjoittaa tarina loppuun samalla jännitteellä kuin alku.

Yllätyin hieman kun koin rikosten raakuuden niin voimakkaasti. Raiskaaminen, silpominen ja muu kiduttaminen ei ole mitään kevyttä luettavaa. Ehkä rikosten silmitön väkivalta ja samalla niiden realistisuus on ollut syynä siihen, että dekkarit ovat jääneet minulta nykyään vähemmälle luvulle. Kestän raakuuksia paremmin jos tarinassa on mukana yliluonnollisia elementtejä (kuten Stephen Kingin Viimeinen vartio -dekkarissa) kuin tällaisia kirjoja, joiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta. Vielä kun raakojen rikosten yksityiskohtien kuvausten kanssa vuorottelee viimeisillään raskaana oleva nainen ja pariskunnan valmistautuminen vanhemmuuteen tuntuu näiden kahden ääripään välille kasvavan niin syvä kuilu, että sen laidalla on välillä vaikea tasapainoilla.

Ranskalainen runsas ja kuvaileva kerronta vei mukanaan ja raakuuksista huolimatta taidan jatkaa Camille Verhoevenin matkassa, Alex löytyykin omasta hyllystä. Tarvitsen kuitenkin väliin jotain vähemmän raakaa ja ehkä enemmän yliluonnollisuuksia sisältävää tai tyystin erilaista tarinointia.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja hän, Camille Verhoeven, aivan tavallinen poliisi ja kääpiö rikospoliisien joukossa, mahtaileva ja rakastunut pikku peikko, hän hyväili ihanaa naistaan, ihmettä, joka oli joka hetki uusi.

Helmet-lukuhaaste 2018:

16. Kirjassa luetaan kirjaa. Ja lukemisessa on kysymys elämästä ja kuolemasta, etenkin kuolemasta...