Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Gummerus, 2015

222 sivua

Luettu: 28.8.2015

Mistä: kirjastosta

En enää muista tarkasti Selja Ahavan esikoisteosta Eksyneen muistikirja, mutta muistan sen, että se oli hurjan vahva lukuelämys. Siksi Taivaalta tippuvat asiat oli yksi eniten odottamani teos kevään 2015 uutuuksista. Matkaan tuli pari mutkaa, mutta varasin kirjan kirjastosta ja pääsin viimein tutustumaan Ahavan toiseen romaaniin.

     Minä olen miettinyt paljon aikaa. Minulla on aivoissa harmaita aivosoluja, niin kuin Hercule Poirotilla. Niillä minä ajattelen sitä, miten aika kulkee eteenpäin ja parantaa. Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.
     Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. Minä haluan muistaa äidin oikein, ilman lentokonetta, ilman jääsirpaleita, ilman reikää kuistissa. Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti. 

Saaran äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle ja kuolee. Äidistä jää jäljelle vain kesken jäänyt satu ja muistot. Äiti tavallisena. Äiti hienona. Äidin ääni. Äiti elossa. Isä on mennyt rikki, hän vain huutaa kaminaan ja hajoaa, ei tunne mitään, ei huomaa ajan kulua, ei Saaran kipua, ei Saaran kasvua. Saara yrittää pitää ääriviivojaan kasassa, piirtää valkoisia rajoja, mutta kukaan ei katso häntä silmiin. Paitsi Annu-täti, isän isosisko, joka ottaa särkyneet luokseen, pitää heidät lämpimänä kartanon kaminoiden sekä chilin ja villan avulla sillä mitä surullisempi ihminen, sitä lämpimämpänä se täytyy pitää. Mutta Annu itsekin saa särön kun hän voittaa toistamiseen lotossa jättipotin.

Voi minkälaisia ihmiskohtaloita Ahava on kirjoittanut! Saaran suru on käsinkosketeltava, se repii ja raastaa, itkettää ja ahdistaa. Suru tihenee ja tiivistyy kunnes keskiöön kiepsahtaakin Annu, jonka onni läikkyy yli ja joka tarvitsee vuorostaan apua saadakseen elämänsä raiteilleen. Kolmas kertoja, josta en halua paljastaa enempäää, tuo hieman valoa siihen pimeyteen, johon Saara ja hänen isänsä ovat uponneet, mutta jolla on kuitenkin omat surunsa ja pelkonsa kannettavanaan. Tässä tarinassa onnettomuus ja onni tanssivat hidasta, kiduttavaa valssia, jossa osat vaihtuvat ja seuraukset sekoittuvat.

Saara on kertojana niin vahva ja tunteisiin vetava, että ärsyynnyin, kun näkökulma siirtyi Annuun. Aluksi Annun kirjeenvaihto skotlantilaisen Hamishin kanssa tuntui vievän tarinaa väärään suuntaan ja ikävöin Saaran ääntä, mutta yhtäkkiä myös Annun tarina kiehtoi ja löysi paikkansa. Samoin kävi kolmannen kertojan kanssa, olisin halunnut lukea lisää Saaran ja Annun ajatuksia, mutta ei kolmas kertojakaan ollut turha. Kolmen omaäänisen kertojan ansiosta tapahtumista saa laajemman kuvan. Aika kuluu ja suru ottaa oman muotonsa, se sekoittuu muistoihin, ujuttautuu painajaisiin ja muokkaa jokaista. Silti tarina ei ole pelkkää kurjuutta ja synkkyyttä, vaan mukana on jotain lohdullista ja valoisaa. Ehkä toivoa. Hieno, kaunis ja koskettava kirja.


Sitaattikunniamaininnan saa:

On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois.

Kirjaa on luettu useammassa blogissa, viimeisimpänä Yöpöydän kirjoissa, sieltä löytyy lisää linkkejä muiden arvioihin.