18 marraskuuta 2018

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

 


J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #10)
Basam Books, 2013
742 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Reborn, 2012)
Luettu: 15.11.2018
Mistä: kirjastosta


Edellisen osan lukemisesta on ehtinyt kulua puoli vuotta, mutta tämän sarjan ollessa kyseessä kulunutta aikaa ei huomaa. Ihan kuin olisin jatkanut vampyyrisotureiden parissa suoraan edellisestä kirjasta.

Mustan tikarin veljeskunnan luo hiljattain palannut Tohrment on kuntoutunut sen verran, että hän on muiden mukana kentällä taistelemassa Harveskuntaa vastaan. Tohr kuitenkin ottaa taisteluissa suuria riskejä ja taiteilee elämän ja kuoleman välisellä ohuella kaistaleella sillä hän ei ole päässyt yli puolisonsa kuolemasta. Lopulta Tohrin on otettava itseään niskasta kiinni sillä enkeli Lassiterilla on hänelle ikäviä uutisia koskien hänen edesmenneitä puolisoaan ja poikaansa. Kuvioon liittyy myös hahmo Tohrin menneisyydestä, Johnin puolison Xhexin äiti, Olematon. Toisaalla äpäräsoturien johtaja Xcor suunnittelee vallankaappausta, sokean kuninkaan Wrathin syrjäyttämistä.

Kappas, jo toinen kirja, jossa käsitellään puolison menettämisen aiheuttamaa surua ja siitä selviytymistä, tosin täysin erilaisessa ympäristössä. Edellisessä oltiin 1960-luvun Irlannissa, tässä nykyhetken New Yorkissa vampyyriyhteisön keskellä. Jos Nora Webster oli vähän liian tasainen oli Uudestisyntynyt rakastaja sarjan (aiempien osien tapaan) kuin vauhdikas vuoristorata. Vaikka tarina keskittyy pääsiassa Tohriin tapahtuu ympärillä kaikenlaista.

Rakkausosasto kärsii tässäkin osassa ennalta arvattavuudesta, mutta väliin mahtuu onneksi mutkia, joten kyyti ei ole tylsää. Tarinassa on myös komiikkaa, ehkä osittain tahatontakin. En voinut olla tyrskähtelemättä kun yksi vampyyreistä nappaa autossa - kuin tilauksesta - käsiinsä oman pillillä varustetun vesipullonsa suorittaakseen toiselle vampyyrille hengitysteiden kirurgisen avaamisen heittelehtivässä autossa. No mutta totta kai jokaisella raavaalla vampyyrisoturilla on oltava vesipullo mukanaan!

Viihdyin jälleen hyvin veljeskunnan parissa, mutta kukkahattuani kiristi kirosanojen viljely. Oli kyse sitten elämästä, kuolemasta, ilosta, surusta, vihasta tai rakkaudesta, kirosanoja satelee. Jatkuva kiroilu alkoi ärsyttää. Ymärrän kyllä kiroilun päälle ja saatan itsekin tarvittaessa laukoa voimasanoja, mutta en ymmärrä sitä, että kirosanoja käytetään vain täytesanoina, niistä tavallaan katoaa niiden idea. Sama juttu on myös kielikuvien ja kuvailun kanssa. Välillä Wardilla lähtee pahasti lapasesta ja koko lauseen/lauseiden ydin unohtuu matkan varrella.

     Kun uroksen raamatulliset mittasuhteet saavuttanut viha laantui, hänen ajatuksistaan tuli kulkurijoukko, joka matkasi hänen elämänvaiheidensa läpi, harhaili eri aikakausien maisemissa ja peruutti välillä tutkimaan uudestaan niiden laaksoja ja kukkuloita.
     Vitun pitkä matka. Ja Tohr oli perille päästessään lopen uupunut, vaikka ei ollut liikahtanutkaan moneen tuntiin.

Niin mistä äskeisessä pätkässä alun perin olikaan kyse? Kuka tai mikä lähti matkalle? Minne? Ei ihme, että tämänkin osan sivumäärä on reilusti yli 700. Silti sivut kääntyvät kuin huomaamatta, tämä on todella ahmittava sarja heikkouksistaan huolimatta.


Sitaattikunniamaininnan saa (malliesimerkki rönsyilevästä kielikuvasta):

Oli kuin maan kämmen olisi pukenut villaisen patakintaan pehmusteekseen.

Sekä (vähän siirappinen): 

Ja rakkaus... Rakkauden vuoksi kannatti kuolla.
     Ja sen vuoksi kannatti elää.

Pienenä jäkimainintana vielä kirjan kannen nainen tai siis hänen kampauksensa. Näyttää, että hänen hiustensa välistä näkyisi aivot, oikeasti ne taitavat kyllä olla ruusuja...


Helmet lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (Rhagen, yhden veljeskunnan jäsenen sisällä asuva peto, joka on kuvattu myös hänen selkäänsä suurena lohikäärmetatuointina).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti