sunnuntai 19. elokuuta 2018

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila



Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
Tammen äänikirja, 2017
  5 levyä, kesto n. 6 h 12 min
Lukija: Peter Franzén
Kuunneltu: 19.8.2018
Mistä: kirjastosta


Ihastuin Peter Franzénin omaelämäkerrallisiin tarinoihin Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä, joten pitihän myös Särkyneen pyörän karjatila ottaa lukuun, tai siis kuunteluun. Kirjoitin sitaatit korvakuulolla eli kirjoituksen ulkoasussa saattaa olla virheitä. Franzén on lukenut tämänkin teoksensa äänikirjaksi itse, kiitos siitä, hänen luentaansa on miellyttävä kuunnella.

Perheen matriarkka Kaino täyttää 80 vuotta ja lapset sekä lähinaapurit kokoontuvat juhlimaan päivänsankaria. Tilan nuori emäntä Mari on tehnyt parhaansa pistääkseen juhlat pystyyn, vielä pitäisi saada niin vanha emäntä Kaino kuin myös nuori isäntä, tuore aviomies Eemeli juhlavaatteisiin ja keskelle pihaa hyytynyt traktori siirrettyä. Valmistelut ovat vielä kesken kun ensimmäiset vieraat saapuvat, etuajassa tietenkin. Ennen kuin juhlat ovat ohi on soppa hämmennetty niin sekaisin, että sen selvittämiseen menee hetki jos toinenkin.

      "Mie en ole tahtonu teijän perheen asioihin koskaan puuttua, mutta kyllä tämä nyt oli aivan sieltä hulluimmasta päästä", Viki sanoi hengästyneenä.
"Kyllä mua hävettää Erno. Kyllä mua hävettää" Liisa sanoi matalalla äänellä, itkua pidätellen.
     "Olisko kellään tilikkasta viinaa?" Erno kysyi.
     "Ei perkele ole", Seppo sanoi ja polkaisi jalkansa hiekassa suoriksi, nostattaen uuden pölytussauksen leijailemaan pihapihlajan siivilöittämiin auringonsäteisiin.
     Eemeli aivasti. Hänen pullea mahansa hypähti. Sitten hän pyyhkäisi verisellä ja likaisella kädellään nenäänsä. "On mulla tietenki tuola tallissa vähän pontikkaa", Eemeli sanoi tuhisten.
     "Ette enähän juo" Liisa vaati.
     Kaino astui ulos.
     Hän potkiskeli ovensäleitä alas portailta ja vilkaisi hiekalla läähättävää perhettään.
     "Nonni, siellähän ne mun lapset istuupi. Jokos leikit on leikitty? Sisälläki alkaa olla jo sotakorvaukset maksettuina", Kaino sanoi rauhallisesti.
     Kaikki odottivat, että joku vastaisi.
     Kuului vain luonnon ääniä.

Särkyneen pyörän karjatila on kuin aikakone, sen myötä pääsee kurkistamaan miltä Suomessa on näyttänyt pian sodan jälkeen. Sota on ajatuksissa ja puheissa vahvasti läsnä, se on koskettanut jokaista Kainon lapsista ja joissakin sodan merkit ovat konkreettisesti näkyvillä. Tarkkaa vuotta tapahtumille ei mainita, mutta yksi Kainon pojista, Erno, viheltelee useaan kertaan Lentävä kalakukko -kappaletta, olisiko se ollut kyseisen ajan hitti, kappale on julkaistu vuonna 1951. Tilan lehmät lypsetään käsin, pihan perällä on huussi, mutta sitten hieman yllättäen Kainon syntymäpäivillä on tarjolla leipäkakkua, mietin onko jo tuolloin tehty voileipäkakkuja, varsinkin maaseudulla?

Franzén on kirjoittanut riemukkaan farssin, jossa on myös tummia sävyjä. Kotitilaa jatkamaan ja äitiä hoitamaan jäänyt Eemeli sekä kotoa maailmalle lähteneet sisarukset etsivät aikuisina paikkaansa vanhan äidin juhlapöydän ääressä eikä suhteet sisaruksiin tai sisarusten puolisoihin ole ihan mutkattomia. Kun perhehistoriaa, kitkaa, väärinkäsityksiä, salaisuuksia ja tunteita höystetään alkoholilla voi olla varma, että välienselvittelyiltä ei voi välttyä. Itse päivänsankari on vuorotellen räävitön ja pisteliäs, sitten taas sekaisin ajassa ja henkilöissä.

Pidin kovasti Särkyneen pyörän karjatilan hikisestä ja kahvin sekä hieman lannantuoksuisesta maalaistunnelmasta. Nauroin moneen kertaan ääneen juhlaväen toilailuille, mutta Kainon sekava mieli samoin kuin Kainon toisen tyttären, Leilan, muistot vetivät vakavaksi. Tarinan loppu oli toisaalta yllättävä, toisaalta joitain tapahtumia osasi odottaa. Erityisesti ilahduin siitä, että myös Kainon jäyhä pappispoika Seppo löysäsi hieman tiukkoja lipereitään. Hyvä Seppo! Tarina piti otteessaan ja varsinkin loppu oli taitavasti kerrottu. Siinä vallan herkistyi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lapsuudenkodissa tuntui aina, että sitä taantui jollekin alkukantaiselle heimoajattelun tasolle, joka ei ollut todellista.


Helmet lukuhaaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Helmet lukuhaaste 2018: Sininen ja vihreä.
Kolmas ja samalla viimeinen haasteeseen saamani bingo! Kiitokset vielä Oksan hyllyltä -blogiin mainiosta haasteesta! Tässä viimeisen rivin osumat:
Sininen ja vihreä: Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
Linna tai kartano: Kristiina Vuori: Siipirikko




Ja tässä vielä koosteena kaikki bingoon lukemani kirjat. Muut kannet pääsee kurkkaamaan klikkaamalla arvioon, kirjan nimet toimivat linkkeinä.

perjantai 17. elokuuta 2018

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu



Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu
Otava, 2002
347 sivua
Suomentanut: Sari Karhulahti
(Five Quarters of the Orange, 2001)
Luettu: 9.8.2018
Mistä: oma ostos


Olen hankkinut Joanne Harrisin tuotantoa omaan kirjahyllyyn (en ole ihan varma olenko ostanut tämän vai ottanut kirjaston kierrätyskärrystä, vähän harmittaa kun kaikkiin kirjoihin ei ole aikoinaan tullut merkattua mistä ne on hankittu) ja lukenut niitä verkkaiseen tahtiin. Nyt oli Appelsiinin tuoksun aika, sillä kirja osuu sopivasti kahteen kesken olevaan lukuhaasteeseen.

Loiren rannalla, Les Laveusesin kylässä asuvat Cassis, Reine-Claude ja Framboise Dartigen, sisaruskolmikko, joiden nimet on annettu mustaherukkakakun, viherluumutortun ja vadelmaliköörin mukaan. Perheen isä Yannick on menehtynyt sodassa ja äiti Mirabelle kasvattaa lapsiaan kovalla kurilla ja herkullisella ruoalla paitsi silloin kun äidin päätä särkee, silloin äiti tuntee kaikkialla appelsiinin tuoksun ja sulkeutuu omaan huoneeseensa, silloin lapset käyttävät tilanteen hyväkseen ja vilistävät omille teilleen. Lämpimiin kesäpäiviin tulee vaihtelua ja jännitystä kun nuori saksalaissotilas Tomas Leibniz astuu Dartigenin perheen elämään. Tomasista tulee huvi ja hyöty, toveri, ihailun kohde ja salaisuus. Salaisuuksilla vain on tapana paisua ja  vuosikymmenten jälkeen Framboisen on lopulta kohdattava se mitä hän sisarustensa kanssa on yrittänyt unohtaa.

     Tiedän, tiedän. Minun pitäisi ryhtyä kertomaan siitä tapauksesta. Se on ainoa vanha tarina, joka kiinnostaa edelleen - minun repaleisen lippuni ainoa säie, joka vielä hohtaa auringossa. Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta etenee sujuvasti ja elävästi. Yhdeksänvuotias Framboise on vilkas, omapäinen ja rohkea tyttö, joka kapinoi Mirabelle-äitiään vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Vanhempi Framboise, tai siis Françoise Simon, on kuusikymmentäviisivuotiaana samaan aikaan pelokas ja kipakka nainen, joka muistuttaa yllättävän paljon äitiään ja joka ei halua antaa muiden kävellä ylitseen vaan asettuu mieluummin poikkiteloin vastaan. Salaisuus ja totuus paljastuu pala kerrallaan Framboisen lapsuusmuistojen sekä tämän äidin muistikirjan avulla.

Näen silmieni edessä vuolaana ja ruskeana vyöryvän Loiren sekä pinnan alla vilahtavan Haukimuorin ja petolliset juurakot, tunnen auringon paisteen ja vatsaa nipistävän jännityksen, haistan appelsiinin tuoksun, monet ruoat sekä savun hajun. Harris herättää kerronnallaan kaikki aistit. Ruoka kulkee mukana läpi tarinan, aina ensimmäisestä naapurikyän torilta napatusta appelsiinista äidin resepteihin ja aikuisen Framboisen oman ravintolan herkkuihin. Appelsiinin tuoksu on ihan hyvä kirja, jota lukiessa on jatkuvasti nälkä.

Vaikka Appelsiinin tuoksu pitää sisällään koko elämänkaaren, kasvua, salaisuuksia, sodan luomaa jännitettä, vihaa, rakkautta ja ystävyyttä, se ei kuitenkaan ole loistava samalla tavalla kuin Harrisin suklaatrilogia. Vaikka en menettänyt sydäntäni kirjalle en sittenkään taida raskia laittaa tätä kiertoon vaan pistän takaisin hyllyyn, muiden Harrisin romaanien rinnalle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ei ole olemassa reseptiä, jolla lapsesta saa vaivattomasti ja turvallisesti aikuisen. Äidin olisi pitänyt ymmärtää se.


Helmet lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (kirjallisuuden valtionpalkinto v. 2017, Gummeruksen Kaarlen palkinto v. 2018).

Kirjankansibingo kesä 2018: Hedelmä.
Toinen bingo! Tässä bingorivin osumat:
Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Metsä: Hanna Hauru: Jääkansi 
Kesä: Marcia Preston: Perhosten talo
Liittyy häihin: Alice Hoffman: Punainen puutarha
Hedelmä: Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu




tiistai 7. elokuuta 2018

Kristiina Vuori: Siipirikko

 


Kristiina Vuori: Siipirikko
Tammen äänikirja, 2013
  14 levyä, kesto n. 16 h 13 min
Lukija: Kaija Pakarinen
Kuunneltu: 30.7.2018
Mistä: kirjastosta


En ole aiemmin lukenut Kristiina Vuoren kirjoja, mutta kun Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -sarja imaisi mukaansa ajattelin tutustua seuraavaksi Vuoren kirjoittamaan historialliseen viihteeseen.

Pientilan tytär Selja on kahdeksan kun hänen Hämeen Sotjalassa sijaitsevaan kotikyläänsä hyökätään. Osa kyläläisistä tapetaan ja osa viedään orjiksi, mukaan lukien Selja sekä häntä neljä vuotta vanhempi suurtilan tytär Cecilia "Selja" Kokko. Cecilian taival päättyy kesken matkan kun taas Selja viedään Laatokan Karjalaan, Mielo Alestarinpojan omistamaan Ahtilaan. Selja vihaa Mieloa, mutta hänen ansiostaan Selja sentään pääsee työskentelemään kirjurina ja käsittelemään metsästyslintuja. Selja onkin onnellisimmillaan kouluttaessaan kotkanpoika Primusta. Vuosien kuluessa todelliseksi uhaksi Seljalle nousee Mielon sijaan tämän sisarenpoika, julma Pessi. Kun Seljalle selviää mikä häntä odottaa hän ymmärtää, että pako on ainoa keino pelastua, mutta se ei onnistu vain omin avuin.

     "Meidän ei tarvitse päästä kuin Viipuriin asti. Siellä on hämäläisiä siirtolaisia. Ties vaikka sinunkin sukulaisiasi."
     Yötuuleen haihtuvat sanat saivat Seljan leukaperät kiristymään. Sukua muka. Hänen perheensä oli kuollut, eikä jäljelle jääneestä suvusta kannattanut edes kuiskaten mainita. Mielon etusormessa kimalteleva kultainen kotka härnäsi Seljan mieltä ja nostatti aavistuksen häpeästä. Isäntä oli kysellyt sormuksesta, jonka oli Sotjalasta ryöstösaaliina anastanut. Se oli sinettisormus, arvokas ja selvästi varakkaan valtaherran omaisuutta. Selja ei ollut kieltänyt eikä myöntänyt. Hän oli vaiennut, ja vaikenemalla päästänyt valheen sydämeensä.

Tuosta kultaisesta kotkasormuksesta, aiemmin menehtyneen rälssineito Cecilian suvun merkistä, tulee hengissä selvinneen Seljan ankkuri, onnenamuletti, jonka varaan hän pistää koko elämänsä. Mutta mitä pidemmälle aika kuluu sitä raskaammaksi tuon valheen merkin kantaminen käy. Tarina rakentuu Seljan lisäksi oikeastaan kolmen kortin, kultasormuksen, Primuksen sekä ritari Aijon varaan, valheen, vapauden, uskollisuuden ja rakkauden ympärille.

Seljan tarina ajoittuu vuosille 1306-1323. Vaikka tarina etenee melko verkkaisesti ehtii Seljalle tapahtua paljon ja kun jäin loppuun päästyäni pyörittelemään tarinaa mielessäni tuntui se todella runsaalta. Vuori koukuttaa lukijan (tai siis tässä tapauksessa kuulijan) mukaansa ja noin vartin työmatkat tuntuivat hetkittäin liian lyhyiltä, Seljan vaiheita olisi mielellään seurannut pidempiä pätkiä kerrallaan. Lyhyissä pätkissä kuunneltuna oli kuitenkin se etu, että tietyt kliseet, ennalta-arvattavat tai minun makuun liian siirappiset kohtaukset ehtivät laantua mielessäni vähemmän ärsyttäviksi.

Siipirikko on sujuva ja viihdyttävä tarina, mutta lisäksi se on kiinnostava kurkistus 1300-luvun elämään. Ihmisten arkea on kuvattu monesta eri näkökulmasta orjasta hallitsijaan, toki puitteita on muokattu juoneen sopivaksi. Kirjan lopussa on vielä katsaus, jossa Vuori peilaa Siipirikon maailmaa historiaan. Siinä kuvataan kirjan ajan elämää ja tapoja, niin haukkametsästystä, orjuutta, linnoja, hallitsijoita ja heidän välisiä kiistojaan kuin saunakulttuuriakin. Tämä tietoisku jäi vähän turhaksi täytteeksi, Seljan tarina riitti minulle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"En minä kuolemaa pelkää vaan elämää kiinnijäämisen jälkeen."


Helmet lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Kirjankansibingo kesä 2018: Linna tai kartano (taustalla näkyy linnan muuri).

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Alice Hoffman: Punainen puutarha



Alice Hoffman: Punainen puutarha
Gummerus, 2014
292 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(The Red Garden, 2011)
Luettu: 29.7.2018
Mistä: oma ostos


Pidin Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museosta, joten halusin lukea lisää Hoffmania. Punainen puutarha -pokkari on odotellut hyllyssä lukemistaan jo hyvän tovin ja kiitos Oksan hyllyltä -blogin kesän kirjankansibingon tartuin viimein kirjaan.

William Brady päättää karistaa velkojat kannoiltaan ja lähteä etsimään onneaan Yhdysvaltojen Massachusettsin läntisiltä erämailta. Tuoreen vaimonsa Hallien lisäksi William saa houkuteltua mukaansa kolme muuta perhettä, Mottit, Starrit ja Partridget. Päädyttyään Hightop Mountain -vuoren takaiseen laaksoon missä metsät ovat täynnä karhuja ja joki kuhisee ankeriaita Williamin johtama retkikunta asettuu aloilleen ja niin Bearsvillen kylä on saanut alkunsa. Hiljalleen kylä laajenee kaupungiksi, asukkaita tulee lisää ja uusia taloja rakennetaan. Alusta asti Bearsvillen, sittemmin Blackwelliksi uudelleennimetyn kaupungin maamerkkinä pysyy Bradyn suvun talo sekä sen erikoinen punainen puutarha.

     "Tämä on varmasti joskus ollut upea", Emily sanoi.
     Puutarhassa oli yhä purppurarevonhäntiä ja yksittäinen tuliritarinkannus, kaikki yli puolitoistametrisiä, isompia kuin Emily oli ikinä nähnyt. Siellä oli myös hoitamaton rivi punalehtistä salaattia ja kirkkaanvärisiä retiisejä, jotka Olive oli kylvänyt ja joita hän nyt keräsi illallista varten. Sukutarinan mukaan tässä maassa kasvoi vain punaisia kasveja. Nekin kukat, jotka oli pantu kasvamaan valkoisina, vaaleanpunaisina tai sinisinä, vaihtoivat väriään muutamassa viikossa. Emily maistoi pientä multaista retiisiä. Hän sai suuhunsa punaista mehua. 

Punainen puutarha alkaa vuodesta 1750 ja ulottuu reilun kahdensadan vuoden päähän 1980-luvun lopulle saakka. Väliin mahtuu suuri joukko perustajaperheiden eli Mottien, Starrien, Partridgien ja tietysti myös Bradyjen jälkeläisiä, joiden elämää seurataan hetken aikaa ennen kuin siirrytään taas toiseen henkilöön. Kirja on rakenteeltaan novellimainen ja siitä tulee hieman mieleen kaleidoskooppi kun samat ainekset (perustajaperheet jälkeläisineen) muodostavat uuden kuvion toisensa jälkeen. Novellimaisuudesta huolimatta minä luin tämän romaanina. Jokainen luku kasvaa edellisen päälle ja jatkaa neljän alkuperäissuvun tarinaa.

Pidän kovasti Hoffmanin tyylistä kertoa tarinaa. Hän kutoo taitavasti historian, ihmissuhteiden ja arkisen kuvauksen lomaan yllättäviä, maagisia ja fantasiamaisia elementtejä ja yksityiskohtia niin, että kummallisemmatkin jutut tuntuvat ihan itsestäänselvyyksiltä ja uskottavilta. Totta kai ihminen voi nukkua karhun kainalossa ja ihan hyvin ihminen voi muuttua ankeriaaksi. Hoffman herättää henkilöt, suvut, kaupungin ja sitä ympäröivän luonnon eloon. Bradyn suvun puutarha kulkee hienosti alusta loppuun mukana tarina(linjoi)ssa. Ihan kuin puutarha eläisi omaa elämäänsä, välillä hylättynä, välillä kukoistaen, taustalla, kaupunkilaisten puheissa tarinoina ja uskomuksina.

Tässä kirjassa jyllää vahva naisenergia. Rohkea ja sinnikäs Hallie Brady johtaa vahvojen naishahmojen joukkoa alusta asti. Nimittäin kun ensimmäinen talvi koittaa retkikunnalle Bearsvillessä ja perheet kärsivät kylmästä ja nälästä ei Williamista olekaan johtamaan joukkoa vaan vaikeasta tilanteesta sisuuntunut Hallie on se, joka ottaa ohjat käsiinsä, pitää perheet ja siten myös kylän hengissä. Neljästä pääsuvusta kasvaa yksi toisensa jälkeen vahvoja, itsenäisiä ja rohkeita naisia, jotka eivät (ehkä osittain kaupungin äidin Hallie Bradyn innoittamana) alistu vallitsevien normien alle vaan kulkevat omia polkujaan muiden mielipiteistä hirveästi välittämättä. Tarinan miehiä ei onneksi ole valettu samasta muotista kuin kiero ja nahjusmainen kaupungin perustaja William Brady vaan mukaan mahtuu monta suoraselkäistä, oikeamielistä ja tunteellista persoonaa. 

Vaikka kirjassa on valtava määrä alkuperäisten kaupunkilaisten jälkeläisiä ja muualta tulleita muukalaisia ei tarinan seuraaminen käy missään vaiheessa raskaaksi tai työlääksi vaan jokaisen uuden henkilön ottaa ilolla vastaan. Yritin aluksi seurata sukuja sekä sukulaisuussuhteita tarkasti ja mietin jonkinlaisen sukupuun piirtämistä, mutta lopulta luovuin ajatuksesta ja sukelsin tarinavirran vietäväksi. Punainen puutarha on nautinnollista luettavaa. Suosittelen matkaa Blackwelliin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Seuraavana aamuna he menivät joelle yhdessä, vanha mies joka ei välittänyt oliko hän elossa, ja poika, joka ajatteli voivansa olla jo kuollut.


Helmet lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina (neljän suvun ja yhden kaupungin, vaikka sekä suvut että kaupunki kokevat kolhuja ja menetyksiä).

Kirjankansibingo kesä 2018: Liittyy häihin (kukat hääkimpussa ja miksei myös kukkaornamentit hääpaikan koristelussa. Kukille olisi oma bingoruutukin, mutta hääruutu sopii bingosuunnitelmaani).