sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kooste elokuun Kirjakuva päivässä -haasteesta

Kiitos Le Masque Rouge -blogin Emilien, elokuu on ollut kirjakuvakuukausi. Emilien kuukauden pituisessa Kirjakuva päivässä -haasteessa oli ideana julkaista joka päivä annetusta kirja-aiheesta otettu valokuva. Osallistuin haasteeseen  blogini facebook-sivulla. Ajattelin kuitenkin tehdä haasteesta vielä koosteen tänne blogiini. Tässä siis kirjallinen elokuuni, olkaa hyvät!


1. Luettavana
Claudie Gallay: Tyrskyt



2. Ulkona



3. Jotain vanhaa
(Ekaluokan aapiseni, tyylikkäästi vaaleanpunaisella
kontaktilla päällystettynä. Opin lukemaan jo 5-vuotiaana,
joten lukemisen ahaa-elämystä en kuitenkaan kokenut
tämän kirjan parissa.)



4. Kirja kassissa



5. Lukemista ja herkuttelua



6. Rakkaat kirjanmerkit



7. Kirja reissussa



8. Lukunurkka
(Kirjaimellisesti, riippumatto nimittäin sijaitsee kuistin nurkassa.
Paikkaan on ollut kesällä tunkua, tällä kertaa vuoro on
vanhemmalla villasukkalapsella.)



9. Kirjabloggarin työpiste



10. Kirja-aarteeni



11. Kirjastossa



12. Ensimmäiset lauseet
Stephen King: Musta torni I - Revolverimies



13. Värikästä



14. Kesken jäänyt
(Minun tapauksessani tauolla, koska en osaa jättää
kirjoja kesken otan tämän joskus uudelleen
käsittelyyni.)



15. Kirja ja kuppi lämmintä



16. Uusi lisäys hyllyyn



17. Klassikko



18. Lukueväät



19. Alkaa V-kirjaimella



20. Lukutoukan yöpöytä



21. Kovia kokenut
(Yksi lapsuuteni rakkaimpia kirjoja.)



22. Kirja ja sopiva asuste
(Villasukat ja viltti, vilukissan vakiovarusteet
lukuhetkiin.)



23. Kirjasarja



24. Paksuin kirjani
(6,5 cm)



25. Upea kansikuva



26. Kirjoja, joka paikassa!
(Nuoremman villasukkalapsen lukemistoa.)



27. Puhutteleva nimi
(Tuulen varjo, mikä se sellainen on?
Ehkä se selviää kun saan kirjan luettua.)



28. Lukematta jo ikuisuuden
(Syntymäpäivälahja kummitädiltäni vuonna 1998.
Aion lukea kirjan tänä vuonna!)



29. Kestosuosikki
(Kingin koko tuotanto pyörii lukulistallani
todennäköisesti ikuisesti ♥ )



30. "Bookshelfie"
(Yksi kirjahyllyistä, kirjaparat sikin sokin, kahdessa rivissä.)



31. "Freebie" - (villasukka)lasten lukuhetki
(Tulevat kirjabloggaajat? Ainakin ensimmäiset lukupäiväkirjat
on aloitettu, tähtien antaminen sujuu jo rutiinilla ;) )



Kuukausi vilahti ohi nopeasti ja hauskasti. Pientä koukuttumista oli havaittavissa, saa nähdä tuleeko tästä vieroitusoireita. Kiitos Emilie loistavasta haasteesta!


torstai 28. elokuuta 2014

Claudie Gallay: Tyrskyt



Claudie Gallay: Tyrskyt
Avain, 2010
477 sivua
Suomentanut: Titia Schuurman
(Les Déferlantes*, 2008)
Luettu: 26.8.2014
Mistä: kirjastosta


Claudie Gallayn Tyrskyt on ollut lainassa kirjastosta pienen ikuisuuden, mutta nyt sain sen vihdoin ja viimein luettua. Ihan hyvä, sillä uusimiset on uusittu ja laina-aika loppuu ihan lähipäivinä. Kuvan nappasin jo juhannuksen aikaan mökkimaisemissa, en meren äärellä, kuten kirjan henkeen sopisi vaan ihan jokirannassa.

Kysymykset, vastaukset, tuo valheiden ja totuuksien monimutkainen kudelma.

Normandian kauimmaisessa niemenkärjessä, Cherbourgista länteen, sijaitsee La Hague, pieni kylä meren äärellä. Kylän laidalle, lähes meressä seisovaan taloon on asettunut nimetön nainen, muukalainen, minäkertoja, tekemään työtä lintututkimuksen parissa. Myöhemmin kylään saapuu Lambert, mies, jolla on kylässä menneisyys. Toinen heistä on La Haguessa pakenemassa menneisyyttään, toinen etsimässä sitä.

     - Eikö olisi hyvä jos muistoja voisi valikoida? Valikoisi ja säästäisi vain parhaat...

Rantaan lyöviä tyrskyjä, seinien rakoihin tunkeutuvaa suolaa. Hiljaisuutta, sumua. Kallioita, lintuja, majakan valo, haaksirikkoja. Persoonallisia henkilöitä, salaisuuksia. Ympärillä tuuli sekä väriä vaihtava meri, joka antaa ja ottaa paljon. Sitä kaikkea on Tyrskyt. Meri, samoin kuin muu luonto, on kuvattu kirjassa hienosti eikä olisi liioittelua nimetä merta yhdeksi kirjan päähenkilöistä.

Sitä kesti tuntikausia, sitä hirveätä vedenpaisumusta. Enää ei tiennyt mikä oli maata ja mikä vettä. Kyntevä huojui. En tiennyt enää piiskasiko ikkunoita sade vai ylsivätkö aallot niihin asti. Minua oksetti. Seisoin liikkumatta silmäripset ikkunaruutuja vasten, hengitys polttaen. Tarrasin seiniin.
     Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
     Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
     Minä rakastin niitä.
     Ja pelkäsinkin.

Tyrskyt on merkillinen kirja. La Haguen verkkainen tunnelma vyöryy lukijalle asti. Rakastuin ranskalaisen pikkukylän tunnelmaan ja ihastuin kylän erikoisiin asukkaisiin, Liliin ja Théoon, joiden välillä hiljaisuuskin muuttui loukkaukseksi, malttamattomaan Harakkaan, jonka mielestä [p]ianiin on liian pitkä aika, Naniin, jonka mekoissa on tarinoita, levottomaan Morganeen sekä tietenkin lintututkijaan ja Lambertiin, jonka puseronsa villaan oli tarttunut tulen haju. Tyrskyjen kieli on kaunista, mutta olin välillä tuskastua lyhyisiin lauseisiin. Kaikki ne lukuisat pilkut pakottivat hidastamaan ja pisteet pysähtymään. Välillä lauseet pitenivät ja nautin tarinasta, kunnes taas parin sanan lauseet töksäyttivät tarinan paikalleen. Olisin niin mielelläni ahminut kirjan nopeasti, mutta en pystynyt. Tähän kuitenkin tottui ja pakottauduin lukemaan kirjan sen omalla, ansaitsemallaan tahdilla.

     Olin käynyt täällä usein, unohtaakseni.
     Pysähdyimme aivan kallion laelle, melkein sen partaalle, kaksi yksinäisyyttä meren äärellä, täällä maailman alkujuurilla. Meri väistyi, meri palasi, puut kasvoivat ja lapset syntyivät ja kuolivat.
     Muita lapsia tuli heidän tilalleen.
     Ja aina meri.

Juoni etenee hitaasti, tarinan punainen lanka tuntuu välillä hukkuvan kaikkien sivulinjojen alle, mutta kyllä se sieltä taas löytyy. Tarina on tietyltä osin ennalta arvattava, mutta Tyrskyjen tapauksessa matka on tärkeämpi kuin päämäärä, tai ainakin matkalla viihtyi loppujen lopuksi hyvin. Erityiskiitokset suomentaja Titia Schuurmanille kauniisti soljuvasta kielestä ja Satu Ketolalle upeaakin upeammasta kannesta!

Sara ei vain lukenut kirjaa vaan eli sen, Irenelle kirja oli melko suuri pettymys.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Yksikin kohtaaminen riittää.


* Alkukielistä nimeä ei tästä painoksesta löytynyt, mutta onneksi Google auttoi.

Vive la France! -haaste, ensimmäinen eli sininen raita suoritettu (2/2)

torstai 21. elokuuta 2014

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta



Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta
Gummerus, 2008
104 sivua
Luettu: 18.8.2014
Mistä: lainattu työkaverilta


Kesän vaihtuessa syksyksi olen tehnyt itsestäni kaksi lukemiseen liittyvää huomiota. Ensinnäkin minua "vaivaa" ihan hillitön lukuhimo, koko ajan pitäisi olla kirja käsissä ja olen levoton jos en voi lukea. Toiseksi kaipaan lukemistooni jännitystä. Huomasin Kannon kirjan työpaikalta ja pyysin sen työkaveriltani lainaan. Kummitusjuttuja, kyllä kiitos!

Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta on eräänlainen kummitusopas. Anneli Kanto esittelee kirjassaan 13 erilaista kummituslajia: Pahantekijä, Sijaton sielu, Luuranko, Kuollut kulkee, Sotilas, Talon ja tavaran vahdit, Laitoskummitus, Maara, Paholainen, Eläinkummitus, Autoileva kummitus, Ennustajat ja Räyhähenki. Jokaisen kummituslajin kohdalla kerrotaan yksi tai useampi tarina, jotka ovat Kannon mukaan tosia, sekä valotetaan kummituslajin erityispiirteitä, tuntomerkkejä, esiintymislaajuutta ja vaarallisuutta. Kanto on valinnut tarinat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sekä Svenska Litteratursällskapin kokoelmista. Tarinat eivät kuitenkaan ole täysin alkuperäisasussaan vaan Kanto on mm. yhdistellyt niitä. Tarinoiden kuvituksena on Mapi Heikura-Salajan kummituksista ottamat valokuvat.

     Tiina koputti seinään. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.
     Silloin seinän takaa vastattiin. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.
     Kaikki kolme lasta katsoivat toisiinsa. Kuin sanattomasta sopimuksesta kaikki säntäsivät yhdessä ulos huutaen suureen ääneen. He juoksivat minkä kintuista lähti rantaan asti[.]
     Lapset eivät uskaltaneet mennä takaisin taloon, vaan päättivät odottaa rannassa vanhempiaan, jotka olivat järvellä nostamassa verkkoja.
     - Joko uskotte? kysyi Tiina huohottaen.
     - Katso, Timo kuiskasi ja osoitti taloa: - Ikkunassa on joku.
     Lapset katsoivat. Yhdessä ikkunassa näkyi ihmisen hahmo. Se katseli heitä.

Kirja on esineenä tyylikäs. Tumma sinertävä kansi, vanhahtava fontti, repaleisesta aukosta näkyvä koivumaisema ja naisen epäselvä hahmo luovat jännitystä ja houkuttavat lukemaan. Sivujen ilmava taitto, mustavalkoiset kuvat ja sivuilla kulkeva musta oksakoristus jatkavat kannen linjaa. Ulkoasu kulkee käsi kädessä kirjan aavemaisen aiheen kanssa.

Siinäpä ne suurimmat kehut minun osaltani olivat, valitettavasti. Kun ehdin ulkoasun ihastelultani lukemaan kirjaa oli ensivaikutelma kovin vaisu. Kerronta muistuttaa juuri niitä lapsena kavereiden kanssa hämärässä kerrottuja kummitusjuttuja (toki myös kuulimme koputuksia, kävimme kummitustalolla ja kokeilimme spiritismiä). Silloin pelotti, mutta nyt tätä kirjaa lukiessani koin lähinnä huvittuneisuutta. Monessa tarinassa on jopa (tahattoman?) koomisia piirteitä. Luuranko sai minut tosissani miettimään kenelle tämä kirja on suunnattu, lapsille ja nuorille vai aikuisille? Lähes jokaisessa tarinassa on lapsi tai nuori päähenkilö(i)nä, mutta toisaalta osa tarinoista tuntuu sopivan enemmän aikuisille. Kirjastoissa kirjaa on luokiteltu niin aikuisten kuin lasten ja nuorten osastolle, joten sieltäkään ei löytynyt apua.

Olisin kaivannut kirjaan hieman tieteellisempää tai faktapitoisempaa näkökulmaa, mikäli se aihe huomioon ottaen on mahdollista. Kummituslajien jaottelu tuntui liukuvalta ja niissä oli päällekkäisyyksiä, esimerkiksi sijattomalla sielulla ja kulkevalla kuolleella on molemmilla tehtävä, jonka suoritettuaan he yleensä katoavat. Parin tarinan (Luuranko, Lentävä aave) mukaan ottaminen ihmetytti kovasti eivätkä ne ainakaan nostaneet arvostustani kirjaa kohtaan, päinvastoin. Lyhyitä tarinoita oli hankala sijoittaa ajallisesti mihinkään, tuntui kuin osa tarinoista olisi sijoittunut käytetyn kielen perusteella kauemmas menneisyyteen, mutta yksityiskohdat viittasivat kuitenkin nykyaikaan. Koska kerrontatyyli oli sen verran suoraviivaista ja yksinkertaista aloin kiinnittää huomioni epäolennaisiin asioihin. Huomasin tyynyn kylmän puolen kääntämisen toistuvan kahdessa tarinassa ja kuulostelin mielessäni useita erikoisia sanoja: oven kaaputusta, Timppa inui päästä mukaan jne.

Ehkä aloitin kirjan lukemisen täysin vääristä lähtökohdista kuvitellessani ulkoasun ja Kannon esipuheen perusteella, että tämä olisi ennemmin aikuisille suunnattu teos. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut eikä kirja saanut minua missään vaiheessa vakuuttuneeksi tai jännittämään - saati pelkäämään, niin kuin olin hieman toivonut. Haluan kummitusjuttuni pelottavina, en naurattavina. Heikura-Salajan valokuvatkaan eivät juuri aiheuttanet kylmiä väreitä vaikka osa niistä vaikuttavia olikin, paitsi paholaisen kuva, mikä vaikutti jopa ennemmin vitsiltä. Haukkasin tämän nopeana (ja todennäköisesti nopeasti unohtuvana) välipalana, mutta luulen, että koululaiset saattaisivat pitää tätä kutkuttavan jännittävänä.

Ei kirja silti täysin huono lukukokemus ollut. Kirja oli tasalaatuinen ja nopealukuinen, oli mukava lukea kirja samana päivänä alusta loppuun (muutenkin kuin lukumaratonilla). Osa kummituslajeista kuten maara ja autoileva kummitus olivat kiinnostavia ja vaikka en päivänvalossa kirjaa lukiessani pelännyt jäi jotain murusia kirjasta kuitenkin kummittelemaan mieleeni hämärän tultua...


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Itse asiassa August on hieman kuollut, hän sanoi.


Ps. Se, että en vaikuttunut kirjasta ei johdu siitä, ettenkö uskoisi kummituksiin. Olen kokenut useampia selittämättömiä tapauksia ja mm. etiäiset ovat minulle tuttuja (tosin kirjassa mainitaan, että kyseinen aave on hauska ja mukava, ehkä kokemani vähemmän mukavat etiäiset eivät sitten ole olleetkaan etiäisiä vaan jotain muita.) Olin siis vain väärä lukija tai väärää kohderyhmää kirjalle. Mutta miksi esimerkiksi Noidan käsikirja toimii ja tämä ei?  En osaa sanoa.


maanantai 18. elokuuta 2014

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha



Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha
(Iijoki #4)
Gummerus, 1991 (1974)
618 sivua
Luettu: 14.8.2014
Mistä: kirjastosta


Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kimppaluku on ehtinyt jo neljänteen osaan. Mielikuvani tylsähköstä, hitaasti etenevästä iäkkäämpien miesten kirjallisuudesta karisi jo alkumetreillä ja nyt vain ihmettelen miksi ihmeessä kynnys aloittaa sarjan lukeminen tuntui aikoinaan niin suurelta.

Täysi tuntiraha jatkuu juuri siitä mihin Kunnan jauhot jäi. 14-vuotias Kalle haaveilee hurrauspuserosta, mutta tienarahat kuluvat velkojen maksuun, jauhojen ostoon ja tietysti Riitun tupakkaan. Ajat kovenevat myös Jokijärvellä ja Herkon ollessa piirillä eli Oulun Piirimielisairaalassa täytyy Kallen ottaa vastuu perheen elättämisestä. Töitä ei vain tahdo löytyä ja vähistä töistäkin maksetaan onnetonta palkkaa. Vaikka perhe joutuu yhä alemmas yhteiskunnan arvoasteikossa ei Kalle anna periksi vaan yrittää päästä kiinni leivän syrjään ja pitää perheen yhdessä. Minä pärjään pääni..., perkele...! Kaiken kurjuuden keskellä Kalle kuitenkin kokee ilon ja onnen pilkahduksia suunnitellessaan omien tarinoiden kirjoittamista ja julkaisua, saadessaan viimein huomiota tytöiltä ja ansaitessaan kehuja omalla työllään. Silti Kalle käy syvällä pohjamudissa, mutta onneksi sieltä on vain yksi suunta, ylöspäin.

     Tahtoisin lähteä jonnekin... minne tahansa... pakoon tätä harmautta. Mutta tympeyteni keskelläkin käsitän, että en pysty. En ainakaan vielä. Koti-ikävä ja pelko ajaisivat minut joka tapauksessa pian takaisin. Tunnen ajautuneeni tilaan, jossa minulla ei ole hyvä missään. Kotona on tympeää, mutta kuitenkaan en pysty jättämään tätä synkkää pirttiä, äitiä ja pienempiä penskoja.

Täyteen tuntirahaan mahtuu todella paljon tapahtumia. Herkon mielisairaus raastaa edelleen Riitua ja koko perhettä, mutta Herkon riepottelu edestakaisin kunnan rattaistossa ei sekään ole herkkua kotiväelle. Herkon käytös sai minut jopa voimaan välillä pahoin, on vaikea ymmärtää kuinka perhe on kestänyt kaiken ilkeilyn, luulottelun ja suoranaisen hengen uhkaamisen. Kalle joutuu kasvamaan todella varhain perheen pään rooliin, vastapainoksi hän kuitenkin ehtii työn lomassa välillä nauttia lapsen osastaan, kääntää kiviä, urheilla, jutella kirjoista ja kirjoittamisesta kaimansa kanssa ja lukea, esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tekee Kalleen suuren vaikutuksen. Mahtavaa, jaan Kallen kanssa hienon lukukokemuksen!

Kirja tarjoaa mielenkiintoista vertailua 1930-luvun lopun ja nykypäivän Suomen välillä, muutenkin kuin töiden osalta. Kun nykyään lasten terveyttä seurataan heti syntymästä asti (ja jo sitä ennen raskausaikana) käy Kalle ensimmäistä kertaa lääkärissä noin 16-vuotiaana. Samoin ensimmäinen (uutuuden karheassa) kirkossa käynti ajoittuu samoihin ikävuosiin ripiltä pääsyn yhteyteen. Kun lentokone saapuu ensimmäistä kertaa Taivalkoskelle on kansa ihmeissään ja ryntää umpihangessa moista ihmettä katsomaan. Aivan kuin olisi lukenut dokumenttia Suomen historiasta. Niinhän minä itse asiassa teinkin, vieläpä mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa sellaista! Täysi tuntiraha saattaa hyvinkin olla paras tähän asti lukemistani Iijoki-sarjan neljästä osasta. Jos kirjaa täytyisi kuvata mahdollisimman lyhyesti sopisi suomalainen sisu tähän loistavasti. Vaikka tulevaisuus näyttää mustalta ei Kalle anna periksi.

Ainoa huono puoli kirjassa on sen takakansi. En ymmärrä miksi siihen on pitänyt koota koko kirjan oleellisimmat käänteet ja jopa kirjan loppuun sijoittuva Herkkoa koskeva paljastus. Myös kirjan nimi kertoo kirjasta mielestäni liian paljon. Onhan se todella osuva ja hyvin kirjaa kuvaava nimi, mutta kun kyseinen täyden tuntirahan hetki koittaa ei se tunnu niin merkitykselliseltä kun sitä on tiennyt odottaa kirjan alusta asti. Tässä siis taas yksi malliesimerkki siitä miksi yleensä vältän takakansien lukemista.

Myös Maija on lukenut Täyden tuntirahan ja viihtynyt sen parissa, häntä -samoin kuin minua- ilahdutti Kallen kasvava itseluottamus. Kannattaa kurkata myös Vilja Päätalon, Kallen tyttärentyttären blogiin. Vilja on aloittanut vaarinsa kirjasarjaan tutustumisen ja kirjoittaa sen herättämiä ajatuksia blogiinsa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jalkoja tosin särki, mutta kai se oli juuri se välttämätön pieni kipu, jonka onnellinen olotila tarvitsee tuntuakseen todelliselta eikä vain kauniilta unelta.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Tuomas Kyrö: Miniä



Tuomas Kyrö: Miniä
Kirjakauppaliitto, 2012
122 sivua
Luettu: 26.7.2014 (#2 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Tuomas Kyrön Miniän sai 23.4.2012 Kirjan ja ruusun päivänä yli kymmenen euron hintaisen kirjaostoksen kylkiäisenä. Tämä on siitä merkittävä kirja, että se on ensimmäinen sittemmin perinteeksi muodostuneista Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjoista. En enää millään muista minkä kirjan kyseisenä päivänä ostin, mutta eipä tieto kovin merkityksellinen Miniästä kirjoittamisen kannalta ole. Tämä oli viimeinen lukemani kirja lukumaratonillani, vuorokaudesta olisi ollut vielä hieman aikaa jäljellä, mutta jotenkin tuntui siltä, että Miniään oli hyvä lopettaa.

Mielensäpahoittajan miniä valmistautuu viettämään perheestä vapaata viikonloppua viinilasillisen ja rentoutumisen merkeissä kun puhelin soi. Appiukko on loukannut itseään eikä pärjää yksin kotona, joten hänen on matkustettava Sysi-Suomesta Helsinkiin miniänsä ja poikansa kotiin. Miten sujuu nykyaikaisen uranaisen ja vanhanaikaisia arvoja sekä tapoja kunnioittavan ikämiehen yhteiselo? Sen selvittämiseen tarvitaan aimo annos kärsivällisyyttä, joustavuutta ja paineensietokykyä, työelämästä tuttuja taitoja.

     Appiukon saapumiseen on aikaa kolme tuntia.
     En minä tiedä mitä 80-vuotiaan miehen ja 43-vuotiaan naisen yhteiselämässä syödään. Appiukon ruokavalio koostuu perunasta, minä olen siirtynyt riisiin, nuudeleihin ja linsseihin jo vuosia sitten. Lisäksi on näitä pikantteja pikkueroja, kuten puoli vuosisataa ja elämänkatsomus. Saako sillä reseptillä gratiinit rakennettua?

Appiukon saapumiseen valmistautuessaan miniä muistelee ensitapaamistaan appivanhempiensa kanssa. Miniä on saanut tuta jo ensihetkistä, että asiat on parempi hoitaa appiukon tapaan. Ei halata, ei pyydetä anteeksi, ei puhuta turhia, yskähdys riittää. Valot sammutetaan heti uutisten ja sään jälkeen. Peruna kuuluu erottamattomana osana ruokapöytään. Sitten on vielä sellaisia ikivihreitä opetuksia kuin [k]yllä ei hyvää hävitetä, eikä huonoakaan. Ja juuri kun luulee tuntevansa appiukkonsa vetää hän hihastaan yllätyskortin, [k]yllä yhden kerran haluan elämässäni jekuttaa.

Kun kuulin ensimmäisen kerran Miniästä myönnän suhtautuneeni siihen hieman nihkeästi. Mietin menettääkö tarina sen uskomattoman hienosti toteutetun yhtä aikaa hauskan ja herkän tunnelmansa uuden näkökulman myötä, olisiko Miniä vain halvanmakuinen sivutuote. Onneksi olin väärässä (olen näemmä paksupäinen, olen jo kahdesti aiemminkin saanut nenilleni Mielensäpahoittajan kanssa), Miniän tunnisti heti osaksi sitä tuttua ja rakkaaksi tullutta Mielensäpahoittaja-sarjaa. Samalla kirja tuntui raikkaalta, oli mukava saada mielensäpahoittajan tarinaan uusi näkökulma, naisen ääni.

Miniän tempo yllätti hieman, sarjan aiemmat osat ovat olleet vauhdiltaan leppoisia ja rauhallisia, mutta nyt tarinan vauhti kiihtyy ja saa loppua kohden jopa farssimaisia piirteitä. Tarina keikkuu hetken jo uskottavuuden rajalla, mutta pysyy kuitenkin -onneksi- rajan paremmalla puolella. Miniä on ihana, hauska ja lämpöä huokuva kirja, mutta pidän silti eniten Mielensäpahoittajan, tuon ihanan vanhan jäärän, omasta äänestä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pitää puolen ja pitää huolen, ei se ole yhdestä halauksesta tai miljoonasta sanasta kiinni.


Miniää on luettu todella paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Jokken kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Kirsin kirjanurkka, Käännä jo sivua, Luen ja kirjoitan ja Lukuholistin maistiaiset.


- - -


Nyt on lukumaratonin aiheuttama bloggausjono purettu. Seuraavalla kerralla voisin välttää minua stressaavan jonon ja kirjoittaa kirjoista miniarviot yhteen postaukseen koottuna.

lauantai 9. elokuuta 2014

Milla Paloniemi: Veera & minä



Milla Paloniemi: Veera & minä
Sammakko, 2013
64 sivua
Luettu: 26.7.2014 (#2 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Milla Paloniemen sarjakuvista on näemmä tulossa perinne lukumaratonillani, viimeksi oli vuorossa En vaan osaa, nyt Veera & minä. Mikäs siinä, näitä lukee mielellään. Ehkä seuraavana on vuorossa Kiroileva siili.

Sarjakuva-albumissa on Milla Paloniemen eli Norpatin lisäksi pääosassa hänen koiransa Veera. Puolikas saksanpaimenkoiraa, neljäsosa labradorinnoutajaa ja neljäsosa rottweileria. Huiskeahäntäinen, leikkisä ja oravaviettinen. Yllätyksellinen ja huomionkipeä. Keväästä, kepeistä ja majavaleluista riehaantuja. Veera & minä on oikeastaan Paloniemen sarjakuvan muodossa lausuttu ylistyspuhe uskolliselle ystävälleen.

Reilun vuoden koiranomistajakokemuksellani (ja useamman vuoden etäkoiranomistajakokemuksellani, rapsutukset sinne pilven päälle ♥) nyökyttelin hymyssä suin Paloniemen lyhyille, mutta paljon tunnetta sisältäville stripeille, niin tuttuja monet jutut olivat. Välillä koira raastaa hermoja äärirajoille asti, mutta suurimman osan ajasta yhdessäolo on mukavaa, koiruutta tekisi mieli vain rapsutella ja rutistaa.

Ehkä kävi jo selväksi, että vihdyin sarjakuvan parissa loistavasti. Pidän todella paljon Paloniemen melko pelkistetystä, ilmeikkäästä, värikkäästä ja vahvoin ääriviivoin piirretystä tyylistä. Yksi huono puoli tässä, samoin kuin edellisessä lukemassani Paloniemen sarjakuva-albumissa on, nimittäin pituus. Näitä haluaisi lukea paljon pidemmästi!


Sitaattikunniamaininnan saa (tosin ilman kuvaa) lause, joka sopii hyvin myös minuun ja koiraamme:

Se oli rakkautta heti!

tiistai 5. elokuuta 2014

Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin



Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin
Like, 2001
133 sivua
Suomentanut: Kristina Haataja
(La Classe de neige, 1995)
Luettu: 26.7.2014 (#2 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


En ole aiemmin tutustunut Emmanuel Carrèren, kirjan takakannessa Ranskan kuuluisimmaksi ja palkituimmaksi nykykirjailijaksi tituleeratun miehen tuotantoon, mutta Huviretki painajaisiin vaikutti mielenkiintoiselta. Nappasin sen kirjastosta mukaani Annamin Vive la France! -haaste mielessäni.

12-vuotias Nicolas lähtee leirikouluun lumiseen vuoristoon, isä ei luota linja-autokyydin turvallisuuteen vaan vie itse poikansa perille pitkästä matkasta huolimatta. Muiden lasten huomio kiinnittyy Nicolasiin paitsi myöhäisen ja erilaisen saapumisen vuoksi myös siksi, että Nicolasin tavarat jäävät isän autoon tämän poistuessa majalta työmatkalleen. Nicolas on varma, että leirikoulu tulee olemaan kurja kokemus, mutta kiusatuksi joutumisen pelko on pian pientä kun lähistöllä katoaa lapsi.

Hänen sormensa pöydän alla olivat omituisesti sotkeutuneet toisiinsa, ja hän näki lattialla jalkojensa välissä punasinisen nauhan pätkän tupakantumppien ja sokeripapereiden joukossa. Brasilialainen rannenauha oli pudonnut. Hän yritti muistella viikon takaista toivettaan, muttei muistanut: ehkä hän oli empinyt niin pitkään, miettinyt niin kuumeisesti mikä parhaiten suojelisi häntä elämän vaaroilta, ettei ollutkaan toivonut mitään.

Kontrasti lukuhetken 30 astetta lähentelevän helteen ja kirjan lumisen talvisään välillä oli suuri ja alussa tuntui, että tulikohan valittua väärä lukuhetki kirjalle. Kirjaa eteenpäin lukiessani huomasin kuitenkin, että helle jäi taka-alalle ja välillä minua jopa kylmäsi. Kirja ei mässäile jännityksellä, mutta silti tunnelma tihenee ihan huomaamatta samalla kun Nicolasin vilkas mielikuvitus tekee työtään kasvattaen pienetkin sattumukset ja tapahtumat valtaviin mittasuhteisiin. Nicolas elää mielikuvituksessaan tragedian jos toisenkin eikä aina ole selvää kuinka paljon hän itse uskoo kuvitelmiinsa, niin eläviä ne ovat. Nicolas ei kuitenkaan -onneksi- ole ajatusleikeissään lähelläkään totuutta.

Tunnelman luomisen lisäksi Carrèrella on hallussaan myös henkilökuvauksen taito. Nicolas vaikuttaa kovin yksinäiseltä, pelokkaalta ja epävarmalta pojalta, joka elää mielikuvitusmaailmassaan, kaipaa huomiota sekä hyväksyntää ja jonka kiintymisessä hiihdonopettaja Patrickiin on jotain liikuttavaa. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse sanoa suoraan vaan Carrère jättää jotain myös lukijan varaan rivien välistä havaittavaksi.

Kerronnasta ja asetelmasta tulee tietyllä tapaa mieleen John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Sekä Nicolasissa että Boynen kirjan Brunossa on samaa viatonta lapsellisuutta eikä heidän lapsuutensa ole helpoin mahdollinen. Nicolas tuntuu mielestäni paikoin erittäin raaoiksi yltyviä ajatusleikkejään lukuunottamatta ikäistään nuoremmalta, paikoin taas hänen ajatuksensa tuntuvat välillä kovin varhaiskypsiltä, mutta ehkä takakannessa mainittu ikä kuitenkin on uskottava (muualla kirjassa en muista ikää mainitun).

Minua hieman häiritsi kirjan loppuvaiheessa oleva harppaus, vuosien päähän leirikoulusta ajoittuva kohtaus, joka tuntui hieman irralliselta, varsinkin kun sen jälkeen palataan vielä leirikouluun. Mielestäni kohtaus olisi sopinut paremmin aivan kirjan loppuun, mutta kieltämättä se  viimeisteli tarinan myös valitulla paikallaan. Se toi vielä viimeisiä vilunväristyksiä, mutta antoi myös pienen toivonkipinän.

Kuvittelin kirjan takakannen ja sivumäärän perusteella valitsevani toiminnantäyteisen nopeasti etenevän jännitystarinan, mutta sain jotain hidasta, surumielistä, lohdutonta, hätkähdyttävää ja hirveää. Hirveää siis vain juonen kannalta, kirja ei missään nimessä ole hirveä tai huono, päinvastoin se on taitavasti kirjoitettu ja hyvä. Carrèren nimi täytyy pitää mielessä, sen verran yllättävä ja mielenkiintoinen oli ensikosketukseni miehen tuotantoon.

Jenni sanoo tripla-arviossaan Carrèren kirjoja erikoisiksi, ahdistaviksi, kauheiksi ja kuitenkin helppolukuisiksi. Ompun mielestä kirjan alkuasetelma on mestarillinen ja tarina elokuvallinen. Hreathemus eläytyi lapsen näkökulmaan, ahdistavaan ja kammottavaan tunnelmaan. Olen samaa mieltä kolmikon kanssa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän muuttuisi hiljaisuuden muuriksi, tasaiseksi sateiseksi pinnaksi, johon maailman pahuus törmäisi pääsemättä sisään.

Vive la France! -haaste, 1/2 ensimmäisestä eli sinisestä raidasta

perjantai 1. elokuuta 2014

Diana Gabaldon: Tulivana



Diana Gabaldon: Tulivana
Gummerus, 2013
331 sivua
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
(A Trail of Fire. Four Outlander Tales, 2012)
Luettu: 26.7.2014 (loppu lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja on yksi suosikkisarjoistani, olen lukenut kaikki sarjassa ilmestyneet seitsemän tiiliskiviromaania. Niiden lisäksi sarjaan kuuluu rönsyjä (Gabaldonin kirjakauppiasystävän keksimä termi) eli tarinoita, jotka eivät ole sarjan varsinaisia osia vaan irrallisia tarinoita sarjan (osien) sisällä ja välissä. Oma rönsylinjansa on lordi John Greystä eli sarjan eräästä sivuhenkilöstä kertova sarja sekä juuri lukemani Tulivana, joka kirjan sisäliepeen jaottelun mukaan kuuluu Matkantekijä-sarjaan. Mietin pitkään luenko Tulivanaa ollenkaan, en nimittäin oikein perusta näistä sarjojen ns. sivuhyppelyistä, esimerkiksi Sookie Stackhouse -sarjan välitarinoita en lukenut enkä lue. Päätin kuitenkin testata kuinka Gabaldonin lyhyemmät kertomukset iskevät ja toimiihan Tulivana eräänlaisena lämmittelynä ennen syksyllä julkaistavaa sarjan kahdeksatta osaa Sydänverelläni kirjoitettu. Tulivanan kaksi viimeistä tarinaa luin lauantaisella lukumaratonillani.

Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa sijoittuu Lontooseen toisen maailmansodan aikaan ja kertoo mitä tapahtui Jerry ja Dolly MacKenzielle, Roger MacKenzien vanhemmille. Armeijan käytäntö riepottelee John Greytä vuonna 1759 Lontoosta ankeriasjuhlista Kanadaan Quebecin kaupungin valtaukseen. Lordi John ja zombien vitsaus -tarinassa John Grey on Jamaikalla vuonna 1761 selvittelemässä karanneiden orjien jälkeläisten kapinaa ja törmää zombeihin. Välitilassa ollaan vuoden 1778 Pariisissa, jossa Michael Murray saattelee Joan MacKimmietä Enkelten luostariin kun samaan aikaan Saint-Germainin kreivi tavoittelee ikuista elämää.

"Siinä menee hyvä perse kyllä ihan hukkaan", monsieur Brechin huomautti ranskaksi katsellessaan, kuinka Joan kapusi kajuutan tikkaita ylös. "Ja mon dieu noita sääriä! Kuvitelkaapa niitä kietoutuneina selkänne ympärille. Pyytäisittekö te häntä pitämään raidalliset sukat yllään? Minä pyytäisin."
     Michaelin mieleenkään ei ollut tulla kuvitella moista, mutta nyt hänen oli vaikea karkottaa mielikuvaa päästään. Hän yski nenäliinaan peittääkseen punehtuneet kasvonsa. Madame Brechin tyrkkäsi aviopuolisoaan kyynärpäällä terävästi kylkeen. Mies ähkäisi mutta ei näyttänyt muuten häiriintyvän tökkäyksestä, jollainen kaiketikin oli heille aivan tavanomainen tapa kommentoida.
     "Elukka", nainen sanoi kiihkottomasti. "Ettäs kehtaat puhua Kristuksen morsiamesta tuohon sävyyn. Kiitä onneasi, jos ei Isä Jumala itse iske sinua salamalla kuoliaaksi."
     "No, ei hän vielä ole Kristuksen morsian", monsieur vastusteli. "Ja kuka tuon perseen sitä paitsi on luonut? Eiköhän vaan Jumala ilahdu kuullessaan, että hänen kättensä työtä kehutaan. Ja minä kun vielä olen melkoinen asiantuntija." Hän virnisteli lemmekkäästi madamelle, joka tuhahti.

Yllätyin hieman kun huomasin, että tarinoista peräti kaksi kertoo lordi John Greystä (ottaen huomioon aiemmin mainitsemani erillinen lordi John Grey -rönsysarja) ja kun toisessa tarinassa on jopa zombeja! Nämä molemmat tarinat kuitenkin viihdyttivät, varsinkin zombitarina, aloin jopa hieman pitää miehestä ja mietin pitäisikö minun sittenkin lukea myös lordi John Grey -sarja... Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa oli myös oivallinen vaikkakin melko lyhyt tarina, tosin jouduin aluksi hieman kertaamaan Roger MacKenzien lapsuuden adoptiokuvioita. Pidin kuitenkin ehkä eniten kirjan pisimmästä tarinasta eli Välitilasta, joka edustaa mielestäni parhaiten koko Matkantekijä-sarjan henkeä ja tunnelmaa: vahvoja hahmoja, mukavaa murretta, (eroottissävytteistä) romantiikkaa, aikamatkustusta, uskottavan kuuloista ajankuvausta, huumoria ja tietysti seikkailuja, kaikkia sopivassa suhteessa. Ehkä Pariisi tapahtumapaikkana vielä keräsi tarinalle lisäpisteitä :)

Vaikka suhtaudun yleensä hieman nihkeästi todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittamiseen en kokenut sitä häiritseväksi niissä Tulivanan tarinoissa, joissa tällaisia tosielämän henkilöitä vilahtaa. Kyseiset henkilöt kuitenkin ovat enemmän sivuosassa ja heidän esiintymisensä liittyvät todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Gabaldon on taitava yhdistämään faktaa ja fiktiota, hän kommentoi asiaa Armeijan käytäntö -kertomuksen alussa näin: Historiallisen fiktion kirjoittamisessa on se ihanuus, että parhaat osat eivät ole keksittyjä.

En vielä Tulivanan luettuanikaan täysin lämmennyt näille sivutarinoille, mutta kieltämättä ne sopivat oikein hyvin hellepäiviin. Tulivanan luettuani en millään malttaisi odottaa sarjan seuraavan osan ilmestymistä! Niin ja onhan Matkantekijästä tulossa myös tv-sarja, aion katsoa ja todennäköisesti myös koukutun)!

Myös Ahmu ja Maija ovat lukeneet Tulivanan sarjan seuraavaa varsinaista osaa odotellessaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tyttö on viehättävä, mutta sinä päätyisit tyrmään tai hullujenhuoneelle kuukauden kuluessa.


Kirjallinen maailmanvalloitus: Jamaika