J. R. Ward: Paljastettu rakastaja

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #4)

Basam Books, 2011

527 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Revealed, 2007)

Luettu: 8.9.2016

Mistä: kirjastosta

Onnea on notkuvat kirjapinot kun on kipeänä. Vuorotellen kuumaa juotavaa, lukemista ja torkkuja sohvalla. Villasukat ja torkkupeitto. Kurkkupastilleja. Kuumeisena ja tukkoisena ei jaksa lukea ihan mitä tahansa, mutta Mustan tikarin veljeskunnan seikkailut sopivat sairastupaan kuin nenä päähän (tai kuumemittari kainaloon).

Butch O´Neal, entinen New Yorkin Caldwellin poliisi, liikkuu Mustan tikarin veljeskunnan jäsenten kanssa, asuu ja taistelee heidän kanssaan, syö heidän ruokiaan, juo heidän juomiaan ja pukeutuu heidän maksamiinsa kalliisiin vaatteisiin, on kuin yksi heistä. Paitsi että hän ei ole yksi veljeksistä eikä edes vampyyri vaan ihminen. Butch on auttamattomasti rakastunut Marissaan, mutta suhteesta on turha haaveillä sillä kuolevainen ex-jepari on kovin kaukana ylhäisen vampyyrinaaraan ihannekumppanista. Kun lesserit, veljeskunnan ja koko vampyyrirodun viholliset kaappaavat Butchin saadakseen tietoja veljeskunnasta käynnistyvät oudot tapahtumat, joiden seurauksena Butch on epävarma mikä hän on tai mikä hänestä on tulossa.

     Oliko hän vasikoinut Veljeskunnasta? Pettänyt heidät? Oliko hän antanut ilmi lähimpänsä ja rakkaimpansa?
     Ja mitä helvettiä hänen vatsalleen oli tehty? Luoja, tuntui siltä kuin hänen verisuonissaan olisi virrannut liejua, kiitos sen ties minkä olennon, joka hänen sisällään loisi. 

Butch on tähän mennessä ollut minusta sarjan vähiten kiinnostavia hahmoja, mutta niin vain hänestäkin sai oivallisen osan sarjaan. Myös tähän mennessä siloisena ja värittömänä esiintynyt Marissa pääsi jos nyt ei revittelemään niin ainakin näyttämään kyntensä ja luonteensa. Vampyyrit ja vauhdikas kerronta imaisivat minut mukaansa, otin torkut sohvalla ja sitten oli taas päästävä lukemaan. Flunssainen olo ei häirinnyt sillä tarina pysyi sopivan simppelinä ja ahmittavana alusta loppuun.

Tässä osassa niin kuin aiemmissakin on suomennokseen jäänyt virheitä. Lisäksi yhdessä kohdassa tarinaa tuntui kuin kaksi tapahtumaa, tapaaminen ja puhelu, olisivat vaihtaneet paikkaa. Kirja sisältää useita seksikohtauksia, joista osa lähinnä huvitti korniudellaan. Mikäpä siinä, ei mene lukeminen liian vakavaksi kun saa välissä pyöritellä silmiään ja naureskella huvittaville sanavalinnoille. Myös asioiden mittasuhteet mietityttivät. Kirjassa toistetaan moneen otteeseen kuinka suuria veljeskunnan jäsenet ovat, mutta kummasti Escaladen takapenkillä mahtuu tekemään erinäisiä suorituksia... Valtavien voimien lisäksi heissä taitaa olla myös ripaus akrobaattia.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Seurasi ilahtunut "hyvä luoja, nythän on joulu"-tyyppinen hiljaisuus.

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla

(Iijoki #10)

Gummerus, 1980

639 sivua

Luettu: 5.9.2016

Mistä: lahja

Liekkejä laulumailla on ollut minulla pitkään kesken kun muut kirjat ovat kiilanneet edelle. Sairastupaa pitäessäni Päätalo tuntui juuri sopivalta lukemiselta ja pääsin taas hyvään lukuvauhtiin. Kirja tuntui jopa loppuvan kesken, mutta ei hätää, onneksi jatkoa on vielä luvassa 16 osan verran. 10 osaa on jo takana eikä minkäänlaista kyllääntymistä ole havaittavissa!

Kalle on joutunut nielemään pettymyksensä ja unohtamaan haaveensa armeijasta kotiutumisestaan sillä Suomi on jälleen sodassa ja miehet tarvitaan taistelemaan rintamalle. Odotukset sodan pikaisesta loppumisesta ja voitosta ovat korkealla, ovathan suomalaisten lisäksi myös saksalaiset työntymässä valloittamaan Neuvostoliittoa. Kallen rykmentti etenee Kuusamosta rajan yli Karjalaan kohti Kiestinkiä. Kalle hoitaa muonittajan ja talousaliupseerin tehtäviä kauempana taisteluista, mutta lopulta koittaa myös se hetki kun myös Kalle joutuu etulinjaan, jonne vie myös monen Kallen tuttavan ja ystävän tie, joidenkin viimeistä kertaa. Tapaapa Kalle matkallaan myös "uuden isänsä" Hiltu-Jakin.

     Jakki paineli rouheita piipunkoppaan, nakkasi katseen ympärilleen ja jatkoi. - Tämmösessä savotassa sitä nyt, Kassu, ollaan!
     - Niin ollaan...
     - On liika rummaa jäläkeä, Jakki sanoi, ja kun hän jatkoi, oli äänessä jo siviiliaikojen möyhäisyä: - Tämä tästä tuli, kun ne helevetin Hitleri ja Talliinin Joopi rupesivat veljeilemään! Vaikka senhän tiesi alusta lähtiin, että perhosparralla oli pirut mielessä... 

Historia oli yksi suosikkiaineistani koulussa, mutta jotenkin Suomen sodat ovat jääneet minulle huonommin mieleen. En ole tainnut Tuntemattoman sotilaan lisäksi lukea muita sotaromaaneja, joten Liekkejä laulumailla oli erittäin kiinnostavaa luettavaa varsinkin kun se pohjautuu yksittäisen todellisen henkilön omiin kokemuksiin. Tapahtumat tulevat lähemmäs. Arki sodan keskellä metsässä, kauempaa kuuluva tykkien jyminä, päältä lentävät pommikoneet ja epävarmuus siitä milloin on oma vuoro ottaa osaa taisteluihin on kuvattu kirjassa elävästi. Kiinnostavaa oli lukea myös esimerkiksi tiedotuskomppanian työstä heidän haastatellessaan ja valokuvatessaan sotavankeja. Päätalon mukaan [t]ouhussa oli ollut petoksen makua ja minullekin jäi mielikuva kovin laskelmoidusta viestinvälityksestä sotarintamalta.

Jos kirja odottaa vielä lukemistaan niin tässä välissä stop! Aion nimittäin mainita muutamia Kallelle tärkeitä yksittäisiä tapahtumia kirjasta.Olen vältellyt lukemasta kirjan ulkopuolelta Päätalon elämän vaiheista, mutta en ollut välttynyt siltä tiedolta, että hän haavoittuu sodassa. Varsinaiset taistelut jäivät yllättävän lyhyeen kun Kalle haavoittuu kahdesti samassa hyökkäyksessä ja joutuu ensin Kuusamoon ja sittemmin Ouluun hoidettavaksi. Toipuessaan Kalle pääsee jälleen seurustelemaan tyttöjen kanssa - sairastuvalle ehtii tulla monta vierasta - myös lukemisen makuun, sillä naapuritalosta löytyy kirjastohuone. Kalle myös innostuu kirjoittamaan muutakin kuin kirjeitä, nimittäin henkilökuvauksia sairastupatovereistaan. Lisäksi Kalle kokee eräänlaisen valaistumisen sillä vuosikaudet huonosta näöstä kärsittyään hän saa silmälasit ja näkee ensimmäistä kertaa kunnolla. - Nyt, kaverit, valkeni vasta Päätalon poijan maalima. Kaksikymmentä ja kaksivuotijaana...

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Suljin silmäni ja yritin kuvitella istuvani kotirannassa nuotion äärellä, kuulevani Tyrälammilta kuikan uikutusta samalla kun idässä, jossakin Tyräjärven takana, jyrisee ukkonen... Ei, en pystynyt siirtämään itseäni Kokkosalmen kankaalta enkä eksyttämään mielestäni tykkien jylyä.

Iin kirjaston lukuhaaste: 2. Kirja, joka on julkaistu vähintään 25 vuotta sitten

Tiina Raevaara: Hukkajoki

Tiina Raevaara: Hukkajoki

Teos, 2012

302 sivua

Luettu: 27.8.2016

Mistä: kirjastosta

Hukkajoki olisi helposti voinut hukkua esittelytelineen kirjamassaan huomaamattoman värityksensä vuoksi, mutta eläimellinen nimi pisti silmään. Seuraavaksi ihmettelin käärmemäisiä kiemuroita ja luin takakannesta minne oikein olen lähdössä.

     Joskus pimeys ja kylmyys jatkuvat niin kauan, että niiden keskelle joutuneet asiat ovat vaarassa unohtua, hajota jäähileiksi. Joskus sattuman ja kaaoksen keskelläkin asiat loksahtavat kohdalleen eikä mikään teko tai tapahtuma jää ilman merkitystä. Joskus ihmiset ovat olleet hukassa toisiltaan liian kauan.
     Kymmenien mustanpuhuvien kilometrien sekä kokonaista ihmiselämää uhanneen pimeyden jälkeen maisemaan ilmestyy valoa. 

Joona kulkeutuu pitkällä ajomatkallaan Hukkajoelle. Vältettyään täpärästi kolarin tumman hahmon kanssa Joona ajaa harhaan ja päätyy kysymään yösijaa itselleen ja koiralleen Taikalle Amandan ja tämän tyttären Doran luota. Joonan on tarkoitus jatkaa matkaansa heti aamulla, mutta mustana kuohuvan Hukkakosken ääreltä ei niin vain lähdetäkään. Joki pitää otteessaan niin elävät, kuolleet kuin poislähteneetkin.

Itsensä ympärille kuoren kasvattanut ja yksinäisyyteen uponnut Joona, kuolemaa pelkäävä Amanda, todellisuuden rajoja etsivä Dora, metsää rakastava Nelli ja unohdettua voimaa etsivä Viktor. Heillä jokaisella on oma raskas taakkansa kannettavanaan, ikävää, salaisuuksia, pelkoja, pakkomielteitä sekä rakkautta. Henkilöiden ympärillä kulkee myös varjoissa vilahtava Runar sekä tietysti Taika, Joonan uskollinen ja kaikkeen sopeutuva koira, Joonan viimeinen side entiseen elämään. Tarinaan liittyy myös minäkertoja, joka sitoo tarinan lankoja yhteen, mutta ei anna selviä vastauksia tai ratkaisuja. Mikä merkitys karhuilla oli, entä oliko salaperäinen Sfatoligra vain kosken kuohu tai metsän varjo?

Tarina kuohuu ja kohisee kuin tummavetisen Hukkajoen Hukkakoski. Joki onkin kuin elävä ja hengittävä olento, joka hallitsee ympäröivää kylää ja sen ihmisiä. Joki ulottaa otteensa kaikkialle ja kaikkiin, levittää sormensa usvan muodossa pihoihin ja taloihin, näkee ja kuulee. Metsä puolestaan muistaa menneet, antaa voimaa ja suojaa sitä tarvitseville, mutta myös pitää piilossaan painajaisia ja salaisuuksia.

Hukkajoki on merkillinen kirja. Se on kielellisesti kaunis ja tunnelmaltaan unenomainen sekä sumuinen. En ehkä tavoittanut joka hetki sitä mitä kirjailija on tekstillään hakenut, kun minäkertoja astui mukaan juoni pyörteili jo liian syvälle, ymmärryksen tavoittamattomiin, mutta siitäkin huolimatta pidin tarinasta. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki, salaperäinen, hieman haikea tunnelma säilyi loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmeiden määrä maailmassa on luultavasti rajallinen, mutta kaikille on varattu ainakin yksi.

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena, 2014

206 sivua

Luettu: 20.8.2016

Mistä: kirjastosta (e-kirja)

Ajattelin yrittää pitkästä aikaa aktivoitua e-kirjojen pariin ja lainasin kirjastosta Mia Vänskän uusimman teoksen Valkoinen aura. Harmittelin kymmenen päivän laina-ajan lyhyyttä, mutta kirja tuli ahmaistua parissa päivässä vaikka puhelin lukuvälineenä ei olekaan miellyttävin. Sängyssä lukeminen sentään sujui helposti kevyellä puhelimella.

Katariina "Iina" Ketola aloittaa sairaanhoitajaopiskelut kaupungissa ja muuttaa asumaan opiskelija-asuntolaan. Uusi ympäristö, uudet ystävät, opinnot ja välimatka poikaystävään ja perheeseen ovat isoja muutoksia, mutta eniten Iinaa mietityttää hänen lisääntyvät tuntemuksensa jonkun epämiellyttävän läsnäolosta ja tarkkailusta. Ja miksi hän tuntee outoa vetoa tyhjillään olevaan seitsemänteen kerrokseen ja erityisesti käytävän viimeiseen asuntoon?

     Iina katsahti ympärilleen. Käytävä ei näyttänyt erityisen rapistuneelta. Seinät olivat osin liasta läikikkäät ja yhden kattolampun kupu oli rikki, mutta muuten käytävä oli siisti. Hän kääntyi takaisin hissille, mutta sitten toisen haaran käytävästä kuului kolahdus. Hän empi hetken, palasi taitekohtaan ja kurkisti nurkan taakse. Käytävässä ei näkynyt mitään, mutta hän astui silti nurkan ympäri.
    Muutaman askeleen jälkeen hän jähmettyi paikalleen. Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä – tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä. Käänny takaisin, täällä on vain lisää tyhjiä asuntoja, hän ajatteli, mutta pysyi paikallaan kahden vaiheilla. Sitten hän huomasi jatkavansa eteenpäin. Nyt jalat liikkuivat lähes itsestään.

Valkoinen aura alkaa koukuttavan kylmäävästi ja kasvaa kunnon kauhukertomukseksi, mutta jännitys pysyy maltillisella tasolla eikä kirja vie yöunia (tai näin uskon, huomenaamulla voin olla eri mieltä). Jännite pysyy hienosti yllä loppuun saakka, juoni ei lässähdä kesken kaiken eikä siinä ole turhia suvantovaiheita. Unet, vaihtoehtohoidot, piirtäminen ja opiskelija-arki ovat toimiva kehys tarinan kammottaville tapahtumille. En ole lukenut Vänskän toista romaania Musta kuu, mutta ainakin tämän kolmannen kirjan perusteella Vänskä on kehittynyt tarinankertojana hurjasti ja hän on varteenotettava valinta kun tekee mieli lukea kauhua.

Kirjan ainoa ongelma oli hienoinen haparointi aistikuvauksissa tai lähinnä niiden toistossa. Jos Vänskän esikoisromaanissa Saattaja toistettiin kuinka musta viha pulppusi niin Valkoinen aura oli pullollaan värinöitä ja tuntemuksia (sekä kulmien kurtistelua, luvassa otsaryppyjä!) mikä ärsytti alussa, mutta siihen tottui tarinan viedessä muuten mennessään. Suurimmaksi osaksi kerronta oli todella sujuvaa ja sivut kääntyivät kuin huomaamatta.

Henkilömäärä oli maltillinen, mutta riittävä ja tarjosi monta kiinnostavaa persoonaa. Varsinkin Iinan vapaaehtoispalvelun kautta tapaama Rosalind oli ihastuttava tuttavuus. Tällaiset pirteät, persoonalliset ja sanavalmiit (»Minä en tiedä, missä hulluuden raja menee, mutta olen melko varma, että se on jossain minun ja sen naisen välillä.») vanhukset tuntuvat jäävän mieleeni. Mikä parasta kirja ei ollut missään vaiheessa ennalta-arvattava, jopa loppu tarjosi ohhoh-reaktion.

Lukuflow, mikä mahtava olotila!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaksi katulamppua oli rikki, ja vain kuun kylmä valo valaisi märkää asfalttia, joka kiilteli kuin valtavan pedon niljakas iho.

Iin kirjaston lukuhaaste: 8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja.

Glen Duncan: Veren yhdistämät

Glen Duncan: Veren yhdistämät (#3)

Like, 2016

488 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(By Blood We Live, 2014)

Luettu: 10.8.2016

Mistä: kirjastosta

Odotin Glen Duncanin Ihmissusi-trilogian kolmatta osaa (onhan tämä nyt varmasti trilogia ja sen päätösosa, onhan?) ristiriitaisin tunnelmin. On kiva saada tietää miten Talullalle ja kumppaneille käy, mutta samalla olen innoissani, että sarja loppuu. Toisaalta olen koukussa sarjaan, mutta toisaalta en malttaisi odottaa, että pääsen siitä irti.

On kulunut kaksi vuotta siitä kun Talulla synnytti kaksosensa Zoën ja Lorcanin ja melkein menetti toisen heistä. Kaksi vuotta taistelusta ja tapaamisesta ikivanhan vampyyrin Remshin kanssa. Remshi ja Talulla ovat tiukasti toistensa mielissä outojen, samankaltaisten unien takia. Lisäksi Remshi on varma, että hänen edesmennyt rakkaansa on uudelleensyntynyt Talullana. Onko vanha ennustus vampyyrin ja ihmissuden veren yhdistymisestä toteutumassa? Ihmissusilla ja vampyyreillä on kuitenkin myös muuta ajateltavaa sillä vaikka yksi uhka on MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation kukistuttua poissa on toinen odottamassa vuoroaan uskontoon nojaavan vihollisen muodossa.

     Justine oli nähnyt merkkejä ennenkin. Taivaallisia aakkosia. Vatikaanin markkinointigurut olivat herättäneet ne  taas henkiin ja niitä näkyi joka mainoksessa. Ilmeisesti sillä aikaa kun minä olin nukkunut, katolinen kirkko ei ollut pelkästään hankkiutunut eroon joko-tai-kainoudestaan yliluonnollisuuden suhteen (kyllä, paholainen on olemassa, mutta älkää nolatko meitä kysymällä yksityiskohtia) vaan oli esitellyt maailmalle paholaisen kohtaamiseen salaa kouluttamansa sotilasjoukon nimeltään Militi Christi - Kristuksen sotilaat. Heidät tunnettiin optimistisessa kansankielessä "Enkeleinä".

Huh. Sanat vaelsivat, niille kasvoi hyönteisten siivet, ne surisivat ja hurisivat tiehensä. Siltä välillä tuntui kun Duncan päästeli menemään sanaisen arkkunsa aarteita. Sain taas tuskailla tarinan runsasta rönsyilyä ja kielikuvien tulvaa. Remshin ennustuksen lisäksi tarinassa selvitellään rakkaussotkuja, ihmissusien historiaa sekä mahdollisuutta parantua täysikuun kirouksesta eli elää normaalia elämää kuukausittaisen sudeksi muuttumisen sijaan. Runsas juoni ei olisi ongelma jos kieli olisi riisuttu ylimääräisistä kiemuroista. Kielellisesti kevennettynä tarina olisi ollut huomattavasti sujuvampi ja vetävämpi.

Kerronta vuorottelee pääasiassa Talullan ja Remshin sekä näiden kumppaneiden Walkerin ja Justinen välillä, mutta tuntuu kuin koko tarina olisi vain yhtä ja samaa ääntä. Henkilöt eivät juurikaan erotu toisistaan ja välillä luulin lukevani Talullan kertomaa kun äänessä olikin Justine. Tasapaksuus toistui myös tarinan kulussa sillä jännite, jota edelliseen osaan oli saatu ladattua tuntui kadonneen tästä päätösosasta. Tarinassa oli vauhtia, mutta kokonaisuutena kirja jätti koko lailla kylmäksi. Onneksi suomennos oli rönsyävät lähtökohdat huomioiden sujuva.

Hieman yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka lisäsi lukukierroksia. Robert Browningin Childe Roland to the Dark Tower Came (teoksesta Men and Women) on minulle tutumpi Stephen Kingin Musta torni -sarjasta ja jo tämän yhteensattuman voimin jaksoin kahlata Veren yhdistämät loppuun, vaikka muuten kiinnostus karisi melko vähiin. Kolme osaa tätä surinaa ja hurinaa on ihan tarpeeksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Veri päässäni oli kolossaalista ja kuritonta, liikaa juopotellut jättiläinen.

Ihmissusi-trilogia:

1. Viimeinen ihmissusi

2. Ihmissuden morsian

3. Veren yhdistämät

Joanne Harris: Riimut

Joanne Harris: Riimut

Otava, 2010 (2008)

572 sivua

Suomentanut: Inka Parpola
(Runemarks, 2007)
Luettu: 24.7.2016
Mistä: oma ostos

Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Riimut vaikutti kuitenkin takakantensa perusteella erilaiselta kuin muut Harrisin kirjat. Skandinaavisia jumaltaruja, riimumerkkejä ja taikuutta, kyllä kiitos! Harris on kertonut tarinan alunperin tyttärelleen iltasatuna, mutta onneksi se päätyi lopulta myös kansien väliin  luettavaksi.

Ragnarökistä, maailmanlopusta, on kulunut viisisataa vuotta. Vanhat ajat, tavat ja tarinat on haudattu mahdollisimman syvälle. Taikuus, mielikuvitus, salaperäisyydet ja jopa uneksiminen on pannassa ja kaikki normaalista poikkeava pyritään peittämään ja tuhoamaan. Sepän tytär Maddy Smith on koko ikänsä ollut ulkopuolinen ja kyläläisten hyljeksimä. Maddyn ympärillä on hänen syntymästään saakka tapahtunut kummia ja kuin näkyvänä tuomiona hänen kädessään on pahan merkki, riimumerkki, joka muistuttaa vanhasta, vaietusta ja kielletystä. Onneksi Maddyllä on yksi ystävä, kerran vuodessa kylään saapuva kulkija Yksisilmä, joka ottaa Maddyn suojiinsa, kertoo yhdeksästä maailmasta, maailmanlopusta, jumalista, riimuista ja Punaisen hevosen kukkulan uumenissa sijaitsevasta aarteesta, jonka tavoittelu vie Maddyn uskomattomalle matkalle.

     "Mutta sinähän sanoit, että kukkulan alla on aarre."
     "Jo vain", Yksisilmä vastasi. "Ja niin siellä onkin. Varhemman ajan aarre. Mutta ei se kultaa ole, Maddy, siellä ei ole ainuttakaan harkkoa, ei kultahippustakaan, ei edes nikkelipenniä."
     "Millainen aarre siellä sitten on?" Maddy tivasi.
     Yksisilmä oli hetken hiljaa. "Sitä kutsutaan Kuiskaajaksi."
     "Ja mikä se on?"
     "En voi kertoa sitä. Ehkä myöhemmin, kun olemme saaneet sen turvaan."
     "Mutta sinähän tiedät mikä se on, vai kuinka?"
     Yksisilmä pysytteli vaivalloisesti tyynenä. "Maddy", hän sanoi, "nyt ei ole oikea hetki. Tämä - aarre - saattaa osoittautua yhtä vaaralliseksi kuin se on arvokas. Jopa siitä puhumisessa on riskinsä. Ja monin tavoin saattaisi olla turvallisempaa, että se olisi pysynyt unessa ja unhoitettuna."

Kirjan alussa on tarinan taustaksi useampia karttoja, henkilöluettelo ja riimumerkkejä selityksineen. Nämä tulevatkin tarpeeseen lukumatkan varrella sillä Riimut on melkoinen tiiliskivi ja tarinaan mahtuu monta henkilöä, riimua, maailmaa ja tapahtumaa muistettavaksi. Tätä runsaudensarvea lukiessa täytyi keskittyä kunnolla. Kun pääsin tarinaan kunnolla sisälle en olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olin välillä eksyä juonen moniin mutkiin, mutta Harris palautti minut kerran toisensa jälkeen takaisin polulle, tosin loppupuolen kuohunta pyöritti minua sen verran, että toinen lukukerta kertaukseksi voisi tehdä hyvää. Kuka kukin on, keneen lopulta voi luottaa ja mikä tarkoitus kaikella on?

Tarinan ihmiset, jumalat ja muut olennot ovat kiinnostavia ja hauskoja. Jumalat käyttäytyvät paikoin kovin ihmismäisesti kun taas osa ihmisistä tuntuu nostavan itsensä lähes jumalten asemaan. Jonnekin näiden välimaastoon sijoittuvat kurittomat äijäkäiset tuovat tarinaan hauskan lisän. Pidin valtavasti rohkeasta ja päättäväisestä, mutta samalla herkästä ja epävarmasta Maddystä sekä yksinäisestä muukalaisesta Yksisilmästä, joka toi mieleeni professori Dumbledoren J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjasta.

Riimut näyttää olevan sarjan aloitusosa, mutta jatko-osia (Runelight, 2011, The Gospel of Loki, 2014) ei ilmeisesti ole ainakaan vielä suomennettu mikä on harmi. Kustantajalle terveisiä, että jatkoa täällä odotellaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta täällä ei ollut päiviä ja ajalla tuntui olevan oma elämänsä, joka venyi kuin kutojan lanka pelkkää pimeyttä kehräävässä rukissa.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto, 2015

140 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: ilmaiskappale (oman ostoksen kylkiäinen)

Luin Kantajan lukumaratonilla, mutta bloggaaminen on venynyt. En oikeastaan edes haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta tällä hetkellä sillä kirjan aihe, kuolema ja hautajaiset, tuntuu tällä hetkellä hieman liian ajankohtaiselta ja kipeältä.

Keski-ikäinen korkeasti koulutettu Timo Kallio haikailee menneeseen, entisen heilansa perään ja kiertää pätkätyöstä toiseen. Työ seurakuntayhtymän määräaikaisena puistotyöntekijänä tuo hänen elämäänsä uutta sisältöä. Haravointi ja haudankaivuu ovat vain pintaraapaisu ja pian mies uppoaa yhä syvemmälle työhönsä.

Mietin, voiko elämän arvoa mitata hautajaisvieraiden lukumäärällä. Että mitä enemmän saattajia, sitä täydemmän elämän on elänyt. Millaisen elämän saisin itse eletyksi? Pitäisikö minun hautajaisiini hakea puisto-osastolta kaikki kantajat? Voisiko synkät virret estää? Onko mahdollista lukea jotain muuta kuin Raamattua? Ja jos ei ole, voisiko sieltä plokata jonkin valoisan kohdan?

Olin kirjan luettuani melko samoissa tunnelmissa kuin luettuani Hotakaisen Juoksuhaudantien (aeb, aikaan ennen blogia). En jotenkin pääse sisälle keski-ikäisen pakkomielteistä kärsivän miehen mielenmaisemaan enkä saa tarpeeksi kiinni Hotakaisen huumorista. Periaatteessa tarinassa on kaikki kohdallaan, Hotakainen saa henkilönsä elämään ja tarina kulkee sujuvasti, mutta en vain syttynyt sille.

Timo Kallio jää kuitenkin pyörimään jonnekin ajatuksten takamaille. Miten surullista on ajatella, että jonkun elämä on samanlaista kuin hänellä, kaikki pyörii ainoastaan menneisyyden ja työn ympärillä, ainoat ystävät ovat vainajia, joita ei edes ole heidän eläessään tuntenut. Missä vaiheessa tunnollisuudesta tulee pakkomielle, milloin yksinolo muttuu erakoitumiseksi?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tee ajoissa se, mitä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Savukeidas, 2016

184 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Alanivan esikoisromaani kiinnitti huomioni kirjaston uutuushyllyssä upean kantensa ansiosta. Vanhaa aikaa huokuva tapetti, selittämättömiä väristyksiä aiheuttavat selkärangat (?) sekä erikoinen nimi saivat minut lukemaan takakannen ja selailemaan alkua. Vaikutti lupaavalta.

Pienestä pitäen Ellietä on ystävien sijaan ympäröinyt edesmenneitä sukulaisia esittävät valokuvat, heidän kotinsa Villa Vietin kartanon mailla lentävät linnut sekä äidin kertomat tarinat. Menneistä tapahtumista, talon ja sen asukkaiden historiasta kertovat tarinat leijuvat hiljalleen rapistuvan kartanon ympärillä ja nurkissa, yhdistäen sukupolvet ja niiden vahvat naiset toisiinsa aina 1890-luvulta 2010-luvulle saakka. Kirjan minäkertojan Ellien lisäksi äänensä saa kuuluville menneisyyden naiset Martha, Ilse, Brita sekä Milda eivätkä näiden naisten tarinat ole pelkkää onnea ja iloa.

Ääni tuntui kumpuavan jotain syvältä esi-äitiemme haudoista. Se oli täynnä sukupolvilta toisille periytyvää kärsimystä, sokeaa raivoa ja nujertamatonta kaunaa, joka sai veressämme virtaavan rikoksen kiehumaan. Se käski meitä kostamaan, päästämään raivomme irti, repimään pahantekijöiltämme silmät päästä, syömään heidän kielensä, katkomaan luut ja viskomaan sitten suolet pimeässä ulvoville koirille.

Alaniva kuljettaa tarinaansa sekä henkilöitään pitkällä aikavälillä taitavasti. Luvut etenevät kertoja kerrallaan ja luvut on nimetty sekä kertojan nimen että vuosiluvun mukaan mikä helpottaa tarinan seuraamista. Kokonaiskuva muodostuu palanen ja kertoja kerrallaan enkä osannut alussa arvata mihin suuntaan tarina etenee. Tarinassa on vahva tunnelataus, historia tuntuu elävältä ja henkilöt tulevat lähelle.

Aloitin kirjan aurinkoisella uimarannalla, paikka ei hälynsä vuoksi ollut kaikkein paras valinta lukumaratonia tai ainakaan tätä kyseistä kirjaa ajatellen. Helle ei sentään häirinnyt, Villa Vietillä on sen verran hyytävä historia, että lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan. Parissa kohtaa tuntui, että tarina karkaa sivupoluille tai että se paisui liian runsaaksi, mutta kokonaisuutena lukukokemus oli nautinto. Mahtavaa löytää tällaisia hienoja uusia kirja(ilija)tuttavuuksia!


Sitaattikunniamaininnan saa kirjan ensimmäinen lause:

Minä synnyin äitini tarinoista keskellä roudan peittämää saarta.

Tämä sitaatti puolestaan sopi oivallisesti lukumaratoniin:

Äiti oli saanut keskittyä rauhassa haaveilemiseen ja kirjojen lukemiseen.

Iin kirjaston lukuhaaste kohta 7: Kirja, jossa on enintään 200 sivua.

David Duchovny: Pyhä lehmä

David Duchovny: Pyhä lehmä

Like, 2016

205 sivua

Suomentanut: Ilkka Salmenpohja

(Holy Cow, 2015)

Luettu: 12.7.2015 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Ai David Duchovny julkaisee kirjan? Ei taida olla luvassa mitään Fox Mulder - Hank Moody -kamaa, ajattelin. (Populaarikulttuuriviittaus: check.) Tai ehkä sittenkin. Jos Duchovny kirjoittaa aikuisille suunnatun kirjan, jonka pääosassa on lehmä nimeltä Elsie ei tarina todennäköisesti voi olla mikään perinteinen romaani. En aluksi ollut edes varma luenko kirjaa, mutta kun Pyhä lehmä odotti kirjaston uutuushyllyssä löin samalla lukkoon sekä lukupäätökseni että lukumaratonsuunnitelmani.

     "Kaksikko etenee portille, ja, ja, TAIVAS VARJELE, MITÄ SIELTÄ TULEE! Portti käy! Lehmät ovat yössä!"
     Mallory kuulosti niin hysteeriseltä, että minun piti jo hyssytellä häntä. Hänen silmänsä olivat sepposen selällään kuin peuralla ajovaloissa. Mallory oli täpinöissään.
     "Se on menoa nyt!" hän hihkui. 

Elsie elää tuikitavallista lehmän elämää kunnes eräänä päivänä uteliaisuus vie siitä voiton. Selvittäessään bestiksensä Malloryn kanssa onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella (eli ovatko sonnit moikkaamisen arvoisia) se näkee ihmisten jumallaatikosta jotain järkyttävää. Suurta paljastusta seuraa suuri suunnitelma. Elsie ei aio alistua, joutua paloitelluksi pataan.

Pohdin ennen kirjan aloitusta, että se voi olla melkoinen villi kortti ja erikoinen tuttavuus. Osuin oikeaan. Pyhä lehmä oli loistava valinta lukumaratonille, nopealukuinen, sopivan räävitön, vuoroin hauska ja ajatuksia herättävä sekä jokseenkin kummallinen. Koko ajan oli sellainen olo, että miten tähän nyt pitäisi suhtautua, romaanina, pamflettina, jonkinlaisena faabelina, lasten satuna? Miten vain, mutta viihdyin kirjan parissa oikein mukavasti.

Kirjan lopussa Duchovny lausuu vielä hammuu-kirjoittajan jälkisanat jatkaen kirjan humoristista tyyliä loppuun asti. Ehkä Duchovnyn tarkoituksena on ollut avata lukijoiden silmät lihateollisuuden tehotuotannon epäkohdista, pitää puolustuspuhe kasvissyönnistä, tavoitella rauhaa, rakkautta ja suvaitsevaisuutta maailmaan tai vain tarjota erikoinen tarina, joka tapauksessa hänellä on sana hallussaan. Odotan kiinnostuneena Duchovnyn seuraavaa teosta tai aluevaltausta, hän on melkoinen viihteen monitoimimies!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Puhut kuin vasikka, mutta sinun on aika lehmistyä.

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

WSOY, 2011

126 sivua

Suomentanut: Saara Pääkkönen

(Jag är din flickvän nu, 2006)

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Sirkus Rinkeli maistui lukumaratonin alkuun niin mainiosti, että päätin jatkaa heti perään toisella sarjakuva-albumilla. Virhevalinta.

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt tarjoaa täyslaidallisen mielipiteitä ja tuntemuksia monesta eri asiasta sarjakuvan muodossa. Albumi on tajunnanvirtamaista räyhäämistä niin naiseudesta, parisuhteesta, seksistä, masennuksesta, ulkonäöstä kuin joulupukista.

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt on selkeästi aikuisille suunnattu, sen verran roiseja Hemmingssonin strippien tekstit välillä ovat. Kuvitus vaihtelee yhden sivun ja yhden suuren ruudun sarjakuvasta monen sivun pituisiin sarjakuviin. Myös piirrostyyli vaihtelee, osa on mustavalkoisia (tussi?)sarjakuvia, osa pehmeämmällä otteella (puuvärein?) väritettyjä monivärisiä strippejä. Hemmingssonin ihmiset ovat yksinkertaisesti ja rujosti piirrettyjä, usein tyhjäkatseisia, vihaisia ja tyytymättömiä tyyppejä, jotka puhuvat suunsa puhtaaksi.

Takakansi lupaili albumin naurattavan kyyneliin asti ja herättävän ajatuksia, mutta minut nämä stripit saivat lähinnä ärsyyntymään ja tuskastumaan, ehkä pari hymähdystä saattoi irrota. En pitänyt ulkoasusta enkä sanottavammin teksteistäkään. Lukeminen sattui vielä huonoon aikaan sillä sympaattisen Sirkus Rinkelin jälkeen tämä ei oikein iskenyt. En tosin tiedä olisinko pitänyt tästä muulloinkaan luettuna. Parhaita lukuhetkiä tarjosi Kun Vinnie Vincent lähti Kissistä -sarjakuva, joka herätti nostalgisia lapsuusmuistoja liittyen sen aikaiseen suosikkibändiini New Kids on the Blockiin ja sen jäseniin (Jordan oli suosikkini!). 

Sitaattikunniamaininnan saakoon tuo ylempänä oleva yhden sivun strippi.