"She is smiling like heaven is down on earth"

Otsikko viittaa tietenkin HIMin Right Here In My Arms -biisin alkuun ja lauantai(n ja sen jälkei)seen olotilaani. HIM on ollut suosikkibändini jo debyyttialbumistaan lähtien, joten bändin saapuminen Qstockiin oli mitä parhain syy katkaista seitsemän vuoden mittaiseksi venynyt Qstock-taukoni ja ostaa liput festareille lauantaiksi.

Keikka oli mahtava, ehkä paras näkemistäni HIMin keikoista eli kolmas kerta toden sanoo. (Tosin tässä on hieman sama juttu kuin Stephen Kingin suhteen: HIM on niin hyvä, että sitä on vaikea sijoittaa arvosteluasteikolle.) Bändi soitti vanhojen tuttujen hittien lisäksi uuden levyn biisejä sekä myös ilahduttavasti raskaampaa tuotantoaan kuten esimerkiksi Venus Doomin. Keikan lopetti When Love And Death Embrace, joka uppoaa minuun takuuvarmasti ja aina. Olen edelleen hengästynyt ja lähes sanaton. Kiitos!

Saattaisin jatkaa hehkutusta vielä vaikka kuinka pitkästi, mutta kuvat puhukoon puolestaan. Tässä siis pari (huonoa kännykän kameralla otettua) kuvaa keikalta, sillä tiedän, että lukijoista löytyy useampiakin HIM-faneja ;)

Taidankin tästä jatkaa fiilistelyä katselemalla netistä löytyviä livetaltiointeja ja ehkä kuuntelen HIMiä vielä cd-levyltä ;)

♥

 - - -

Bloggaus ja muiden blogien lukeminen on ollut kesäkiireiden vuoksi vähäistä, mutta kyllä täältä lomatunnelmista kohta palataan arkeen...

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY, 2012

130 sivua
Luettu: 15.7.2013
Mistä: kirjastosta

Häivähdys purppuraa ja Tuo tumma nainen jättivät jälkeensä kaipuun lukea jotain kevyempää, pehmeää ja lempeää. Haahuillessani kirjastossa muistin yhtäkkiä Kyrön ja nappasin Mielensäpahoittajan jatko-osan mukaani. Edellisestä kohtaamisestani vanhan jäärän kanssa on kulunut aika tarkalleen kaksi vuotta, oli jo aikakin päivittää kuulumiset.

Kun Mielensäpahoittajan kotiapuna ollut ruma nainen Raisa yllättäen vaihtuu kahdeksantoista minuuttia  ja kolmekymmentäyhdeksän sekuntia myöhässä saapuvaan nuoreen, kauniiseen, kylmän oloiseen naiseen alkaa vanhuksen kapinahenki nousta. Kyllä ei tule mitään, että noin vain ihmisiä, toimivia osia, vaihdellaan. Uusi kotiapulainen saa saman tien lähdöt, mutta jostain on ruokaa saatava kun ilmankaan ei voi olla ja ruoan aiemmin laittanut vaimo on Kuusikodin vuodeosastolla. On siis opeteltava itse, yrityksen ja erehdyksen kautta. Ohjenuorakseen Mielensäpahoittaja ottaa perunan, tuon ruoanlaiton peruspilarin, joka on enemmän kuin terveydenhuoltojärestelmä, lattialämmitykset ja demokratia, siitä on hyvä jatkaa muihin ruokiin. On kuitenkin muistettava käydä ensin kaupassa, vaikka kuinka olisi kirjastoreissu samalle päivälle.

Useampi päivä ilman lämmintä ruokaa ja nyt rupesi tuntumaan, että maailma oli humalassa. Kieppui, heilutti, tömähteli. Televisiosta rupesi tulemaan kummallista puhetta. Olin varma, että uutistenlukija sanoi koko ajan että peruna. Perunaneuvottelut ovat ajautuneet umpikujaan, mutta valtakunnan perunasovittelija tekee uuden liemiehdotuksen huomisillalliseen mennessä. Voin kanssa. Tilliä päälle. Kesäkeittiössä. Pannukahvit ja pullaa.
     Pitelin karmeista kiinni.
     Kyllä ei ole tolkullista, että minä kuolen nälkään vaikka pakastimessa on ruuat ydinsodasta tai vasemmistovallankumouksesta selviämiseen.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tuli pidettyä näin pitkä tauko kirjojen välissä. Jos löytää jotain hyvää niin miksi sitä pitää pantata ja säästellä, lukisi nyt edes kerran vuodessa kun kerran tykkää. Onhan tätä vielä Miniän (23.4.2012 Kirjan ja ruusun päivänä tehtyjen kirjaostosten kaupanpäällisteos) verran luvassa ja ainahan näitä voi lukea uudelleen, kyllä eivät uusintaluvusta kärsi! Jo sivulla 10 kirjaa varten varaamani muistilappusuikaleet loppuivat kesken ja jouduin leikkaamaan niitä lisää (meidän lähitavaratalossa kun ei ollut sellaisia kaipaamiani valmiita suikaleita, niitä kirkkaita joissa on vähemmän tuju liima ja värikäs toinen pää).

Tunnustan, että etukäteen hieman arvelutti voiko Kyrön luoma Mielensäpahoittaja toimia toisen kirjan verran vielä kun mukana on ruokareseptejä. Kyllä voi, ja vielä hyvin! Muutamat ruokareseptit, jotka esiteltiin turinoinnin lomassa eivät olleet keittokirjamaisia vaan hyvin mielensäpahoittajamaisia ja saattoipa niistä itsekin oppia jotain. Tai jos ei oppinut ruokaresepteistä niin ainakin Mielensäpahoittajasta. Kyrö, jonka kerrotaan kirjan lopussa olevan sukupolvensa johtavia mielensäpahoittajia, tavoittaa upeasti ja ennen kaikkea uskottavan oloisesti vanhan miehen sielunmaiseman ja elämänviisauden. Mielensäpahoittaja tietää paljon ja pukee sen napakasti sanoiksi, kuten että elämän tarkoitus on elämä. Niin kauan täällä ollaan kunnes kuollaan. Tai että pitää muistaa se mikä elämässä, avioliitossa ja eturauhasvaivassa on tärkeää. Aika ja kärsivällisyys. Ei hötkytä. Eihän tätä voi muuta kuin ihastella! Ihastelin myös kirjassa olevaa valokuvaosiota, oli entisiä aikoja, possut, perunat, Jaakko Kolmonen ja monet muut.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike oli hieman edeltäjäänsä vaisumpi ja myös vakavampi, mutta kyllä tässäkin huumoria riitti, samoin sitä pehmeyttä ja lempeyttä mitä kaipasin. Mielensäpahoittaja on loistomies, olemme myös useissa ruoka-asioissa täysin samoilla linjoilla, kuten: Kinkku on vuoden tärkein ruoka ja Ps. Kesäkeitto. Maitoon keitettyjä kasviksia, jotka olisivat parempia raakana paitsi peruna. En tykkää.

Zephyrin mielestä kirja on mainio mökkituliainen, Hanna puhui kirjan lukemisen jälkeen huomaamattaan kuin Mielensäpahoittaja, Heidi H. luki kirjaa vesi kielellä, Susa nauroi ja nautti täysien pisteiden (5/5) verran. Muutamat, kuten Valkoinen kirahvi ja Jaana Märsynaho kiinnittivät huomiota minuakin häirinneeseen nimen kirjoitusasuun, kyllä ei ole mikään ruskeakastike vaan ruskea kastike. Niin se on, kun ei se muutenkaan ole. Runsain mitoin lisää arvoita löytyy Googlen avulla.

Sitaattikunniamaininnan saa (kyllä ei ollut helppo hyvistä valita!):

Sisätiloihin kuuluvat kaikki lämpimät rakennukset ja minun vatsalaukkuni.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Gummerus, 2006

196 sivua

Luettu: 9.7.2013

Mistä: kirjastosta

Olen lukenut naapuripitäjästä eli Haukiputaalta lähtöisin olevan Päivi Alasalmen kirjan Valkoinen nainen AEB (aikaan ennen blogia) vuonna 2009. Kirja jäi mieleeni erikoisena, Afrikan auringon ja helteen iholle tuovana ja samalla hieman tummasävyisenä tarinana, jossa oli mielenkiintoinen juonenkäänne lopussa. Tarkoituksenani on ollut perehtyä Alasalmen tuotantoon paremmin, mutta kummasti vierähti neljä vuotta ennen seuraavan kirjan lukemista.

Alasalmi on kirjoittanut naisromaanien trilogian, jonka osat ovat ilmestymisjärjestyksessä Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen. Olen siis tietämättäni lukenut sarjaa päinvastaisessa järjestyksessä. Onneksi järjestyksellä ei ole väliä, sillä tarinat eivät liity toisiinsa (ja minä saan mielenrauhan poukkoilevasta lukemisjärjestyksestäni huolimatta).

Tuo tumma nainen kohtaloni taikoi eteen mun
Hän maljaan mustaan juoman teki noidutun
Tuo tumma nainen tanssi kuten liekit nuotion
Hän kertoi huominen on mulle onneton
(Lea Laven: Tumma nainen)

Salmisten perhe on rakentanut vuosien saatossa täydellisen perheidyllin. On vanha, rakkaudella vaalittu talo torneineen ja puutarhoineen. On huomaavainen mies ja isä Hannu, huolehtivainen ja rakastava äiti ja vaimo Helena, mallikelpoiset ja kiltit lapset Unna ja Ohto. Kertakaikkisen täydellinen menneisyys (poikkeus vahvistaa säännön), nykyisyys ja tulevaisuus -vai onko? Mitä tapahtuu kun täydellisesti hiottuun ja suunniteltuun kokonaisuuteen saapuu ulkopuolinen, Ohton tyttöystävä Pauliina? Tummasilmäinen nainen, joka vaikenee perheestään ja joka tuntuu väreilevän herttaisen ulkokuorensa alla jotain epätäydellistä. Joskus haaveiden toteutuminen vaatii suuria tekoja, mutta kenen haaveet toteutuvat?

     Tyttö oli kaunis kuin perkele. Sen Helena ymmärsi, vaikka nainen olikin, ja sen, että miehet huokaisisivat: Hän on kaunis kuin enkeli! Mutta viimeistään tauluanalyysin jälkeen Helena ymmärsi, että Pauliinan kauniit kasvot kätkivät taakseen terävän älyn, jota miehet eivät heti huomaisi.

Alasalmi kasaa tarinansa ainekset yhteen verkalleen, turhia kiirehtimättä. On ihan siinä rajalla onko alun kerronta vähän liiankin hidasta, ainakin melko pieneen sivumäärään suhteutettuna. Mietin ehtiikö Alasalmi saada paketin kasaan ennen kuin vauhti kiihtyy.

Salmisen perhettä seuratessa tulee samanlainen tunne kuin olisi syönyt liian nopeasti suuren pussillisen karkkia, niin ällöttävän makeaa kaikki on. Kun sokerisen täydellisyyssiirapin keskelle sitten ujuttautuu vilahduksia toisenlaisesta, ei niin täydellisestä elämästä, se on kuin isku kylmällä rätillä vasten kasvoja. Kylmä ja uhkaava tunnelma huokuu äkkiä valtoimenaan päälle. Kumma juttu, kestän kyllä raakuuksia, mutta nyt ne tulivat puun takaa ja pääsivät yllättämään (sitä paitsi tarinassa oli eräs tapahtuma, jonka suhteen olen yliherkkä). Ei kylläkään pitäisi olla uutta, että Alasalmi tarjoaa yllättäviä juonenkäänteitä, ainakaan Valkoisen naisen perusteella. Hienoa, että takakannen juonikuvaus on jätetty minimiin (Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe...), on aina mukavaa yllättyä ja tarttua kirjaan ikään kuin puhtaalta pöydältä.

En ollut aivan varma pidinkö Valkoisesta naisesta, mutta nyt toisen Alasalmeni luettuani huomaan pitäväni hänen tummasta, rauhallisesta kerronnastaan ja mielenkiintoisista juonenkäänteistään paljon. Vaikka tällä kertaa arvasin tapahtumat etukäteen siinä vaiheessa kun Helena soitti pianolla itsekeksimänsä kappaleen piti kirja otteessaan loppuun asti. Odotukset Ystävä sä naisien -kirjaa kohtaan nousivat kohisten!

Kirjan ovat lukeneet myös Jori (hotkaisi kirjan päivässä), Salla (piti ja suositteli), Aletheia (jäi ristiriitaisiin tunnelmiin), Luru (ovelan hiipivä tunnelma jäi mieleen), Booksy (vertasi kirjaa osuvasti jäävuoriin, joista yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla) ja Jonna (piti kirjaa yllättävänä, mutta myös ennalta-arvattavana).

Sitaattikunniamaininnan saa herttainen iltahetki, lukutoukka-aikuisille suunnattujen satujen loppuun sopiva lause:

Ja sitten he lukivat kumpikin omalla puolella sänkyään omaa kirjaansa, kunnes heitä alkoi nukuttaa ja he sanoivat hyvää yötä toisilleen.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Avain, 2013

168 sivua

Luettu: 8.7.2013

Mistä: oma ostos

Odotin Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjaa kieli pitkällä heti siitä asti kun sain kuulla kyseisen kirjan olevan tekeillä, tämä oli siis yksi vuoden odotetuimpia uutuuksia. Kirjan valmistuttua tilasin heti itselleni oman kappaleen, onhan ensimmäinen kotimainen kirjablogeista kertova kirja pakko hankkia omaan kirjahyllyyn.

Kirjassa raotetaan kirjablogien ihmeellisen maailman verhoa, kerrotaan mitä kirjablogit ovat, mitä ne pitävät sisällään ja minkälaiset ihmiset niitä kirjoittavat. Kurkistetaan historiaan, kerrotaan missä mennään nyt ja minne ollaan mahdollisesti menossa tulevaisuudessa.

Tekijät tietävät mistä puhuvat. Katja on pitänyt Lumiomena -blogiaan vuodesta 2008 ja Hanna Kirjainten virrassa -blogiaan vuodesta 2010 eli bloggaus ja koko kirjablogikenttä erilaisine tempauksineen, tilaisuuksineen ja (luku)haasteineen ja myös kirjablogeihin kohdistuvine kritiikkeineen on tullut heille vuosien saatossa hyvin tutuksi. Kaksikolla on kokemusta ja näkemystä kirjamaailmaan myös työn puolesta, sillä he molemmat työskentelevät kustannusalalla. He eivät kuitenkaan kirjoittaneet kirjaansa vain omien kokemustensa ja kirjablogien seuraamisen perusteella, vaan he lisäksi haastattelivat kolmea kustantamotyöntekijää ja lähettivät kyselyt sekä 97 kirjabloggaajalle että 15 bloggaavalle kirjailijalle. Kirjabloggareista kyselyyn vastasi 61 ja kirjailijoista 14 eli kiinnostusta kirjaa kohtaan riitti. Sain itsekin kunnian vastata kirjabloggareille lähetettyyn kyselyyn ja blogivuosieni aikana Katjasta ja Hannasta on myös tullut blogiystäviäni, joten en koe pystyväni kirjoittamaan ihan perinteistä arviota kirjasta.

Yksittäisen  kirjablogin merkitys saattaa olla pieni, mutta satapäisenä joukkona kirjabloggaajat muodostavat ilmiön, joka tavoittaa kymmeniätuhansia lukijoita.

Myönnän, että oman blogin nimen löytyminen uunituoreen kirjan sivuilta oli melkoinen ilon hetki ja aiheutti pientä pörhistelyä ja korviin asti ulottuvaa hymyilyä. Tunnen ylpeyttä siitä, että saan olla osa upeaa kirjablogiyhteisöä -tai äskeisen sitaatin mukaan ilmiötä- ja siitä, että omasta rakkaasta harrastuksesta voi olla iloa myös muille lukuvinkkien muodossa.

Kirjablogit vievät lukijansa matkalle paitsi lukupäiväkirjamaisiin tunnelmiin, myös kohti kirjaelämyksiä, analyyttisiä arvioita sekä hauskoja ja joskus hulvattomia keskusteluja, joissa kaikissa lukeminen on pääroolissa.

Aloittaessani bloggaamista lähes kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan kuinka paljon se antaa. Aiemmin kävin kirjakeskusteluja erittäin satunnaisesti, lähinnä aviomiehen tai parin ystävän tai tuttavan kanssa, nyt ulottuvillani on lisäksi suuri samanhenkisten ihmisten joukko ja osana tätä joukkoa saa ihan rauhassa hehkuttaa ja intoilla kirjahankinnoista, suosikkikirjailijasta tai lukukokemuksesta ja samalla saattaa tulla herättäneeksi pitkän ja polveilevan keskustelun aiheesta ja vähän sen vierestäkin.

Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja.

Tempausta ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä eilen alkoi ensimmäinen suomalainen yhteislukumaraton useissa kirjablogeissa. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta löytyy linkit blogeihin, joissa tuota vuorokauden pituista lukumaratonia eli lukutoukkien suurta kestävyys- ja ihmiskoetta eletään. Minä en ensimmäiseen aaltoon ehtinyt, mutta ehkä toiseen, joka alkaa 24. heinäkuuta. Saa nähdä, tarkoitus on kuitenkin yrittää jossain vaiheessa.

Entä mitä pidin kirjasta, sen herättämien muistojen ja tunteiden lisäksi? Teoksen kansi (kansikuva: Kira Leskinen, taitto ja kansi: Tarja Kettunen) on kuin houkutteleva kirjakarkki, se lupailee herkullista lukuelämystä. Harmi vain, että kirjan muut kuvat ovat  upeudestaan huolimatta mustavalkoisia. Kirjaan on myös jäänyt melko paljon kirjoitusvirheitä, jotka hieman häiritsivät lukukokemusta. Vaikka ulkoasu on päällisin puolin hieno olisin henkilökohtaisesti pitänyt pelkistetymmästä tyylistä, vähemmän erilaisia fontteja ja korostustyylejä. Asiapuoli kirjassa kuitenkin on kunnossa. Kirja on hyvä perusteos kirjablogeista ja antaa niistä paljon tietoa erityisesti heille, jotka eivät itse pidä kirjablogia. Puheenvuoron antaminen bloggaaville kirjailijoille ilahdutti ja tarjosi erilaista näkökulmaa kirjablogeihin. Kiitos hienosta kirjasta, Katja ja Hanna! Olette tehneet hienoa työtä ja talletan sen tuloksen eli kirjan lämpimin ajatuksin kirjahyllyyni!

Kirjaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa mikä ei varmasti ole yllätys, kyllähän omaa harrastusta käsittelevä ensimmäinen kotimainen kirja kiinnostaa! Lisää tunnelmia kirjasta voi lukea esimerkiksi näistä blogeista: Sinisen linnan kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Kirsin kirjanurkka, Erjan lukupäiväkirja, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, La Petite Lectrice, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Tarukirja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Morren maailma, Leena Lumi, Hyönteisdokumentti, Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Jäljen ääni, Joonas Konstig, Luutii, Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.


Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka kiteyttää hienosti ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjabloggaamisen idean:

Tyyli on vapaa, jokainen päättää itse, mistä ja miten kirjoittaa.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

WSOY, 1986

360 sivua

Suomentanut: Kersti Juva

(The Color Purple, 1982)

Luettu: 4.7.2013

Mistä: kirjastosta

Kuten kuvasta näkyy lomalainen lukee kirjansa mielellään pitkällään auringossa ja muistilappujen määrässä mitattuna luetussa kirjassa on ollut paljon ajateltavaa ja muistettavaa. Tällä kertaa en loikoillut omalla pihalla, vaan kävimme yhdistetyllä pyöräily-eväs-leikkiretkellä leikkipuistossa, jossa ei ollut meidän lisäksemme ketään muita ja saimme levittäytyä ihan rauhassa eväinemme pöydän ääreen ja viltteinemme nurmikolle.

Häivähdys purppuraa, tuo mainiota vuosikertaa oleva Pulitzer-palkinnon saanut kirja, valikoitui luettavakseni -yllätys yllätys- muiden bloggaajien ansiosta. Liekö ollut Suketuksen arvio, jonka perusteella tästä alunperin kiinnostuin, viimeisimpänä kirjasta on tainnut postata Marile.

     Älä anna niiden polkea sinua, Nettie sano. Sun täytyy näyttää niille kuka käskee.
     Minä sanoin että ne käskee.
     Mutta Nettie ei lopeta. Sun täytyy panna vastaan.
Sun täytyy panna vastaan.
     Mutta en minä osaa panna vastaan. Minä en osaa muuta kun pysyä hengissä.

Kirjoitan poikkeuksellisesti tavallista enemmän juonesta, joten jos kirja on luettavien listalla saattaa olla parempi lukea tämä postaus vain varovasti silmäillen.

Celien elämä on yhtä loputonta periksiantamista, nöyrtymistä, tottelemista ja luopumista. Isä, "äijä", raiskaa hänet kerran toisensa jälkeen ja vie kaksi Celien synnyttämää lasta pois Celien mielipidettä kyselemättä. Äiti kuolee huutaen ja kiroten tytärtään. Yrittäessään uhrautua nuoremman sisarensa Nettien puolesta Celie joutuukin luopumaan hänestä. Mies, "isäntä", hakkaa ja alistaa, tuopa vielä rakastajattarensa, laulajatar Shug Averyn, kotiin Celien hoivattavaksi. Ei riitä, että yhteiskunta pitää tummaihoisia alempiarvoisina, Celie saa lisäksi kuulla jatkuvasti olevansa turmeltunut, ruma ja tyhmä. Miten elämän läpi voi rämpiä kun kotonakin tuntuu, että pahempi täällä minusta on kun haudassa? Kun Celie on jo alistumassa kohtaloonsa avautuu hänelle Shugin avulla täysin uusi maailma. Maailma, jonka taivaalla loistaa kolme kirkasta tähteä, joiden avulla Celie saa uudenlaisen otteen elämästään.

Kuulostaako rankalta? Sitä kirja olikin, mutta myös monikerroksinen, upea, herkkä, lämmin ja vahva. Celien ensimmäinen kirje -kirja on siis kirjeromaani, joka koostuu Celien kirjeistä ensin Jumalalle ja sittemmin sisarelleen Nettielle- sai minut miettimään pystynkö lukemaan kirjaa ollenkaan. Onneksi en jättänyt kirjaa kesken vaan jatkoin eteenpäin. Vaikka kirjassa on useita isoja ja raskaita teemoja insestistä, perheväkivallasta, seksuaalisuudesta, uskonnosta, eriarvoisuudesta ja rasismista aina siirtomaapolitiikkaan ei tarina tuntunutkaan synkältä tai raskaalta. Ei, vaikka kirja ei kerro pelkästään Celiestä vaan perheistä ja suvuista ja laajenee sivuamaan heimoja ja kansoja. Celie ei kerjää sääliä, ei valita eikä saarnaa, vaan kertoo asiat omalla rauhallisella, jopa yksinkertaisella tavallaan ja murteellaan ja olin lukijana täysin myyty. Hymähtelin Celien paikoin tahattomalle huumorille, jaoin Celien ahdistuksen ja harvat onnen tai ilon hetket.

Walker onnistuu luomaan maailmansotien aikaisen Yhdysvaltojen Georgian tunnelman ja maiseman niin käsinkosketeltavaksi, että aistin kuumat päivät pellolla, hevoskärryjen ja myöhemmin autojen alla pölyävän maan, musiikin Harpon kapakasta ja kaupunkilaisten kylmät ja halveksivat katseet tummaihoisten suuntaan. Saattaisin kritisoida hieman sitä, että Nettien ääni ei aivan vakuuta tai pidä otteessaan samalla lailla kuin Celien tai sitä, että lopun tunnelma eroaa täysin aiemmasta, mutta en kuitenkaan tee niin. Kersti Juvan upea (kyllä, toistan sanaa nyt useampaan kertaan) suomennos  ansaitsee myös kehut. Kirja oli kokonaisuutena niin vaikuttava, että en voinut välttyä kyyneleiltä lopussa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja kun ihmettelee isoja asioita ja kyselee isoja asioita niin oppii niitä pieniä vähän niin kuin vahingossa.

Kirjasta on tehty myös Steven Spielbergin ohjaama elokuva, jonka haluan ehdottomasti nähdä.

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta (#7)

Gummerus, 2012

364 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(All Together Dead, 2007)

Luettu: 24.6.2013

Mistä: kirjastosta

Tutustuminen englanninkieliseen Sookie -sarjaan jäi yhden osan mittaiseksi pikapyrähdykseksi (ainakin toistaiseksi). Lainaamani All Together Dead -pokkarin eräpäivä paukkui useampaan kertaan ja lainasin lopulta suomennetun Pahan veren valtakunnan. Ei sarja ollut alkukielisenäkään mitenkään vaikealukuinen, mutta nautin tämän sarjan mieluummin suomeksi.

Sookie matkustaa Louisianan kuningattaren Sophie-Anne Leclerqin palkkaamana telepaattina Illinoisiin vampyyrien huippukokoukseen yhdessä Louisianan vampyyridelegaation kanssa. Gizan pyramidiksi nimetyn vampyyrihotellin hulppeista puitteista ja poikaystäväehdokas Quinnin läsnäolosta huolimatta tehtävä ei ole Sookielle se mieluisin. Matkalle kun osallistuu hänen sydämensä särkenyt Bill sekä Eric, joka ei muistinmenetyksensä jälkeen oikein tiedä miten suhtautua Sookieen. Kuningattaren tehtävää suorittaessaan Sookie joutuu miettimään uhkaako vaara vampyyrien, muiden yliluonnollisten olentojen vai ihmisten ja etenkin Auringon seurakunnan suunnasta ja kuka oikein on vaarassa, kuningatar, Sookie itse vai joku muu. Sookie joutuu myös sitoutumaan tahtomattaan yhä tiukemmin vampyyrien maailmaan.

     Olinko minä yksinkertaisesti utelias selvittämään, mihin vampyyrit huippukokouksessaan pyrkivät? Janosinko uusien epäkuolleiden kansalaisten huomiota? Halusinko tulla tunnetuksi hammashaukkana - ihmisenä, joka jumaloi vampyyrejä? Kaipasinko alitajuisesti tilaisuutta päästä vaivihkaa Billin lähelle, jotta saisin setvittyä hänen petollisuutensa herättämiä tunteita? Vai oliko pohjimmaisena syynä lähtööni Eric? Olinnko rakastunut huomaamattani tuohon räiskyvään viikinkiin, joka oli yhtä aikaa hurjan komea, peto sängyssä ja mukana vampyyripolitiikassa?

Sookien suhtautuminen Ericiin ei siis sekään ole ihan selvää pässin lihaa. Tämän sarjan kutkuttavimpia kuvioita onkin kissa ja hiiri -leikki Sookien ja Ericin välillä. En siis edelleenkään osaa oikein suhtautua Sookien ihastukseen Quinniin, onneksi kirjassa on sen verran vauhtia, että heidän kiehnäämisensä suhteensa rakentaminen jää vähemmälle.

Sarjan edetessä on mukava huomata, että Harris ei jää vieläkään pyörittämään samoja vanhoja hahmojaan vaan laajentaa jälleen yliluonnollisten olentojen kirjoa, tällä kertaa toisesta ulottuvuudesta tulevilla ylivertaisilla henkivartijoilla britlingeneillä. On kirjassa toki ihmisiäkin, kuten Bon Tempsin ulkopuoliset uudehkot ihmistuttavuudet: Sookien kämppikseksi päätynyt Amelia Broadway ja hänen poikaystävänsä Bob (joka tosin on edelleen kissan muodossa aiempien noitatouhujen seurauksena) sekä huippukokoukseen osallistuva Sookien telepaattikollega Barry Pikkolo.

Pahan veren valtakunnan juoni kulki pääpiirteittäin mukavasti. Ihmetystä tai ärsytystä herätti muutama pikkuseikka: a) Sookie odotti Amelian lähtevän asioille ennen kuin antautui läheisempään kanssakäymiseen Quinnin kanssa, mutta Bob sai kuitenkin jäädä taloon, b) Sookien ihokarvojenpoistovälineet piti jälleen mainita erikseen ilman sen olennaisempaa asiayhteyttä (en tiedä miksi tämä edelleenkin häiritsee), c) asiat lähtivät selviämään hieman liian hätäisesti ja niin sanotusti h-hetkellä ja d) sivuhenkilöitä oli turhan paljon. Loppuhuipennuksessa rytisteltiin tällä kertaa oikein isosti. Viihdyin kirjan parissa loistavasti enkä malttanut olla hakematta kirjastosta seuraavaa osaa, sillä oletan sen lupaavan nimellään (Veren sitomat) jatkoa erääseen tässä osassa tapahtuneeseen välikohtaukseen. Sen tarkemmin en viitsi kuviota avata, että en pilaa keneltäkään lukukokemusta. Ja voihan olla, että olen oletuksissani aivan väärillä jäljillä...


Sitaattikunniamaininnan saa erittäin mahtipontinen "vesilause", joka saa näillä helteillä janoiseksi:

Kaikki pienet rauhattomuuden purot, jotka olivat alkaneet norua mielessäni kuin sadevesi ikkunassa, olivat yhtyneet valtavaksi levottomuuden virraksi, joka kuohui sisälläni.

Ps. Olen sitten koukussa (ja tiukasti) myös True Bloodiin, jota tosin aloin seurata vasta neljännestä tuotantokaudesta.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

WSOY, 2013

447 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Gone Girl, 2012)

Luettu: 16.6.2013

Mistä: pyytämättä saatu arvostelukappale

Valitsin uutukaisen Kiltin tytön luettavakseni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:n hehkutuksen perusteella ja siksi, että minuun iski kesädekkarifiilis. Sain kirjan kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena, joten minun ei tarvinnut edes vilauttaa pinkkiä VIP-passiani, jota myös kirjastokortiksi kutsutaan.

Edellä siis malliesimerkki kustantamojen uusien bestisten, kuten Antti Berg meitä kirjabloggareita Helsingin Sanomien NYT -liitteen artikkelissaan tituleeraa, toiminnasta ;) En nyt jaksa työntää lusikkaani kesän kirjablogikohusoppiin tämän enempää enkä selventää tai puolustella lukemistani tai bloggaamistani. Sanonpahan vain, että ne ovat minulle rakkaimpia harrastuksiani, eikä minulle ole mitään merkitystä sillä onko lukeminen coolia vai ei, toisin kuin tuntuu olevan aiheesta kolumnin kirjoittaneelle Sanna Kangasniemelle. Mutta sivupoluilta takaisin asiaan.

     Tunnistaisin hänen päänsä missä tahansa.
     Mitä sen sisällä liikkuu? Ajattelen sitäkin: hänen mieltään. Hänen aivojaan, kaikkia niitä poimuja, ja ajatuksia, jotka niissä sukkuloivat kuin nopeat, kiihkeät tuhatjalkaiset. Kuin lapsi kuvittelen, kuinka avaan kallon, suorin aivojen poimut, seulon ja erottelen ja yritän napata ajatukset. Mitä sinä mietit, Amy? Tätä olen avioliittomme aikana kysynyt kaikkein useimmin, vaikken ehkä ääneen, en ehkä siltä joka osaisi vastata. Kai sellaiset kysymykset purjehtivat myrskypilvinä jokaisen avioliiton yllä: Mitä mietit? Miltä sinusta tuntuu? Kuka sinä olet? Mitä me olemme tehneet toisillemme? Mitä me vielä teemme?

Amy ja Nick Dunne ovat olleet naimisissa viisi vuotta. Hääpäivän viettoon perinteisine rituaaleineen tulee muutos sillä Amy katoaa jäljettömiin. Ulko-ovi on avoinna, kissa on pihalla ja sisällä Nickiä odottaa kesken jääneet kotityöt ja sotkuinen olohuone. Ajan kuluessa ja tutkimusten edetessä syyttävä sormi alkaa uhkaavasti kääntyä osoittamaan Nickiä. Onko avioliiton kulisseissa jotain niin pahasti vialla, että aviomies on päästänyt vaimonsa päiviltä vai mitä Amylle on tapahtunut?

Kiltti tyttö on merkillinen kirja, josta on vaikea muodostaa mielipidettä. Se oli kevyempi kuin odotin ja siinä oli paikoin jopa jotain hömppämäistä, jota en kuitenkaan osaa sen tarkemmin määritellä. Kirja tuntui etenevän minun makuuni liian hitaasti (siis dekkariksi) eikä jännitystäkään niin paljoa ollut. Tarina kyllä kulki mukavasti ja lukeminen sujui, mutta tuntui kuin jarru olisi jäänyt vähän jumiin. Odotin koko ajan milloin tarina pääsisi kunnolla vauhtiin, puolenvälin juonenkäänne lupaili jo hyvää, mutta sitten tarina tuntui taas tasaantuvan. Tapahtumien uskottavuus joutui lopussa koetukselle ja mitä lähemmäs loppua kirja eteni sitä ärsyyntyneemmäksi kävin sekä Nickiin että Amyyn. Kirja siis onnistui herättämään tunteita, vaikka ne eivät olleetkaan välttämättä yltiöpäisen positiivisia.

Se mistä kirjassa pidin oli kerronta. Flynn kieputtaa lukijaa mukavasti kertomalla tarinaa eri aikatasoissa ja kahdella kertojaäänellä. Kun Nick kuvaa jonkin tapahtuman saa Amy kohta äänensä kuuluviin päiväkirjamerkintöjensä avulla. Ne alkavat ennen hänen ja Nickin tapaamista jatkuen kohti nykyhetkeä, joten pariskunnan menneisyys tulee avattua hyvin. Myös juoni ansaitsee kiitokset hieman epäuskottavaa loppua lukuunottamatta. Kuvittelin jo yhdessä vaiheessa ratkaisseeni Amyn kohtalon, mutta Flynn tarjosi vielä muutaman käänteen ja ajatusten sekoittamisen ennen ratkaisuaan.

Vaikka Flynn kuvaakin tarinassaan avioliiton varjopuolia ja sitä miten vaikea toista on loppujen lopuksi tuntea en voi allekirjoittaa takakannessa olevaa Financial Timesin sitaattia >>Lue tämä ja pysy sinkkuna.>>. Olihan tässä koukkua ja erittäin virkistävää kieroutta, mutta illallisista lukuhetkistä huolimatta tämä ei vienyt yöuniani (aviomiehen vieressä). Dekkari-innostus tuntuu kuitenkin pitkän tauon jälkeen heräilevän. Tai sitten tarvitsen kunnon trillerin. Tai kauhua... Huhuu, Stephen King... Kilttiä tyttöä on luettu ja kehuttu ahkerasti, mutta linkitän tällä kertaa hieman samoissa tunnelmissa kirjan lukeneen Lukuisan Lauran arvioon sekä hieman erilaiseen postaukseen, Jenni S.:n K-blogin lukupiirikeskusteluun, jossa siis ruoditaan Kilttiä tyttöä mielipiteitä ja juonipaljastuksia säästelemättä.

>>Se on hyvä.>> Hän sirkuttaa arvionsa kuin ainoan asian, mitä kirjasta voi sanoa: hyvä tai huono. Ei keskustelua tekstistä, teemoista, nyansseista, rakenteesta. Vain hyvä tai huono. Niin kuin nakkisämpylä.

En voinut vastustaa kiusausta! Kiltissä tytössäkin siis sivuttiin päivän polttavaa puheenaihetta. Päättäkää itse oliko tämä postaus nakkisämpylä vai ei ;)


Sitaattikunniamaininnan saa hieman arpomalla valittu, mutta kieltämättä sopuisan avioliiton viisaudensiemenen sisältävä lause:

En käsitä miksi minun pitäisi todistaa rakkauteni muistamalla täsmälleen samat asiat täsmälleen samalla tavalla kuin sinä.

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Minerva, 2008

95 sivua

Luettu: 5.6.2013

Mistä: kirjastosta

Tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan Heli Slungaa viime kesänä Oulun kirjamessuilla, mutta koska olin väärässä paikassa väärään aikaan en lopulta kehdannut mennä paikalle kesken kaiken. Kuulin kuinka Slungan haastattelu/ runojenlukutilaisuudessa raikui nauru ja aplodit yläkerran esiintymistilasta kauas alakerran messualueelle ja harmittelin myöhästymistäni. Myöhemmin törmäsin Slungan runoihin mm. kun Leena Lumi arvioi Slungan uusimman teoksen Orjan kirja,  ja kiinnostukseni sen kuin kasvoi. Halusin kuitenkin lukea ensin Slungan esikoiskokoelman Jumala ei soita enää tänne.

Pakko tunnustaa, että koin hienoisia ennakkopaineita sillä olen lukenut runoja hävettävän vähän, en oikeastaan ollenkaan yksittäisiä runoja lukuunottamatta. Kanneltaan miellyttävän yksinkertainen punainen kirja odottikin pitkän aikaa ennen kuin rohkaistuin aloittamaan, sen jälkeen luinkin kirjaa pitkän aikaa ja osan runoista luin moneen kertaan. Erityisesti tähän omankin lapsuuteni pelkoja ja villejä mielikuvia osuvasti kuvaavaan, piilevää kauhua ja maagista realismia huokuvaan runoon palasin useasti:

Nielin papan kalastamilta hauilta silmät.
En maun vuoksi, vaan näkemisen.

Peilityyntä joenpintaa halkoi vain vene
kuvajaiseni takaa avautui hetkeksi
syvä, vedenalainen maailma.

Kaikki ne hukkuneet piruparat,
nimettömiksi jääneet, kasvottomiksi käyneet
liejuisen pohjan mudassa, hylätyissä simpukankuorissa lymyävät
hetken, joskus vain, viivähtivät rantakivillä
istuivat niillä aineettomina, kädet sylissään
katselivat haikeina lasten riemua heinäkuunlämpöisessä vedessä.

Suomustimme ja suolasimme silmättömät kalat,
sytytimme nuotion,
söimme ja syljeskelimme ruotoja.

Pappa sanoi että joessa on näkki
mutta minä tiesin paremmin

mitä siellä on

Slunga on kirjoittanut esikoiskokoelmansa suorin sanoin, kertoen elämästä Pohjois-Suomessa, ihmisten synkkyydestä, melankoliasta, nuoruuden vimmasta, aikuisuudesta, rakkaudesta ja parisuhteen karikoista, ottamisesta ja antamisesta, onnen hetkistä. Uskonnollisuus ei ole kokoelman nimestä huolimatta päällimmäisenä teemana, mutta sitäkin sivutaan. Käydään kevätkirkossa, pohditaan onko tervolalaisille taivaspaikkoja ja kuuleeko Jumala häntä, jonka uskonnolliset hetket rajoittuvat humalaan ja yksinäisyyden hetkiin. Naiseudesta ja sen myötä mm seksistä, vallasta parisuhteessa ja äiti-tytärsuhteesta Slunga sen sijaan kirjoittaa enemmän. Slungan kuvaus synnytyksestä on hieno, samoin tämä pohjoisen naista kuvaava runo, joka löytyy myös kirjan takakannesta:

Poltetaan kynttilöitä.
Sytytetään tulet.

Jokainen nainen on
tulen kajo rinnoillaan kaunis.
Lanteiden täysikuu kirkas, kirkas.

Pohjoisen nainen on
pakkasen ottama,
sen jäljiltä jäänliukas, liukas.

Lämmittää et voi tarpeeksi.
Rakasta jos kykenet.

Slungan tyyli on paikoin ronski ja raju, mutta samalla kaunis, puhdas, paljas ja vahvoja tunteita herättävä. Slungan kielestä muuten tulee mieleen toinen vahvaääninen kotimainen naiskirjailija eli Maaria Päivinen. Slungan runot vavisuttavat, hyytävät ja herkistävät, jopa naurattavat. Runojen tunnelma vaihtelee kepeästä rosoiseen ja taas takaisin, kokoelma pysyy kokonaisuutena hallittuna ja toimivana. 

Pelkäsin etukäteen osaanko tulkita runoja. Turhaan. Nämä runot elää ja tuntee, ilman sen kummempaa tulkintaa ja analysointia. Slunga hallitsee elämänmakuisen kuvailun.


Sitaattikunniamaininnan saa erään runon loppusäkeet:

(...)
Yläpuolellamme pilvien keveys
tuntuu mahanpohjassa

tai ehkä se olet sittenkin sinä

Olen kysynyt Heli Slungalta luvan runojen julkaisuun kokonaisena arviossani. Kiitos!

Kaksintaistelu eli Joules Taylor: Vampyyrit vs. Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring: Noidan käsikirja

Törmäsin taannoin kirjaston uutuushyllyssä Edwardiin Joules Taylorin Vampyyrit -kirjaan ja nappasin sen mukaani. Kun sain samoihin aikoihin lainaan varaamani Maplen ja kumppaneiden Noidan käsikirjan päätin tehdä tieteellistä mutuhuttuisaa vertailua näistä kahdesta "tietokirjasta".

Joules Taylor: Vampyyrit

Nemo, 2009

192 sivua

Suomentanut Lotta Heikkeri

(Vampires, 2009)

Luettu: 15.4.2013

Mistä: kirjastosta

Eric Maple, Eliot Humberstone, Lynn Myring: Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia

Tammi, 1994

192 sivua

Suomentanut: Pirjo Helasti

(Supernatural World, 1979)

Luettu: 2.6.2013

Mistä: kirjastosta

Jotta ei menisi vain sanalliseksi vertailuksi otan käyttöön yksinkertaisen pisteytyksen: jokaisessa kohdassa on jaossa maksimissaan 2 pistettä. Pisteytys on oivallinen apuväline siitäkin syystä, että syvällinen pohdinta ja analysointi on sula mahdottomuus. Helteestä seurannut raukeus ja sääskistä aiheutunut raivokas huitominen ja sittemmin armottomasti kutiavat paukamat häiritsevät keskittymistä.


Nimi
Aloitetaan helposta. Vampyyrit on nimenä varsin tylsä, kun taas Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia on ihan loistava!
0-2 Noidan käsikirjalle.

(Toiston minimoimiseksi käytän kirjoista jatkossa lyhenteitä V ja NK.)

Kansi
V:ssä vaikuttaa vahvasti houkuttelukerroin Edward (ja Bella) Twilight -elokuvasta sekä hieno fontti ja mukamasveripisarat. NK:ssa taas luotetaan pelottavaan maapallokuvioiseen pääkalloon verisine silmineen ja hampaineen. NK:ssa vaikuttaa vahvasti nostalgiakerroin, se tuli luettua aikoinaan useaan kertaan.
Pisteet tasan 1-1.

Taitto / ulkoasu
Kappas, molemmissa on täsmälleen sama sivumäärä! NK on näppärän kokoinen, mutta taitto / ulkoasu on hieman liian tiivis. NK:ssa ei ole juurikaan panostettu  fonttiin vaan kaikki on samalla (lue: tylsällä) fontilla. V on ulkoasultaan / taitoltaan ilmava ja siten miellyttävämpi lukea. V on muutenkin visuaalisempi teos. Sivujen laitojen "vanhennus" tummentamalla ja erikoisemmat, hieman vanhahtavat fontit otsikoissa sopivat kirjaan kuin, no, kulmahampaat vampyyrille.
Tasapisteet tästäkin 1-1.

Kuvitus
Vaikka useat NK:n kuvat ovat piirtyneet tarkkana mieleen lapsuuden useista lukukerroista vie V voiton kuvituksessa. Paria poikkeusta lukuunottamatta NK koostuu piirretystä, suurimmaksi osaksi pienestä kuvituksesta kun taas V on täynnä tv-sarja- tai elokuvakuvitusta ja erilaisia mainosjulistekuvia, joista osa on koko sivun kokoisia.
V vie voiton 2-0.

Aihe
Tätä onkin vaikeampi arvoida. V on aihealueeltaan suppeampi kuin NK, jossa on 3 aihealuetta (Osa 1: Vampyyrit, ihmissusia ja paholaisia, Osa 2: Kummitustaloja, aaveita ja kummituksia, Osa 3: Oudot voimat ja selittämättömät kyvyt), mutta toisaalta V käsittelee aihetta laajemmin. NK:ssa oli kiinnostavaa kaksi ensimmäistä osaa, kolmas oli oikeastaan yhtä kuraa.
Molemmille pisteet 1-1.

Sisältö
Sivuaa aika läheltä aihetta, mutta tarkastelen nyt kuitenkin asiaa pikkuisen syvemmin. NK:n sisältö on esitetty napakasti ilman jaaritteluja ja tekstit vastaavat otsikoita. V:ssä on monipuolista sisältöä, mutta korostettuihin laatikoihin tai inforuutuihin valittu tieto ei eroa leipätekstistä ja ne on myös sijoitettu usein aivan epäloogisiin paikkoihin. Jäi sellainen olo, että on vain kikkailtu kivalla taitolla ilman sen kummempaa sisältöä.
Tiukka tasapeli 1-1.

Loppuvaikutelma
Molemmat kirjat luettuani V näyttää ja tuntuu tyylikkäämmältä, mutta se jää sisällöltään valitettavan laihaksi. Se myös tuntuu jollain tavalla NK:n kopiolta, ainakin NK:n 1. osan tieto löytyi pitkälti myös V:stä ja V:n ulkoasu / jaottelu noudatti NK:aa. Toisaalta molemmissa kirjoissa on kielellistä kömpelyyttä ja NK tuntuu lisäksi auttamattomasti vanhanaikaiselta. NK:ssa on kuitenkin bonuksena jokaisen osan lopussa Testaa tietosi -osio ja lisäksi vielä aaveraporttikaavake, joista ropisee pienet bonuspisteet.
Voitto NK:lle 0-2.

Niinhän siinä kävi, että tiukan taistelun vei pistein 6-8 Noidan käsikirja. Siitä huolimatta tuntuu vahvasti siltä, että tämä oli viimeinen kerta kun kyseiseen kirjaan tartuin. Vampyyrit -kirjaa voisin sentään selailla tai ainakin katsella kuvia ja ihastella nättiä ulkoasua.

Lainaukset ja sitaattikunniamaininnat jääköön tällä kertaa valitsematta. Perinteisempi arvio Vampyyreistä löytyy ainakin Lukunurkasta ja Blood Manifest - Vampire blogista. Noidan käsikirja on mainittu ainakin Hys, äiti lukee nyt -blogissa, josta sainkin innoituksen uudelleenlukuun. Sanokaa mitä sanotte, mutta nappaan tästä pisteen 10 klassikkoa -haasteeseen (8/10) Noidan käsikirjan osalta.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

WSOY, 2012

157 sivua

Suomentanut Kersti Juva
(The Sense of an Ending, 2011)
Luettu: 28.5.2013
Mistä: kirjastosta

Julian Barnesin kirja kiinnitti huomioni kauniilla nimellään, niin alkukielisellä kuin suomennetulla, sekä upealla kannellaan. Kun kirjasta alkoi ilmestyä ihastuneita arvioita kiinnostukseni kasvoi valtaviin mittoihin. Mietin jopa voisiko kirja olla yhtä ihana kuin samaa vuosikertaa oleva Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala, tuttavallisemmin Kani. Oli pakko antaa innostuksen ja odotuksen laantua ja odottaa pitkä tovi ennen kuin viimein tartuin kirjaan.

Kolmikosta tulee nelikko kun Tonyn, Colinin ja Alexin tiiviiseen ystäväpiiriin liittyy koulun uusi oppilas Adrian. Kertoja Tony kuvaa poikien hitsautumista yhteen -vai pitäisikö sanoa Adrianiin-, kasvua, rakkauksia, menetyksiä ja muistoja siirtyen lopulta menneisyydestä aina nykyisyyteen ja eläkepäiviinsä saakka. Tony saa yllättävän perinnön, jonka myötä hän joutuu tarkastelemaan menneisyyttään ja muistojaan uudelleen.

Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä: 

     - kiiltävä ranteen sisäpuoli; 

     - höyrypilvi tiskialtaan yllä, kun kuuma paistinpannu pudotetaan sinne naurun säestyksellä;

     - spermapisaroita pyörteilemässä lavuaarin pohjalla ennen valumista kautta koko monikerroksisen talon;

     - järjenvastaisesti vastavirtaan vyöryvä joki, jonka aallon harjaa ja vanaa valaisevat mainingin perään kiirehtivät taskulamput:

     - toinen, leveä ja harmaa joki, jonka virtauksen suunnan sen pinnassa karehtiva navakka tuuli kätkee;

     - aikaa jäähtynyt kylpyvesi lukitun oven takana.

     Tätä viimeistä minä en kyllä itse nähnyt, mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.

Tuo kirjan alusta poimimani lainaus lupaili paljon. Taidokkaasti ja jotenkin viipyillen kirjoitettuja välähdyksiä, jotka saivat mielenkiintoni heräämään. Pystyin kuulemaan naurun keittiössä ja näkemään valonvälähdykset veden pinnassa, halusin tietää mistä ympäristöstä nämä muiston palaset on irrotettu.

Alun ihastuksesta huolimatta en oikein päässyt mukaan Tonyn tarinaan. Lukeminen tuntui paikoitellen raskaalta, huomasin ärsyyntyväni ja ajatusteni alkavan harhailla. Aloitin kirjan alusta, mutta samoin tuloksin. Jatkoin kuitenkin lukemista ja loppuvaiheessa koin jopa pientä innostusta asioiden alkaessa selvitä, mutta loppuhuipennus jäi saavuttamatta. Lopusta tuli mieleen vanha ja kulunut sanonta paljon melua tyhjästä, valitettavasti. Barnes kuitenkin kuvaa hienosti sitä miten ihmisten muistot elävät ja muuttuvat ajan kuluessa. Kirjan luettuani jäinkin miettimään asioita henkilökohtaisella tasolla, omia muistojani ja miten muut muistaisivat samat.

Vaikka en juurikaan muutamia hetkittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta innostunut tarinasta en voi olla ihastelematta Kersti Juvan taitavaa suomennosta. Jotkut lauseet olivat niin kauniita, että ne täytyi lukea useampaan kertaan. Hyvä käännös tekee lukemisesta nautittavamman, mutta se saattaa myös kääntyä itseään vastaan. Noin puolessa välissä kirjaa alkoi näkyä kirjoitusvirhe toisensa jälkeen ja jopa selvä asiavirhe, tai sitten en vain tiedä mitä Tony tarkoittaa puhuessaan oman elinaikansa historian tapahtumista kuten syyskuun yhdeksäs. Oletan, että tarkoitus oli viitata päivämäärään syyskuun yhdestoista ja terrori-iskuihin.

Tässä kirjassa oli parasta alun lisäksi kaunis kansi (päällys Susanne Dean, valokuva Paul Tomlins/ flowerphotos.com). Sitä kelpaakin ihastella.

Kuten sanoin Barnesin kirja on kerännyt paljon kehuja kirjablogeissa. Linkitän nyt kuitenkin toiseen vähemmän ihastuneeseen arvioon eli Kirsin kirjanurkkaan, sitä kautta löytää myös niitä positiivisempia arvioita.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jotkut tunteet nopeuttavat aikaa, toiset hidastavat, toisinaan on kuin se kaikkoaisi - aina siihen väistämättömään hetkeen, jolloin se todella kaikkoaakin eikä koskaan palaa.