Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

Otava, 2010

431 sivua

Luettu: 31.3.2016

Mistä: kirjastosta

Minulla ehti jo tulla hieman ikävä Anteroa, Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan päähenkilöä. Onneksi apu eli kirjasto oli lähellä. Aiemmissa postauksissa puhuin Antero-trilogiasta, mutta sarjaan on sittemmin ilmestynyt lisää osia. Tänä vuonna on julkaistu Elohopea ja myös Taivaanvartijat-kirjassa on pääosassa Antero, sekin lienee osa tätä sarjaa?

Antero jättää ukkokodin taakseen, värjää hiuksensa mustiksi ja matkustaa taidelukioon Savonlinnaan. Siellä olisi valittava itkulahkon itkuistuntojen ja toisen aatesuunnan eli vapaata seksiä ja huonoja tapoja kannattavan haarapataljoonan välillä. Entä jos kumpikaan ei tunnu täysin omalta tai jos veri vetää molempiin, onko pakko valita vai voiko saada molemmat? Yhtäkkiä Anteron opiskelijaelämään puhaltaa uusi tuuli, Louna, liikennemerkkejä rakastava rinnakkaisluokkalainen, mutta edes Louna tai liikennemerkit eivät rauhoita Anteroa ja osoita hänen paikkaansa. Oudon lilan loisteisessa tyhjässä juhlasalissa Antero näkee lopulta tulevaisuutensa suunnan ja lähtee Helsinkiin Taideakatemian sisäänpääsykokeisiin, joka toimii porttina grafiikan pimeälle laitokselle ja pääkaupungin erikoisiin taiteellisiin piireihin.

Aikuisuuden kynnyksellä Antero kasvattaa elinpiiriään ja siipiväliään. Taideympyrät aiheuttavat ihastusta ja ihmetystä, Antero tekee, elää ja hengittää taidetta, tutustuu uusiin ihmisiin, imee itseensä vaikutteita, rakastaakin välillä. Anteron irrottautuminen lapsuuden kodista ja isän otteesta tuntuu välillä haparoivalta, mutta niin vain Oulun pojasta kuoriutuu helsinkiläistyvä taiteilija, joka esittää yhdessä taidenäyttelyssä ystävineen erikoisen performanssin ja toisessa suorittaa oman taiteilijadebyyttinsä esitellen omia töitään ensimmäisessä näyttelyssään. Ihan täysin kotiasiat eivät pääse unohtumaan, vierailu Ouluun on tapahtumia täynnä.

Väisänen väläyttää useaan otteeseen loistavaa, hieman kuivahkoa huumoriaan. Paperisiin kakkupapereihin ja rikkinäiseen ruohonleikkuriin liittyvä tilannekomiikka sai minut nauramaan ääneen eikä taskussa olevalle sinappituubille omistettu kiitospuhe tai -rukous saa suupieliä pysymään aisoissa. Suuremman osan kirjasta vie kuitenkin Väisäsen kaunis, kuvaileva kerronta. Kuperat ja koverat on sanallinen maalaus, sikälikin, että tässä osassa on myös enemmän taidesanastoa kuin aiemmissa osissa. Lukiessa tuntee sydämen läikyntää. Aiemmista osista tuttuun tapaan mitä arkisimmissa asioissa voi nähdä ja tehdä taidetta, jopa takin pukemisesta.

     Mietin miltä mahtoi tuntua, kun työnsi pikkutakin hihan duffeliin, sen kaikkiin kuperiin ja koveriin muotoihin, asetteli hupun niin ettei se roikkunut oikealle tai vasemmalle. Tottuiko takkiin soluttautumiseen, sen hupun asetteluun koskaan niin ettei se aiheuttanut jonkinlaista sielunkutinaa? Eikö peukalo halunnut vain pysytellä päärmeissä? Ja ennen kaikkea: miltä tuntui sulkea nuo saksanhirven sarvista tehdyt, nahkahihnoihin kiinnitetyt napit, tai ei napit vaan luukartiot, jotka muodostivat neljä taikasinettiä takin etupuolelle? Tekikö Juho sen peilin edessä vai olivatko kädet oppineet liikesarjan ulkoa?

Väisänen teki sen taas, tarjosi sanoillaan rauhoittavan, upean ja samalla riemastuttavan taide-elämyksen, vaikkakin osa taidesanastosta oli minulle vierasta. Sarja on mielestäni ollut tähän mennessä vaikuttavimmillaan heti alussa Anteron lapsuuskuvauksessa, mutta kyllä aikuisen Anteron vaiheetkin ovat hienoa ja nautinnollista luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka kuvaa hyvin myös tätä lukukokemusta):

Jonkinlainen sielunkutina asettui rintalastan alle.

Sekä tämä toinen helmi:

Piirtäminenhän oli yksi tapa ajatella ääneen. Mutta kun siirtää jotain omasta kädestään, seuraako valtimon syke aina mukana, minä mietin.

Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma

Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma

readme.fi, 2015

208 sivua

Suomentanut: Marko Niemi

(Harry Potter - Magical Places from the Films, 2015)

Luettu: 26.3.2016

Mistä: kirjastosta

Vanhempi villasukkalapsi on osoittanut kiinnostusta Harry Potter -sarjan lukemista kohtaan ja minä olen pyöritellyt pidemmän aikaa ajatusta sarjan uudelleen lukemisesta. Sittenhän meillä olisi taas mahdollisuus yhteisille kirjakeskusteluille. Viisasten kivi sai kuitenkin vielä odottaa vuoroaan sillä valitsin kirjastosta mukaani tämän kiinnostavalta näyttävän Harry Potter - Maaginen maailma -kirjan.

Kirjassa kuljetaan kirjoista ja elokuvista tutuilla paikoilla. Matka alkaa Dursleyn perheen talosta, sitten pistäydytään Viistokujalla ja jatketaan King´s Crossin aseman kautta Tylypahkaan, jossa kierretään luokkia, opettajien työhuoneita sekä Tylypahkan tiluksia ennen kuin siirrytään Tylyahon kylään. Myös Taikaministeriö esitellään ja lopulta kurkistetaan vielä velhokoteihin. Kirjassa kuvataan mm. tuotantosuunnittelja Stuart Craigin sanoin sitä taustatyötä, mitä elokuvan tekeminen vaatii ennen kuin se on katsojien nähtävillä. On kuvauspaikkojen etsintää, rekvisiitan hankkimista ja lavasteiden rakentamista. Suunnitelmia, piirroksia, toteutettuja ja hylättyjä ideoita. Kuvituksella on kirjassa tärkeä rooli, kirjasta löytyy erilaisia piirroksia tai luonnoksia, konseptikuvia ja stillkuvia elokuvasarjasta. 

"Mielestäni on maagisuuden kannalta parempi, jos tulee yllätetyksi. Kun kävelee johonkin paikkaan, luulee ymmärtävänsä sitä. Mutta jos siitä kasvaa ulos jotain outoa ja maagista, sillä on suuri yllätysvaikutus."

Tämä kirja kulkee sikäli käsi kädessä elokuvien kanssa, että jos elokuvat (kirjoista nyt puhumattakaan) on katsomatta ei tästä kirjasta välttämättä paljoa irtoa. Tosin vaikka olen nähnyt elokuvat useampaan kertaan (ja lukenut kirjat) en siltikään saanut tästä kirjasta paljoa irti, lähinnä koin ärtymystä. Kirja tuntuu suoraan sanottuna Harry Potter -ilmiön maineella ratsastamiselta ja kirjasta jää ikävä rahastamisen sivumaku.

Kirjan idea on kiinnostava ja ulkoasu näyttää pikavilkaisulla tyylikkäältä, mutta sisältö jää valitettavasti melkoisen kevyeksi. Stillkuvat ovat hienoja, mutta ne ovat jo tuttuja elokuvista eikä konseptikuvatkaan tuo paljon uutta. Teksti on taitettu paikoin miten sattuu, sanat on saatettu katkaista tavuviivalla rivin keskellä ja yhdessä kohdassa lause katkeaa kesken kaiken, loppua ei löydy mistään. Lisäksi tekstiin on jäänyt useita kirjoitusvirheitä ja onpa osa kuvien teksteistä jäänyt kokonaan suomentamatta. Tuntuu, että viimeistelyvaihe on jäänyt kokonaan tekemättä.

On kirjassa myös jotain hyvää, se nimittäin kuvaa kiinnostavasti sitä kuinka suuri koneisto vaaditaan valmiin elokuvan tai tässä tapauksessa elokuvasarjan taustalle. Elokuva rakentuu tyhjästä, pala palalta, esine, lavaste ja kuva kerrallaan. Esimerkiksi lavasteita tarvittiin tähän elokuvasarjaan 600, yksittäisistä esineistä puhumattakaan. Jonkun on täytynyt nekin suunnitella ja tehdä tai hankkia. Ideoita ei myöskään ole vain siirretty paperilta valmiiseen lavasteeseen ja filmille vaan myös näyttelijöiden mielipiteitä sekä vinkkejä on kuultu. 

Kirja kiillottaa J.K.Rowlingin Harry Potter -kirjasarjan ja sen pohjalta tehdyn elokuvasarjan kilpeä, mutta ei ole itsenäisenä teoksena virheineen kaikkineen kovin kummoinen. Selailtavana kiva, mutta luettavana pettymys.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mielestäni taikuus on paljon vahvempaa, kun se kasvaa jostain todellisesta."

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

(Wayward Pines #3)

Tammi, 2016

324 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Last Town, 2014)

Luettu: 12.3.2016

Mistä: kirjastosta

Salaisuus jäi niin jännittävään paikkaan, että Viimeinen kaupunki piti varata kirjastosta. Kiitos OUTI-kirjastojen uudistuneen kirjastojärjestelmän sain kirjan entistäkin nopeammin luettavakseni. Ja luetuksi, tämä tuli ahmittua hetkessä.

Kun Wayward Pinesin seriffi Ethan Burke kertoi hetki sitten kaupunkilaisille totuuden heidän kotikaupungistaan ja elämästään sai kaupungin päämies David Pilcher tarpeekseen ja teki omat rajut ratkaisunsa. Sähköt ovat sammuneet ja kaupunki on pimentynyt. Kaupunkilaiset ovat nyt omillaan. Kaupungin laitamilta on alkanut kuulua yltyvää ulvontaa ja rääkäisyjä, jotka lähenevät ja lähenevät.

Ethan muisti, kuinka isä oli herättänyt hänet kesken painajaisen, kun hän oli Benin ikäinen, rauhoitellut että se oli vain pahaa unta, ettei hirviöitä ollut olemassa.
      Mutta hänen poikansa maailmassa hirviöitä oli olemassa.
      Ja niitä oli kaikkialla.

Adam Hassler lähestyy kaupunkia mukanaan uutisia ulkomaailmasta. Pitkän tutkimusmatkan tehnyt nomadi haaveilee kodin rauhasta ja sängyn pehmeydestä tietämättä, että korkea aita ei enää erota kahta erilaista maailmaa toisistaan vaan niiden rajat ovat hämärtymässä. Paniikki ja tuho on jo hiipinyt Wayward Pinesiin. Paratiisi muuttuu taistelukentäksi, jossa on panoksena elämä, ei pelkästään yhden kaupungin vaan koko ihmiskunnan.

Crouch ei turhia kertaa kolmannen osan alussa aiempia tapahtumia vaan jatkaa suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi. Taisi mokoma arvata, että lukija pyristelee tiukasti sarjan koukussa eikä jätä turhia taukoja osien lukemiselle. Kirja ei silti ole pelkkää toimintaa vaan Crouch jatkaa edelleen luomiensa hahmojen taustoittamista. Myös sivuhenkilöt saavat hetkensä valokeilassa, kuten eräs pariskunta, joka istuu pimeässä metsässä autonsa ulkopuolella, keskustellen ensimmäistä kertaa rehellisesti avioliitostaan ja taustoistaan sillä ennen Ethanin paljastusta kaupunkilaiset elivät kuplassa, kulississa, jossa elämä ennen Wayward Pinesia oli kielletty puheenaihe.

Crouch onnistuu tunnelman luonnissa todella hyvin. Tunnelma tihenee hetki hetkeltä ja kaupunkilaisten pelko yhdistettynä pimeyteen oli niin toimiva yhdistelmä, että selkäpiitäni karmi kunnolla ja tunsin lievää ahtaan paikan kammoa. Jo pimeys itsessään pitää sisässään outoa taikaa, se on lumoavaa, mutta samalla siinä on jotain hieman pelottavaa jopa tutussa ympäristössä. Kun pimeyteen lisää vielä jonkin hiiviskelemään näkökyvyn ulkopuolelle, mutta muiden aistien ulottuville on paniikki kovin lähellä.

     Huoneessa oli pilkkopimeää, hän ei nähnyt edes kättään kasvojen edessä.
     Hän kavahti seisaalleen ja kompuroi kohti ovea, löi polvensa kapiokirstuun vuoteen jalkopäässä, mutta onnistui pysymään pystyssä.
     Hän tuli ovelle.
     Kuuli askelmien natisevan, kun jokin nousi portaita.
     Jennifer painoi hiljaa oven kiinni ja hapuili lukkoa.
     Salpa naksahti vastalevyn sisään.
     Tunkeutuja oli nyt yläkerran käytävällä; laudat natisivat astujan painosta.
     Alakerrasta kuului uusia ääniä.
     Naksahdukset ja kirskahdukset valtasivat talon.
     Hän lankesi polvilleen ja konttasi lattian poikki takaisin sängyn luo, kun oven takaa kuuluvat askeleet lähestyivät. Hän painautui matalaksi ja hivuttautui sängyn alle. Sydän takoi pölyistä lattiaa vasten.

Edellisen kaltaiset toimintakohtauksiin painottuvat lyhyet lauseet saivat välillä hengästymään. Pidempien lauseiden lukeminen olisi saattanut olla sujuvampaa, mutta tällainen lausetykitys elävöitti tarinaa mukavasti ja antoi sille vielä lisää kierroksia. Ilkka Rekiaron suomennos oli sujuvaa luettavaa.

Crouchin loppurutistus oli melkoinen. Kuten sanoin kirja oli ahmaistava hetkessä ja kirjan loppu pääsi vielä yllättämään. Wayward Pines -sarjaa on puhuteltu trilogiaksi, mutta Crouch kuljettaa tarinansa sellaiselle takaportille, että jatko voisi olla mahdollista. Eri asia on kannattaako lukija jättää hieman nälkäiseksi niin kuin nyt vai tarjotako tarinalle vielä jatkoa. Sanoisin, että  näin on hyvä. Turha pilata hyvää sarjaa pitkittämällä sitä liian pitkälle.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja he olivat pimeässä hirviöiden kanssa.

Wayward Pines -trilogia:
Ei pakotietä
Salaisuus
Viimeinen kaupunki 

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Tammi, 2016

313 sivua

Suomentanut: Aleksi Milonoff

(The Year of Marvellous Ways, 2015)

Luettu: 6.3.2016 ja 9.3.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Sarah Winmanin upea esikoinen Kani nimeltä jumala osui ja upposi suoraan sydämeeni heti ensiriveiltään alkaen, joten odotukset kirjailijan seuraavaa kirjaa kohtaan olivat korkealla. Merenneidon vuosi olikin eniten odottamani kirja tälle keväälle (syksyn kirjatarjontaan en ole edes vielä tutustunut).

Oli laskuveden aika. Marvellous haistoi meren mudan, lempihajunsa, verensä hajun, niin kuin hän itse uskoi. Hän keräisi kattilallisen sydänsimpukoita ja höyryttäisi ne tulella ja tuli polttaisi pienen reiän yöhön. Vesi herahti kielelle. Marvellous kompastui ja kaatui oratuomen viereen, mutta otti vahingon takaisin poimimalla taskut täyteen marjoja. Hän näki valon loistavan vankkureistaan. Kumma kyllä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Älä ikinä tule vanhaksi, hän kuiskasi itselleen.

Vanha Marvellous Ways asuu vankkureissaan omassa vuorovesipoukamassaan ja odottaa, tietämättä tarkkaan mitä, mutta odottaa kuitenkin sillä niin unet ovat häntä opastaneet. Pian hänen luokseen saapuu Francis Drake, nuori mies, jota sota ja rakkaus ovat kohdelleet kovin otten. Marvellous avaa kauan suljettuna olleen rantamökin sekä sydämensä Drakelle ja yrittää auttaa häntä takaisin jaloilleen. Päivät kuluvat ja maalaiskeiton sekä tuomenmarjaviinan äärellä Marvellous ja Drake tutustuvat hiljalleen toisiinsa. Toinen on nuori, toinen vanha. Toinen pelkää vettä ja toinen on siinä kuin kotonaan, onhan hän merenneito. Toinen haluaa nähdä isänsä kasvot, toinen kaipaa äitinsä kuvaa. Molemmat oppivat toisiltaan elämästä, sen iloista, suruista ja tarkoituksesta.

Tarinan aika kiertyy ja kieppuu, välillä on palattava taaksepäin etsimään mihin mikäkin viittaus liittyy. Runsaus kuitenkin kääntyi tarinan edetessä vahvuudeksi. Kaikella on aikansa. Kaikki oli yhteydessä kaikkeen. Kun pääsin Marvellousin ja Draken tarinan loppuun palasin uudelleen alkuun. Kyllä, luin tarinan heti perään uudestaan ja hymyilin kun ensimmäisellä kerralla ohittamani vihjeet tulivat vastaan.

Runsautta enemmän minua häiritsivät kirjoitusvirheet. Aleksi Milonoffin suomennos on taidokas ja upea ja onkin sääli, että tekstiin on jäänyt useita lukukokemusta häiritseviä virheitä. Mietin myös miksi osa nimistä (Valtatie, Rauha, Ilomieli) on suomennettu ja osa taas ei (Marvellous, Deliverance). On haastavaa tuoda suomennokseen se sama idea mikä alkukielisessä teoksessa on ollut tekemättä käännöksestä kömpelöä. Nyt suomennos hieman ontui rikkonaisen suomennoskäytännön vuoksi.

Marvellous kertoo värikkäästä elämästään niin elävästi, että haluaisin matkustaa Cornwalliin. Pysähtyä St Ophereen, haistaa leipomosta tulvivan tuoreen leivän tuoksun. Laskeutua metsän ja niityn läpi Marvellousin poukamaan. Kyykistyä silittämään ohimennen huhunsieppaajaa Marvellousin vankkureiden ovelle. Astua rantamökin portaille ja haistaa tuulen, meren sekä mudan tuoksun. Kurkistaa sillalta veteen ja nähdä mereltä tulevat oranssit meritähdet, kuulla kuinka ne huokailevat ja vaikeroivat koti-ikävässään ja odottavat jotakuta, ehkä eksynyttä, jonka johdattaa kotiin.
 
Merenneidon vuosi on erikoinen kirja. Se on kuin meren aalto. Se kiusoittelee, tulee lähelle ja karkaa välillä kauemmas ja kun heittäydyn varomattomaksi se ryöpsähtää kohti, päälle ja yli, vie mennessään. Tarina on paikoin niin runsas ja polveileva, että siihen on hukkua, mutta sitten Winman nostaa minut pinnalle haukkaamaan happea, kuljettaa rauhallisesti rantaan ja jättää minut haukkomaan henkeäni sydän tunnetta täynnä, silmät kyynelistä kosteana. Haluan muistaa kaiken, jokaisen lauseen. Tässä kirjassa on ripaus taikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja sinä yönä he alkoivat nähdä yhteisiä unia, sillä niin siinä käy kun tntee toisen sydämen painon.

Ostin kuvassa näkyvän meritähtiriipuksen ennen kuin luin tämän kirjan. Ihmettelin mikä riipuksessa kiinnitti huomioni, mutta ostin sen ja nyt kirjan luettuani se sai ihan uuden merkityksen. Oma kirjallinen koruni, joka tuo jatkossa mieleeni tämän kirjan. Kummallisia ovat kirjapolut.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso:

"Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Docendo, 2013

213 sivua

Luettu: 24.2.2016

Mistä: lainattu anoppilasta

Meillä on katsottu televisiosta useampia Ville Haapasalon 30 päivässä -tv-sarjoja ja mm. Tappajan näköinen mies sekä Rölli ja kultainen avain ovat myös tuttuja. Pidän kovasti Haapasalon rennon mutkattomasta ja samalla asiantuntevasta juontotyylistä. Mies tuntuu olevan Venäjällä kuin kotonaan ja tulevan juttuun kaikkien kanssa. Hän pistää itsensä likoon eikä ota itseään liian vakavasti. Jos Jacques Couesteau tunnettiin punaisesta pipostaan niin Ville Haapasalon tavaramerkki on musta, hieman virttynyt pipo. Haapasalosta kertova kirja kiinnosti jo ilmestymishetkellään, mutta tulin tarttuneeksi kirjaan vasta nyt.

Näyttelijä, juontaja, valtiontaiteilija, liikemies, kansanmies. Yksi mies, monta titteliä. "Et kuitenkaan usko..." on rennolla otteella tehty haastatteluteos, jossa kirjan nimen mukaisesti keskitytään Haapasalon uran alkuvuosiin itärajan takana. Miten nuori suomalaismies tuli lähteneeksi opiskelemaan näyttelemistä Neuvostoliittoon vuonna 1991 osaamatta sanaakaan venäjää ja miten hänestä tuli Venäjän ehkä tunnetuin ja pidetyin suomalainen? Kauko Röyhkä kysyy ja Haapasalo vastaa, Juha Metso on ottanut kirjaan valokuvat.

Jos Haapasaloa pitäisi kuvata tämän kirjan perusteella yhdellä ainoalla sanalla se olisi sinnikäs. Jos on valmis lähes ympärivuorokautisiin koulupäiviin, opettelemaan uuden kielen ja asuinympäristön lukemalla venäläisiä klassikoita ja kiertämällä niissä mainittuja katuja, asumaan todella vaatimattomissa oloissa ja sietämään toistuvia ryöstöjä sekä pahoinpitelyjä täytyy unelma näyttelijän urasta olla todella vahva. Oman lisämausteensa elämään Venäjällä tuovat epämääräiset rahoittajat, seuranta ja todella erikoiset ja kosteat kuvausolosuhteet.

Mulla aukesi vatsahaava ja parilla muulla näyttelijällä oli myös jotain vaivoja. Me kolme lähdimme käymään sairaalassa. Yhden piti kuvauttaa keuhkonsa, koska sen kylkiluut olivat murtuneet kuvauksissa. Kun palasimme, meille kerrottiin, että yksi näyttelijä oli hukkunut äsken. Seuraavaksi meitä vastaan tulee juuri se kyseinen näyttelijä, joka kertoo, että mä hukuin äsken.

En tiedä onko Haapasalon tarinoissa sitä kuuluisaa Lapin lisää – tässä tapauksessa Venäjän lisää – mutta yhtä kaikki hänen tarinansa tempaavat mukaansa. Kirjaa on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen ja se onkin nopeasti luettu. Maltoin kuitenkin pysähtyä Metson valokuvien ääreen, joihin on taitavasti tallennettu pala Venäjää ja venäläistä tunnelmaa. Muutenkin kirjan ulkoasu on onnistunut, kirjaa ei ole ahdettu turhan täyteen vaan kuville ja tekstin ympärille on jätetty tilaa. Muutamassa kohdassa kirjaan on jäänyt hieman löysää Röyhkän kuvatessa hänen ja Olga-puolisonsa oleskelua Venäjällä, mutta nämä osuudet ovat lyhyitä. (Ehdin kuitenkin ihmetellä Olga Välimaan roolia kirjassa. Hän kulkee mukana haastatteluissa ja myös esittää Haapasalolle joitakin kysymyksiä, mutta ei kuitenkaan ole mainittu kirjan tekijäksi.)

Haapasalo on ehtinyt nähdä, tehdä ja kokea paljon sen jälkeen kun hänen ponnahduslautansa julkisuuteen Venäjällä eli Kansallisen metsästyksen erikoisuuksia -elokuva sai ensi-iltansa Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Odotan innolla kirjan jatko-osan "Et muuten tätäkään usko..." lukemista, on kiinnostava tietää tarkemmin Haapasalon vaiheista 2000-luvulla. Huomasin myös, että Haapasalolta alkaa maaliskuussa uusi tv-sarja Haapasalo goes lomalle, aion ehdottomasti katsoa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Venäjällä ei mikään toimi, mutta kaikki hoituu.

Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus

Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus

(Wayward Pines #2)

Tammi, 2015

362 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Wayward, 2013)

Luettu: 18.2.2016

Mistä: kirjastosta

Ensimmäinen vierailuni Wayward Pinesiin oli kiinnostava, mutta ei varsinaisesti ikimuistoinen. Päätin matkata tuohon merkilliseen kaupunkiin toistamiseen, kurkkaamaan mitä Ethanille ja kumppaneille kuuluu.

     Ethanille alkoi yhä selvemmin valjeta, että elämä Pinesissa oli kuin monimutkainen näytelmä, jossa esirippua ei lasketa koskaan.
     Kaikilla oli roolinsa. 

Wayward Pinesiin saavuttuaan Ethan Burke joutui karistamaan harteiltaan FBI-agentin viitan ja omaksumaan uuden työn kaupungin uutena seriffinä, pitämään yllä kauniin, mutta muovisen kaupungin kuria ja järjestystä sekä toimimaan David Pilcherin silminä ja korvina. Puitteet ovat kunnossa ja perhe koossa, mutta Ethanin on vaikea sopeutua sääntöihin ja valvontaan saati sitten unohtaa yötä, jolloin kaupungin jokaisen talon puhelin soi hänen tuomiotaan, karkeloiden yötä, josta ei ole kulunut kuin lyhyt hetki. Ethan ei ole ainoa, jolle pelkkä kaunis kulissi ei riitä. Kaupungin silotellun pinnan alla kuohuu ja Ethanin on otettava siitä selvää.

No nyt täräytti jo kunnolla! Ensimmäisen osan jälkeen olin hieman epäileväinen mitä Crouch pystyy vielä tarinaan tuomaan, mutta niin vain potkua ja käänteitä löytyi ja tarina koukutti vielä pahemmin kuin Ei pakotietä. Kaupungista ja sen liepeiltä löytyy uusia yllätyksiä ja myös vanhoja tapahtumia avataan lisää.

Jossain kohtaa Crouch vetää mutkia hieman suoriksi tai ainakin jäin miettimään miten nopeasti ja helposti asiat hoidetaan. Esimerkiksi kaupungin lasten opintojen sisältö ja varsinkin Ethanin pojan Benin suhtautuminen koulussa saamaansa oppiin kuitataan käsitellyksi melko ohimennen. Ben samoin kuin hänen äitinsä Theresa jäävät yllättäen kovin ohuiksi hahmoiksi, odotin heille isompaa osaa juonessa. Takautumista ja tapahtumien käänteistä päätellen heistä tai ainakin Theresasta saa seuraavassa osassa tietää lisää.

Wayward Pinesin kaupunki ei lopulta ole mikään tusinatuote vaan mukavasti ajatuksia nyrjäyttävä paikka. Odotan innolla mitä Ethanille ja muille kaupungin asukkaille seuraavaksi tapahtuu, sen verran jännittävään käänteeseen Crouch lukijansa jättää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään parempaa kuin tuntea oman nukkuvan lapsen hengitys, sen tasainen nousu ja lasku.

 

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Like, 2014

268 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Prayers for the Stolen, 2014)

Luettu: 5.2.2016

Mistä: kirjastosta

Olen taas aloittanut viikoittaiset kirjastokäynnit, reilu tunti omaa aikaa suosikkipaikassani. Kiertelen hyllyjä, nappaan kirjan käteeni, tutkin takakansia ja luen joko laukkukirjaa tai hyllystä nappaamaani teosta. Lyhyt tovi, mutta antaa mukavasti energiaa moneksi päiväksi! Clementin Varastettujen rukousten vuori on yksi kirjastohaahuilujeni tuloksista. Olin jo unohtanut koko kirjan ja sen kirvoittamat kehuvat arviot (esimerkiksi Susan) kun se tuli kirjastossa vastaan. Istahdin lukunurkkaukseen ja aloitin kirjallisen matkani Meksikoon.

Nyt laitetaan sinut rumaksi, äiti sanoi. Vihelteli. Suu niin lähellä minua, että kaulaani sihahti vihellyssylkeä. Haisi oluelta. Katselin peilistä, kun äiti hieroi hiilenpalaa naamaani. Elämä on julmaa, hän kuiskasi.

Meksikon Guerrerossa vuoristossa on paikka, jonka miehet ovat hylänneet. Paikka, jossa syntyy vain poikia, joista osa muuttuu yhdentoista ikäisinä tytöiksi. Paikka, jossa tytön rumuus on siunaus ja ilon aihe. Se on punaisten muurahaisten, läpikuultavien skorpionien, huumekartellien ja vihaisten naisten maa. Siellä lähestyvän katumaasturin ääni on kuin varoitussireeni, silloin nuorten tyttöjen on parempi paeta ja piiloutua maahan kaivettuihin koloihin, jotta heitä ei viedä pois. Sillä jos joku viedään pois ei hänestä enää kuulla eikä häntä enää nähdä. Paitsi Paula, seudun kaunein tyttö, joka palaa tatuointi ranteessaan, tupakan polttamia jälkia vartalollaan ja mieli särkyneenä. Myös Paulan ystävä, kirjan minäkertoja Ladydi Garcia Martinez on pienestä asti puettu ja puhuteltu pojaksi, mutta hänenkin on aika muuttua tytöksi, uhmata sääntöjä, kiinnostua kynsilakoista ja kauniista opettajasta, saada ensisuudelma, ottaa paikkansa maailmassa, jossa tyttöjen kohtalo ei useinkaan ole kaunis.

Clementin kuvaama Meksiko ei ole se ihanan aurinkoinen, kuumia hiekkarantoja, sinistä vettä ja tuulessa huojuvia palmuja huokuva unelmakohde, jota matkatoimistot tarjoilevat. Clementin Meksiko on raadollinen, julma ja lohduton, mutta samalla myös karun kaunis. Ystävät pitävät toisistaan huolen ja pelko huumekartellien toimista saa kyläyhteisön puhaltamaan yhteen hiileen. Miehet ovat lähteneet rajan yli Yhdysvaltoihin paremman tulon ja elämän toivossa, osa heistä unohtaa perheensä rajan paremmalla puolella. Naisten tulee olla vahvoja, pitää lapsensa hengissä ja tytöt poissa huumekauppiaiden silmistä, vaikka se vaatisi heidän kasvojensa ja vaatteidensa tuhrimista, hampaiden mustaamista ja piilottelua. Parempi piilossa kuin huumekauppiaan huorana. Pois lähteminen ei yleensä ole vaihtoehto sillä Meksiko on koti, se on kaikki.

     Kun isä lähti, äiti joka ei ollut koskaan pitänyt suutaan supussa, sanoi: Se paskiainen! Meiltä menee miehet, meihin tarttuu niiltä jenkkihuorien aids, tytöt siepataan, pojat häipyvät ja silti minä rakastan tätä maata enemmän kuin henkeäni.
     Sitten hän sanoi hyvin hitaasti sanan Meksiko, ja vielä kerran: Meksiko. Nautiskellen kuin olisi nuollut lautasen puhtaaksi.
     Pienestä pitäen äiti oli opettanut minut rukoilemaan milloin mitäkin. Se oli meillä tapana. Olin pyytänyt Jumalalta pilviä ja pyjamaa. Olin pyytänyt hehkulamppuja ja mehiläisiä.
     Älä ikinä rukoile rakkautta ja terveyttä, äiti sanoi. Tai rahaa. Ei Jumala anna, jos kuulee mitä todella haluat. Ei takuulla.
     Kun isä lähti, äiti sanoi: Polvistu ja rukoile lusikoita.

Ladydi, kirjan päähenkilö, on upea, vahva hahmo. Myös Ladydin lapsuudenystävillä, Paulalla, Maríalla ja Estefanilla on jokaisella oma tärkeä osansa tarinassa, mutta Ladydi jättää vahvimman jäljen. Clement kuvaa hänen kauttaan kiinnostavasti ja elävästi yhden kyläyhteisön elämää. Uskottava lapsikertoja kasvaa nuoreksi naiseksi ja 16-vuotias Ladydi on jo karistanut osan nuoruuden naiiviudestaan. Äidin opit istuvat tiukassa ja Ladydi puhuu välillä katkeran äitinsä äänellä, mutta näitä hetkiä lukuunottamatta hänen oma äänensä on vaikeuksista huolimatta vahva ja lempeä. Ladydille toivoo pelkkää hyvää.

Kirja ei ole mikään kevyt kasvutarina, mutta sitä oli siitä huolimatta ilo lukea. Taitava ympäristön kuvaus, vahvat henkilöhahmot ja sujuva kerronta viehättivät kovasti. Clement on myös saanut luotua tarinaansa voimakkaan tunnelatauksen. Tarinan siirtyessä Acapulcoon ja sieltä Méxicoon tuo lataus hieman hellittää, mutta silti tarina jatkuu vahvana loppuun asti. Tarina saa vielä vakavamman sävyn kun Clement avaa lopuksi romaaninsa taustoja. Naisten kaappaaminen on Meksikossa arkipäivää ja jopa 600 000-800 000 naista viedään vuosittain rajan yli ihmiskaupan uhrina. Nainen voidaan myydä uudelleen useita kertoja, omistajalta tai asiakkaalta toiselle, mutta huumeannoksen voi myydä vain kerran.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Paula oli kävellyt linnunradan läpi ja jokainen tähti oli polttanut häneen merkkinsä.

Kirjallinen maailmanvalloitus vei minut Meksikoon.

Reijo Mäki: Tulivuori

Reijo Mäki: Tulivuori

(Vares #26)

Otava, 2015

445 sivua

Luettu: 31.1.2016

Mistä: oma ostos (miehelle lahjaksi)

Olemme miehen kanssa katsoneet useamman Vares-elokuvan ja mies myös lukee Mäen Vares-dekkareita. Olen pitänyt kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, mutta jostain syystä en ole juuri innostunut lukemaan Vareksia mikä on minulle harvinaista, yleensä haluan lukea kirjan ennen elokuvan katsomista. Ostin Tulivuoren miehelleni joululahjaksi ja tulin luvanneeksi, että luen kirjan hänen jälkeensä. Ajattelin hoitaa haasteen alta pois ja tutustua kirjalliseen Varekseen heti alkuvuodesta. En ole pitkään aikaan lukenut dekkareita enkä myöskään yleensä lue sarjan osia keskeltä sarjaa vaan järjestyksessä. Poikkeustilanne siis.

Istua kökötin nurkkapöydässä. Juuri äsken mykistynyt kännykkä kourassani. Roikotin päätäni ja tuijotin lattiaa. Aikaisemmat asiakkaat olivat tuoneet Kaskenkadun rinteestä sisätiloihin helmikuista loskaa ja rapaa. Juuri nyt tässä Uuden Apteekin kulmahuoneessa ei ollut ainuttakaan toista istuskelijaa. Istuin vain oman itseni kanssa. Ja hyvä niin.
     Pitkä henkäys. Ja toinen samanlainen. Otin itseäni niskasta kiinni. Ei tässä auttanut kuin ravistella itsensä takaisin tähän päivään. Puolittain pakottamalla nykäisin itseni jalkeille. Astelin takaisin sarkofagille. 

Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares saa yllättävän puhelun Teneriffalta Puerto de la Cruzista kun ravintoloitsija Xavier Irritu pyytää Varesta tutkimaan vaimonsa Ainon murhaa. Nainen ei ole kuka tahansa turistisaaren suomalaisasukas vaan Karibian Aino, Jussin entinen naisystävä. Jussi jättää loskaisen Suomen sekä vakiobaarinsa Turussa ja lentää Teneriffalle. Tukikohdakseen hän ottaa suomalaisen Lauri Late Bloomerin pyörittämän El Hotel Vantaan ja ryhtyy työhön. Miksi ystävällinen ja Teneriffan suomalaispiireissä kovin pidetty Aino on murhattu? Kenen varpaille hän on astunut?

En tiedä onko Vares-leffojen katsominen kirjan lukemisen kannalta hyvä vai huono juttu, mutta ainakin näin ensi sivuilta lähtien silmissäni hyvin selvästi Antti Reinin Jussi Vareksena (anteeksi vain Juha Veijonen, kahdesta hyvästä Jussi Vares-näyttelijästä Reini on noussut suosikikseni) ja Eppu Salmisen novellikirjailija Luusalmena.

Tulivuori on hyvin jouhevasti etenevä romaani. Lukija kuljetetaan murhapaikalle katsomaan tapahtumat murhaajan näkökulmasta, jonka jälkeen kerronta keskittyy pitkäksi aikaa Varekseen. Vares ei juurikaan sylje lasiin tai kieltäydy naisseurasta, mutta tekee siitä huolimatta työnsä. Ehkä viina teroittaa yksityisetsivän aisteja sen verran, että ajatus kulkee ja sanansäilä sivaltaa terävästi. Vareksella nimittäin löytyy huumorintajua ja osuvia sanavalintoja lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen. Myös Luusalmi, jota voisi sanoa eräänlaiseksi Vareksen kakkosmieheksi, pysyy hyvin ystävänsä verbaalisessa vauhdissa. Kaksikon sanailu on paikoitellen hyvinkin hauskaa, mutta osa jutuista tuntuu hieman väsyneeltä ja väkisin väännetyltä.

Mäki on kirjoittanut koukuttavan juonen. Henkilöitä on sopivasti ja mukaan mahtuu monta värikästä persoonaa. Osa henkilöistä on hieman karikatyyrisiä, mutta he istuvat kokonaisuuteen hyvin. Tarina kehittyy ja kuvio selviää yllättävän hitaasti, välillä huomasin miettiväni miksi Vares vain haahuilee ympäri kaupunkia eikä vaikuta tekevän sen isompia toimeksiantonsa eteen. Silti palapelin palaset löytävät paikkansa ja tarinan punainen lanka avautuu mukavasti. Koukutuin sen verran pahasti, että olisin halunnut ahmaista kirjan parilla istumalla.

Nautin Teneriffan maisemista ja pidin Vareksen jotenkin rennon kotikutoisesta olemuksesta. Vaikka Tulivuori eteni sujuvasti ja murhan motiivi sekä tekijä pysyi salaisuutena tarpeeksi pitkään en kuitenkaan lopulta ihastunut kirjaan sen kummemmin. Herkullinen välipala, mutta en saanut Vares-kuumetta eikä tarina todennäköisesti jää elämään ajatuksiini kovin pitkäksi aikaa. Eikä sen tarvitsekaan, kirja viihdytti minua muutaman päivän ja se riittää ihan hyvin. Tulivuoren pystyi myös hyvin lukemaan irrallisena teoksena, vaikka se on osa sarjaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilta oli matelemassa kohti yötä ja pimeys oli jo aikaa sitten huputtanut rantakaupungin.

Vareksen kanssa Teiden serpentiiniteillä ja laavalaaksoissa ovat kulkeneet ainakin Juha Mäntylä, Kirjavinkkien Juha, Jokke sekä Marile.

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni

(Iijoki #9)

Gummerus, 1979

638 sivua

Luettu: 26.1.2016

Mistä: lahja

Edellisen kerran seurasin Kallen vaiheita niinkin kauan kuin seitsemän kuukautta sitten. Miten tässä näin pääsi käymään? Varsinkin kun edellinen osa loppui niin kiinnostavasti, että Kallen komppania siirtyi kotikulmilleni!

Olin jälleen päässyt Iijoen, kotijokeni törmälle, vieläpä etelätörmälle, jolla myös kotimökkini seisoi runsaat parikymmentä peninkulmaa ylempänä.

Kallen komppanian siirto Iin Kestilän sahan alueelle ei ole mikään pikapysähdys, vaan pioneeripataljoona alkaa valmistella asuin- ja palvelustiloja muille myöhemmin paikalle saapuville joukoille sahan vanhoihin tyhjilleen jääneisiin tiloihin. Vaikka Kalle ylennetään komppanian muonittajan tehtävistä koko pataljoonan muonittajaksi ja muonitettavien pääluku kasvaa noin 150 miehestä aina 500-1000 mieheen ehtii Kalle kulkea myös Iin Haminan kujilla tyttöjä katsellen. Yksi tyttö sieltä löytyykin, mutta lopulta Kallen silmät ja sydämen sokaisee pataljoonan sairaala-apulainen Enni Ainipuro. Monta mutkaa on kuitenkin matkassa ennen kuin Kallen kertaalleen jatkettu palvelusaika lähenee loppuaan. Kallen siviiliin pääsyn hetki ajoittuu juhannukseen 1941, mutta jo kesäkuun alussa Suomen tilanne muuttuu kun maahan määrätään YH eli ylimääräiset harjoitukset.

Nostan valmiiksi sidotun laatikon pöydälle ja alan kirjoittaa sen päälle musteella:

          Kalle Päätalo

          TAIVALKOSKI

          Jokijärvi, Kallioniemi

     Mustekynän jälki on kuin kuiskaus harmaalla pahvilla. Siksi vahvistan nimen ja osoitteen moneen kertaan. Tätä tehdessäni minut valtaa jälleen alakuloisuus. Siviilivarusteeni palaisivat ilman miestä kotiin. Äiti purskahtaisi itkuun, kun tämä laatikko tuotaisiin Kallioniemen pirttiin. Olenko silloin enää edes elävien kirjoissa... 

Kirjan nimi hämää hieman, sillä samoin kuin sarjan 6. osassa Loimujen aikaan viittaa nimi tässäkin vasta kirjan lopun tapahtumiin. Tavallinen armeija-arki siis vie suuren osan kirjasta ja sodan uhka sekä valmistelevat sotatoimet sijoittuvat aivan kirjan loppuun. Ei se minua haitannut sillä menneiden vuosien Iistä oli kiinnostava lukea ja Kallelle sattui ja tapahtui niin paljon, että tylsää hetkeä ei juuri tullut.

Kuvittelin silmieni eteen Iin Haminan kapeat kujat sekä Kestilän alueen, joka nyt näyttää kovin erilaiselta kuin tuohon aikaan. Olin todella surullinen Kallen puolesta ja harmittelin hänen kiltteyttään sekä sinisilmäisyyttään. Enni vei Kallea 6-0 eikä Kalle tehnyt asialle mitään vaikka oli tilanteen tasalla. Iloitsin Kallen saavutuksista ja onnen hetkistä. Luin Kallen ja muiden PionP5:n miesten (melkein vielä poikien, Kallekin kun oli tuolloin vasta 21-vuotias) siirtymisestä auton lavalla Hyrynsalmelta kohti Kuusamoa paukkupakkasessa ja palelin itsekin, lukuhetkellä oli pakkasta noin -29 astetta. Silti oli vaikea kuvitella kuinka hyytävä tuo kyyti on ollut. Kalle on kulkenut monella tapaa kovan tien ja uskon, että tämä oli vasta alkusoittoa sillä jatkosotavuodet ovat vielä edessä.

Ilman huumoria tämäkin osa olisi ollut paljon raskaampi. Esimerkiksi Kallen omaperäinen toiminta taisteluharjoituksissa, pirullinen, virtsaa ajajan päälle heittävä ja muutenkin vikuroiva hevonen Musta, haukkumanimeltään Molotovi sekä Nussuksi nimetty kenttäkeittiö saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Ja pikainen visiitti Kallioniemeen oli kuin olisi kotiin tullut, se hetki oli lämmin ja riemuisa.

Kirjan loppupuolella lukemiseni herpaantui pahasti sillä Päätalo on kirjoittanut monen sivun lainauksen 14.5.1941 Kalevasta ja hieman myöhemmin hän lainaa vielä pioneerikavereidensa löytämää Stalinin puhetta. Miksei Päätalo kirjoittanut näistäkin asioista omin sanoin, lehden ja puheen herättämien tunteidensa kautta niin kuin hän hyvin osasi? Nyt nämä pätkät jäivät leijumaan irrallisena ja muuten niin sujuvasta tekstistä erottuvana ikään kuin virallisempana historiakatsauksena. Tästä lopun notkahduksesta huolimatta kirja oli kokonaisuutena todella hyvä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Elä, kaima, pyllyile!

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjava kammari ja Päätalon matkassa -blogeissa.

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas,

Tammi, 2012

354 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Full Dark, No Stars, 2010)

Luettu: 13.1.2016

Mistä: oma ostos

Uusi kirjavuosi ja vanha suosikki, mikä sen mukavampi yhdistelmä. Tästähän on hyvää vauhtia tulossa perinne, aloitin myös vuoden 2015 lukemalla Kingiä (tämä siis on ensimmäinen tälle vuodelle aloittamani kirja, Viiltäjä-Jackin aloitin viime vuoden puolella).

Ennen kuin pääsin tarinoihin asti kiinnitin huomioni kannen tuttuihin elementteihin. Sekä rotta että valkoinen teksti, jossa on taustalla käsialakirjoitusta (jota tosin ei juurikaan kuvasta erota), ovat tuttuja vuosi sitten lukemastani Kingin Auringonlaskun jälkeen -novellikokoelmasta, tosin rotta on tässä kirjassa ottanut hännästään kiinni. Ehkä samankaltaisuudet ovat vain sattumaa, ainakaan alkuperäiset englanninkieliset kannet eivät ole "sisarukset". Joka tapauksessa, myös Pimeä yö, tähdetön taivas on novellikokoelma ja se sisältää neljä tarinaa.

     Uskon, että joka miehen sisällä asuu toinen mies, muukalainen, vehkeilijä. Ja uskon, että maaliskuussa 1922, kun Hemingfordin piirikunnan taivas oli valkea ja kaikki pellot olivat lumen kirjomaa mutavelliä, isäntä Wilfred Jamesin sisällä asuva vehkeilijä oli jo lausunut tuomionsa eukostani ja päättänyt hänen kohtalostaan. Pipliassa sanotaan, että kiittämätön lapsi on kuin kyykäärmeen hammas, mutta juttu on niin, että nalkuttava ja kiittämätön emäntä on paljon terävämpi.
     En minä suinkaan hirviö ole. Yritin pelastaa hänet vehkeilijältä.

Näin puhuu Wilfred "Wilf" James, novellin 1922 päähenkilö, joka kirjoittaa hotellihuoneessa tunnustustaan väsymättömien valamiesten tuijottaessa häntä nappisilmillään, odottaen, odottaen... Iso kuski kertoo kirjailija Tessa "Tess" Jeanistä, joka oppii, että lyhyt reitti ei aina ole paras vaan oikotie voi olla pitkä ja kivinen tai maksaa jopa hengen. Kahden kauppa -novellissa Streeter tekee elämänsä kaupat tienvarsikojulta. Onnistunut avioliitto esittelee unelma-avioliiton, Darcyn ja Bobin, jotka ovat olleet naimisissa 27 vuotta. Silti, pitkästä yhdessäoloajasta huolimatta, puolisosta saattaa yllättäen löytyä uusi (pimeä) puoli.

Lainaan itseäni muutaman kuukauden takaa: King on viime vuosina pehmentänyt tyyliään, mutta se ei vähennä hänen taitoaan kirjoittaa vetävää tarinaa ja tönäistä lukija satunnaisella hetkellä pimeään. Tämänkertainen novellikokoelma muistutti, että Kingillä on edelleen taito hallussa pitää lukija tiukasti pimeydessä. Nämä tarinat eivät paljon valon pilkahduksia tarjoa vaan ne ovat täynnä pahuutta ja pimeää. Tapahtuu tarinoissa jotain hyvääkin, mutta lähinnä pahan kautta. Voiko pahoja tekoja hyväksyä jos niiden tarkoituksena on korjata toisia vääryyksiä, tehdä hyvää?

Aloitusnovelli 1922 toi mieleen erään vanhan tuttavaperheen, Creedit, ja se tarjosi samanlaisen karmivan lukukokemuksen kuin kyseinen kirja eli Uinu, uinu, lemmikkini aikoinaan. Myös Kahden kauppa -novellissa oli tuttuja piirteitä, tienvarsikojun pitäjä George Elvid nimittäin muistutti hyvin paljon erästä toista kauppiasta, Tarpeellista tavaraa -romaanin Leland Gauntia. Kyseinen novelli oli ehkä vähiten mieleeni, se eteni sujuvasti, mutta ei tarjonnut isommin koukkuja. Iso kuski suorastaan ärsytti aluksi kirja kirjassa -ideallaan. Novellin päähenkilö Tess miettii toistuvasti mitä tapahtuisi seuraavaksi jos hänen kokemansa tapahtuisi kirjassa (Puhelimen läpän avatessaan hän ajatteli: Kirjassa puhelin ei toimisi.). Tässä tapauksessa kirja kirjassa -ideaa on kuitenkin käytetty hyväksyttävästä syystä, onhan Tess kirjailija, joka kirjoittaa eräänlaisia pehmodekkareita ja saattaa siksi nähdä rikoksia missä vain. Annoinkin Kingille anteeksi kirjallisen punaisen vaatteen läväyttämisen kasvoilleni (ehkä suosikkikirjailijalleen antaa anteeksi paljon), tarina vei mukanaan ja tarjosi yllättäviä juonenkäänteitä. Onnistunut avioliitto oli yksinkertaisesti hyytävä ja sai miettimään miltä tuntuisi jos läheisestä paljastuisi jotain täysin odottamatonta. Hirveän (!) mahtavia novelleja!

Kirjan lopussa on tuttuun tapaan Kingin saatesanat, jotka voisi melkein laskea yhdeksi tarinaksi, näitä "jutusteluja" nimittäin odottaa kieli pitkällä samalla tavalla kuin itse tarinoita (olivat ne sitten novelleja tai romaaneja). King tarjoilee ajatuksiaan ja tarinoiden taustoja, hän esimerkiksi mainitsee, että Derry, yksi hänen tarinoidensa kuvitteellisista kaupungeista, on todellisuudessa valenimen takana piileskelevä Bangor, eli Kingin kotikaupunki. Tuntuu, että näissä loppulauseissa King päästäisi lukijan kurkkaamaan kirjailijaroolinsa taakse, antaisi pienen palan itsestään. Tai voihan olla, että hän vain vedättää lukijaa ja kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Ei olisi ensimmäinen kerta, että King kertoisi muunneltua totuutta ainakaan medialle, mutta ehkä lukija on eri asia. Onhan? Toivon niin. Kovin vilpittömältä hän ainakin kuulostaa:

     No niin, eiköhän ole oltu täällä alhaalla pimeässä tarpeeksi pitkään. Yläkerrassa on ihan toisenlainen maailma. Tartu käteeni, uskollinen lukija, niin saatan sinut kernaasti takaisin päivänpaisteeseen. Nousen sinne ilomielin, koska uskon, että useimmat ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Tiedän itse olevani.
     Sinusta en ole aivan varma.

Hah :) Lupaan, että palaan taas pimeään kanssasi, King. Ihan pian. Kunhan tämänkertaiset vilunväristykset hieman laantuvat enkä kurki olkani taakse pimeällä tai yksin ollessani...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Heilurikello kävi seinällä paloitellen aikaa hiljaisiksi viipaleiksi.