Veren voima (100. postaus)

Tässä sitä ollaan! Blogi lähestyy kahden vuoden (uhma?)ikää ja näin merkkipäivän kynnyksellä tulee ulos sadas postaus. Kiitos vanhoille lukijoille kun olette pysyneet mukana sekä kommentoineet ja tervetuloa uusille! Teroittakaa kulmahampaanne tai suojautukaa hopeakoruilla, miten vain parhaalta tuntuu, täältä tulee (taas) vampyyrejä! Saanko esitellä, Sookie Stackhouse ja kumppanit:

Charlaine Harris: Veren voima (#1)

(Dead Until Dark, 2001)

Gummerus, 2010

336 sivua

Sookie Stackhouse on Bon Tempsin pikkukaupungissa asuva 25-vuotias näpsäkkä tarjoilijatar. Viehättävyydestään huolimatta Sookiessa on pientä erakon vikaa. Hän asuu isoäitinsä kanssa eikä juurikaan käy treffeillä, sillä hän kuulee muiden ajatukset. Sookie saa pian muuta ajateltavaa, sillä hänen työpaikalleen Merlotte´siin astelee vampyyri. Sookie ja komea, tummahiuksinen vampyyri Bill Compton tutustuvat ja pelastavat siinä sivussa vuorotellen toistensa henget (tai hengen, Bill kun on teknisesti ottaen jo kuollut). He eivät kuitenkaan ole ainoat hengenvaarassa olevat, sillä Bon Tempsissa liikkuu murhaaja, joka tuntuu olevan kiinnostunut tappamaan lähinnä nuoria naisia. Toinen yhteinen piirre on uhreista löytyvät vampyyrin puremajäljet. Sookie haluaa selvittää tappajan ennen kuin hän on itse yksi uhreista.

Vampyyrejä, telepaatti, muodonmuuttaja, hammashaukkoja, synteettistä verta, jännitystä, huumoria ja jopa Elvis! Kysyn vain, voiko mennä vikaan? Ei, tai sitten Sookie Stackhouse - tai Southern Vampires - sarjan aloitusosa vain sattui tulemaan juuri sopivaan lukuväliin, vähemmän onnistuneiden lukuvalintojen lomaan.

Eihän siitä mihinkään pääse, että vertasin kirjaa väkisinkin Stephenie Meyerin Houkutus/Twilight -sarjaan. Molemmissa on keskiössä naispuolinen ihminen ja vampyyrimies, molemmissa asetelma aiheuttaa ongelmatilanteita ja joku uhkaa avutonta ihmis(nais)parkaa. Mutta sitten ne erot. Siinä missä Meyerin sarja (hei hei Morre, opin läksyni enkä puhu enää saagasta ;)) on suunnattu teini-ikäisille on Harrisin sarja enemmän aikuisille. Ja sen huomaa. Twilightissa romantiikka on enemmän kihelmöivää odotusta ja pidättäytymistä, kun taas Sookie Stackhouse -sarjassa... ei odoteta eikä pidättäydytä ;) Myös vampyyreissä on eroja, Twilightissa Forksin kaupungin vampyyrit eivät juo ihmisten verta, Sookie Stackhousen kotikaupungissa vampyyrit ovat verenhimoisia, enemmän tai vähemmän. Aiemmin mainitsemaani huumoria ei Twilightissa juurikaan ollut, tässä sitä oli ja se sopi tarinaan oikein hyvin.

     "Eikö sinua pelota olla yksin nälkäisen vampyyrin kanssa?" hän kysyi, ja sanojen takaa kuulsi jotain alentuvaista mutta kuitenkin vaarallista.
     "Ei."
     "Arveletko, että olet turvassa koska tulit avukseni, että minussa on kaikkien näiden vuosien jälkeen vielä rahtunen sentimentaalisuutta? Vampyyrit kääntyvät usein niitä vastaan jotka luottavat heihin. Tiedät varmaan, ettei meillä ole ihmisten moraalia."
     "Monet ihmiset kääntyvät niitä vastaan jotka luottavat heihin", minä huomautin. Osaan olla käytännöllinen. "En ole täysi typerys." Nostin käsivarttani ja käänsin kaulaani. Sillä aikaa kun vampyyri kokosi voimiaan, olin kietonut Rottien ketjut kaulani ja käsivarsieni ympärille.
     Vampyyri värähti silminnähtävästi.
     "Mutta sinulla on mehukas valtimo nivusissa", hän sanoi hetken päästä äänellä, joka oli liukas kuin luikerteleva käärme.
     "Älä puhu rivoja", sanoin hänelle. "Sellaista minä en kuuntele."

Veren voima oli siis ensikosketukseni Sookie Stackhouseen, olen kyllä kuullut paljon niin kirja- kuin tv-sarjastakin. En ole myöskään voinut välttyä kuulemasta hehkutusta (ja näkemästä kuvia) eräästä vampyyri-Ericistä. Jostain kumman syystä luin kirjaa pitkään kuvitellen, että Bill on Eric. Huokaus. Miten minä saatoinkin mennä nimissä noin sekaisin? Ehkä Sookien jatkuva säärikarvojen ajelu sekoitti minut - vähempikin toisto olisi riittänyt! Onneksi kaksi seuraavaa osaa on lainattuna kirjastosta, pääsen jatkamaan ja viihtymään tarinan parissa piakkoin. Tällä kertaa jätän linkitykset väliin, Google kyllä löytää!

Kumman kruunaisin vampyyrisarjakuningattareksi, Stephenie Meyerin vai Charlainen Harrisin? Ääneni menee Meyerille. Houkutus vei mennessään ensisivuilta lähtien, Veren voima antoi hieman odottaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (perjantain kunniaksi valittu):

"Sitten punaviiniä, kiitos", mies sanoi, ja hänen äänensä oli viileä ja kirkas kuin puro joka virtaa sileiden kivien yli.

TBR 5/100
So American -haaste

Marian ilmestyskirja

Kannen kuva: Rainer Schmid
Kuvan lähde: http://www.ilmestykset.net/

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

Muruja, 2011

232 sivua (pdf-tiedostossa)

Jo on hieno kansi, tuumin kun näin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan ensi kerran. Aihekin vaikutti mielenkiintoiselta. Kun kirjailija tarjosi kirjaa luettavakseni pdf-muodossa olin juuri lukenut - tai siis kuunnellut - ensimmäisen äänikirjani, joten tuntui sopivalta kokeilla seuraavaksi sähköistä kirjaa. Kiitin Haavistoa ja lupasin lukea kirjan, kun se kerran kiinnosti jo ennestään.

Viidennelle luokalle menevä Maria sairastuu ja joutuu pyörätuoliin. Miten tulisi suhtautua tuohon tuttuun, mutta nyt niin erilaiseen tyttöön? Kysymystä miettivät niin koulutoverit kuin Marian vanhemmat, Mariasta itsestään puhumattakaan. Onko Maria edelleen se sama Maria kuin ennen kesälomaa, vai onko pyörätuoli muuttanut häntä? Kirja on Marian kasvutarina, mutta myös taistelutarina sairautta ja sen aiheuttamia muutoksia, ennakkoluuloja ja haasteita vastaan.

Odotin innolla kirjan lukemista tarinan ja minulle uuden lukuformaatin vuoksi. Huomasin kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että kirja ei ole minun juttuni. Tosin ei pdf-tiedostokaan tuntunut omimmalta lukumuodolta ainakaan ensikosketukselta, tiedä sitten kuinka paljon se vaikutti mielipiteeseeni kirjasta. Pohdin vakavasti luenko edes kirjaa loppuun, kun usein päällimmäisenä tunteena lukiessani oli ärtymys. Kynnykseni kirjan keskeyttämiselle on suuri, joten kirja tuli luettua. Lukemisessa meni hävettävän kauan, monta kuukautta! Halusin vielä sulatella lukukokemustani muutaman päivän ja eritellä mielessäni kirjan huonoja ja hyviä puolia, että en ainakaan kirjoita tunnekuohussa hätiköityä arviota.

Mikä kirjassa sitten tökki? Kerronta. Alussa kertojan ääni vastasi päähenkilön ikää, mutta Marian varttuessa kerronta kuulosti samalta kuin alussa, se ei mielestäni kasvanut aikuisen naisen ääneksi. Kerronta oli periaatteessa sujuvaa ja nopealukuista, mutta minua se ei siitä huolimatta temmannut mukaansa. Välillä sujuvuus katosi ja kuvailu ajautui aiheen viereen tai meni liian yksityiskohtaiseksi. Voihan se olla tietoinen ratkaisu, että asioita käsitellään pohjamutia myöten sen sijaan, että ne ohitettaisiin nopeasti. Esimerkiksi piirtäminen: vaikka se on Marialle tärkeää en olisi halunnut lukea pitkää analyysia irtopapereiden, muistikirjojen, viivallisten ja viivattomien papereiden eroista. Tarina myös hyppi ajallisesti useammassa kohdassa, se ei tapahtunut sujuvasti joten jouduin pariin kertaan tarkistamaan hyppäsinkö vahingossa jonkun sivun yli. Kirjassa oli myös minun makuuni liikaa lääketieteellistä kuvausta. Päähenkilön kohdalla se oli perusteltua, mutta muiden osalta se tuntui vähän liioittelulta. Huomasin myös tarttuvani epäuskottavuuksiin ja muutamiin kirjoitusvirheisiin.

Se mistä pidin kirjassa oli aihe ja näkökulma. Erilaisuus ja siihen liittyvät ennakkoluulot on tärkeää nostaa esille ja pyörituolissa istuva Maria oli hyvä äänitorvi aiheelle. Myös Marian ironisuus toimi hyvin ja toi Marian jotenkin lähemmäs lukijaa. Hänen ajatuksensa ja kommenttinsa osuvat ja viiltävät, ne olivat kirjan parasta antia.

     - Maria sairastui kesän aikana ja sairauden takia hän tarvitsee nyt pyörätuolia.
     Ihanko tarvitsee. Huviksenihan minä tässä istun. En olisi saanut tarpeeksi huomiota pelkästään ostamalla uudet lenkkarit tai uuden penaalin, jossa on viisitoista erilaista lokeroa. Samalla vältyn kokonaan osallistumasta liikuntatunteihin. Ei nelistä, korista, sählyä, sulkapalloa eikä uintia, ei liikunnanopettajan itse keksimiä temppuratoja, joissa tehdään kuperkeikkoja sinisillä patjoilla ja roikutaan köysissä kuin marakatit.

Kirja loppui todella yllättäen, skrollasin sivuja eteenpäin hämmentyneenä. Tulin viimein siihen tulokseen, että loppu sopi tarinaan ihan hyvin.

Kirjaa on luettu myös muualla, tässä muutamia esimerkkejä: Jossun lukupäiväkirja, Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea, Kirjavinkit, Pinon päällimmäinen, Susan kirjasto, Yöpöydän kirjat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten ihminen lentää kuuhuun ja Marsiin ja vaikka minne, mutta Mariaa ei saada kuntoon.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (5/6)

Tunnustus post-it -lapulla

Sain tänään luettua yhden kirjan, joka vaatii kuitenkin vielä sulattelua ja jäsentelyä ennen kuin saan sen blogiini asti. Tähän väliin sopii siis tunnustus post-it -lapun muodossa:

Sain kyseisen tunnustuksen Emilieltä ja Maukalta. Kiitos molemmille, tekin olette ehdottomasti omanne ansainneet :)

Tässä vielä tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, jolta tunnustuksen sait.
2. Anna tunnustus viidelle suosikkiblogillesi.
3. Kopioi post it -kuva ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla! ;)

Tunnustus on tehnyt melkoisen blogikierroksen, mutta haluan silti mainita muutamia suosikkiblogejani, joille en ole aiemmin tunnustuksia (muistaakseni) antanut:

Ajatuksia kirjamaasta
K-blogi - koko lailla kirjallisesti
Kingiä, kahvia ja empatiaa
Kirjamielellä
Pisara

Punaisten lyhtyjen kaksoset

Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen kaksoset

(Ouwehoeren. Verhalen uit de Peeskamer, 2011)

Minerva, 2012

208 sivua

Huomasin Martine ja Louise Fokkensin kirjan Minervan syyskuvastossa, kiinnitin huomioni ensin kauniiseen kanteen ja sitten aiheeseen. Kirja siirtyikin samantien luettavien listalleni. Anoppilassa ET-lehdestä luettu naisten haastattelu vielä vahvisti lukupäätöstäni. Sain kirjan lopulta arvostelukappaleena kustantajalta, kiitos!

Martine ja Louise Fokkensille, seitsemänkymppisille identtisille kaksosille, on yhteistä muukin kuin ulkonäkö ja kotikaupunki. He ovat molemmat työskennelleet vuosikymmenet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella prostituoituina, välillä toisten palveluksessa, välillä omassa bordellissaan. Louise on jäänyt jo eläkkeelle, mutta Martine jatkaa yhä maailman vanhimmaksi kutsutun ammatin harjoittamista. Kirjassaan sisarukset valottavat taustojaan ja ammattiaan, Louisen keskittyessä kuvaamaan menneitä aikoja ja Martinen nykypäivää:

"Hyvää päivää tänne punaisten lyhtyjen alle", mies sanoo.
     "Päivää, hyvä herra." Hänellä on puku päällä. Solmio. Kiiltonahkakengät. Oikea vanhan ajan herrasmies.
     "Haluaisin olla kanssanne. Voisitteko potkia minua kasvoihin noilla pitkävartisilla saappailla, jotka riippuvat ikkunassanne?"
     "Kyllä se käy, jos te vain olette valmis maksamaan siitä. Aloitetaan 250 eurosta."
     Hän maksaa epäröimättä. "Jos kaikki sujuu hyvin, voin maksaa myöhemmin lisää.
     "Tulkaa, mennään huoneeseeni. Tästä oikealle... Ei sinne, se on wc. Tai jos haluatte, voimme tietysti mennä myös wc:hen."

Sen sijaan, että kirja olisi kattava läpileikkaus naisten elämästä keskittyvät he pääasiassa kuvaamaan työtilanteitaan. Asiakkaita on laidasta laitaan, jotkut ovat hankalia, osan kanssa naiset jopa ystävystyvät ja muutamat ovat muuten vain heille hyödyksi. Kirjasta löytyy myös muutama valokuvasivu, asiakkaiden kertomuksia sekä hieman irralliseksi jäävä kartta kaksosten kotiosoitteista ja työpaikoista. Alussa kerrotaan myös, että kirja on kirjoitettu kaksosista tehdyn dokumenttielokuvan jatkoksi.

Luin kirjaa varsinkin alussa hieman hämmentyneenä. Martine ja Louise Fokkensista saa jotenkin naiivin vaikutelman. Erityisesti alun tervehdykset töksähtivät ja toistivat itseään, jopa sanatarkasti kahden kiitoksen lopussa: niin he jo riensivät auttamaan.

Odotin ehkä, että ns. rakkauden ammattilaiset käsittelisivät elämänkokemuksensa myötä asioita hieman laajemmin tai syvällisemmin. Varsinkin ammatinvalinnan taustat ohitettiin muutamalla lauseella, niistä olisin lukenut mielelläni enemmän. Pian kuitenkin totuin Fokkensien pelkistettyyn, suoraan ja paikoin humoristiseen kirjoitustyyliin. Vaikka Louise ja Martine kuvaavat "asiakastapaamisiaan", ei seksiakteilla missään vaiheessa revitellä. He eivät myöskään puolustele uravalintaansa tai kaunistele elämäntapaansa.

Vaikka ennakko-odotukseni eivät aivan täyttyneet viihdyin kaksosten tarinoiden parissa hyvin. Ei ole mitenkään huono asia, että tässä kirjassa viihde- ja sovinnaisuudenravisteluarvo nousevat asioiden syvällisen pohtimisen yläpuolelle, kaikkea ei tarvitse kirjoittaa niin vakavasti ja peitellen. Nauroin Louisen ja Martinen sattumuksille ja olen iloinen, että tällainenkin kirja on kirjoitettu. Kirjan parissa on viihtynyt myös peikkoneito.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Olen peukalopotti, peukalopotti ja peukaloin, peukaloin."

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

(Miss Peregrine´s Home for Peculiar Children, 2011)

Schildts & Söderströms, 2012

350 sivua

Näin Riggsin kirjan ensimmäisen kerran jonottaessani kirjaston tiskille jonkin kirjatiedustelun vuoksi. Kirja oli aseteltu uutuushyllyyn ylhäiseen yksinäisyyteensä, erilleen muista, ja kansikuva erottui (edukseen!) muutaman metrin päähänkin. En sitten viitsinyt poukkoilla pois jonosta ja kirja jäi lainaamatta ja samalla pyörimään ajatuksiini. Nyt viimein pääsin lukemaan kirjan, kiitos kustantamolle arvostelukappaleesta!

Jacob Portman on koko nuoren ikänsä kuullut vaarinsa merkillisiä tarinoita orpokodista, jossa hän asui lapsena, sekä sen omalaatuisista asukkaista. Tarinoidensa tueksi vaari on näyttänyt mitä kummallisimpia valokuvia. Jacobin varttuessa ja vaarin vanhetessa ja osoittaessa enemmän ja enemmän vanhuudenhöperyyden merkkejä hirviöpuheineen ja paniikkeineen Jacob alkaa epäillä vaarin tarinoiden todenperäisyyttä. Jacob kuitenkin löytää vaarinsa pahasti haavoittuneena, kuulee hänen viimeiset sanansa ja näkee jotain, mikä saa hänet miettimään asioita uudelleen. Kun Jacob löytää 16-vuotisjuhlissaan lahjakirjansa välistä vanhan kirjeen hän päättää matkustaa Walesiin Cairnholmin saarelle selvittämään vaarinsa menneisyyttä ja etsimään lastenkotia.

     Kapusin sammalesta liukkaan jättirungon ylitse, minkä jälkeen polku teki jyrkän mutkan. Metsä avautui yhtäkkiä kuin esirippu, ja näkyviin ilmestyi ryteikköisellä kumpareella sumuviitan ympäröimänä seisova talo. Se oli oikea paikka. Ymmärsin välittömästi, miksi pojat eivät olleet halunneet tulla.

Ransom Riggs on luonut vanhojen vintage-valokuvien ympärille fantasiaa ja jännitystä sekoittavan tarinan, joka etenee sujuvasti, mutta jotenkin sykäyksittäin. Luulin useampaan kertaan Riggsin kompastuneen juonessaan, mutta joka kerralla kerronnassa palattiin kuvittelemaani kompastuskohtaan ja kuvio paljastui harkituksi ja tarinaa eteenpäin vieväksi. Alussa tarina ja kuvat muodostavat kylmäävän jännittävän tunnelman, joka kuitenkin tasoittuu keskivaiheilla kerronnan keskittyessä enemmän ihmissuhteisiin. Loppua kohden jännitys taas kohoaa, ei enää niinkään kuvien vaan puhtaasti tarinan voimalla.

Vaikka pidin kovasti tarinasta en erityisemmin ihastunut Jacobiin. Välillä Jacobin nokkeluus, sanavalmius ja huumori saivat hänet tuntumaan vanhemmalta, välillä hän taas kuulosti aivan ikäiseltään eli 16-vuotiaalta. Enemmän minua ihastutti Riggsin luomat hirviöt, kuoriot ja kalmiaat. Erään kirjan kuvan ansiosta taidan jouluna katsastaa joulupukkia hieman kriittisemmin silmin... Hieman minua jäi mietityttämään kirjassa kuvattujen silmukoiden nollaus ja toiminta muutenkin, mutta toisaalta ei kuvitteellisten elementtien tarvitsekaan olla päivänselviä.

Kirja on ulkoasultaan tarkkaan harkittu ja näppituntuma on laadukas ja miellyttävä, lähes juhlava. Kuvat on sijoitettu hyvin tarinan lomaan: sivuhyppelyjä ei juurikaan tarvitse tehdä vaan tapahtumat ja niihin liittyvät valokuvat kulkevat lähes käsi kädessä. Irtokansien alta löytyi yllätys, kirjan nimi on painettu ainoastaan kirjan selkämykseen ja kannessa lukee käsinkirjoitetunnäköisellä fontilla Alma LeFay Peregrine. Tämän satuin huomaamaan juuri ennen kuin Jacob lukee kyseisen naisen kirjoittaman kirjeen. Kieltämättä hieman hätkähdin, tässä kirjassa tuntuu olevan jotain maagista ;)

Vaikka tarina on luotu olemassa olevien valokuvien ympärille, en kokenut tarinaa mitenkään tekemällä tehdyksi vaan nautin täysin lukuelämyksestä! Ransom Riggsin blogista olin ymmärtävinäni kirjan saavan jatkoa, neiti Peregrinen lapsista lukisin mielelläni lisääkin! Sitä paitsi kirjasta on tulossa loistavan Tim Burtonin ohjaama elokuva :)

Kirjaa on luettu ahkerasti muuallakin. Nafisan kaipasi rajausta joko aikuisten tai nuorten kirjaksi, mutta piti silti tarinasta. Raija Pietilä kaipasi henkilöhahmoihin lisää syvyyttä. Lumiomenan Katja vakuuttui, mutta ei lumoutunut täysin. Susa kuvasi kirjaa sangen eriskummallisen ihastuttavaksi. Muutamia mainitakseni.

Sitaattikunniamaininnan saa:

En ole mikään naisjuttujen asiantuntija, mutta kun tyttö yrittää nipistää neljännen kerran, olen melko varma että hän flirttaa.

So American -haastekin saa kirjan myötä jatkoa.

Kirjamessut Oulun malliin

Otin (luvallisen) varaslähdön viikonloppuun ja vietin eilen perjantaina reilut neljä tuntia näissä maisemissa:

Eli Pohjois-Suomen Kirjamessuilla, jotka on järjestetty tänä vuonna SuurOulun Messujen yhteyteen Ouluhalliin. Messut alkoivat eilen ja jatkuvat vielä maanantaihin saakka. Tarjolla oli vanhoja kirjoja (siis käytettyjä tai luettuja, miten nyt haluaa asian ilmaista):

Ja uusia, lukemattomia kirjoja:

Tammen pokkarit esimerkiksi irtosivat Nispero kirjakahvilasta viidellä eurolla, samalla tavalla kuin viime vuonna.

Suosikkikirjailijan kirjoja löytyi myös:

Tämän hyllyn kohdalla tuli vietettyä tovi jos toinenkin. Ja kuten arvata saattaa en poistunut paikalta tyhjin käsin...

Myös kirjailijahaastatteluja oli tarjolla:

Minä kävin kuuntelemassa Ari Paulowin (kuvassa oikealla) mietteitä hänen uudesta nuortenkirjastaan Surmankarin vangit. Pauli Vepsäläisen haastattelema Paulow kertoi, että Otavalta pyydettiin häntä kirjoittamaan reaalimaailmaan sijoittuva nuortenkirja, joka houkuttelisi niin tytöt kuin pojatkin lukemaan. Niin syntyi mm. Iijoen suistoon sijoittuva seikkailukirja Surmankarin vangit, joka on Paulowin mukaan saanut vaikutteita mm. Enid Blytonin Viisikoista. Paulow kertoi kuvaavansa kirjassaan tapahtumaympäristön kuitenkin tarkemmin, mikä ei ole kovin tyypillistä nuortenkirjoille. Paulow on myös lisännyt kirjan alkuun tapahtumapaikasta kartan, joita oli itse seikkailukirjoja lukiessaan kaivannut, nyt lukija voi sijoittaa tapahtumat maantieteellisesti oikeisiin paikkoihin kirjaa lukiessaan. Lisäksi Paulow kertoi kiinnittävänsä erityishuomiota toimivaan dialogiin puhumalla ne kirjoittaessaan ääneen, jolloin mahdolliset ongelmat huomaa helpommin. Äänikirjojen lukijat ovatkin kiittäneet häntä dialogien sujuvuudesta.

Haastattelun lopussa Vepsäläinen tarttui kirjan takakannen maininnan Surmankarin vangit on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa sanaan ensimmäinen, jolloin Paulow myönsi, että kirjalle on luvassa jatkoa, sen verran hyvän vastaanoton on Surmankarin vangit saanut. Seuraavan kirjan synopsis on jo valmiina. Lisäksi Paulowilla on tekeillä seuraava Jesse Hackman -dekkari sekä rikosnovellikokoelma Brysselin Esso yhdessä muutaman muun kirjailijan kanssa.

Paulow kertoi Surmankarin vangeista sen verran houkuttelevasti, että innostuin ostamaan oman kappaleeni kirjasta, sainpa siihen vielä kirjailijan omistuskirjoituksenkin rupatteluhetken kera. Kirja sopii hyvin Viisikko-projektini rinnalle tuomaan vähän vertailukohtaa ulkomaisen ja kotimaisen, vanhan ja uuden nuorten seikkailukirjallisuuden välille.

Entä sitten ne muut kirjat, jotka messuilta kotiutin? Tässähän ne:

• Anne B. Ragde: Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt. Norjalainen kirjallisuus kiinnostaa ja trilogiaa on kovasti kehuttu blogeissakin. Sitä paitsi sain nämä pilkkahintaan eräästä poistokorista (yht. 1,50 €).
• Stephen King: Uneton yö. Kingiä nyt ei tarvitse minut tuntien perustella. Kokoelman kasvattamista. (5 €)
• Ari Paulow: Surmankarin vangit. Perustelut tulivatkin jo tekstissä, omistuskirjoituksesta plussaa. (14,90 €)
• Cecilia Samartin: Señor Peregrino. Hankin viime vuoden blogisynttäriarvontaa varten Samartinin Nora & Alicia -kirjan, jota en siis edes lukenut. Samartinin kirjat kiinnostavat ja hinta puhui ostospäätöksen puolesta. (0,50 €)
• Stephen King: Musta torni VI, Susannan laulu. Tämä olikin messuostoslistallani. Musta torni -kokoelmassani on ennestään osat I-IV, tämä löytyi lähes pilkkahintaan (5 €).
• P.L. Travers: Maija Poppanen. Maija Poppanen tuli lasten kanssa puheeksi jostain sateenvarjoon liittyvästä jutusta, sen jälkeen Poppanen on pyörinyt puheissa useamminkin. Liekö kohtalo vai mikä, mutta kirja tuli vastaan messuilla ja ostin sen parempaan talteen. (5 €)

Ihan kunnioitettava kirjasaldo. Suurmessujen puolelta en sitten ostanutkaan mitään, täytyy sanoa, että tarjontaa oli yllättävän vähän! Ei edes sitä perinteistä valkosipulimajoneesimiestä näkynyt! Höh.

Copycat-kirjankansikilpailu: Lukupäiväkirja

Ihastelin viime vuonna Amman ideoimaa Copycat-kirjankansikilpailua ja siihen osallistuneita tuotoksia. Sama kilpailu pyörähti käyntiin tänäkin vuonna, vähintään yhtä kovatasoisena kuin avauskierroksella. Aikani ideoita pyöriteltyäni aloin muokkaamaan yhtä kuvaa, mutta jokin siinä tökki. Päätin yrittää muokkausta vielä kerran kun sain yhtäkkiä uuden idean. Siitä se sitten lähti.

Saanko esitellä...

Copycat-kirjankansikilpailuehdokkaani:

Ja tässä vielä alkuperäinen kansi (kuva kustantajan sivulta):

Onnea on toteuttamiskelpoinen idea (johon taitoni riittävät), täysinäinen rei'itin, kamera ja Picasa :) En edes kaatanut kaikkia silppuja lattialle, ihan vähän vain. Kiitokset Ammalle mahtavasta kisasta!

Niin ja Lumipäiväkirja-arvioni löytyy täältä.

Kuinka kuolleita käsitellään

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

(Hanteringen av odöda, 2005)

Gummerus, 2010

400 sivua

Halusin välillä lukea muutakin kuin Stephen Kingin kirjoittamaa kauhua. Ei sillä että King kyllästyttäisi, mutta kirja(ilija)llinen vaihtelu virkistää. Mietin kirjastossa A-hyllyn vieressä seisoessani, että mikähän John Ajvide Lindqvistin kirja TBR100 -listaltani löytyykään (luulin ensin kirjailijan kirjojen löytyvän L:n kohdalta, mutta ei suinkaan!). Nappasin mukaani Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan. Muistin tietenkin väärin, listallani on Ystävät hämärän jälkeen, mutta se taisi olla lainassa. Aloitin sitten tutustumiseni ruotsalaismiehen kauhuun hänen esikoiskirjansa sijaan tästä kolmannesta.

Auringonpaistetta, hellettä, päänsärkyä ja seisovaa, ukkosta enteilevää ilmaa. Ihan tavallinen kesäilta Tukholmassa? Ei aivan. Yksikään sähkölaite ei sammu ja eläimetkin käyttäytyvät oudosti. Yhtäkkiä ilmassa väreillyt sähkökenttä katoaa. Pian niin ruumishuoneet, hautausmaat kuin sairaalan kylmiötkin ovat täynnä henkiinheränneitä kuolleita. Moni läheisensä menettänyt saa vieraan, jota ei olisi enää ikinä odottanut.

     Hän ei tuntenut kauhua eikä pelkoa katsellessaan miestään, joka oli kuollut kolme vuotta rubiinihäiden jälkeen ja oli nyt palannut takaisin. Ei. Vain hämmästystä ja... voimattomuutta. Siksi hän otti askeleen miestä kohti ja kysyi:
     "Mitä sinä täällä teet?"
     Tore ei vastannut. Mutta hän kohotti päätään. Siinä olivat hänen silmänsä, mutta katsetta ei ollut. Elvy oli tottunut siihen, sillä kolmen vuoden ajan tuo olematon katse oli suuntautunut häneen. Nyt se oli vain entistäkin jäykempi ja elottomampi.

Kirjassa seurataan usean henkilön kautta kummallisia tapahtumia, jotka keskittyvät ainoastaan Tukholman alueelle. Heille on yhteistä menetys, heidän kaikkien läheinen on kuollut joko aivan äsken tai korkeintaan kaksi kuukautta sitten. Elvy Lundberg on menettänyt miehensä, Frida isoisänsä. Gustav Mahler tyttärenpoikansa, Anna poikansa. David Zetterberg vaimonsa, Magnus äitinsä. Lääkärit ja tutkijat ovat ihmeissään niin tutkimustuloksista kuin ilmiöstä, joka esiintyy eläviä kuolleita hoitavissa henkilöissä. Mikä sai kuolleet heräämään henkiin, mitä niille pitäisi tehdä ja minne sijoittaa? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Kirjan alku vaikutti lupaavalta: tiivistä jännitystä ja kauhunsekaista odotusta tulevasta. Ehdin jo ajatella Ajvide Lindqvistin kerronnan omaavan aavistuksen verran Kingmäisiä piirteitä. Kun kirjan tapahtumat alkoivat edetä sähkökentän purkautuessa purkautui kuitenkin myös kirjan jännite, paikoitellen kirja oli jopa tylsä ja hidas. Odotin jatkuvasti milloin henkilöiden väliset yhteydet selviävät ja mietin myös useaan otteeseen kirjan alussa olleita valkoisia toukkia. Onko niillä joku merkitys ja milloin niihin palataan? Onneksi jännite paikoitellen löytyi ja tarina eteni mielekkäämmin.

Tarinan henkilöhahmot olivat siinä mielessä mielenkiintoisia, että kaikki onnistuivat ärsyttämään syystä tai toisesta. Erityisesti David ja Gustav saivat minut välillä näkemään punaista. Frida tuntui koko porukan fiksuimmalta, omine ongelmineen ja henkisine kykyineen kaikkineen. Sama ärsyyntyminen leimasi koko tarinaa, odotin koko ajan jotain, mitä ei koskaan tullut muuta kuin pilkahduksina. Idea oli hyvä, mutta joku ainesosa jäi nyt puuttumaan. Esimerkiksi Sinidean, Booksy, Äiti ja Sanna ovat myös olleet kirjan jälkeen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Täytyy kokeilla josko listalleni valikoitunut Ystävät hämärän jälkeen olisi parempi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Luulisin että hän on elävinään", hän sanoi.

Napataan nyt tästä kuitenkin naapurimaa maailmanvalloitushaasteeseen, eli Ruotsi.

Viisikko ja salakuljettajat

Enid Blyton: Viisikko ja salakuljettajat (#4)

(Five Go to Smuggler´s Top, 1945)

Tammi, 2004

167 sivua

Heinäkuu kääntyi elokuuksi tuoreen mustikkapiirakan, kylmän maidon ja Viisikon kera. Vaikka kesälomani loppuu ja syksy kolkuttelee ovella, aion jatkaa Viisikko-kesäänioperaatiotani.

Ukkosmyrsky riepottelee Kirrin Baytä ja kaataa suuren puun talon päälle. Kun korjaustyöt estävät asumisen talossa on lasten päätettävä jatkavatko he pääsiäislomansa viettoa koulussa vai poikien luokkatoverin Pierre "Piki" Lenoirin luona. Viisikko lähteekin Castaway Hillillä sijaitsevaan Salakuljettajien luodoksi kutsuttuun taloon Lenoirien luo. Tim joudutaan viemään taloon salaa sillä herra Lenoir ei pidä koirista, piilottelu vaatiikin erityisjärjestelyjä. Suuri talo on täynnä salakäytäviä ja kukkulan alla risteilee salakuljettajien aikoinaan käyttämä luolasto, jonne Viisikko tekee tutustumisretkiä yhdessä Pikin ja hänen sisarensa Marybellen kanssa. Eräänä yönä pojat näkevät salaperäisiä valomerkkejä tornista. Onko asialla kenties pelottava herra Lenoir tai hänen epämiellyttävä palvelijansa Block? Yllättäen myös Paulin isä Peter joutuu osalliseksi seikkailuun.

     Vikkelänä kuin kärppä hän oli vuoteen alla. Joku hiipi pitkän käytävän läpi. Tyttö makasi hiljaa ja nosti hiukan vuodepeittoa nähdäkseen, kuka oli tulossa. Mitä mystistä täällä oikein tapahtui?

     Joku tuli ovesta ja pysähtyi kuin kuuntelemaan. Sitten tämä joku meni ikkunapenkin luo.

Vaikka edellisestä lukukerrasta on jo vuosia nousi lukiessa muistikuvia jo pelkkien nimien perusteella, kuten Blockin ensiesiintymisessä. Juoni ja loppuratkaisu eivät kuitenkaan olleet pysyneet mielessä, olikin mukava lukea kun ei heti alussa -jos ollenkaan- muistanut kuka kirjan "pääpahis" oli.

En tiedä onko kyseessä kirjailijan vai suomentajan kömmähdys, mutta alussa Peter-setä puhuu Annen vanhemmista, mutta entä Dick ja Leo? Ovathan he Annen veljiä eli kyseessä on myös heidän vanhempansa. Samalla on pakko kritisoida myös kirjan kantta. Poikatyttö Pauli, oikealta nimeltään Paula, inhoaa mekkoja ja pukeutuu housuihin kuten pojat (no joo, nykyään housut tytöllä on vähemmän ihmetystä herättävä asia). Kannessa, aivan oikeassa laidassa, Paula/Pauli kuitenkin kuvataan (punavalkoruudullisessa) mekossa. Herra Lenoir luulee häntä alusta asti pojaksi, eli hän ei pukeudu mekkoon koko tarinan aikana. Selvä virhe siis!

Kaiken kaikkiaan Viisikko ja salakuljettajat on kelpo tarina. Annekin pääsee hieman enemmän ääneen, erityisesti analysoidessaan uusia tuttavuuksiaan heidän ulkonäkönsä perusteella. Pidin erityisesti suon ja sumun ympäröimän Castaway Hillin kuvauksesta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Tämä on seikkailukas paikka, sanoi Pauli.

Valkoinen kuningas

György Dragomán: Valkoinen kuningas

Otava, 2008

(A fehér király, 2005)

260 sivua

Valkoinen kuningas, vuosi sitten tehty heräteostos, päätyi vihdoin ja viimein luettavakseni Satun minihaasteen myötä. Haasteen ohjeistuksena oli lukea kirja, jonka nimessä esiintyy väri. Joku voisi viilata pilkkua ja sanoa, että valkoinenhan ei itse asiassa ole väri, mutta tässä tapauksessa otan huomiooni vain Satun mahdollisen kommentin. Jos hylkäys tulee niin ehdinpähän valita vielä jonkin toisen kirjan ;)

11-vuotias Dzsáta näkee isänsä lähtevän pois kollegojensa mukaan. Dzsáta uskoo isän lähteneen työkomennukselle, mutta pikku hiljaa totuus alkaa valjeta. Isä on allekirjoittanut vetoomuksen, josta seuraa skandaali ja häpeä perheelle. Isoisä joutuu eroamaan puoluesihteerin virastaan ja äidin välit isovanhempiin katkeavat. Isä ei olekaan lähtenyt töihin vaan hän on ilmeisesti joutunut vangiksi Tonavan kanavalle, uudelleenkasvatusleirille, jossa hänen ajatuksensa ohjataan uusille, valtionmyötäisille urille.

Valkoinen kuningas on kokoelma irrallisia, lähes novellimaisia tuokiokuvia Dzsátan elämästä. Kavereita, seikkailuja ja tappeluita. Jatkuvaa kipuilua ja huolta poissaolevasta isästä. Tasapainoilua lapsuuden ja nuoruuden välillä. Samalla seurataan Dzsátan silmin nimeämättömän Itä-Euroopan maan (ehkä Romania?) poliittista kuohuntaa, kansalaisten pelkoa ja tiukkaa elämäntilannetta (valvovien silmien alla), joka saa välillä aikaan leimahduksia ja purkauksia.

Ja niin ihmiset syöksyivät toistensa ohi sisään varastoon, ja kaikki toivat sieltä jotain mukanaan ulos, pusseja ja pakkoja ja laatikoita, punaisiin verkkopusseihin pakattuja appelsiineja, ja ihmisiä tungeksi sinne myös myymälän puolelta, näin että ikkunoiden karmitkin olivat jo irronneet seinästä, pitkä, laiha nainen yritti raivata tietä hyllystä irrottamallaan laudalla, toisella kädellään hän puristi kainalossaan valtavaa lasipurkillista vihreitä oliiveja, sitten ihmiset alkoivat repiä tavaroita toistensa käsistä, kaksi vanhaa mummoa riuhtoi edessäni suureen muovipussiin pakattua banaaniterttua, molemmat irvistelivät, ja banaaniterttu hajosi, yksi suuri banaani putosi suoraan eteeni ja minä kumarruin, nostin sen ja panin sen kaula-aukosta paitani alle,näin että joku yritti pakata sveitsiläisiä suklaalevyjä takaisin rikkimenneeseen pahvilaatikkoon, lähdin sinnepäin että saisin ainakin yhden levyn suklaata.

Lainaus kertoo kirjasta paljon. Virkkeet ovat hengästyttävän pitkiä, ne ovat yhtä ajatusten ja tapahtumien kuvailujen virtaa. Väsyneenä tai kiireessä oli aivan turha edes yrittää lukea kirjaa, sen verran tähän täytyi keskittyä. Kirja jätti minut hyvin ristiriitaiseen mielentilaan, on nimittäin vaikea sanoa pidinkö kirjasta vai en. Periaatteessa tarina on hyvä ja lapsikertoja on uskottava, samoin kuin ajan ja paikan kuvaus, mutta. Mutta. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta olenko vain niin kaavoihin kangistunut, että  tähän tapaan rakennetut virkkeet ärsyttävät minua? Oli muuten hieman vaikeaa sijoittaa kirjan tapahtumia itä-Eurooppaan, kun joka kerran kantta katsoessani näen nuoren Santeri Kinnusen ;)

Takakannessa mainitaan, että kirjaa on verrattu lukukokemuksena William Goldingin Kärpästen herraan. Onneksi huomasin tämän vasta lukemisen jälkeen, eikä maininta luonut ennakko-odotuksia. Vertaus ei olekaan kaukaa haettu, sillä näistä tosiaan löytyy samoja piirteitä. Molemmissa kuvataan lasten väkivaltaisiksikin yltyviä välienselvittelyjä ja valtataisteluja. Tietynlaista unenomaisuutta, toden ja kuvitelman rajalla häilymistä löytyy molemmista. Näistä kahdesta Valkoinen kuningas nousee kuitenkin vertailussa korkeammalle arvoasteikossani. Luulen, että Valkoinen kuningas on niitä kirjoja, joiden merkitys kasvaa kun lukemisesta kuluu aikaa.

Unni luokitteli kirjan poikakirjaksi ja koki sen parissa lähes etovia hetkiä. Peikkoneito piti kirjan konstailemattomuudesta, pitkistä lauseista huolimatta.

Sitaattikunniamaininnan saa yksi kirjan harvoista lyhyistä lauseista, johon kuitenkin tiivistyy koko kirjan punainen lanka:

Ehkä äiti on sittenkin oikeassa eikä isä tule enää koskaan kotiin.

Satun minihaaste 4/12: Väriä!
TBR 4/100