perjantai 20. heinäkuuta 2018

Hanna Hauru: Jääkansi



Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017
117 sivua
Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Samoin kuin edellinen lukemani kirja myös Jääkansi on odottanut pitkään lukemistaan ja sama juttu tässäkin eli hyvää, tai siis loistavaa, kannatti odottaa.

On onnen ja ilon päivä kun pieni tyttö lähtee juna-asemalle vastaan sodasta saapuvaa isäänsä. Rakkaan isän sijasta junasta laskeutuukin vieras mies, joka suutelee äitiä suoraan suulle ja kohtelee tyttöä kuin koiraa. Siinä hetkessä tytön elämä ottaa uuden suunnan.

     Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

On kuin tytön kohtalo olisi sinetöity ensikohtaamisessa isäpuolen kanssa, niin huonoksi tytön elämä muuttuu kun Paha asettuu taloksi. Betti-äiti elää vain Pahalle, tyttö on sekä Betille että Pahalle kuin ilmaa. Ummehtunutta, tunkkaista ilmaa. Tyttö joutuu etsimään lämpöä emakon kyljestä ja räsymaton alta, rakkautta kotoa on turha edes etsiä.

Hauru on tehnyt hienoa työtä luodessaan henkilöhahmonsa. Jääkansi pitää sisällään yhden minäkertojan, mutta kaksi eri aikakautta. Toinen tarinalinja lähtee lapsuudesta ja toinen, kursiivilla erotettu seuraa aikuiseksi kasvaneen minäkertojan paluuta lapsuuteen sekä sen surullisiin maamerkkeihin. Sivu sivulta nämä kaksi eri-ikäistä kertojaääntä kurottavat toisiaan kohti yhdistyen lopussa. Lapsikertoja on uskottava ja vaikka kokemukset painavat kaikuu hänen äänensä kirkkaana. Kertojaäänistä tunnistaa saman henkilön, lapsuuden kokemukset kulkevat mukana aikuisen kertojan äänessä. Vaikka tarina on vahvasti minäkertojavetoinen on sen sivuhenkilöillä kuten Betillä ja Pahalla valtava henkinen painolasti.

Haurun Jääkansi on kokoaan suurempi kirja. Sivumäärä on pieni ja taitto ilmava, mutta sivut ja lauseet pitävät sisällään sellaista kylmyyttä ja julmuutta, että kurkkua kuristaa, päässä kohisee ja silmät kostuvat. Tarina on niin tiivis, että se on luettava yhdeltä istumalta, tuntuu kuin lukiessa muu maailma katoaisi ja unohtaisi hengittää. Ketään tämän tarinan henkilöä ei voi ohittaa, mutta minäkertoja jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy pienen tytön elämä):

Katsoin häntä näkymättömänä.

Sekä (tyttö aikuiseksi kasvaneena): 

Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan.


Jääkantta on luettu ja ihasteltu tässä kuussa myös parissa muussa blogissa: Kirjoihin kadonnutLuettua elämää.


Helmet lukuhaaste 2018: 24. Surullinen kirja

Kirjankansibingo kesä 2018: Metsä

8 kommenttia:

  1. Hienosti kuvattu tuo tunne, että melkein unohti hengittää tätä lukiessa. Jotenkin tässä oli kaikki kohdillaan, ja tuntui, että vähemmän on tosiaankin enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina. Tämä kirja jätti hieman pöllämystyneen olon, tuntui kuin olisi ollut jossain (kylmässä) kuplassa lukemassa.

      Poista
  2. Kiitos mielenkiintoisesta kirjan esittelystä. En ole tätä lukenut, alkoi kiinnostamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Anneli, toivottavasti innostut lukemaan tämän.

      Poista