keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Mikael Niemi: Kirkon piru



Mikael Niemi: Kirkon piru
Schildts, 2002
233 sivua
Suomentanut: Tuula Kojo
(Kyrkdjävulen, 1994)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Kirkon piru jäi taannoisella lasten- ja nuortenkirjapainotteisella lukumaratonillani viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi. Nyt siitä pitäisi vielä osata sanoa jotain.

Pajalan koulun seitsemäsluokkalaiset tekevät historianopettaja Hirven johdolla opintoretken paikalliseen kirkkoon. Hirvi ei esittele oppilailleen kirkon rakennus- tai taidehistoriaa vaan vie lapset sakastiin katsomaan siellä säilytettävää vanhaa puulaatikkoa sisältöineen.

     Laatikossa oli jotain tummaa. Nahistunut, käppyräinen ruumis. Keltaiset silmät olivat kutistuneet kokoon, harmaiden halkeilleiden huulten välistä pilkottivat pitkät torahampaat, iho oli karvan peitossa.
     >>Kamala!>> joku parahti.
     Hirvi näytti tyytyväiseltä.
     >> Ajatelkaa, piru lukkojen takana täällä meidän Pajalan kirkossa! Tulkaa ihmeessä tänne eteen katsomaan, mutta älkää missään nimessä koskeko! Se on hapertunut kovasti vuosien varrella.>>

Liekö laatikon "asukas" suomalaisen papin aikaa sitten valmistama patsas vai oikea piru, mutta kauhistusta se kuitenkin oppilaissa herättää. Opintoretken jälkeen alkaa tapahtua kummia, verenseisauttaja, kuolemantapaus, outoja otuksia... Ihan kuin jotain pahaa olisi vapautunut Pajalaan, mutta mitä? Matti sekä hänen ystävänsä Simon ja Malin ryhtyvät selvittämään mistä on kysymys.

Mikael Niemi oli minulle ennestään tuttu samoihin Pajalan maisemiin sijoittuvan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -romaaninsa myötä. En ihastunut kyseiseen kirjaan, mutta Kirkon pirun takakannen perusteella tämä nuorten romaani vaikutti tyystin erilaiselta, kutkuttavan jännittävältä. Tarina osoittautuikin jännittäväksi, mutta myös yllättävän synkäksi ottaen huomioon, että tarinan päähenkilöt ovat seitsemäsluokkalaisia eli noin 13-vuotiaita.

Kirkon piru etenee vauhdikkaasti, mutta loppua kohden Niemelle tuntuu iskevän vauhtisokeus. Idea vanhasta ja tarinoiden värittämästä kirkossa pidettävästä pirupatsaasta on loistava, mutta kun juoneen lisätään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä aina kummituksiin, erikoisiin lemmikkieläimiin ja horoskooppeihin (loppuratkaisusta nyt puhumattakaan) alkaa keskittymiskyky hieman herpaantua ja tarinaan hieman turtua. Ihan pikkuisen vähemmän (uskomattomia) juonenkäänteitä ja Kirkon piru olisi ollut todella loistava. Nyt jäin hieman hämmennyksiin loppurytistelyn jälkeen, mutta pidin kirjasta tällaisenaankin, rönsyineen kaikkineen aika paljon. Myös MarikaOksa piti kirjasta kovasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

>> Net tulevat... >>, täti mumisi niin ikään suomeksi ja räpytteli jäykästi silmiään.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father



Hanneriina Moisseinen: Isä - Father
Huuda Huuda, 2013
155 sivua
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Lukumaratonin purku arvioiksi jatkuu, vielä yksi kirja Isän jälkeen odottaa vuoroaan.

Isä on tarina Hanneriina Moisseisen omasta isästä, Seppo Moisseisesta, joka katosi saaresta kesken työporukan illanvieton eikä koskaan enää palannut. Mitä isälle tapahtui? Katosiko hän vapaaehtoisesti, tapahtuiko hänelle onnettomuus vai joutuiko hän rikoksen uhriksi? Kun katoamisen syy ei selviä eikä isää tai hänen ruumistaan löydy jää perhe keskelle epätietoisuutta. Miten surra jos ei ole varmuutta mitä ja miksi suree? Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella.

Isä jakautuu kuuteen osaan: Aika ennen katoamista, Aika katoamisen jälkeen, Pako, Etäisyys, Paluu ja viimeisenä, eräänlaisena yhteenvetona tai hyvästeinä, käsialalla kirjoitettu Kirje isälle. Isä on sarjakuva-albumi, mutta tarina kerrotaan paitsi lyijykynäpiirroksin strippeinä ja kokosivun kuvina, myös albumiin kuvattujen kankaiden avulla. Osa kankaista on kirjottu, osa on toteutettu sekatekniikalla yhdistämällä mm. kirjontaa, helmiä ja pitsiä. Mustavalkoinen toteutus tukee sitä syvää surua ja epätoivoa,  joka on tarinassa vahvasti läsnä.





 


Albumin voi lukea myös englanniksi sillä Pauliina Haasjoen englanninkielinen käännös kulkee pienellä fontilla tarinan lomassa sivujen alalaidassa. Luulen kuitenkin, että hyvästä käännöksestä huolimatta lukukokemus on vahvimmillaan suomeksi sillä kuva ja teksti kulkevat Isässä vahvasti käsi kädessä.




Albumin lukemisesta on kulunut jo reilu viikko, mutta sen herättämiä tunteita on yhä vaikea pukea sanoiksi, joten siteeraan itseäni lukumaratonpostauksesta: Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Isä on voimakas lukukokemus, sekä kuvista että sanoista välittyy vahva tunnelataus. Ahdistusta, ikävää, muistoja. Pohdintaa unohtamisesta ja selviytymisestä. Isä on kuin surun ja tuskan huuto.


Sitaattikunniamaininnan saa (ote Kirjeestä isälle):

Haluan muistaa sinut. Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.


Isä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjaakapin kummitus, Kirjojen Pyörteissä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.


torstai 6. heinäkuuta 2017

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

 


Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
Otava, 2003
221 sivua
Suomentanut: Mika Kivimäki
(Coraline, 2002)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Tutustuin Coralineen ensin elokuvana kun villasukkalapset lainasivat sen kirjastosta. Pidin elokuvan synkästä, hieman timburtonmaisesta tunnelmasta todella paljon. En tiennyt Coralinen tarinan perustuvan kirjaan ja kun sitten törmäsin Gaimanin romaaniin kirjastossa ilahduin kovasti, tämä on pakko lukea!

Coraline vanhempineen ovat muuttaneet uuteen kotiin. Molemmat vanhemmat työskentelevät kotoa käsin ja heillä on kovin vähän aikaa tyttärelleen, joten Coraline joutuu viettämään aikaa itsekseen tehden tutkimusmatkoja sekä ulkona että sisällä. Hän tutustuu uusiin naapureihin, alakerrassa asuviin kahteen entiseen näyttelijättäreen, neiti Spinkiin ja Neiti Forcibleen koirineen sekä yläkerran vanhaan mieheen, herra Boboon, sirkushiirineen. Talossa Coraline laskee esineitä ja asioita, mutta 14. ovi on outo, sen takaa ei avaudu näkymä huoneeseen, kaappiin tai ulos vaan lukitun oven takana on vain tiiliseinä. Eräänä tylsänä päivänä Coraline nappaa avaimen ja avaa jälleen oven. Tiiliseinä on kadonnut! Coraline astuu tunkkaiseen, jotain ikivanhaa huokuvaan käytävään ja kulkee sen läpi asuntoon, joka on kuin heidän omansa, paitsi että se onkin varjojen talo, toinen todellisuus, jossa on toinen isä ja toinen äiti, jotain houkuttelevaa, mutta samalla jotain todella väärää...

     "Pieni maailma", Coraline totesi.
     "Se on tarpeeksi suuri hänelle", kissa sanoi. "Hämähäkin verkon tarvitsee olla vain sen verran iso, että kärpäset jäävät kiinni."
     Coralinea puistatti.

Coraline muistuttaa hieman Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä (sekä The Addams Familyä, mutta ei siitä sen enempää, että en spoilaa tarinaa). Molemmissa on samaa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä sekä rohkeutta ottaa asioista selvää. Kun Coralinea varotetaan kaivosta hän lähtee etsimään sitä tietääkseen missä se on osatakseen varoa sitä. Coraline vaikuttaa myös olevan tottunut huolehtimaan itsestään. Ja kuten kuka tahansa lapsi hän janoaa rakkautta, jota ei tunnu saavan vanhemmiltaan tarpeeksi. Kun eteen tulee mahdollisuus saada rajattomasti rakkautta ja huomiota on mietittävä mikä itselleen on tärkeää? Mitä on valmis maksamaan saadakseen haluamansa? Mistä on valmis luopumaan?

     "Jos haluat jäädä tänne", hänen toinen isänsä sanoi, "niin meidän pitää tehdä vain yksi pieni juttu, jotta voit sitten viipyä täällä aina ja iankaikkisesti."

Tykkäsin elokuvasta kovasti, mutta kirja peittosi sen silti mennen tullen. Harmittelin kirjaa lukiessani, että tulin katsoneeksi elokuvan ennen kirjan lukemista. Olisin halunnut lukea kirjan ns. puhtaalta pöydältä ja muodostaa itse mielessäni henkilöt ja kohtaukset, nyt elokuvamuistot yrittivät tyrkyttää itseään kirjasta itse luomieni mielikuvien tilalle. Onneksi Gaimanin kerronta on niin vahvaa ja vetävää, että tarina vei mukanaan eikä elokuva pyörinyt päässäni kuin satunnaisesti. Jos elokuva tuntui synkältä niin kirja oli mielestäni tunnelmaltaan vielä synkempi, surullisempi ja pelottavampi, mutta Coralinen tarmokkuuden ansiosta kirja ei tuntunut lohduttomalta.

Coraline varjojen talossa onnistui vähän pelottamaan tällaista kauhukonkariakin. Tämä oli upea lukukokemus, samoin kuin Gaimanilta aiemmin lukemani Hautausmaan poika. Täytyy lukea lisää Gaimania...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Loppujen lopuksi on paljon helpompaa pelätä sellaista, jota ei pysty näkemään.
 
Coraline varjojen talossa on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat.


- - -


Iin kirjastossa on käynnissä kesän 2017 lukuhaaste, jossa tulisi lukea yksi kirja jokaisesta viidestä ryhmästä. Houkuttimena on vielä kirjapalkinto, joka arvotaan osallistujien kesken. Coralinella merkitsen luetuksi kohdan 2: Jännitystä kesään: jokin muu kuin pohjoismainen dekkari

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri



Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri
(Pikku vampyyri #1)
Otava, 1988
157 sivua
Suomentanut: Leena Viljakainen
Kuvittanut: Amelie Glienke
(Der kleine Vampir, 1979)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Rakastan lukumaratoneja, sitä kun saa pyhittää kokonaisen vuorokauden lukemiselle, etukäteen valitulle kirjapinolle sekä mahdollisille suunnitelmasta poikkeaville kirjavalinnoille, mutta lukumaratonin jälkeensä jättämiä useamman kirjan bloggausjonoja en oikein siedä. Parasta olisi kirjoittaa kirjasta heti lukemisen jälkeen, mutta se taas veisi arvokasta lukuaikaa vuorokaudesta.

Aloitin neljännen lukumaratonini yhden lapsuuteni suosikkisarjan aloitusosalla. Tunnustinkin aiemmin lukuhuumassani, että Pikku vampyyrin Rydiger oli ensimmäisiä kirjallisia ihastuksiani. Ai että hän oli ihana! (Niinpä niin, rakastin lapsena vampyyrisarjaa ja silti olin jossain aikuisuuden vaiheessa sitä mieltä, että fantasia ei ole minun juttuni, en voi aina ymmärtää itseäni...)

Anton Bohnsack, yhdeksän vuotta, on usein lauantai-iltaisin yksin kotona kun hänen isänsä ja äitinsä käyvät ulkona. Anton pitää jännittävistä kirjoista sekä rikoselokuvista ja kun tämä yhdistetään hänen erittäin hyvään mielikuvitukseensa voi jopa matka televisiolta jääkaapille olla täynnä vaaroja ja uhkia. Eräänä lauantai-iltana Anton on juuri selvinnyt haaksirikosta, nälkäisistä haista ja kelluvista ruumiista kun hän kuulee jotain. Tai siis ei kuule mitään, televisio on sammunut, tai sammutettu... Rosvoja!? Ei suinkaan vaan jotain vielä kamalampaa!

Yhtäkkiä Anton pysähtyi kuin naulittuna ikkunalaudalla, ilmavirrassa lepattavan verhon edessä, istui joku ja tuijotti häntä. Se näytti niin kauhealta, että Anton luuli kuolevansa siihen paikkaan. Häntä tuijotti kaksi pientä, verestävää silmää kalkinvalkoisista kasvoista, takkuinen tukka roikkui pitkinä suortuvina tahraisen, mustan viitan päällä. Valtava verenpunainen suu avautui ja sulkeutui,  ja hampaat, jotka olivat loistavan valkoiset ja terävät kuin tikarit, napsahtelivat inhottavasti toisiaan vasten.

Anton on viimein tavannut kirjoistaan tutun yön olennon, vampryyrin. Selvittyään Rydiger von Schlottersteinin Antonin huoneeseen ilmestymisen aiheuttamasta alkujärkytyksestä Anton oppii vampyyreistä paljon uutta. Hän pääsee myös kyläilemään von Schlottersteinien hautakammioon ja tapaamaan osan pikku vampyyrin perheestä. Mutta kuinka esitellä omille vanhemmille uusi kalpea ystävä, jonka voi tavata vain auringonlaskun jälkeen, joka pitää haisevaa viittaa ja käyttää kulkemiseen oven sijasta ikkunaa?

Ajan hammas on puraissut hieman kirjan kulmasta. Esimerkiksi kun televisio laitetaan päälle pitää odottaa jonkin aikaa, että kuva ilmestyy näkyviin ja äidin hiustenkuivaaja ei ole kätevää käsimallia vaan siinä on hiusten ympärille laskettava kupu. Lapsen yksinäisyys, ystävän kaipuu, ystävyys ja vampyyrit ovat kuitenkin melkoisen iättömiä aiheita, jotka eivät välttämättä kaipaa ympärilleen tiettyä aikaikkunaa.

Tarina on lyhyt, mutta siihen on saatu mahdutettua mukava juoni, mahtavia vampyyripersoonia ja kutkuttavaa jännitystä. Tätä tuskin lapsena huomasin, mutta tarinaa lukiessa tuli pieni kasvatuksen tai opetuksen maku suuhun kun pienen sanaharkan jälkeen Anton mietiskelee, että hänen äitinsä pääsi viileällä, harkitulla tyylillään aina paljon paremmin selville hänen metkuistaan kuin isä pelkällä huutamisellaan ja haukkumisellaan! Lopussa onkin lyhyt Sommer-Bodenburgin esittely ja siinä mainitaan hänen sosiologian ja kasvatustieteiden opinnot sekä ura peruskoulun opettajana.

Pikku vampyyri oli yhtä ihana kuin lapsena luettuna! Voin kuvitella, että samaistuin lapsena Antoniin ja hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Antonhan on ihan kuin minä pienenä (tai no vähän isompanakin, saatan edelleen Antonin tavoin nähdä ja kuulla pimeässä kaikenlaista, varsinkin öisin...)! Minusta tuntuu, että taidan jatkaa nostalgiamatkaa ja tavata Antonin, Rydigerin, Annan (Rydigerin maitohampainen pikkusisko) ja kumppanit vielä monta kertaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Mutta Anton, äiti sanoi, – eikö ole paljon tärkeämpää, että ystävällä on hyvä sydän?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja



Petina Gappah: Muistojen kirja
Tammi, 2017
307 sivua
Suomentanut: Tero Valkonen
(The Book of Memory, 2015)
Luettu: 25.6.2017
Mistä: kirjastosta


Tässä vielä Gappahin kirjan arvio ennen kuin pääsen purkamaan keskiviikkoisen lukumaratonini lukukokemuksia. Gappahin värejä ryöppyävä kirjan kansi herätti huomioni kirjaston uutuushyllyssä ja takakannen kuvaus vaikutti lupaavalta. Sitä paitsi kirjan alku on melkoisen tyrmäävä.

     Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Memory on saanut kuolemantuomion valkoisen miehen murhasta. Zimbabwen Hararessa sijaitsevassa Chikurubin vankilassa tuomion täytäntöönpanoa odottava Memory kirjoittaa tarinaansa muistikirjoihin amerikkalaistoimittaja Melinda Carterille. Jospa hänen tapauksensa otettaisiin uudelleen käsittelyyn vaalien jälkeen ja kuuluisan toimittajan tapaukselle antaman huomion ansiosta.

Memory ei keskity muistiinpanoissaan pelkästään Lloyd Hendricksonin kuolemaan vaan hän kertoo koko elämäntarinansa sekä valottaa samalla Zimbabwen historiaa ja nykyhetkeä. Hän kuvaa lapsuudenperheensä vaatimattomia oloja, perhettä kohdanneita tragedioita, kyläyhteisöä, kokemaansa suurta elämänmuutosta ja etenkin albinismia, sitä minkälaista on elää poikkeavan värisenä, olla musta lapsi, joka oli musta vain sisältä. Memory kirjoittaa muistiinpanoihinsa myös elämästä vankilan muurien sisäpuolella, vankitovereista, vartijoista, epäoikeudenmukaisuudesta, toiveista, peloista...

Memory on kiinnostava päähenkilö, tarkkanäköinen ja tilanteeseensa nähden yllättävän positiivinen tai ainakin realistinen. Teloitus tulee jos on tullakseen, siihen asti on elettävä vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Tarinassa paikoitellen ja yllättävissäkin paikoissa vilahtelevä Memoryn musta ja kuiva huumori sopii aiheeltaan synkkään tarinaan hyvin.

Tarinan asetelmasta tuli mieleen Susan Fletcherin Noidan rippi. Muistojen kirja ei mennyt samalla tavalla ihon alle tai vedonnut yhtä paljon tunteisiin kuin Noidan rippi, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos jotain tekee tarpeeksi paljon, se muuttuu rutiiniksi – vaikka kysymyksessä olisi oman kuoleman odottaminen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe