27 helmikuuta 2014

Charlaine Harris: Samaa verta



Charlaine Harris: Samaa verta (#10)
Gummerus, 2013
353 sivua
Suomentanut: Sari Kumpulainen
(Dead in the Family, 2010)
Luettu: 25.2.2014
Mistä: kirjastosta


Hyppy Iijoen kuohuista ja Taivalkosken selkosilta Bon Tempsiin oli valtava, mutta se sujui oikein mukavasti. Pysyy tasapaino lukemisissa ja mieli virkeänä kun tyylit ja genret vaihtuvat!

Vampyyrien vallankaappaus ja keijusota ovat ohi ja tilanne Bon Tempsissa on rauhoittumaan päin, tai niinhän sitä luulisi. Muodonmuuttajien tulo julkisuuteen ja sen jälkimainingeissa suunnitteilla olevat lakimuutokset aiheuttavat närää niin muodonmuuttajien kuin valtaväestön keskuudessa. Sookie on toipumassa taisteluvammoistaan ja totuttelee vampyyrirituaalein solmittuun avioliittoon Ericin kanssa, mutta yhteinen aika viikinkivampyyrin kanssa on vähissä sillä miehellä on omat ongelmansa häilyvän valtatilanteen ja yllätysvieraiden kanssa. Kämppiksensä Amelien lähdettyä takaisin New Orleansiin Sookie saa kotiinsa seuraa paitsi edemenneen serkkunsa telapaattipojasta Hunterista myös serkustaan Claudesta, joka on jäänyt yksin sisarensa Claudinen kuoleman jälkeen, Claude nimittäin haluaa muuttaa väliaikaisesti Sookien luo. Sookien mailla on pian ruuhkaa, Alciden johtama ihmissusilauma pyytää lupaa täydenkuunjuoksuihin Sookien metsässä ja metsästä löytyy yllättäen myös muita jälkiä.

Minäpä kerron, missä mentiin. Olin ollut siinä uskossa, että kaikki muut keijut paitsi serkkuni Claude oli eristetty omaan maailmaansa. Ainakin kaikki amerikkalaiset keijut. En ollut koskaan uhrannut ajatusta muiden maiden keijuille, ja nyt minä puristin silmäni kiinni ja hätkähdin typeryyttäni. Isoisoisäni Niall oli sulkenut kaikki keijujen ja ihmisten maailman väliset portit. Niin hän oli ainakin väittänyt. Olin olettanut, etten kuulisi enää muista kuin Claudesta, joka oli elänyt ihmisten keskuudessa niin kauan kuin olin tuntenut hänet. Miten siis oli mahdollista, että metsässäni oli talsinut keiju?

Tarinan alussa mietin jääköhän Samaa verta vain välityömäiseksi lämmittelyksi, mutta onneksi Harris pääsee tarinankerronnassaan vauhtiin ja tapahtumia ja toimintaa puskee vähän joka suunnalta. Uusia henkilöitä tulee (ja menee) ja vanhoihin tuttuihin, varsinkin Claudeen, pääsee tutustumaan vähän paremmin. Sookien ja Ericin suhteesta ei hirveästi uutta irtoa, tilanne vähän junnaa paikallaan.

Yksi asia mikä kiinnitti huomioni oli Sookien pohdinta minkälaista olisi elää (olla elävänä kuolleena? miten tämän nyt sanoisi?) vampyyrina. En ainakaan muista, että tätä näkökulmaa olisi käsitelty aiemmissa osissa, ei vaikka Sookien lyhyestä mieshistoriasta löytyy kaksi vampyyripoikaystävää ja lukemattomia verisiä ja väkivaltaisia yhteenottoja muiden vampyyrien kanssa. Nythän tässä alkoi väkisin miettiä mihin suuntaan tarina tästä etenee, sarjaahan ei montaa osaa ole jäljellä mikäli Harris ei innostu tätä jatkamaan ja jatkamaan ja... Kieltämättä kutkuttaisi hakea heti seuraava osa, mutta vietän ainakin ensin hiihtoloman ilman Sookieta ja kumppaneita.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Päiväkoti-ikäinen telepaatti on haastavaa seuraa.

Huh, mikä ajatus ;)


23 helmikuuta 2014

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika



Kalle Päätalo: Huonemiehen poika
(Iijoki #1)
Gummerus, 1995 (1971)
543 sivua
Luettu: 19.2.2014
Mistä: kirjastosta


Kalle Päätalon Iijoki-sarjan lukeminen on ollut usein mielessäni. Olen tiennyt sarjan olemassaolon suurin piirtein koko ikäni. Muistan, että mummulassa oli näitä kirjoja sillä pappani luki sarjaa ja taisi myös joskus puhua Kalle Päätalosta. Koen Iijoki-sarjan lukemisen lähes velvollisuudekseni, pääsen ehkä jollain tavalla kirjalliseen (henkiseen? en tiedä) yhteyteen jo edesmenneen pappani kanssa. Yksi painava syy tutustua sarjaan on myös se, että olen muutamaa vuotta lukuun ottamatta asunut aina Iijoen läheisyydessä. Kun Kirjavan kammarin Karoliina laati Iijoki-sarjan kimppaluvun ilmoittauduin mukaan, nyt on viimein sopiva aika tutustua Kalle Päätalon massiiviseen sarjaan. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa kuin ottaa silmäys sarjan nimivesistöön, minunkin kotijokeeni:

Jos pysäyttää katseensa Suomi-äidin ohuimmalle kohdalle, uuman paikkeille, löytää silmä viivan, joka alkaa perukaksi kääntyvän Pohjanlahden rannasta ja jatkuu mutkia loirien ja vähitellen oheten itään. Tämän viivan selkään on kirjoitettu useampaan kohtaan sana Iijoki. Loppupäässä luikerteleva viiva rupeaa kääntymään koilliseen, ja maisemilta, joilla se häipyy olemattomiin, on matkaa Neuvostoliiton rajalle vain vajaat pari peninkulmaa.

Huonemiehen poika on siis Kalle Päätalon (11.11.1919-20.11.2000) omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan aloitusosa. Ennen yhdenkään henkilön esittelyä Päätalo tuo lukijan silmiin kuvauksen Iijoesta, ensin pääpiirteittäin lyhyesti joen virtaussuunnassa ylhäältä alas esiteltynä ja sitten merilohen matkassa toiseen suuntaan, Pohjanlahdesta ylävirtaan päin. Kun virtaavat raamit kirjalle on piirretty siirtyy Päätalo kirjan pääpaikalle, Taivalkosken Jokijärvelle ja päästää tarinaansa mukaan myös ihmiset. Päätalo kertoo vanhempiensa Herkon ja Riitun yhteiselämän alkutaipaleesta juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, isoveljensä Toivon varhaisesta kuolemasta, omasta sekä nuorempien sisarustensa Martan, Mannen ja Eetin syntymästä ja elämänsä varhaisvuosista oman kodin rakentamisesta Kallioniemeen, kansakoulun aloitukseen ja ensimmäiseen talvisavottareissuun. Noin kymmeneen vuoteen mahtuu paljon tarkasti kuvattuja tapahtumia ja useita henkilöitä.

En yhtään ihmettele miksi Päätalo on suosionsa saavuttanut. Hienoa luontokuvausta, realistisen kuuloista ajankuvaa, perhesuhteita ja arjen askareita huumorilla ja murteella väritettynä. Päätalon huumori pääsi yllättämään, en odottanut kirjan olevan hauska, mutta niin vain huomasin naurahtelevani ääneen useaan kertaan. Murre antaa tarinaan oman lisänsä, se tuo lisää uskottavuutta ja luo ajan patinaa. Osa Päätalon murteesta on hyvinkin tuttua, mutta ihan kaikkea en ymmärtänyt ja se hieman häiritsi lukemista. Tosin kaikkea ymmärtämättömyyttäni en voi laittaa murteen piikkiin vaan esimerkiksi osa tukkilaissanastosta oli minulle outoa. Osaa Päätalon käyttämistä sanoista piti makustella pidempään, esimerkiksi höpöstelytouhut ja selkäkeikkanaurut kuulostivat mukavilta.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, vaikka ainakaan ensimmäisen osan perusteella sarja ei suosikkieni joukkoon nouse. Minulle tärkeimmiksi henkilöiksi nousivat kirjan päähenkilö Kalle sekä hänen äitinsä Riitu. Päätalo kuvaa hienosti Riitun sisua ja lämpöä. Vaikka arki on raskasta Herkko-isän ollessa pitkiäkin aikoja savotoissa pitää Riitu huolta perheestään, kotitilastaan ja myös kylänväestä erityisesti kuuluisan kuppaustaitonsa avulla. Välillä viuhahtaa remmi Riitun kurittaessa Kallea, mutta heidän välinsä ovat kuitenkin erityisen lämpimät. Mieleeni jäi erityisesti Riitun huoli Kallen uintiretkistä sekä heidän yhteiset hetkensä kummituksen joenlaskua seuratessa ja koiran itkua kuunnellessa.

Ainoa heikkous kirjassa oli mielestäni suuri henkilöiden ja paikkojen määrä. Kuten Päätalo kirjassaan mainitsee annettiin noina aikoina lapsille usein samoja nimiä ja monet Kallet ja Väinöt menivät minulla välissä sekaisin, varsinkin kun heitä vielä usein kutsuttiin joko lempinimillä tai muilla kutsumanimillä. Henkilöistä tai perheistä puhuttaessa käytettiin usein myös talonnimiä, eivätkä kaikki mitenkään pysyneet mielessäni. Ehkä tässä olisi ollut lukijamukavuuden kannalta pientä karsimisen tai tiivistämisen varaa. Toisaalta suuren henkilömäärän ja useat paikan- ja talonnimet ymmärtää, onhan kyseessä kuitenkin omaelämäkerrallinen tarina. Haluan ehdottomasti jatkaa kirjasarjan lukemista, Tammettu virta on jo lainattu ja se täytynee ottaa pian käsittelyyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Särehän nyt ihtesi hepulitautisi kansa! sanoo ämmi.

10 helmikuuta 2014

Stephen King: Kuulolla



Stephen King: Kuulolla
Tammi, 2007
449 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Cell, 2006)
Luettu: 8.2.2014
Mistä: oma ostos


Sami Lopakan mielettömän hyvä Marras nosti seuraavaksi luettavan kirjan riman niin korkealle, että lukujumihan siitä seurasi. Onneksi omasta kirjahyllystä löytyy ratkaisu tällaisten tilanteiden varalle. Järeä ase tilanteen laukaisemiseksi on tietysti Stephen King ja lukuvuorossa ollut Kuulolla. Ajattelin, että jos ei King auta lukujumiin niin sitten on heitettävä pyyhe kehään ja pidettävä tauko lukemisessa. Jo pelkkä ajatus kammotti, lukuhaluja kun kuitenkin oli, mutta mikään ei tuntunut maistuvan miltään. Ei edes hyvin alkanut Kalle Päätalon Huonemiehen poika.

Taistelu olemassaolosta on kuin rakkautta. Kumpikin on sokeaa. 

Clayton "Clay" Riddellillä on onnen päivä. Hän on Bostonissa hetki sitten kirjoittanut nimensä isoon sopimukseen, jonka myötä hänen sarjakuvansa julkaistaan. Clay haluaa päästä kertomaan hyvät uutiset erossa asuvalle vaimolleen Sharonille, mutta pistäytyy ensin puiston laidassa olevalle jäätelöautolle. Yhtäkkiä Clayn ympärillä alkaa tapahtua outoja. Mies puree koiraa korvasta ja ihmiset käyvät myös toistensa kimppuun. Hyökkäyksillä on jotain yhteistä, kaikki silmittömiin väkivaltaisuuksiin ryhtyneet ovat juuri puhuneet kännykkään. Clayllä itsellään ei ole kännykkää, mutta hänen pojallaan Johnnyllä on. Onko myös Johnny saanut kännykästään pulssiksi nimetyn omituisen raivohulluustaudin? Clayn on lähdettävä kotiin Maineen ottamaan asiasta selvää, mutta kännykahjot, nuo sekopäiset pulssin vastaanottajat tekevät matkasta vaikean. Pitkän matkan varrelta tarttuu mukaan uusia ystäviä ja joukkio joutuu huomaamaan, että pulssi ikään kuin elää ja kännykahjot muuttuvat hiljalleen kehittyneempään ja pelottavampaan suuntaan.

     "Blet!" huusi mielipuoli ja yritti kiskaista veitsen irti. Se oli juuttunut niin tiukkaan ettei hän onnistunut. "Blet ki-jam vaadin-oinas kazzala a-babbala!"
     "Minä kuule saatana babbaloin sinun kazzalan!" huusi Clay ja vei toisen jalkansa perääntyvän mielipuolen taakse. Myöhemmin hänen mieleensä tuli, miten hyvin ruumis osaa tapella jos on pakko. Ruumis pitää taidon salassa niin kuin senkin, miten juosta tai loikata puron yli tai naida tai - mitä todennäköisimmin - kuolla, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Äärimmäisessä hädässä ruumis ottaa ohjat ja tekee sen mitä on tarvis, ja aivot astuvat sivuun takavasemmalle voimatta asialle mitään; ne pystyvät vain viheltelemään, tömistämään jalkaa ja katselemaan taivaalle. Tai pohdiskelemaan ääntä, joka pääsee kun veitsi puhkaisee vaimolta 28-vuotispäivälahjaksi saadun salkun.

Kyllä, lukujumi suli sen siliän tien kun pääsin Kuulolla -kirjan imuun. Tässä tarinassa King ei yllättäen maalaile alkuun tarkkoja taustoja kuten yleensä vaan tapahtumat pääsevät vauhtiin heti ensi sivuilta alkaen ja ahmaisin 150 sivua ihan kuin huomaamatta, pelkästä (sujuvasti kirjoitetun tarinan) lukemisen riemusta. Juonessa ei varsinaisesti ole mitään erottuvaa huippukohtaa, tarina etenee tasaisella tahdilla, mutta ei silti missään vaiheessa käy tylsäksi, siitä pitää huolen Kingin henkilöhahmojen toimivuus ja kännykahjojen muuntautumiskyky. Kirjassa oleva punaiseen Harvard -huppariin pukeutunut mies on myös loistava hahmo ja se olikin yksi parhaiten aiemmalta lukukerralta mieleeni jäänyt yksityiskohta tarinassa.

Kuulolla nojaa ehkä enemmän scifin kuin kauhun puoleen, vaikka kyllä kirja paikoitellen sai säpsähtelemään. Kingin tarjoilema idea kännykän välityksellä aiheutetusta tuhosta on vilkkaalla mielikuvituksella varustetun lukijan helppo kuvitella todeksi, kännykät kun kuitenkin ovat niin yleisiä. Kirjan luettuaan saattaa miettiä kaksikin kertaa vastatako kännykkään. Ehkä sen voisi jättää aamulla pöydälle... Tai sitten ei.

Kuulolla on luettu myös Aamunkajon lukukokemuksissa ja Lähiöneidon lokikirjassa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Paperipaino oli pikkujuttu, pikku aarre, mutta Clayton oli varma, että Sharon pitäisi lasin sisään suljetusta herkästä harmaudesta, joka oli kuin usvahattara.

Psst! Tässä vielä pieni knoppitieto kirjan loppusanoista, vieläköhän mahtaa pitää paikkansa: Stephen Kingillä ei ole matkapuhelinta.

02 helmikuuta 2014

Tunnustuksia ja tuumailuja sunnuntain ratoksi


Sain ihanan Kiva kun olet täällä -kukkasen Mai Laaksolta, Paulalta ja vielä Cillalta, kiitos teille, kukkaset piristävät aina :)





Lisäksi Pihi nainen ja MarikaOksa heittivät minulle punasävyisen kukan ja mukavia kysymyksiä mietittäväksi. Marika Oksa tarjosi vielä virtuaalisen kahvi/teekupposen kysymysten kyytipojaksi, joten otan kupin käteeni ja vastailen kysymyksiin näin:

Pihin naisen kysymykset:

1. Kenet kirjailijan haluaisit tavata? 
En oikeastaan haikaile kirjailijoiden tapaamisen perään, menisin varmasti aivan lukkoon enkä tietäisi mitä sanoa esimerkiksi suosikkikirjailijalleni Stephen Kingille ;)

2. Kolme koukuttavinta lukemaasi kirjaa?
Sen pidemmin miettimättä sanon Stephen Kingin Musta torni -sarja (varsinkin viimeinen osa Musta torni), Markus Zusakin Kirjavaras ja Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala.

3. Mikä näistä on eniten mieleesi: teatteri, elokuvat, konsertit, sirkus, ooppera vai baletti?
Vaikea valita neljästä ensimmäisestä, joista minulla on kokemusta. Kaikkiin niihin on mukava päästä, mutta sanoisin konsertit.

4. Tunnetko olevasi kotona maalla vai kaupungissa? 
Olen viihtynyt molemmissa, mutta ehkä ennemmin asun täällä maalla.

5. Itkettävin lukemasi kirja?
Ehkä Carol Ann Leen Anne Frank 1929-1945.

6. Jos olisi mahdollista aloittaa mikä tahansa harrastus, mikä se olisi?
Hotjooga tai ratsastus (joka ei käytännössä olisi kovin järkevää allergioiden takia). Potkunyrkkeilyharrastuksen uudelleenlämmittely voisi myös olla yksi vaihtoehto.

7. Kotipaikkakuntasi kohde jossa suosittelet vierailemaan?
Kirjasto, tietysti ;) Tai sitten joku mukava paikka joen tai meren rannassa.

8. Kolme lempileffaasi?
Pieni suklaapuoti, Jali ja suklaatehdas, Tuulen viemää. Näitä ainakin voisin katsoa lukemattomia kertoja uudelleen ja uudelleen...

9. Jos sait joululahjaksi kirjoja, mikä niistä oli mieluisin?
Stephen Kingin Tuulen avain (Musta torni 4.5) ja The Colorado Kid olivat yhtä mieluisia lahjoja.

10. Moottori-, soutu- vai purjevene? 
Moottorivene. Ei mikään muskelivene vaan sellainen pieniheppainen, jolla voi hiljalleen ajella joella.


MarikaOksan kysymykset:

1. Selviätkö aamusta lukematta mitään? Vai onko pakko pyöräyttää esille vaikka maitopurkin kylki, jotta päivä lähtee käyntiin?
En selviä. Luen ainakin muutaman sivun kirjaa, yleensä sekä hammaspesulla että aamupalapöydässä. Tai sitten vaikka sitä maitopyrkin kylkeä, jos ei muuhun ole aikaa ;)

2. Ärsyynnytkö, jos kirjastossa muutellaan hyllyjärjestystä, etkä enää löydä tiettyjä kirjoja tietystä paikasta?
Ehkä hieman. Tämä on itse asiassa juuri nyt ajankohtainen asia lähikirjastossani. Toisaalta muutos raikastaa, eipähän kangistuta liikaa tuttuihin kaavoihin.

3. Pidätkö erityisesti jostain tietystä vuodenajasta? Ihastuttaako kesän kuumuus, syksyn väriloisto, talven valkea kylmyys tai kevään orastava vihreys? Vai onko kelillä mitään väliä - satoi mummoja tai ei, eteenpäin mennään?
Rakastan kesän lämpöä, syksyn pimeneviä iltoja ja kahisevia lehtikasoja, talven pakkaspäiviä ja kevään valoa. Jokaisella vuodenajalla on siis puolensa :)

4. Onko blogisi luonnoksissa useita tekstejä idea-asteella tai odottamassa loppuviilausta? Vai kirjoitatko tekstin kerrallaan ja sitten vasta on seuraavan vuoro?
Kirja-arvioita en jätä koskaan roikkumaan päiväkausiksi. Tunnustukset ja jotkut ei-kirjalliset "hömppäjutut" saattavat odotella luonnoksissa jonkun aikaa.

5. Oletko koukussa kahviin, teehen tai johonkin muuhun juomaan?
Pääsin syksyllä irti kahvikoukusta. Tee ja Coca-Cola ovat heikkouteni.

6. Oletko sisustusintoilija? Huomaatko esimerkiksi, jos työpaikalla ovat verhot vaihtuneet tai sisustus jotenkin muutoin muuttunut?
Jossain määrin kyllä. Oman kodin sisustus ei kuitenkaan ole minkään tietyn tyylin mukainen.

7. Onko retrobuumi ollut/on edelleen sinun juttusi/? Vai pidätkö enemmän modernista?
Hmm... Molemmista löytyy mieluisia juttuja, joten sopiva sekoitus kiitos ;)

8. Oletko sanoma-, naisten- tai -harrastelehtien lukija (irtonumerot/kotiintilaus)?
Minulle tulee tilattuna vain paikallislehti, paria sanomalehteä luen töissä ja naistenlehtiä olen tilannut silloin tällöin, mutta silloin saan niistä yleensä liika-annostuksen.

9. Otatko elokuviin mukaan kaverin lisäksi mieluiten poppareita, karkkia, limsaa tai kenties jotain terveellistä naposteltavaa?
Limsaa, poppareita ja karkkia.

10. Bravuurisi keittiössä? Tiskikoneen tyhjennys, pöydän kattaminen, ranskalainen illallinen kahdelle...?
Sanoisin olevani parempi leipoja kuin kokkaaja. Olisikohan mansikkabritakakku tai perinteinen suklaa- tai mustikkapiirakka sitten bravuurini.




Tällä(kin) kertaa olen laiska enkä jaa tunnustuksia eteenpäin, toivotan vain mukavaa ja kirjaisaa viikkoa :)