Gillian Philip: Tulimieli

Gillian Philip: Tulimieli
(Kapinaenkelit #1)

Alligaattori, 2014

320 sivua

Suomentanut: Jussi Hirvi

(Firebrand, 2010)

Luettu: 16.7.2014

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloitusosa olisi todennäköisesti mennyt minulta ohi ilman kirjan suomentajaa Jussi Hirveä, joka vinkkasi kirjasta ja tarjosi sitä luettavakseni. Jos lukutoukka-bloggari ei itse löydä luettavaa, joku muu tekee sen hänen puolestaan :) Tarjous tuli sikäli sopivaan saumaan sillä Charlaine Harrisin Sookie-sarjan luettuani lukujärjestyksessäni oli fantasiasarjan mentävä aukko.

Aikoja sitten ihmiset ja sithe-klaani, eräänlainen keijukansa, elivät rinnakkain samassa maailmassa, kunnes sithejen esiäidit loivat taikavoimillaan Hunnun erottamaan heidän maailmansa ihmisten maailmasta. Sen jälkeen ihmiset ja sithet ovat eläneet erillään. Seth MacCregorin äiti Lilith hylkää äpäräpoikansa ja lähettää hänet pois kuningatar Kate McNivenin maanalaisesta luolastosta pojan isän Griogairin maanpäälliseen linnoitukseen. Seth kulkee omia yksinäisiä polkujaan kunnes tutustuu velipuoleensa Conaliin ja ystävystyy hänen kanssaan. Sithekansan rivit repeilevät, levottomuudet lisääntyvät ja kun Conal asettuu vastustamaan kuningatarta karkottaa tämä Conalin Hunnun taakse ihmisten maailmaan. Seth ei jätä veljeään pulaan vaan lähtee mukaan täyskuolevaisten maailmaan noitavainojen aikaiseen Skotlantiin.

Taas kerran ajattelin kaipauksella vesiporttia kosteanvirheän metsän keskellä, sitä jonka läpi olimme tulleet tänne tuonpuoleiseen. Se oli niin lähellä, hevosella ehkä vain yhden päivän nopean ratsastuksen päässä.
     En halunnut olla täällä, mutta Conalia en jättäisi. Täyskuolevaiset olivat kaikkea sitä, mistä Eorna oli minua varoittanut: kirpunsyömiä, sairastelevia, pappien sortamia. En päästänyt heistä yhtäkään lähemmäs kuin mihin ojennettu miekkani ylsi. He elivät pimeydessä ja kurjuudessa, ja jos olivat rikkaita, elivät vain komeammassa kurjuudessa. Peseytyminen? Luulisi etteivät he olisi kuulleetkaan vedestä, paitsi kurjan alkoholijuomansa ainesosana, ja sitä he joivat aina liikaa. Näytti siltä etteivät he osanneet yhdistää likaa, jonka keskellä elivät, siihen likaan ja tuskaan, jonka keskellä niin kovin usein kuolivat. Ei ihme että he olivat täyskuolevaisia.

Minua hieman mietitytti kannattaako Tulimieli aloittaa heti suosikkini Kingin jälkeen, mutta pelko oli turha. Tulimieli osoittautui heti alusta alkaen melkoiseksi pageturneriksi. Kirja alkaa rytinällä tarinan keskeltä eräänlaisella ennakkokurkistuksella kun Sethin veljeä Conalia ja erästä ihmisnaista ollaan viemässä roviolle poltettaviksi noitina ja Sethin tehtävänä on tappaa heidät varsijousellaan ennen liekkien tuomaa tuskaa (en koe tekeväni juonipaljastusta, sillä asetelma paljastuu ensisivuilta). Yhtäkkiä kerronta palaa ajassa taaksepäin hetkeen jolloin Seth muuttaa isänsä linnoitukseen, josta edetään taas alun kohtaukseen ja siitä eteenpäin. Täytyy sanoa, että Philip onnistui aloituksellaan koukuttamaan minut tarinaansa hyvin vahvasti eikä ote juurikaan löystynyt matkan aikana.

Kirja on nuortenkirja, mutta sopii ihan hyvin myös aikuislukijalle. Joitain pieniä juonellisia mutkien oikaisuja, ristiriitaisuuksia tai helppoja ratkaisuja osui silmiini, mutta ne eivät vähentäneet tarinasta nauttimista, ei myöskään kerronnassa lukujen väleissä paikoitellen tapahtuvat lyhyet ajalliset hyppäykset. Sen sijaan Sethin myöhempiin vaiheisiin liittyvät muistelut tai viittaukset vaikuttivat sekavilta ja saivat välillä Sethin tuntumaan nuoren miehen sijasta vanhukselta. Muuten pidin Sethistä niin minäkertojana kuin hahmona, hän ehtii jo tässä ensimmäisessä osassa kehittyä ja kasvaa, vaikka osa kerronnasta menee luonnollisesti taustoittamiseen, onhan kyse sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin myös kovasti sekä aikakaudesta, joka kuulosti uskottavalta että ympäristöstä, Philip kuvaa houkuttelevasti Skotlantia linnoituksineen ja luontoineen. Nummet (ikisuosikkini, kiitos Enid Blytonin Viisikkojen), metsät ja vesistöt kuulostavat ihanilta. Sithet ovat mukavaa vaihtelua jo tutuksi tulleille vampyyreille ja ihmissusille. Kansa vaikuttaa mielenkiintoiselta ainakin ensimmäisen osan perusteella, vaikka he välillä käyttäytyvätkin ristiriitaisesti (onhan toki yksilöissä eroja niin ihmisissä kuin sitheissä, joten eroavaisuudet käytöksessä voi mennä jo ihan sen piikkiin).

Oikeastaan ainoat moitteeni menevät takakannen tekstiin. Olisikohan muuten sujuvaan suomennokseen tullut tässä vaiheessa kömmähdys, sillä takakannessa väitetään tapahtumien sijoittuvan 1600-luvun lopun Skotlantiin kun todellisuudessa, tai siis kirjan sivuilla, ajaksi mainitaan useampaan otteeseen 1500-luvun loppu (engl. sixteenth century eli 1500-luku). Lisäksi mielestäni takakannen viimeinen lause* paljastaa liikaa, se antoi tietyn ennakko-odotuksen kirjalle mitä en olisi kaivannut.
(* Sethin elämää ei helpota, että hän rakastuu ihmistyttöön.)

Sarjan aloitus vaikutti sen verran hyvältä, että odotan innolla jatkoa. Gillian Philipin kotisivuilta selvisi, että kirjasarjaa on kirjoitettu jo neljän osan verran. Toivottavasti kustantaja jatkaa sarjan suomentamista ja julkaisua, olisi ikävää jos sarja jäisi kesken. Toivottavasti jatkoa olisi luvassa pian, etten ehdi unohtaa kaikkia henkilöitä ja juonenkäänteitä (malttamatonhan minä en missään nimessä ole...). Tulimielen on lukenut myös Taika.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tarvitsi taivasta ylleen, avaruutta mieleensä ja pohjoistuulen puraisua iholleen.

sekä (hellekö lie pehmentänyt minut kun näin auliisti jakelen sitaattikunniamainintoja, mutta nummi!):

Pilvien varjot ajoivat takaa kultaisia valonsäteitä pitkin rantaniittyä ja sen takana kohoavaa nummea.

Kirjabingo: Tänä vuonna julkaistu (suomennos siis)

Stephen King: Liseyn tarina

Stephen King: Liseyn tarina

Tammi, 2010

543 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Lisey´s Story, 2006)

Luettu: 8.7.2014

Mistä: Oma ostos

Kesäloman alku on ollut kovin kiireinen ja tuntuu, että luku-, bloggaus- tai blogien seuraamisaika on ollut kortilla. Onneksi kesken on ollut luottokirjailijani Stephen Kingin kirja, jonka sivuille olen voinut sujuvasti sukeltaa niinä lyhyinä lukuhetkinä, jotka olen jostain saanut nipistettyä. Astuin Liseyn tarinan myötä tutulle, mutta toisaalta uudelle maaperälle, sillä tämä kyseinen tarina ja kaikki sitä uudemmat sekä suomentamattomat Kingin kirjat ovat minulla vielä lukematta. Jännittävää!

Lisa "Lisey" Landonin kauhukirjailija-aviomies Scott on kuollut kaksi vuotta sitten ja Lisey totuttelee yksineloon yli kahdenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen. Kun Lisey selvittelee Scottin jäämistöä  herättää erään artikkelin kuva mieleen muistoja ja pian Lisey matkaa mielessään menneisiin aikoihin ja tapahtumiin, joista osa on niin kipeitä tai vaikeita, ettei Lisey edes anna itsensä niitä muistaa. Liseyn ympärillä pörrää raatokärpästen lailla tutkijat ja muut kirja-alan ihmiset, jotka haluaisivat saada kuuluisan Scott Landonin jäämistön haltuunsa, mutta myös eräs häiriintynyt fani, joka alkaa piinata Liseya. Lisähuolta aiheuttaa Liseyn sisar Amanda, jonka epävakaa mieli heilahtaa taas pahempaan suuntaan. Ehkä Liseyn oma mielikin heilahtaa, sillä hän kuulee mielessään oman äänensä lisäksi Scottin äänen, joka kehottaa etsimään erään tietyn hopealapion...

Liseyn tarina ei ole aivan tyypillistä Kingiä, vaikka hänen tyylinsä on selvästi tunnistettavissa. Yksityiskohtaista kuvailua, sitä tiettyä kingmäistä huumoria, merkitseviä kirjainyhdistelmiä (RKAKSOA, babyluv - Remmi Kireälle Aina Kun Siihen On Aihetta.) ja sinne tänne siroteltuja hätkähdyttävän upeita kielikuvia, kuten (...) kunnes aurinko laski oranssissa elokuun savussa puhkaisten reiän yölle(.) tai Hän heräsi yön syvimmässä notkelmassa, jossa kuu on laskeutunut eikä kello ole mitään. Liseyn tarina on tarina yhdestä avioliitosta, menetyksestä, surutyöstä, painajaismaisesta lapsuudesta, unohtamisesta, muistamisesta, selviytymisestä ja irtipäästämisestä, mutta kaikista eniten se on tarina rakkaudesta, niin aviollisesta kuin sisarellisesta. Kirja ei ole varsinaisesti kauhutarina, vaikka sekin ulottuvuus on läsnä yhdessä yliluonnollisuuden kanssa.

Oliko Scott ollut ainoa, joka tiesi hämäristä paikoista? Niistä kurjista hämäristä paikoista, joissa ihminen on aivan yksin ja vailla omaa ääntä? Lisey ei tiennyt kaikkea sitä, minkä Scott oli tiennyt, mutta hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi ainakin sen, että Scott oli tuntenut itsensä vainotuksi, ei koskaan suostunut katsomaan auringonlaskun jälkeen peiliin - ei mihinkään kuvastavaan pintaan, jos pystyi sen välttämään. Ja Lisey oli rakastanut häntä kaikesta siitä huolimatta. Koska äijä oli osannut pitää hauskaa.
     Mutta ei enää. Nyt äijä ei osannut pitää hauskaa. Äijä oli poistunut keskuudestamme, kuten sanottiin; Liseyn elämä oli siirtynyt uuteen vaiheeseen, soolovaiheeseen, ja nyt oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.
     Ilmaus puistatti häntä ja sai hänet ajattelemaan asioita
     (purppura, se otus jolla oli papurikko kuve)
    joita ei ollut viisasta ajatella, ja niinpä hän käänsi niille selkänsä. 

Jatkuvasti kirjaa lukiessani mielessäni pyöri vihkitoimituksesta tuttu osa Kaiken se kestää (...) (Raamattu, 1. Kor. 13.), vaikka Scottin ja Liseyn häät Liseyn mukaan olivatkin ei-uskonnolliset. Tuo Raamatun pätkä kuitenkin kuvaa niin hyvin Landonien yhteistä taivalta ylä- ja alamäkineen, pimeistä puolista puhumattakaan. Vaikka rakkaus on kirjassa suuressa osassa ei tarina ole missään nimessä siirappinen, myös jännittäviä juonenkäänteitä löytyy. Pidin kovasti Scottin vaimolleen järjestämästä eräänlaisesta aarteen etsinnästä, lumpijahdista, samoin siitä miten asiat lähtivät hyvin hiljalleen aukeamaan.

King on lisännyt tarinan lomaan useita viittauksia romaaneihin, lauluihin ja runoihin eräänlaiseksi kunnianosoitukseksi asianosaisille tekijöille mutta myös piikin kirjallisuuden perimmäisen tarkoituksen, lukemisen, unohtaneita kohtaan sekä arvostavan kädenojennuksen lukijoille:

Hänestä tuntui, että niissä oli hyvin vähän mielenkiintoista. Vetolaatikoissa, arkistokaapeissa, tietokoneiden kovalevyillä. No ehkä jokin aarre hanakammille inkunkeille, niille keräilijöille ja tutkijoille, jotka säilyttivät asemansa suurelta osin tutkimalla kirjallista napanöyhtää ja pohtimalla sitä toistensa vaikeatajuisissa akateemisissa julkaisuissa; kunniahimoisille, ylikoulutetuille hoopoille, jotka olivat menettäneet kosketuksen siihen, mistä kirjoissa ja lukemisessa on varsinaisesti kyse, ja jotka mielellään jauhoivat alaviittein varustettua paskaa vuosikymmenestä toiseen. Mutta  parhaat apajat olivat jo tiessään. Kaikki se Scott Landonin kama, joka oli mieleen tavallisille lukijoille - niille jotka joutuivat kyyhöttämään koneessa Los Angelesin ja Sydneyn välillä, istumaan sairaalan odotushuoneessa, niille jotka ottivat rennosti pitkinä, sateisina kesälomapäivinä, jotka vuoroin lukivat viikon romaania ja vuoroin kokosivat palapeliä kuistille - oli jo julkaistu.

King on onnistunut kirjoittamaan (jälleen kerran) upean romaanin, joka alkaa ja paikoitellen myös etenee hitaasti, mutta kypsyy ja kasvaa huikeaksi tarinaksi. Ilkka Rekiaron suomennoksen parissa viihtyi oikein mainiosti, vaikka odotankin innolla Kingin lukemista englanniksi. Liseyn tarinan ovat lukeneet myös Linnea (jolle kirja oli melko kivuton hyppäys oman lukumukavuusalueen ulkopuolelle), Morre (jonka mielestä tämä on Kingin kaunein, joskaan ei paras teos) ja Mikko (joka iloiseksi yllätyksekseen vertasi kirjan fantasiaelementtejä Jonathan Carrollin maailmoihin).

Liseyn tarinan luettuani katson pihamme laidalla kasvavia lupiineja täysin uusin silmin. Meillä kasvaa kirjallisia kukkia! Ehkä voin ajatuksissani matkata katsomaan Lumokuun lupiinipeltoja, mutta en missään nimessä hämärän aikaan!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Oli kuin menneisyys ei olisikaan kuollut, kuin jollain tasolla ajan korkeassa tornissa kaikki olisi vielä meneillään.

Kirjabingo: Yli 500 sivua

Muumilaaksossa ja vähän muuallakin

Mikä se sieltä puiden takaa pilkistää...? Tampereen taidemuseo!

Nurkalta löytyi maininta päivän kohteesta...

...nimittäin Tampereen taidemuseon Muumilaaksosta. Ei muuta kuin peremmälle.

Tampereella on tullut käytyä monta kertaa, mutta tämä näyttely on jostain syystä jäänyt aina välistä. Nyt Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi otin Muumilaakson lomaohjelmaamme. Onneksi perheessä on muitakin muumifaneja, joten hirveitä houkutteluja ei tarvittu.

Muumilaakso on Tove Janssonin muumikirjoihin perustuva museo, jonka kokoelmaan kuuluu noin 2000 teosta. Tällä hetkellä Muumilaaksossa on esillä näyttely Seikkaillen kotiin, jossa kuvataan Muumipeikon ja kumppaneiden seikkailua, matkaa ja kotiin paluuta. Näyttelyn kiertämiseen voi ottaa mukaan näyttelyesitteen (useita kielivaihtoehtoja), josta voi lukea lisää kustakin teoksesta. Näyttelyssä on mukana Janssonin eri tekniikoin tekemiä alkuperäisiä muumikuvituksia, Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän tekemiä kolmiulotteisia kuvaelmia, eri maissa julkaistuja muumiromaaneja sekä Janssonin, Pietilän ja Pentti Eistolan rakentama suuri muumitalo.

En osannut arvata, että museoon meneminen jännittäisi, mutta laskeutuessani portaita alakertaan hengitys kiihtyi ja kädet hikosivat. Kun näin näyttelyn ensimmäisen teoksen, Merenhuiskeen vesillelaskun, minulta pääsi pitkä huokaus. Tuntui upealta, mutta myös hieman uskomattomalta päästä katsomaan Janssonin alkuperäisiä muumikirjojen kuvituksia ja muita näyttelyn teoksia. Tarkkoja viivoja, pieniä yksityiskohtia, hengästyttäviä kokonaisuuksia ja silti vain yksi, vaikkakin merkittävä, osa Janssonin elämäntyöstä. Monikerroksinen muumitalo oli myös melkoinen nähtävyys! Näyttelystä on vaikea kirjoittaa, tuntuu etteivät sanat riitä kuvailemaan tuntemuksia eikä näyttelystä saanut ottaa valokuvia. Kannattaa siis mennä itse tutustumaan Muumilaaksoon. Aikaa kannattaa varata riittävästi, ettei tarvitse pilata kokemusta kiireellä. Tarkempia tietoja löytyy Muumilaakson nettisivuilta.

Kuva: © Moomin Characters™, www.tove100.fi

Sattuipa vielä niin sopivasti, että Muumilaaksossa vierailun lisäksi pääsin osallistumaan kirjabloggaajien Tampereen tapaamiseen. Oli todella mukava päästä tapaamaan kasvokkain sekä vanhoja että yksi uusi blogituttavuus. Kiitos Sara, Henna, Elina ja Anu kahvihetkestä :)

- - -

Esitellään nyt vielä lomamatkan kirjaostokset (Vaasasta ja Tampereelta), kirjahamsteri oli vähällä päästä irti... Tosin perhe oli hyvänä ostosapuna, mies valitsi Baldaccin kirjan, kuopus Epun ja esikoinen Veljeni Leijonamielen. Hieman yllätti, että itse valitsin vain yhden romaanin ja loput novelleja/tarinoita.

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot
(Iijoki #3)

Gummerus,1995 (1973)

563 sivua

Luettu: 20.6.2014

Mistä: lainattu anoppilasta

Kolmas osa Iijoki-sarjaa luettuna ja olen edelleen pysynyt kimppaluvun aikataulussa. Ei paha!

Kunnan jauhoissa kuvataan Päätalon perheen vaiheita Kallen kansakoulun 3. luokan syksystä kansakoulun päättymiseen. Svinhufvud on presidenttinä ja jokijärveläisiä puhuttaa niin Mäntsälän kapina kuin kieltolain kumoaminenkin. Poikien leikeissä tapahtuu jako kahteen puolueeseen, tehdään tipperisyynejä ja Kalle yhdessä parin kaverin kanssa innostuu Los Angelesin olympialaisten (v. 1932) hengessä urheilemaan. Kalle saa myös kipinän tarinoiden kirjoittamiseen. Kuten kirjan nimestä voi päätellä vajotaan Päätalon perheessä syvemmälle taloudelliseen ahdinkoon. Herkko-isä ei tunnu toipuvan keuhkotaudistaan vaan synkistelee, tuijottaa ja palelee pirtissä eikä Kalle ja Riitu-äiti saa Herkkoa juuri ylös sängystään saati lähtemään työn perään savottaan. Kalle onkin pian perheen ainoa leivän pöytään tuova tienamies ja hän ottaa muutenkin paljon vastuuta perheessä. Kallen turhan nopean siirtymisen lapsuuden höpöstelyistä aikuisuuteen tekee erityisen vaikeaksi isän mustasukkaisuus sekä merkkien ja merkitysten näkemin kaikissa asioissa. Isän luulotauti pyörii painavana Kallen mielessä jatkuvasti, mutta savotassa Hiltu-Jakin valvovan silmän alla ollessaan Kallekin saa hetken helpotuksen, ainakin siihen asti kunnes hänen korviinsa kantautuu ikäviä uutisia kotoa.

     Kokonaisuutena kuitenkin olin elämääni tyytyväinen. Yösydäminä pääsin tuntemaan jopa pientä lumoa kun istuin ja katselin usvaharson läpi uomassa vilistäviä tukkeja, samalla kun nuotio lämmitti selkääni. Tunsin olevani oikea tukkilainen, jollaisia eivät olleet edes Jokijärven koulun puolueitten johtajat. Tunsin saavani täyden hyvityksen myös siitä, että isot pojat olivat Hilturannalla savottaa höpöstellessämme hyväksyneet minut vain väheksytyimpiin tehtäviin: hevoseksi, tieukoksi, korkeintaan kartanopehtuuriksi. Nyt olin oikeassa savotassa ja tehtävässä, johon kelpasivat ainoastaan parhaat tukkilaiset. Tosin käsitin olevani vonkapaikassamme täysin tarpeeton ja ylimääräinen henkilö. Koko tukinlaskussa sain olla armosta ja isäni ansioitten vuoksi. Mutta olisiko minun pakko mennä tätä huutelemaan kotikyläni pojille! Olin joka tapauksessa tienestissä samaan aikaan kun kaverini lopettelivat kouluaan.

Huh! Aloitin Kunnan jauhojen lukemisen paitsi malttamattomana myös hieman arastellen, niin jännittävään paikkaan edellinen osa jäi. Pian kuitenkin kävi selväksi, että Herkko ei ollut niin henkitoreissaan kuin itse antoi perheelleen ymmärtää. Kuitenkin Herkon sairastaminen, ei fyysinen vaan henkinen, oli niin vahvana juonteena läpi koko kirjan, että se väistämättä veti tunnelman hyvin raskaaksi ja synkäksi. Isä, joka näkee salaisia merkkejä naapurin suksen kärkien asennossa, Kallen vanttuiden valinnassa tai vaimonsa pyykkien ripustamisessa ja uskoo vaimonsa pettävän häntä ei yhden vaan kahden tutun miehen kanssa ei voi olla vaikuttamatta nuoren pojan elämään. Kyläläisten kommenttien pelossa Kalle jättääkin kyläilyt kavereiden luona vähiin ja koulumenestyskin kärsii. Onneksi Kalle vaikuttaa vahvalta pojalta ja hän saa takaiskujen jälkeen entistä tolkumman otteen elämästään.

Kunnan jauhot ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä. Huumorin kukka kukkii aiemmista osista tutulla tavalla ja tilannekomiikka on mahtavaa. Minua nauratti (mutta samalla myös säälitti) esimerkiksi Kalleen savotan loppupuolella iskeneen pohjattoman väsymyksen aiheuttama hourailu, kun hän väittää uittokaverinsa heiluttamaa koivun oksaa kokiksi ja naureskelee päälle. Siinä voi itse vain kuvitella, mitä noin kuuden viikon ajan kestänyt, öin ja päivin jatkunut ruumiillinen työ joen äärellä nälkäisenä ja märillä vaatteilla tekee ihmiselle. Ihailen kovasti myös Päätalon taitavaa luonnon kuvausta. Metsän tai vaikkapa vedessä virtaavien tukkien tuoksu tulvi vahvana nenään kirjaa lukiessa.

Kunnan jauhojen lukeminen loppuun juuri keskikesän juhlan alla sopi myös kirjan tapahtumiin. Kirjan loppupuolella Kalle nimittäin lähtee ensimmäistä kertaa juhannusjuhlille Taivalkoskelle. Oi aikoja, oi tapoja!

Myös Maija on pysynyt kimppaluvun vauhdissa mukana eikä kyllästymistä ole hänelläkään havaittavissa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä niin näkkyy olevan, ettei täällä maaliman varsitiellä mee kaikki ommiin piirustusten jäläkeen.

Kirjabingo: Kuuluu kirjasarjaan

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

WSOY, 1991

54 sivua

Suomentanut: Jaakko Anhava

(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

Luettu: 8.6.2014

Mistä: kirjastosta

Muumit ja suuri tuhotulva, Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja, oli minulle ihan uusi tuttavuus ja päätyi luettavakseni Tove 100 -juhlavuoden kunniaksi. Ensimmäistä kertaa ikinä oli käydä niin, että esikoiseni oli tehdä minulle juonipaljastuksia ennen kuin luin kirjan loppuun. Villasukkalapset nimittäin lukivat kirjan ennen minua ja kiusaus kertoa kirjasta oli kasvaa liian suureksi, olihan kirja molempien tyttöjen mielestä "tosi hyvä!". Onneksi tilanteelta vältyttiin ja sain lukea kirjan paljastuksitta, kävimme kyllä jälkeenpäin mukavan keskustelun tarinasta. Onnea on lukevat lapset ♥

Muumipeikko ja Muumimamma (jota tarinan alussa puhutellaan vain Muumipeikon äidiksi) etsivät paikkaa johon rakentaa talo ennen talvea ja talviunia. He törmäävät metsässä pieneen otukseen, Nipsuun, joka lähtee heidän mukaansa. Mustalla järvellä heitä uhkaa Suuri käärme, mutta valona toimivasta tulppaanista nouseva sinitukkainen tyttö Tulppaana säikyttää käärmeen pois.Yhdessä he jatkavat matkaansa läpi herkkumaan ja yli myrskyisen veden, jännittäviä tapahtumia kokien sateen aina vain jatkuessa ja veden noustessa, etsien paitsi talon paikkaa myös Muumipappaa (josta puhutaan alussa vain Muumipeikon isänä), joka on joskus aiemmin lähtenyt seikkailunjanossaan hattivattien matkaan. Löytyykö kotia, entä Muumipappaa?

     - Kerro jotakin isästä, pyysi Muumipeikko.     - Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. - Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi - lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan.     - Mitä väkeä ne ovat? kysyi Nipsu.     - Eräänlaisia pieniä haltijoita, selitti Muumimamma. - Enimmäkseen heitä ei näy. Joskus he asustavat ihmisten lattioiden alla, ja iltaisin, kun on hiljaista, heidän kuulee tassuttelevan siellä. Mutta yleensä he vaeltavat ympäri maailmaa, eivät pysähdy mihinkään eivätkä välitä mistään. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään. En usko, että heillä on tunteita laisinkaan.     - Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko.     - Ei tietenkään! sanoi hänen äitinsä. - Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa.

Kirjassa on myöhempien muumiromaanien tapaan Tove Janssonin upea kuvitus. Kuten alla olevasta herkkumaata kuvaavasta piirroksesta näkee on muumien ulkomuoto aikojen saatossa hieman muuttunut. Nipsu on pysynyt aika lailla samannäköisenä, mutta Muumipeikon kuono vaikuttaa varsin kapoiselta. Vaikka vanhat muumit näyttävät kovin herttaisilta pidän enemmän myöhemmän mallin muumeista, pyöreän pulleaan kuonomalliin on ehtinyt vuosien saatossa kiintyä. Kiinnostava yksityiskohta kuvassa on Fazerin suklaapalat, suklaafania nauratti tämä bongaus ja alkoi tehdä mieli Fazerin suklaata (tämä ei ole maksettu tai muutenkaan sponsoroitu mainos)... Tuosta vanhan herran hallitsemasta herkkumaasta tuli heti mieleen Villi Vonkan suklaatehdas, molemmissa on omalaatuinen "hallitsija" ja syötävää löytyy joka puolelta.

Mutta sitten itse tarinaan. Olipa ihanaa viimein lukea tämä kirja ja saada selville kuinka muumien tarina alkoi ja miten he päätyivät Muumilaaksoon (laakson löytyminen mainitaan takakannessa, joten en koe tekeväni tässä suurta juonipaljastusta). Tarina on valloittava, jännittävä ja ihana satu, nimenomaan satu, sillä tämä on mielestäni selkeästi enemmän lapsille kuin aikuisille kirjoitettu. Muumit ja suuri tuhotulva ei ihan yllä kerronnallaan siihen myöhempien muumiromaanien maagiseen ja monikerrokselliseen tunnelmaan, mutta hyvin lähelle sitä tässä päästään. Huomasin tosin pientä juonellista haparointia, esimerkiksi järvelle saapuessa kerrotaan kuinka viimeiset valaisevat kukat sammuivat ja heti perään muumeilla kuitenkin on vielä valoa antava tulppaanilamppu ohjaamassa kulkua. Lapsilukijaa tällainen yksityiskohta tuskin häiritsisi, mutta omaan silmään se hieman pisti sillä ainakin omissa mielikuvissani Tove on ollut tarkka, yksityiskohdat huomioiva ja muistava kirjoittaja.

Muumit ja Nipsu ovat hyvin tunnistettavissa jo tässä tarinassa. Muumimamma on se ihastuttava rauhallinen, lämmin ja ajattelevainen itsensä ja hänen laukustaan löytyy kaikki tarvittava, jopa korkkiruuvi. Hän antaa lasten oppia asioita itse kantapään kautta, mutta on tukena ja apuna silloin kun oppi maistuu kovin karvaalta. Nipsun arkuus huvittaa, hän muistaa jatkuvasti mainita mahdollisten vaarojen uhatessa, että hän ei sitten ole vastuussa seurauksista vaan sysää vastuun muille. Muumipeikon kaipuu isäänsä kohtaan, vaikka hän ei sitä hirveästi esille tuokaan, oli liikuttavaa ja tuntui omassa sydämessänikin kovin kipeältä.

Muumit ja suuri tuhotulva täytyy hankkia omaan kirjahyllyyn, haluan ehdottomasti palata tähän uudelleen! Ja kiitos Tovelle siitä, että tästä lähtien tuntiessani yksin ollessani kylmän tuulahduksen niskassani tiedän mistä on kyse - muumeista. (Tosin muumit eivät pidä sähköjohdoista vaan viihtyvät taloissa, joissa on kaakeliuuni, mutta ainahan voi toivoa...)

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sitten hän sulki oven huolellisesti, ettei mitään vaarallista pääsisi livahtamaan sisään.

sekä:

Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.

Kirjabingo: Historiallinen (koska, no, ensimmäinen muumikirja!)

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

Corinne Hofmann: Valkoinen masai

Corinne Hofmann: Valkoinen masai

WSOY, 2000

347 sivua

Suomentanut: Liisa Paakkanen

(Die weisse Massai, 1998)

Luettu: 3.6.2014

Mistä: kirjastosta

Valkoinen masai päätyi luettavien listalleni työkaverin kehujen perusteella. Kirja on ollut kirjastosta lainassa jo kauan, mutta nyt viimein viiden uusintakerran jälkeen ja eräpäivän paukkuessa päätin tarttua siihen. Ihan outo tarina ei minulle ollut sillä näin pitkän pätkän kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa kun se tuli joskus televisiosta (Google tiesi kertoa, että se oli niinkin kauan sitten kuin 7.10.2011, huh, niin se aika rientää!).

Valkoinen masai on Corinne Hofmannin omaelämäkerta tai muistelmateos hänen Kenian vuosistaan. 27-vuotias Sveitsin Bielissä hääpukujen sekä käytettyjen vaatteiden kauppaa pitävä Corinne matkustaa lomamatkalle Keniaan Mombasaan yhdessä miesystävänsä Marcon kanssa. Kolmantena lomapäivänään he näkevät Likonin lautalla tumman, eksoottisen miehen. Mies on Lketinga Leparmorijo, masaisoturi, eikä Corinne saa silmiään irti hänestä. Ennen kuin loma on lopussa on Corinne ottanut uuden suunnan elämälleen, hän haluaa viettää loppuelämänsä Lketingan kanssa. Puolen vuoden kuluttua Corinne toteuttaa haaveensa ja palaa Keniaan. Monen mutkan, matkan ja byrokratian pyörien pyörähdysten kautta hän päätyy asumaan Lketingan luo Barsaloin kylään, samburuheimon pariin, mutta se on vasta pitkän matkan alku.

Kysyn Lketingalta, mistä nuo kaikki kärpäset tulevat. Hän osoittaa yön aikana kertynyttä vuohenlantaa. Päivän kuumuudessa lanta kuivuu ja kärpästen määrä vähenee. Sen vuoksi en ole edellisenä iltana tuntenut niiden vaivaavan yhtä pahasti. Lketinga sanoo nauraen, että tämä on vasta alkua - kun ensimmäiset lehmät tulevat paikalle, tilanne pahenee, koska maito vetää puoleensa tuhansia kärpäsiä. Niitäkin epämiellyttävämpiä ovat hyttyset, joita ilmaantuu sadekuurojen jälkeen. Teen juotuani tahtoisin joelle päästäkseni viimeinkin pesulle. Lähdemme varustautuneina saippualla, pyyhkeellä ja puhtailla vaatteilla. Lketinga kantaa keltaista kanisteria tuodakseen sillä Mamalle seuraavan teeveden. Kävelemme kapeaa tietä kilometrin verran, kunnes saavumme leveälle joenuomalle, jonka edellisenä päivänä ylitimme maasturilla. Uoman kummallakin puolella on isoja, meheviä puita, mutta vettä en näe missään. Kävelemme pitkin kuivaa joenpohjaa, kunnes mutkan takaa ilmaantuu näkyviin kallioita. Täällä virtaa hiekassa pieni puro.

Jopa oli mielenkiintoinen kirja! Corinne on melko (hullun?)rohkea nainen, jättää kaiken taakseen miehen takia, jota on tavannut vain lyhyitä hetkiä muutamana päivänä ja jonka kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä sillä sekä hän että Lketinga eivät juurikaan osaa englantia (silti he tuntuvat ymmärtävänsä toisiaan ihmeen pian ja hyvin, nopeaa kielen oppimista ehkä?). Corinne on myös sinnikäs, hän ei anna periksi pienille tai edes suuremmille vastoinkäymisille vaan taistelee paikastaan täysin erilaisessa kulttuurissa ja yhteisössä, taiteilee eurooppalaisten ja afrikkalaisten tapojen välillä ja onnistuu jopa hankkimaan elantonsa uudessa maassa. Yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä eikä elämä lopulta mene ihan niin kuin Corinne on odottanut.

Teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Kerronta keskittyy Corinnen ja Lketingan suhteeseen sekä Corinnen asioiden järjestelyyn, mutta samalla toki sivutaan myös kenialaista arkea. Valkoisen naisen, mzungun, asuminen pienessä muutaman neliön kokoisessa majassa eli manyattassa yhdessä kolmen muun henkilön kanssa, ruoka, hygienia, masaisotureiden rituaalit juhlineen, kaikki tuo oli todella mielenkiintoista luettavaa, samoin kaikki se byrokratia lahjuksineen, johon Corinne ja Lketinga törmäävät useampaan kertaan. Kirjan keskivaiheilla on myös muutamia valokuvia, jotka ovat mukava lisä kirjaan.

Valkoinen masai kattaa noin neljän vuoden ajanjakson, mutta jäin kaipaamaan tietoa siitä mitä perheelle tapahtui myöhemmin. Huomasin, että Hofmann on kirjoittanut elämästään useamman kirjan, Züruck aus Africa 2003 (Back from Africa), Wiedersehen in Barsaloi 2005 (Reunion in Barsaloi) sekä Afrika, meine Passion 2011 (Africa, my passion). Näitä uudempia ei siis ole suomennettu, kiinnostus näitä kohtaan on sen verran kova, että pitänee jatkaa englanniksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mombasan lentoasemalle saavuttuamme meidät kietoo sisäänsä tropiikin ihana ilma, ja heti siellä vaistoan: tämä on minun maani, täällä tunnen oloni hyväksi.

TBR 17/100

- - -

Le Masque Rouge -blogin Emilie pisti pystyyn kesäisen kirjabingon, jossa osumia eli lokeroita saa kuitatuksi lukemalla kirja, joka sopii lokeron kuvaukseen. Bingoamista voi jatkaa kesän ajan eli heinäkuun loppuun asti. Emilie palkitsee  muutaman bingomestarin kirjapalkinnolla. Lähden itse tavoittelemaan ainakin yhden rivin bingoa. Valkoinen masai sopii ruutuun Tositarinaan perustuva:

Granta 2: Outo

Granta 2: Outo

päätoimittaja Aleksi Pöyry

Otava, 2014

314 sivua

Luettu: 27.5.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Suomalaisen aikakauskirja Grantan ensimmäinen osa Ruoka oli näkyvästi esillä useissa blogeissa, mutta se ei teemansa vuoksi juurikaan saanut kiinnostustani heräämään (paitsi nyt jälkijunassa kun huomasin, että siinä on myös Miki Liukkosen kirjoitus). Tämän toisen osan kohdalla oli täysin eri juttu. Outous on lähellä sydäntäni ja pinkki, kiinnostavasti kuvitettu kansi (Markus Pyörälä) houkutti lukemaan. Kun kansien välistä löytyy mm. Johanna Sinisalon ja Hannu Väisäsen novellien lisäksi Sami Lopakan uusi novelli en voinut enää vastustaa Oudon kutsua.

Kaikki kirjoitukset siis pyörivät saman teeman ympärillä, tavalla tai toisella. Katja Ketun Punikkitatissa tehdään yllättäviä lemmentaikoja. Mark Haddonin Ase kertoo lasten aseleikistä. Hannu Väisäsen Eli Zebbahin voikekseissä asioidaan erikoisen kauppiaan myymälässä. Haruki Murakamin Thaimaassa lomalainen saa ensiluokkaista palvelua. Sofi Oksasen Outoa puhetta on kirjailijan pitämä puhe kirjallisuuspalkinnon jaon yhteydessä ja käsittelee outoutta, naapurimaan vierautta ja sanojen mahtia. Naomi Aldermanin Pian meidän päivinämme -novellissa Profeetta Elia laskeutuu maan päälle yökyläilemään ja tekemään tilannekatsausta. Juhani Karilan En minä sinusta mitään tiedä -tarinassa Vonnegut ja Hemingway vierailevat tuntemattomalla planeetalla. Jerker Virdborgin novellissa Tapahtuu Karlaplanin metroasemalla metromatka muttuu oudoksi jalkapatikaksi. Putoamisen tunteet sisältää Harry Salmenniemen runoja oudoista tuntemuksista ja hetkistä. Zadie Smithin Martha, Marthassa nainen etsii asuntoa, vaiko sittenkin itseään? Sami Lopakan Uudet lasit -novellissa Putaala tekee junamatkan Muhokselta Ouluun. Joshua Ferrisin Pelotat enemmän -tarinassa kuuluu outoa rapinaa seinän sisältä. Virpi Hämeen-Anttilan Suomalaisessa metsässä miehen elämäntyötä ollaan viemässä muualle. Daniel Galeran Hyöky sisältää isän ja pojan keskustelun. Ville Rannan Vähän kuolemasta -sarjakuvassa mies pohtii työtä ja kuolemaa. David Mitchellin Tammikuumiehessä poika rikkoo Arvokkaan Enkelin ja lähtee luistelemaan metsälammelle. Johanna Sinisalon Äänettömät äänet on kirjeenvaihto erikoisesta taiteenmuodosta. Don DeLillon Riutuja on kertomus miehestä, joka elää elokuvista.

Ennakkoon kovasti odottamani Väisäsen ja Sinisalon tekstit osoittautuivat hyviksi, mutta aikakauskirjasta nousi suosikeikseni kuitenkin neljä muuta tarinaa. Joshua Ferrisin ja David Mitchellin tarinoissa oli samanlainen hiljalleen tihenevän kauhun tunnelma, heiltä lukisin mielelläni samantyylisiä romaaneja. Ferrisin novelli tosin kärsi minäkertojan kömpelöstä vaihtumisesta. Naomi Aldermanin uskonnollisaiheinen novelli oli yllättäen jopa hillitön, purskahdin nauruun useampaan otteeseen. Samanlaista hillitöntä menoa ja huumoria sekä syvällisempää sanomaa oli myös Sami Lopakan novellissa, jossa ihastutti myös tyylin vaihtelu. Lopakka jatkaa novellissaan Marraksesta tuttua kauniin, tunteikkaan, sydämeen uppoavan ja hauskan, roisin ja rosoisen kuvailun yhdistelyä ja se toimii edelleen.

     Minä olen maksamaton lasku, perintätoimiston muistutus. Minä olen home pesuhuoneen laattojen alla, pöly pöydälläsi, pehmeys ovenpielissä. Minä olen rapistuva maali ja ajamaton ruoho. Minä odotan, kunnes olet arvoton ja lunastettavissa.
     Putaala viritti sangattomat lasit päähänsä. Kun kuminauhaviritelmät asettuivat korvien taakse, linssit painoivat silmäkulmia ja käänsivät korvalehdet aavistuksen hörölleen. Hän astui nilkkabootseihin ja päätti olevansa valmis.
     Ahdistus kouraisi rintaa. Jos hän nyt kuolisi eteiseen, kukaan ei tietäisi mitään viikkoihin.

Kokonaisuutena Granta 2 oli miellyttävä lukukokemus ja kätevä tapa tutustua uusiin kirjailijoihin ja erilaisiin tekstityyppeihin yksissä kansissa. Mukana on novellien lisäksi runoja, juhlapuhe ja sarjakuva eli samaan tapaan kuin aikakauslehdissä: jokaiselle jotakin. Ei esimerkiksi tarvinnut tarttua ensimmäiseksi Murakamin tiiliskiven mitoissa olevaan 1Q84 -romaaniin useine osineen tutustuakseen kirjailijan tyyliin, oli paljon matalampi kynnys tutustua ensin hänen kirjoittamaansa novelliin. Toki aikakauskirja, ainakin tämä kyseinen, kärsii samasta asiasta kuin ohuempi sisarensa aikakauslehti eli kaikki jutut eivät kiinnosta yhtä paljon tai joistain teksteistä ei juurikaan pidä. En pystynyt lukemaan tätä lehden tapaan selaillen tai harppoen jutusta toiseen vaan luin tätä kuin kirjaa, kannesta kanteen. Tai no poikkeus vahvistaa säännön, luin ensin Sami Lopakan Uudet lasit ja vasta sitten luin Grantan kokonaan alusta loppuun.

Granta 2: Outo herätti miettimään mikä on outoa ja minkälaisesta outoudesta pidän. Outoutta on monenlaista ja usein outous on katsojan silmässä. Kirjallisuuden suhteen pidän vinksahtaneesta, arkista ajattelua nyrjäyttävästä, kauheasta (pelottavasta), hieman yliluonnollisesta outoudesta, jota esimerkiksi Ferrisin ja Mitchellin novellit edustavat. Sellaista outoutta jäin ehkä kaipaamaan lisää.

"Olet yksi lampipojista, vai mitä? Herätit veljeni päiväunilta. Hän on kumma poikien suhteen. Joinakin päivinä hän pitää teistä kovin, mutta toisina, hyvä hyssykät, te saatte hänet kimpaantumaan."
     "Ai... olen pahoillani."
     "Olet vielä enemmän pahoillasi sitten kun jää murtuu. Tiedätkö kuinka monta poikaa jään alla on nyt? Yksitoista, ja he ovat toden totta pahoillaan. Matthew Phillips, teurastajan poika, oli viimeisin. Puuttuu enää yksi, niin nätti tusina on täynnä."

Outo on luettu vastikään myös Luetut, lukemattomat -blogissa.


Sitaattikunniamaininnan saajia onkin kaksi:

Kun ikuisuus saa kiinni, ei enää koskaan pääse pakoon.

Minä olen märkä lakana, kuoriutunut tyynyliina, kauhu joka seuraa sinua hereille saakka ja läpi päivän kunnes nukut uudestaan, takaisin haltuuni.

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika sekä Darth Vader ja pikku prinsessa

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Atena, 2013

62 sivua

Suomentanut: Ville Lähteenmäki

(Darth Vader and Son, 2012)

Luettu: 17.5.2014

Mistä: kirjastosta

Jeffrey Brown: Darth Vader ja pikku prinsessa

Atena, 2013

64 sivua

Suomentanut: Ville Lähteenmäki

(Vader´s Little Princess, 2013)

Luettu: 17.5.2014

Mistä: kirjastosta

Tämä herkullinen pieni sarjakuvakaksikko piti napata mukaani kirjaston lasten- ja nuorten osastolta, jossa olin villasukkalasten kanssa etsimässä heille lukemista. Itse asiassa 8-vuotias esikoiseni ehtikin lukea "prinsessakirjan" seitsemästi ennen kuin ehdin sitä itse edes aloittaa. Voisin siis väittää, että hän suosittelisi kirjoja myös muille.

Brownin sarjakuvat nojaavat tunnetuihin Star Wars -klassikkoelokuviin. Sarjakuva-albumien idea kaikessa lyhykäisyydessään on tämä: Mitä jos Darth Vader, tuo pahuuden ruumiillistuma, olisi itse kasvattanut poikansa Luke Skywalkerin sekä tyttärensä prinsessa Leian? Hoitanut isällisiä velvollisuuksiaan niin ruokahuollon, siisteyskasvatuksen, iltasadun lukemisen kuin leikkimisen osalta tai yrittänyt Leian kohdalla vaikuttaa esimerkiksi vaatteiden tai poikaystävän valintaan. Kuten kirjojen nimistä voi päätellä kertoo ensimmäinen kirja Luken ja toinen kirja Leian kasvatuksesta.

Sarjakuvat ovat yhden sivun ja yhdestä neljään stripin pituisia, melko pelkistettyjä ja miellyttävän pehmeästi ja tummin sävyin väritettyjä tilannekuvia. Ensimmäisellä sivulla on elokuvista tuttu Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa(...) teksti ja myös puhekuplista löytyy elokuvista tuttuja sitaatteja. Tekstiä ei ole paljon, mutta tunnetta sitäkin enemmän.

Sarjakuvat toimivat todennäköisesti parhaiten elokuvat katsoneelle tarinan ennestään tuntevalle lukijalle, jolla ehkä itsellään on lapsia, mutta kuten kahden lapsen kokoinen tutkimusotoksemme todistaa voi kirjat lukea ja niistä nauttia myös lapsena, ilman elokuvataustatietoutta. Darth Vaderin synkkyys sekä Luken ja Leian viattomuus on herkullinen yhdistelmä ja lapset paljastavat hellän ja herkän puolen jopa Sithin lordista. Sarjakuvien tilanteet ovat lapsiperheen arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan, sitä liioittelematta tai siloittelematta. Tilanteisiin on helppo samaistua.

Pidin enemmän Darth Vader ja poika -albumista, vaikka ei toinenkaan ollenkaan huono ollut. Lukeen keskittyvässä albumissa oli enemmän tunnetta, tai ehkä vain samaistun tässä elämäntilanteessa enemmän pikkulapsi- kuin teiniarkeen ;)

Darth Vaderin lapsiperhearjesta on luettu mm. näissä blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirjasfääri, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin.

Charlaine Harris: Sydänverellä

Charlaine Harris: Sydänverellä (#13)

Gummerus, 2014

366 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead Ever After, 2013)

Luettu: 8.5.2014

Mistä: kirjastosta

Syksyllä 2012 aloitamani urakka on nyt saatettu päätökseen. Noin 1,5 vuodessa tuli luettua koko 13-osainen Sookie Stackhouse -sarja. Viimeinen osa piti varata kirjastosta ja lukea heti edellisen osan jatkoksi, jotta sain tietää kuinka Sookien ja kumppaneiden käy. (Päätösosasta on hankala kirjoittaa ilman, että väkisin paljastaa jotain edellisestä/edellisistä osista eli lue arvio omalla vastuulla mikäli sarja on kesken tai vielä lukematta.)

New Orleansissa kaksi miestä menee tapaamiseen paholaisen kanssa käydäkseen kauppaa sieluillaan. Bon Tempsissa Sookie ihmettelee sarastimen avulla henkiin herättämänsä Samin käytöstä ja totuttelee sekä elämään ilman keijusukulaisiaan että uuteen asemaansa Merlotte´sin osakkaana. Suhde Ericiin on pahasti solmussa ja miehen pikainen käynti Sookien luona vain sekoittaa tilannetta entisestään, samoin kuin vampyyribaari Fangtasian tapahtumat. Kaiken sekasorron lisäksi Merlotte´siin saapuu juuri vankilasta vapautunut Sookien entinen ystävä, sittemmin Sookien tappamista järjestellyt Arlene, joka löydetään pian kuolleena. Sookien joutuessa epäillyksi on ystävien apu tarpeen, onneksi heitä on paljon ja monta lajia, mutta niin on myös vihollisia.

     "Soita minulle uudelleen ennen loppuhuipennusta", langan toisesta päästä pyydettiin. "Haluan päästä nauttimaan siitä."
     "Sen jälkeen olemme hoitaneet osuutemme", keskivertomies sanoi. Kuulosti vähän siltä, että hän toivoi olevansa oikeassa. "Ja sinä maksat palkkion tileillemme. On ollut ilo tehdä yhteistyötä kanssasi." Hän ei kuulostanut tippaakaan vilpittömältä.
     "Ei", ääni sanoi. Puhetyyli kieli siitä, että puhuja oli vaikuttava ilmestys. Keskivertomiestä hirvitti. Hän oli nimittäin tavannut keskustelukumppaninsa. "Ei", ääni toisti. "Tarvitsen teitä vielä."

Päätösosa tuntui kokonaisuutena hieman kömpelöltä sarjan aiempien osien tyyliin verrattuna. Muut osat ovat olleet kerronnaltaan selvästi Sookie-keskeisiä ja pahisten nimet ovat olleet lukijalla tiedossa. Sookieen keskittyvät osuudet tuntuivat nytkin yhtä sujuvilta kuin ennenkin, mutta prologi ja muut liikemiehen ja henkivartijan/autonkuljettajan sekä hujopin ja keskivertomiehen eli tarinan pahisten osuudet olivat irrallisia, paikoin teennäisiä ja jopa sekavia. Nimien salaamisella ilmeisesti haettiin lisäjännitystä, mutta minusta se ei oikein toiminut. Nelikon henkilöllisyydet paljastettiin lopulta ikään kuin sivumainintana töksäyttäen, mutta ennen sitä jouduin välillä kertaamaan kuka heistä oli kuka ja mitä kukin heistä teki.

Valitettavasti kirja jäi myös tarinaltaan hienoiseksi pettymykseksi. Odotin päätösosasta dramaattisempaa, mutta nyt Sookien reaktiot kohtaamiinsa vastoinkäymisiin ja yleensäkin kaikkiin tapahtumiin, joita oli runsaasti, jäivät vähän vaisuiksi. Varsinkin mutkat miesrintamalla käsiteltiin yllättävän vähin tunnepurkauksin. Sookien miesvalinta oli kaiken säätämisen jälkeen ehkä hieman tylsä ja hätäisen tuntuinen (eikä muutenkaan minua hirveästi miellyttävä), mutta kyllä se silti vähän hymyilytti :)

Sarjan päättyminen ei aiheuttanut sen kummempaa tunnekuohua, en aio ostaa näitä itselleni enkä usko lukevani sarjaa uudelleen. Hyvää viihdettä niin kauan kuin sitä kesti. Tosin Maija vinkkaa arviossaan, että Harris palaa sarjan pariin pienimuotoisesti (liekö vielä julkaistu/suomennettu?), totta kai se täytyy lukea. Aion myös jossain vaiheessa katsoa kirjasarjan pohjalta tehdyn True Blood -sarjan loppuun sekä myös sen alun, joka minulta on näkemättä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sarkastisuuteni meni häneltä ohi, vaikka se virtasi vuolaana kuin Jordanjoki.

- - -

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille :)

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971-1997

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971-1997

WSOY, 2014 (1999)

325 sivua

suomentanut: Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori,

Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert

(Meddelande, 1998)

Luettu: 3.5.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä. Jansson on yksi suosikkikirjailijoitani ja olen vuosikaudet rakastanut hänen luomiaan muumeja, joten minulle oli itsestäänselvyys lukea juhlavuonna Janssonin kirjoja. Lukuvuoroaan on odottamassa niin muumiromaaneja, sarjakuvia kuin elämäkertakin, mutta päätin aloittaa juhlavuoden lukemalla Janssonin novellikokoelman.

Viesti pitää sisällään 32 novellia, joista 8 on julkaistu ensi kertaa tässä novellikokoelmassa ja loput aiemmissa novellikokelmissa Kuuntelija (6) , Nukkekaappi (5), Kevyt kantamus (4), Reilua peliä (3) ja Seuraleikki (6). Sana novelli kokoelman nimessä hämää hieman, sillä osa tarinoista on ennemmin henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia muistoja tai kirje- sekä viestikokoelmia kuin perinteisiä novelleja. Novellien aiheissa toistuu mm. perhesuhteet, taide, lapsuusmuistot, meri ja matkustaminen.

Alkuni novellikokoelman kanssa oli yllättäen hieman takkuinen, ehkä osasyynä oli vanha ailahtelevasti oireileva novelliallergiani, tai se, että tekstit olivat keskenään yllättävän erilaisia. Kokoelman ensimmäinen novelli Rakkaat enoni vaikutti hieman kömpelöltä ja pomppivalta enkä aistinut parista seuraavasta novellistakaan sitä minulle tutumpaa vahvaäänistä, tasaisen laadukasta tekstiä tuottavaa Janssonia. Silti luin minua vähiten miellyttävät tekstitkin ilolla läpi, lempikirjailijoitaan kun lukee yleensä hieman lempeämmin ja sallivammin silmin. Janssonin kohdalla se kannattaa, sillä koskaan ei tiedä milloin tulee vastaan joku ihana sanallinen helmi, viittaus muumeihin tai osuva elämänviisaus.

Tyttö roikkui sementtisäkkien vieressä katselemassa. Mitään merkittävää ei ollut tapahtunut sen jälkeen kun hän oppi tekemään voltin sukeltaessaan, ja nyt tuli kaikki yhtaikaa, hiekkajaalat ja vedenalaiset räjähdykset. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa samalla kertaa, se oli mahdotonta. Ensin ei tapahdu mitään eikä senkään perästä vielä mitään, ja sitten täytyy valita, se on kova pala.

Jos muutamat novellit (mm. Kirjeitä Konikovalle, Keskustelu Samuelin kanssa) jättivätkin minut ei nyt ehkä aivan kylmäksi, mutta viileäksi, oli mukana paljon hyviä novelleja (mm. Vene ja minä, Hiekkaa tuodaan, Kesälapsi) ja muutamia loistavia: Mustavalkoista oli tunnelmaltaan hiipivän uhkaava ja siinä oli jotain stephenkingmäisiä piirteitä, Viesti oli yksinkertaisuudessaan erittäin informatiivinen ja valaisi taiteilijan elämää ja työtä myös varjopuolelta, Kirjeenvaihtoa oli pakahduttavan kaunis, mutta hieman surusävytteinen. Yksi novelli oli kuitenkin ylitse muiden ja se oli Orava. Jos maailmassa olisi vain yksi novelli, se olisi tämä. Oravasta riittäisi luettavaa useampaan kertaan.

     Hän alkoi lakaista, huolellisesti ja rauhallisesti, hän lakaisi yleensä mielellään. Tämä oli rauhallinen päivä, päivä ilman kaksinpuheluja. Ei ollut mitään mitä puolustaa tai syyttää, kaikki oli katkaistua, kaikki sanat jotka olisivat voineet olla toisia sanoja tai vaikka vain hivenen verran liikahtaa ja johtaa suuriin muutoksiin. Oli vain lämmin tupa aamuvaloa täynnä, hän itse tässä lakaisemassa ja se ystävällinen ääni joka lähtee kahvista kun se kohta kiehuu. Huone neljine ikkunoineen kantoi luontaisen oikeutuksen leimaa, se oli turvallinen eikä mitenkään muistuttanut paikkaa jossa joku teljetään sisään tai jätetään ulos. Hän joi kahvinsa eikä ajatellut yhtään mitään, hän lepäsi.

Novelleihin oli jäänyt muutamia kirjoitusvirheitä, joiden myötä sanat ja lauseiden merkitys saattoi jopa muuttua, mutta yksi silmiinpistävimmistä virheistä oli kuitenkin pokkaripainoksen takakanteen päässyt virhe. Jansson ei syntynyt vuonna 1924 kuten takakannessa mainitaan vaan vuonna 1914. Hieman harmittava kömmähdys varsinkin kun kyseessä on Tove Janssonin juhlavuosi ja takakansitekstin alapuolelta löytyy  juhlavuoden Tove 100 -logo (kuva postauksen lopussa). Onneksi virhe ei kuitenkaan vähennä sisällön arvoa. Janssonin lämmintä, kuvailevaa, yllättävää ja monipuolista kieltä on ilo lukea.

Suosittelen nauttimaan kokoelman pieninä paloina, eri tunnelmia tunnustellen. Tähän sopivat Toven sanat Taidetta luonnossa -novellista: Tällaista näyttelyä ei voi ymmärtää yhtäkkiä, se täytyy ottaa hyvin hitaasti. Viestiä on luettu myös mm. Kannesta kanteen-, Erjan lukupäiväkirja sekä Koko lailla kirjallisesti -blogeissa.

Sitaattikunniamaininnan saa(jia on tällä kertaa kolme, koska Jansson nyt vain on aivan omaa luokkaansa):

Luulen että yksinäisyys voisi olla jotakin ihmeellistä jos on tarpeeksi varovainen.

Hampaitten harjaus sai jäädä, puut ja vedenkorkeus samaten, kaikki tyynni, hänen täytyi varoa tulemasta pikkumaiseksi.

Sateen verhot ja poimutukset ja uudet äärettömyydet, se jatkuu jatkumistaan, hipsii, suhisee ja hipsii katon yli, ei missään hoputtavaa aurinkoa joka liikkuu tuntien mukana huoneen halki, yli ikkunalaudan ja maton, merkkaa iltapäivän keinutuoliin ja katoaa hellankupuun punaisena kuin syytös.

- - -

Osallistun yhdessä monen muun kirjabloggarin kanssa Reeta Törrösen les! lue! -blogissaan ideoimaan lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus juhlavuoden aikana lukea Tove Janssonin tuotantoa ja blogata siitä.

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi