Siri Pettersen: Mätä

Siri Pettersen: Mätä

(Korpinkehät #2)

Jalava, 2016

  499 sivua

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist

(Råta, 2014)

Luettu: 15.6.2017

Mistä: kirjastosta

En yleensä ota kirjaston kirjoja mukaan ulkomaanmatkoille, mutta tein Mädän kohdalla poikkeuksen, en vain voinut jättää Hirkan tarinaa odottamaan viikoksi! Kertonee tarpeeksi Korpinkehät-sarjan vetovoimasta.

     Hirka oli tottunut yllättäviin hyökyihin. Siihen, että muistot valtasivat hänet. Mutta kaipuuseen hän ei koskaan tottunut. Rinnassa oleva aukko söi häntä päivä päivältä. Sadanviidenkymmenenneljän päivän ajan.
     Ainoa lohtu oli siinä, että Yminmaa oli nyt turvassa. Turvassa sokeilta nyt kun Hirka oli poissa.  Nyt kun mätää ei enää ollut.
     Mutta hänellä oli muistonsa. Lahjansa.
     Sydän alkoi lyödä rauhallisemmin. Tuli helpompi hengittää. Hän oli Hirka. Hän oli oikea. Hänen tavaransa olivat oikeita. Ne eivät vain kuuluneet tänne.
     Eivät tännekään.

Päädyttyään kivikehän kautta toiseen maailmaan ihmisten luo Hirka huomaa, että ei sekään paikka tunnu omalta, hän on yhä edelleen vieras, kummajainen muiden hännättömien joukossa. Ympäristö, tavat ja kieli ovat outoja eivätkä ihmiset ota häntä sen paremmin vastaan kuin yminväki, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Isä Brody ottaa Hirkan suojiinsa kirkkoonsa ja ystävä Jay yrittää opettaa häntä maa(ilma)n tavoille. Onneksi Hirkan mukana maailmasta toiseen matkannut Kuro-korppi muistuttaa menneestä, vaikka ei korvaakaan Rimeä. Toisaalla Rime totuttelee uuteen asemaansa Korpinkantajana, yhtenä Neuvoston jäsenenä. Niin Hirka kuin Rimekin huomaavat, että väen vanhat uskomukset ja tarinat odininlapsista, mädästä ja sokeista eivät pidäkään täysin paikkaansa. Hirka saa selville lisää alkuperästään ja ymmärtää olevansa osa tuhatvuotista taistelua, joka ei ole vieläkään ohi.

Hyppäys Odininlapsen Yminmaasta Mädän ihmisten kuolevaan maailmaan tuntui suurelta, olisin halunnut vielä jäädä Yminmaahan, tietää lisää väestä, Neuvostosta, historiasta ja tarinoista. Yminmaan outous ja erilaisuus kiehtoi, mutta ei oma maailmammekaan näyttäydy ihan samanlaisena Hirkan silmin katsottuna. Eikä se täysin samanlainen olekaan. Pettersen luo ihmisten sekaan veriorjia, Dreyrejä, Umpireja, olentoja, joista osa muistuttaa enemmän ja osa vähemmän ihmisiä. Pettersen ei kiepauta vain tapahtumapaikkaa uusiksi vaan hän sekoittaa pakkaa muutenkin isolla kädellä ja molempien maailmojen ja myös henkilöiden perustuksia ravistellaan kunnolla.

Ihastelin jo Odininlapsen kohdalla Pettersenin sujuvaa kerrontaa ja sama taituruus jatkui Mädän kohdalla. Pettersen kuljettaa tarinaa taitavasti myös ajallisesti. Esimerkiksi kun näkökulma vaihtuu Rimestä Hirkaan ei aika pysähdy Rimen kohdalla vaan kun kerronta palaa Rimeen on aika kulunut ja tarinassa hypätään hieman eteen päin sen sijaan että kerrontaa jatkettaisiin siitä mihin aiemmin Rimen kohdalla jäätiin. Tämä tekee tarinasta hieman haastavamman seurata, mutta samalla kiinnostavamman ja elävämmän. Lukija saa itse oivaltaa yhteyksiä ja täyttää aukkoja.

Joskus nuorten aikuisten kirjojen juonet kärsivät ennalta arvattavuudesta ja kliseistä, mutta nämä piirteet tuntuvat puuttuvan Korpinkehät-sarjasta täysin. Mikään ei ole varmaa, kaikki voi muuttua joksikin ihan muuksi. Rakkautta on, mutta ilman äitelää siirappia. Siispä odotankin innolla mitä trilogian viimeinen osa pitää sisällään, varaus on jo vetämässä kirjastossa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hirka ei pelännyt aaveita. Hän oli itsekin sellainen.