Gillian Philip: Sudenmyrkky
(Kapinaenkelit #3)
Alligaattori, 2017
408 sivua
Suomentanut: Jussi Hirvi
(Wolfsbane, 2012)
Luettu: 23.2.2019
Mistä: pyydetty arvostelukappale
Ai että odottavan aika on pitkä, varsinkin jos ei ole pitänyt silmiään tarkasti auki ja kirjan julkaisu on mennyt ihan ohi... Nyt viimein pääsin jatkamaan kapinaenkeleiden parissa. Ensin piti kuitenkin ottaa pieni kertauskurssi selaamalla aiemmat osat, Tulimieli ja Verikivi.
Nuori Rory yrittää näyttää hyvältä ja arvolliselta sitheltä isänsä silmissä ja samaan aikaan hänen on pidettävä yllä oman kansansa toivoa, onhan hän ennustusten lupaama Verikivi, ihmisten ja sithejen maailmat toisistaan erottavan Hunnun pelastaja. Välillä taakka kasvaa liian raskaaksi ja Roryn on päästävä tuulettumaan. Onneksi Huntu taipuu hänen käsissään ja tarjoaa pakopaikan toiselta puolelta, ihmisten maailmasta. Yhdellä näistä karkuretkistä Rory tapaa nuoren, kaltoin kohdellun Hannahin, jonka hän ottaa mukaansa Hunnun toiselle puolen. Vaikka Hannah pääsee pakoon kasvatti-isänsä ahdistelua ei elo sithejen maailmassa ole sen auvoisempaa. Kuningatar Kate NicNivenin juonittelut käyvät ovelammiksi ja ulottuvat koko ajan lähemmäs, sota kuningattaren ja Seth MacGregorin klaanien välillä käy yhä raaemmaksi, aika on käymässä vähiin.
Kapinaenkelit olisi ehdottomasti parhaimmillaan peräkkäin luettuna. Siitä huolimatta, että pikaluin edelliset osat ennen Sudenmyrkkyyn tarttumista tuntui, että osa henkilöistä ja aiemmista tapahtumista ehti silti unohtua. En edelleenkään ole ihan kartalla esimerkiksi selkyreistä, ovatko he vihollisia vai jonkinlaisia apureita kuljettamaan sithejä tuonpuoleiseen? Entä sitten aika? Se kulkee eri tahtiin eri puolilla Huntua, kieppuu ja kiihdyttää. Ja sitten vielä salaperäinen Huntu, joka on vähän kuin aika, molemmat saattavat karata käsistä jos et ole tarkkana (ja jos et satu olemaan Rory, jolla on taito käsitellä Huntua ja joka pitää sitä hetkittäin vähän kuin leikkikalunaan). Pidän siitä miten aika on kuvattu ja liitetty tarinaan, välillä ollaan hyvin tiiviisti tässä hetkessä ja välillä ympäristö on jotenkin ajaton, irrallaan aikajanalta. Myös henkilöt ovat omalla tavallaan iättömiä, teinit tuntuvat aikuisilta ja monta sataa vuotta vanhat sithet taas teineiltä tai nuorilta aikuisilta. Ja entä vesihevoset sitten, siinä vasta ärhäköitä ja kiinnostavia otuksia!
Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, joka puolella tapahtuu koko ajan ja lukija saa olla tarkkana kenen kengissä kulloinkin kuljetaan. Vauhdista huolimatta tarinassa ei ole ryntäilyn makua vaan juoni kulkee hallitusti henkilöstä, tapahtumasta ja maailmasta toiseen. Muutamissa paikoissa pistetään mutkat suoriksi eikä liiemmin pohjusteta ja lämmitellä ennen juonenkäännettä. Esimerkiksi Sethin ja Finnin välinen asetelma muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Lopussa tulee yllättäen hieman hitaampi vaihe, mutta sitten taas vauhti kasvaa ja päättyy koukkuun, lupaukseen uudesta, takuulla vauhdikkaasta jatkosta.
Oli todella vaikea laskea Sudenmyrkkyä käsistä, olisi tehnyt mieli ahmaista se yhdellä istumalla loppuun ja toisaalta lopun lähestyessä olisi tehnyt mieli hidastella. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Sarjaan on ilmestynyt englanniksi neljäs osa, jonka suomennosta odotan innolla!
Nuori Rory yrittää näyttää hyvältä ja arvolliselta sitheltä isänsä silmissä ja samaan aikaan hänen on pidettävä yllä oman kansansa toivoa, onhan hän ennustusten lupaama Verikivi, ihmisten ja sithejen maailmat toisistaan erottavan Hunnun pelastaja. Välillä taakka kasvaa liian raskaaksi ja Roryn on päästävä tuulettumaan. Onneksi Huntu taipuu hänen käsissään ja tarjoaa pakopaikan toiselta puolelta, ihmisten maailmasta. Yhdellä näistä karkuretkistä Rory tapaa nuoren, kaltoin kohdellun Hannahin, jonka hän ottaa mukaansa Hunnun toiselle puolen. Vaikka Hannah pääsee pakoon kasvatti-isänsä ahdistelua ei elo sithejen maailmassa ole sen auvoisempaa. Kuningatar Kate NicNivenin juonittelut käyvät ovelammiksi ja ulottuvat koko ajan lähemmäs, sota kuningattaren ja Seth MacGregorin klaanien välillä käy yhä raaemmaksi, aika on käymässä vähiin.
"Iolaire." Epäröin taas. "Olen pahoillani. Kaiken tämän tappamisen vuoksi. Omasta osuudestani."
"Rory, olemme sodassa." Iolaire hymyili minulle lempeästi. "Ja tapoimme toisiamme jo vuosisatoja sitten, ennen kuin sinua olikaan. Se on osa ihmisluontoa."
"En edes tiedä, kuinka sen pirun Hunnun voisi korjata. Vähän kuin minun odotettaisiin luovan joku upea kuvakudos, enkä hallitse edes ristipistoa."
"Voi Rory. Et voi muuta kuin elää ja tehdä parhaasi, ihan kuin me muutkin."
Kapinaenkelit olisi ehdottomasti parhaimmillaan peräkkäin luettuna. Siitä huolimatta, että pikaluin edelliset osat ennen Sudenmyrkkyyn tarttumista tuntui, että osa henkilöistä ja aiemmista tapahtumista ehti silti unohtua. En edelleenkään ole ihan kartalla esimerkiksi selkyreistä, ovatko he vihollisia vai jonkinlaisia apureita kuljettamaan sithejä tuonpuoleiseen? Entä sitten aika? Se kulkee eri tahtiin eri puolilla Huntua, kieppuu ja kiihdyttää. Ja sitten vielä salaperäinen Huntu, joka on vähän kuin aika, molemmat saattavat karata käsistä jos et ole tarkkana (ja jos et satu olemaan Rory, jolla on taito käsitellä Huntua ja joka pitää sitä hetkittäin vähän kuin leikkikalunaan). Pidän siitä miten aika on kuvattu ja liitetty tarinaan, välillä ollaan hyvin tiiviisti tässä hetkessä ja välillä ympäristö on jotenkin ajaton, irrallaan aikajanalta. Myös henkilöt ovat omalla tavallaan iättömiä, teinit tuntuvat aikuisilta ja monta sataa vuotta vanhat sithet taas teineiltä tai nuorilta aikuisilta. Ja entä vesihevoset sitten, siinä vasta ärhäköitä ja kiinnostavia otuksia!
Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, joka puolella tapahtuu koko ajan ja lukija saa olla tarkkana kenen kengissä kulloinkin kuljetaan. Vauhdista huolimatta tarinassa ei ole ryntäilyn makua vaan juoni kulkee hallitusti henkilöstä, tapahtumasta ja maailmasta toiseen. Muutamissa paikoissa pistetään mutkat suoriksi eikä liiemmin pohjusteta ja lämmitellä ennen juonenkäännettä. Esimerkiksi Sethin ja Finnin välinen asetelma muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Lopussa tulee yllättäen hieman hitaampi vaihe, mutta sitten taas vauhti kasvaa ja päättyy koukkuun, lupaukseen uudesta, takuulla vauhdikkaasta jatkosta.
Oli todella vaikea laskea Sudenmyrkkyä käsistä, olisi tehnyt mieli ahmaista se yhdellä istumalla loppuun ja toisaalta lopun lähestyessä olisi tehnyt mieli hidastella. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Sarjaan on ilmestynyt englanniksi neljäs osa, jonka suomennosta odotan innolla!
Sitaattikunniamaininnan saa:
"Et ole velkaa kuolleille, Finn. Jos olisimme, elämämme ei ikinä olisi omissa käsissämme."
Pohjoinen lukuhaaste 2019: 25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana
Helmet-lukuhaaste 2019: 37. Pienkustantamon julkaisu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti