tiistai 30. joulukuuta 2014

Gillian Philip: Verikivi



Gillian Philip: Verikivi
(Kapinaenkelit #2)
Alligaattori, 2014
376 sivua
suomentanut: Jussi Hirvi
(Bloodstone, 2011)
Luettu: 29.12.2014
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloittanut Tulimieli osoittautui ehdottomasti yhdeksi lukukesäni positiivisista yllättäjistä. Onneksi seuraavan osan suomennosta ei tarvinnut odottaa kauaa vaan pääsin pian uudestaan Sethin ja Conalin matkaan. Kieltämättä veljeksiä ehti jo tulla vähän ikävä. Koska kyseessä on sarjan toinen osa saattaa arvio sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia, lukeminen siis omalla vastuulla.

     On mahdotonta vastustaa johonkin kuulumisen tunnetta. Se elää muistona luissa, se imeytyy ytimiin. Sitä vastaan voi taistella niin kauan kuin haluaa - ja jumalat tietävät, että taistelinkin, ja paljon kauemminkin kuin olisin halunnut - mutta sitä ei voi voittaa. Voi vain pitää kasvonsa vedenpinnan yläpuolella, voi yrittää hengittää, vaikka paikkaan kuulumisen tunne vetää hiuksista kohti pohjaa.
     Olin alkanut jo hukkua. Tiesin sen nyt. 

Kuningatar Kate on karkottanut Sethin ja Conalin sithejen maailmasta ihmisten maailmaan etsimään Verikiveä, ennustuksessa mainittua talismaania. Ennustuksen mukaan Verikiven avulla voi pelastaa Hunnun, joka erottaa keijujen ja ihmisten maailmat toisistaan, mutta Katen tavoitteena on Hunnun lopullinen hajottaminen, maailmojen yhdistäminen ja ihmisten alistaminen valtaansa. Veljekset ovat jatkaneet etsintää satojen vuosien ajan, poistuen hetkittäin omaan maailmaansa helpottaakseen koti-ikäväänsä, mutta yhdellä käynnillä on kohtalokkaat seuraukset. Aika on käymässä vähiin ja 2000-luvulla Huntu repeilee jo liitoksissaan. Täyskuolevaisten on vaikea huomata sithejä, mutta yllättäen nuori varas Jed kiinnittää huomionsa Finniin, Conalin sisaren Stellan ja Aonghasin tyttäreen. Nuoret ystävystyvät ja Finn esittelee pojan myös perheelleen, Jed ei kuitenkaan tunnu muistavan Sethiä, vaikka he ovat tavanneet aiemminkin. Jed on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään Rorysta, mutta hänellä ei ole aavistustakaan kuinka pitkälle joutuu menemään suojellakseen veljeään.

Kun Tulimieli tempaisi alusta asti tiiviisti mukaansa oli Verikiven alku (oikeastaan puoliväliin saakka) jotenkin tahmea, tarina tempoilee ja poukkoilee moneen suuntaan ja tapahtumista oli vaikea saada kiinni. Kerrontaa kuljetetaan Sethin lisäksi Finnin ja Jedin näkökulmasta, mutta ratkaisu ei tunnu kovin toimivalta. Seth on edelleen vahva kertoja, joka vie tarinaa sujuvasti eteenpäin kun taas Finnin ja Jedin mukaan nimetyt luvut ovat sekavampia. Finnin ja Jedin persoonat pääsevät kuitenkin hiljalleen esille ja samalla heidän osuutensa toimivat paremmin.

Verikiven juoni on siis runsas ja osa yksittäisistä tapahtumista jää väistämättä ohuemmiksi. Esimerkiksi Leonoran rooli tapahtumien kulussa on merkittävä, mutta hänen tekemänsä valinnan perustelut ja asian käsitteleminen ohitetaan lähes kokonaan. Irralliseksi jäävät myös yhdessä kohtauksessa vilahtavat selkyrit, viholliset, joiden ulkonäkö kuvataan lyhyesti, mutta joiden taustoja ei selitetä samaan tapaan kuin lammyrien taustat Tulimielessä.

Puolivälissä tarina selkiytyy, syyt ja seuraukset alkavat näkyä. Kirja imaisee viimein mukaansa, jos ei yhtä vahvasti niin ainakin lähes samalla teholla kuin Tulimieli. En enää kiinnitä huomiotani pieniin juonenmutkien oikaisuihin tai ristiriitaisuuksiin, ne tuntuvat sivuseikoilta kun tapahtumat vyöryvät päälle. Philip kieputtaa juonta mukavasti ja tarjoilee väliin sellaisia ratkaisuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa tai pelätä. Philip ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Pidän kovasti tällaisista (nuorten) kirjoista, joissa tehdään koviakin ratkaisuja eikä mennä siitä missä aita on matalin tai missä on ruusunpunaisin loppuratkaisu. Kirja osoittautui paljon paremmaksi kuin alusta aavistelin. Tekisi oikeastaan mieli lukea kirja uudelleen kun loppuratkaisu on selvillä. Seuraavaa osaa odotellessa!


Sitaattikunniamaininnan saa (ajankohtaan sopiva):

Raketit räjähtelivät yötaivaalla kuin miljoona ilmaan heitettyä jalokiveä, kuin kipinäkukat, jotka hetkeksi levittäytyivät yön mustalle tyynylle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti