maanantai 31. lokakuuta 2016

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy



Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy
Like, 2011
412 sivua
Suomentanut: Ilkka Salmenpohja
(I Am Ozzy, 2009)
Luettu: 30.10.2016
Mistä: oma ostos


En muista kumman (oma)elämäkerrasta kiinnostuin ensin, Ozzy vai Sharon Osbournen, mutta Sharonin Täysillä - omaelämäkerta tuli luettua jo aeb (aikaan ennen blogia). Nyt viimein oli Ozzyn Minä, Ozzy -teoksen vuoro. Ozzy Osbournen kirja sopii näin halloweeniin oikein hyvin, onhan häntä kutsuttu pimeyden prinssiksi (lue kirja niin tiedät miksi). Tosin lukuajoitus oli puhdas sattuma.

"Soittakaa Paranoid!" Tuttu lause niin rokkifestareilta kuin klubikeikoilta eikä ole edes niin väliä vaikka esiintyjä ei edustaisikaan raskaampaa musiikkia. Black Sabbathin biisi on klassikko, jonka tuntevat lähes kaikki. Minä, Ozzy kertoo brittiläisen John Osbournen matkasta työläisperheen rivitalokodista musiikin maailmaan ja sitä kautta kuuluisuuteen, Black Sabbathin perustajaksi ja keulakuvaksi, soolotähdeksi ja tv-persoonaksi. 

Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen - tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.



Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut... *

----
* Muut saattavat muistaa kirjassa esitetyt jutut toisin. Mikä minä olen heidän näkemyksiään kiistämään. Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana olen vetänyt viinaa, kokaiinia, happoa, Quaaludeja, liimaa, yskänlääkkeitä, heroiinia, Rohypnolia, Klonopinia, Vicodinia ja muita raskaansarjan päänsekoittajia, joita on iian monta lueteltavaksi tässä alaviitteessä. Useammin kuin kerran olen heilunut samanaikaisesti kaikkien edellä mainittuen aineiden vaikutuksen alaisena. Sanotaan vaikka niin, että en todellakaan ole mikään kävelevä tietosanakirja. Lukemanne kirja on koottu niistä sirpaleista, jotka hyytelöksi muuttuneet aivoni suostuivat luovuttamaan, kun yritin hahmotella elämäntarinaani. Jotain jäi käteen, mutta paljon unohtui.
 
Aika koukuttava (sic) alku! Ozzy Osbourne ei ole säästellyt itseään avatessaan elämäänsä kirjaa varten. Hän kertoo rehellisesti ja suorasanaisesti nuorena tekemistään rötöksistä, alkoholi- ja huumeongelmastaan sekä sen lieveilmiöistä, rappiosta, sekoilusta, avioliitto- ja terveysongelmista. Ozzy kertoo rehellisesti myös työstään. Pitkällä uralla on tullut vastaan monenlaisia ongelmia ja toimimattomia työsuhteita, mutta Ozzy ei keskity arvostelemaan toisia osapuolia vaan ottaa itsekin vastuun tapahtuneista. Hän osaa myös nauraa itselleen. Tuntuu, että Ozzy päästää kirjassaan lukijan lähelle itseään, iholle. Myös Ozzyn perhe ja läheiset tulevat tutuiksi, hän puhuu erittäin kauniisti perheestään ja varsinkin vaimostaan Sharonista. Jos kirjan perusteella pitäisi määrittää Ozzy Osbournen maailmankuva kolmella sanalla ne olisivat perhe, päihteet ja musiikki, mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Ilmeisesti en osaa tehdä mitään kohtuudella.

Kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa Ozzyn elämästä ja urasta, mutta monessa kohtaa tekstiä lukee silmät hämmästyksestä pyöreinä. Jestas mitä juttuja! Välillä oli pakko pysähtyä miettimään onko puoletkaan Ozzyn tarinoinnista totta vai vain kokaiini- tai muissa pöllyissä mieleen jääneitä mukamuistoja. Luin kirjaa mm. kirjastossa ja hihittelin ja hytkyin mm. Ozzyn maalaiselämälle ja ratsastusmatkalle läheiseen pubiin. Hyvä etten hirnunut ääneen. Jos Ozzyn sekoilut ovatkin alussa huomionhakuisia tempauksia ja humalaisen harmitonta häsläämistä tai vahinkoja ovat myöhemmät tapahtumat myös surullista luettavaa. Kuinka alas addiktioista kärsivä ihminen voi päästää itsensä? Kuinka sokeaksi omalle toiminnalleen voi tulla? Onneksi Ozzy on eräänlainen lääketieteellinen ihme, edelleen hengissä hurjan kemikaalikuormituksen jälkeen ja toivottavasti vielä pitkään kirjassa mainitsemiensa elämäntapamuutosten ja lääkityksen (oireenmukaisen, ei päihtymistarkoituksessa otetun) avustuksella.

Pitkä odotus palkittiin siis herkullisella lukukokemuksella. Minä, Ozzy on uskomaton, värikäs ja vauhdikas, Ozzyn näköinen ja kerrassaan ahmittava.


Sitaattikunniamaininnan saa (kuvateksti, jossa Ozzy kaataa vettä päälleen. Itseironiaa? Surullisen lähellä totuutta?):

Juominen oli edelleen ongelma.
     En löytänyt suutani. 

Iin kirjaston lukuhaaste: 4. Jokin elämäkerta
TBR 23/100

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka



Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka
WSOY, 2016
184 sivua
Luettu: 23.10.2016
Mistä: kirjastosta


Olen viime aikoina kirjastossa käydessäni jumittunut pitkiksi ajoiksi uutuuskirjojen ständin ääreen ihastelemaan kansia sekä silmäilemään takakannen tekstejä ja sisältöjä. Joko kirjaston henkilökunnan kirjamaku natsaa omaani tai sitten tänä vuonna vain on ilmestynyt useita kiinnostavia uutuuksia niin kuin nyt tämäkin Niemisen kirja. Katsokaa nyt tuota kantta ja nimeä! Kaiho Nieminen on minulle uusi tuttavuus, mutta Ihmissuden kronikka on jo hänen 18. teoksensa.

On vuosi 1616. Kuninkaan sanansaattajat kulkevat läpi kylien viemässä rauhanneuvottelun viestejä. Kylissä pelätään seuruetta sillä he vievät ohikulkiessaan asukkailta siat, lampaat ja lehmät ruuaksi sekä hevoset ja vaikka härät kulkuvälineiksi jos ei hevosta ole saatavilla. Matti Jurvanen on yksi kyläläisistä, jonka hevosen saattue ottaa käyttöönsä. Matti lähtee miesten matkaan turvatakseen hevosensa kulkua ja saattaakseen sen takaisin. Usean päivän pituiseksi venähtävä matka käynnistää tapahtumien ketjun, jonka seurauksena perheellisestä miehestä tulee metsässä ja metsästä elävä yksinäinen erakko, kyläläisten kauhu.

     Tuomas tuli ja Tapanin jälkeen talvi sen turkiksi. Pitkinä, pimeinä selkäviikkoina ei taivas suostunut antamaan valoaan kuin tarpeiden mukaan. Mutta eivät kontiot talvipesissään valoa tarvinneet. Ja puolipäivän sinisillä mies ehti hakea ansoiltaan hiillokselle tuoretta lihaa. Eikä sitten muuta kuin makoilet kylläisenä pehmeillä sammalilla, paksujen lampaannahkavällyjen alla ja odottelet seuraavan päivän nousua.

Tarinan päähenkilö Matti Jurvanen on köyhä talonpoika, joka yrittää selvitä kovasta talvesta ja pitää perheensä sekä itsensä hengissä. Tarinaan on lisätty aikakirjaosioita, joissa on yleistä kerrontaa ajasta, mutta joissa käsitellään myös Jurvasta ja tämän poikaa. Ääneen pääsee myös hollantilainen Andries van Wouw matkakertomuksensa kautta. Van Wouw kuuluu Hollannin hallitsijan edustajana ylempään luokkaan ja tarkkailee tapahtumia ulkopuolisen silmin, hämmästellen sitä kuinka sivistymätöntä ja raakaa väkeä tämän kylmän maan kylissä asuu, vaikka hän itse on osa joukkoa, joka vie köyhiltä leivän suusta.

Asetelmasta tulee mieleen Aki Ollikaisen upea Nälkävuosi, vaikka kirjojen tapahtumat sijoittuvatkin eri vuosisadoille. Molemmissa tarinoissa tapahtumia tarkastellaan kahdesta ääripäästä, kansan tasolta köyhyydestä ja kurjuudesta sekä korkealta yltäkylläisyyden ja varakkuuden jalustalta. Kummatkin osapuolet tekevät vääryyttä, mutta kumman vääryys on oikeutetumpaa, vähemmän väärää? Ihmissuden kronikkaa lukiessa päällimmäisenä ajatuksena on se kuinka ihminen on toiselle ihmiselle peto.

Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti. Pirulle piirretään viiskantoja, ajan kulumisesta puhuttaessa ei mainita päivämääriä vaan puheissa esiintyy esimerkiksi Jaakon päivä ja Tapani, naimaton pari tuomitaan maksamaan huoruusrikoksesta sakkoja kruunulle ja sairauksista sekä kuolemista syytetään vaikka nyt sitten sarvipäistä ihmissutta. Osa sanoista kuten huovi, rappari ja hilpara olivat outoja ja herättivät ihmetystä, kulkku sentään oli tuttu, kiitos Kalle Päätalon. Murresanat toivat tarinaan elävyyttä ja henkilöiden erilaiset puhetyylit korostavat heidän elintasoerojaan. Aikakirjaosiot olivat hieman ristiriitaisia, toisaalta ne antoivat lisätietoa ajasta, mutta toisaalta osa niiden kerronnasta tuntui etäännyttävän tarinaa kauemmas keskiöstä, Matti Jurvasesta.

Odotin nimen perusteella yliluonnollista tarinaa, mutta sain jotain aivan muuta. Ihmissuden kronikka oli hieno ja erilainen lukukokemus, kiinnostava matka menneeseen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos oikea aika ei kutsumalla tule, niin tulkoon ajallaan.
 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Stephen King: Tohtori Uni



Stephen King: Tohtori Uni
Tammi, 2014
527 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Doctor Sleep, 2013)
Luettu: 17.10.2016
Mistä: oma ostos


Ellei elämä pakota häntä lyhentämään antennejaan hänestä tulee varmaan melkoinen mies. Näin sanoi eräs tohtori Edmonds pienestä Danny Torrancesta Hohdossa. Miten Dannylle sitten kävi? Vihdoinkin, vuosien jälkeen Stephen King viimein paljastaa sen. En malttanut lämmitellä Hohdon jälkihehkussa kovin kauaa vaan aloitin saman tien jatko-osan lukemisen.

Aikaa on kulunut ja Hotelli Overlookin kauhuista hengissä selvinnyt poika on kasvanut aikuiseksi. Dan on yrittänyt lyhentää antennejaan, yrittänyt oikein kovasti, tehnyt kaikkensa hukuttaakseen koko kirotun kyvyn. Viina turruttaa hohdon, piilottaa kuolleet näkyvistä, mutta näyt kärkkyvät yhä kintereillä jos ei pidä varaansa. Alkoholistin aallonpohjaan rysäytettyään Dan jättää taas kaiken taakseen. Saavuttuaan Frazieriin Danin vanha ystävä Tony puhuu hänelle pitkästä aikaa kehottaen Dania jäämään kaupunkiin. Dan tekee työtä käskettyä, sillä hän on tottunut kuuntelemaan Tonya. On aika ryhdistäytyä, ottaa elämä haltuun ja kestää selvänä kyvyn tuomat näyt kuten kärpäset uuden ystävän kasvoilla tai kadulla pyörivä hattu ja sitä seuraavat painajaiset.

     "Pysy kaukana siitä hattupäisestä naisesta, Nallekarhu"
     Mistä hatusta puhut? hän olisi voinut kysyä, mutta miksi nähdä se vaiva? Hän tiesi hatun, josta Deenie puhui, koska hän oli nähnyt sen kierivän jalkakäytävällä. Päältäpäin musta kuin synti, sisältä silkillä vuorattu.
     "Hän on Helvetinlinnan kuningatarnarttu. Hän syö sinut elävältä, jos hypit hänen silmilleen".
Dan käänsi päätään. Hän ei malttanut olla kääntämättä. Deenie istui hänen takanaan viemärissä ja oli kietonut pummin huovan alastomille harteilleen. Hänen märät hiuksensa oilvat takertuneet poskiin. Kasvot olivat turvoksissa ja valuivat vettä. Hänen silmänsä olivat sameat. Hän oli kuollut, oli kai maannut haudassa jo vuosia. 

Samaan aikaan toisaalla Tosi solmu, tiivis joukko harmittoman näköisiä karavaanareita kulkee ympäri maata etsien uusia jäseniä ja ennen kaikkea ravintoa, mutta ei mitä tahansa murkinaa vaan a-luokan höyryä. Sitten on vielä Abra, pieni tyttö, joka tuntuu aistivan onnettomuudet ja joka osaa outoja temppuja. Dick Hallorann opetti Danny-pojalle hohdon hallintaa, nyt on Danin vuoro antaa opit eteenpäin ja maksaa velkansa. Dan on Tohtori Unena tottunut auttamaan ihmisiä kuolemaan, mutta nyt hänen täytyy auttaa Abraa elämään.

Tarinassa ei hypätä suoraan Outlookista Danin aikuisuuteen vaan ensin vietetään vielä hetki pienen Dannyn kanssa, pelokkaan pojan, joka ei onnistu karkottamaan Outlookin aaveita kannoiltaan vaan tarvitsee Tonyn lisäksi todellisen ystävänsä Dickin apua. Torrancen perheen vaiheista ja Dannyn kasvamisesta olisi mielellään lukenut useamman kirjan, mutta King ei valinnut moniosaisen sarjan tietä vaan harppaa vuosikymmenien päähän. King esittelee aikuisen Danin, kovin paljon isänsä kaltaisen alkoholisoituneen ja ajoittain äkkipikaisen miehen, josta on kuitenkin helppo pitää. Danin pinnan alla ei ole pahuutta, ei edes liiemmin katkeruutta kuten voisi rankan lapsuuden jälkeen odottaa.

Oli hyvä, että luin Hohdon ensin sillä sen tapahtumiin viitattiin tarinassa useasti. Tuskastelin Hohdon suomennosta, mutta Tohtori Uni eteni onneksi sujuvasti kuten Ilkka Rekiaron King-suomennokset yleensä. Tohtori Uni on onnistunut jatko-osa, vaikka se ei yllä aivan yhtä hyytävään tunnelmaan kuin Hohto. King onnistuu pelottelemaan vanhoilla aaveilla, mutta samalla hän esittelee ehtymättömästä arkustaan jälleen uuden pahuuden lajin. Huomasin tien päällä katsovani kaksi kertaa suurta asuntoautoa ja miettiväni Tosi solmua... King yllättää jälleen, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan hänellä vuosikymmenten kokemus lukijoidensa pelottelusta ja koukuttamisesta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma pitää tavalla tai toisella asiat tasapainossa.


Sekä Musta torni -sarjasta tuttu lause, tällä kertaa Dan Torrancen lausumana:

"On olemassa muitakin maailmoja kuin tämä."

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Enid Blyton: Viisikko vanhassa majakassa



Enid Blyton: Viiskko vanhassa majakassa (#19)
Tammi, 2005
151 sivua
Suomentanut: Heidi Järvenpää
(Five Go to Demon´s Rocks, 1961)
Luettu: 9.10.2016
Mistä: kirjastosta


Pieni välipala Kingien lomassa eli vähän keveämpää jännitystä Viisikon muodossa. Taisi olla ensimmäinen lukukerta, en ainakaan muista lukeneeni tätä osaa aiemmin.

Paulin kotona on ahdasta kun sekä Viisikko että Paulin isän professoriystävä alati autoa leikkivän lapsensa kanssa saapuvat yhtä aikaa Kirrin Cottageen. Äänekäs lapsijoukko, koira, apina ja työskentelevä tiedemieskaksikko samassa talossa on huono yhdistelmä. Professori Haylingin poika Hurina omistaa Paholaisen karikolla sijaitsevan vanhan majakan, jonne lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina lähtevät, jotta lapset ja miehet eivät häiritse toisiaan. Matkalla majakalle autonkuljettaja kertoo Paholaisen karikolla asuvasta isovaaristaan, joka voisi kertoa lapsille jännittäviä tarinoita. Lapset etsivät Jeremias Booglen käsiinsä ja saavat kuulla vanhukselta karikon historiasta, rantarosvoista ja heidän luolastaan, tuhoutuvista laivoista sekä piilotetusta aarteesta. Lapset kiinnostuvat aarteen etsinnästä, mutta he eivät ole ainoat, jotka aarretta havittelevat.

      Selvä! Jätämme Timin tänne vahtimaan ja menemme koko joukko katsomaan luolia, Leo sanoi.
     Toivottavasti se toinen roikale... Emil vai mikä hänen nimensä oli... ei saa raivokohtausta ja työnnä meitä veteen, Anne sanoi.
     Älä hassuttele, Leo sanoi. - Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Parasta olla varuillaan.

Vanhassa majakassa oli hieman toiston tuntua tai ainakin jonkinlaisia kaikuja muista kirjoista. Luolastoja sekä hylkyjä ja niitä rosvoavia rikollisia on ollut aiemmissakin Viisikko-seikkailuissa, mutta vaikka elementit ovat tuttuja löytyy tarinasta myös tuoreutta ja jännitystä. Koin paikoitellen myös ahtaan paikan kammoa. Lapset ovat jos jonkinlaisessa vaarassa, välillä uhkana ovat pahat ihmiset ja välillä taas luonnonilmiöt.

Joitakin Viisikkoja voi lukea lähestulkoon ajattomina kun taas joissakin osissa kuten tässä ajan kuluminen hyppää selvästi esille. Vanhemmat eivät vie lapsia majakalle itse omilla autoillaan vaan lapset tilaavat autonkuljettajan ja auton viemään heidät perille. Lapset lähtevät (jälleen kerran keskenään) usean yön retkelle ja yhteydenpitovälineenä ei suinkaan ole puhelin saati kännykät kuten nykyään vaan kotiväelle viestitään päivittäin postikortein. Liekö ajan henkeä sekin, että lyhyelläkin matkalla (samalla rannikolla noin viidentoista kilometrin päässä länteen päin) pysähdytään välillä syömään eväitä. Lapset saavat myös ostaa tupakkaa, tosin tässä osassa lapset eivät ota itse ostosta mukaansa vaan tupakka jää kauppaan odottamaan Jeremias Booglea.

Kivinen karikko, majakka, tuulen ulvonta, aaltojen pärskeet, herkulliset eväät ja ystävät. Kyllä kelpaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:
Pahuksen varas! Minä kun juuri haaveilin mukavasta rauhallisesta lukuillasta!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Stephen King: Hohto



Stephen King: Hohto
WSOY, 1993
512 sivua
Suomentanut: Pentti Isomursu
(The Shining, 1977)
Luettu: 29.9.2016
Mistä: oma ostos


King-lukujärjestyksessäni olisi ollut vuorossa Tohtori Uni, Hohdon jatko-osa, mutta koska Hohdon viimeisimmästä lukukerrasta on jo aikaa päätin lukea sen ensin. Sitä paitsi Stanley Kubrickin ohjaama ja Jack Nicholsonin tähdittämä samanniminen elokuva (josta muuten King itse ei pitänyt) on sekoittanut muistikuvani kirjasta, joten uudelleenluku oli paikallaan.

Torrancen perheessä ollaan tiukilla. Perheen isä Jack on menettänyt opettajan virkansa Vermontissa ja melkein myös perheensä. Viime hetkellä Jack tekee korjausliikkeen ja saa vaimoltaan Wendyltä vielä mahdollisuuden ja ystävänsä avustuksella uuden työpaikan kun Coloradon vuoristossa sijaitsevaan hotelli Overlookiin tarvitaan talvikaudeksi talonmiestä. Hotelli on suljettu lokakuusta toukokuuhun ja vieläpä eristyksissä osan aikaa lumen vuoksi. Siellä Jackin on hyvä rauhoittaa tilanne, kirjoittaa loppuun keskeneräinen näytelmä ja saada perhe-elämänsä taas raiteilleen. Niin Torrancen perhe pakkaa tavaransa ja matkustaa Overlookiin.

     Ja sittiäisestä joka kulki nyt varmemmin kun nousu oli loivennut, hän katseli isän ja äidin välistä tielle joka alkoi oieta ja tuon tuosta vilautti näkyviin Overlook-hotellin, sen lännenpuolen ikkunoiden jyhkeät rivistöt joista aurinko heijastui. Tuo oli se paikka jonka hän oli nähnyt lumeen hautaavassa myrskyssä, se hämärä ja kumahteleva paikka jossa joku iljettävän tuttu olento väijyi häntä loputtomilla käytävillä joiden lattiamatosta ojentui viidakko. Se paikka josta Tony oli varoittanut häntä. Tuossa se oli. Mitä A-H-R-U-M sitten olikin, se oli täällä.

Jackin ja Wendyn viisivuotias poika Danny ei ole ihan varma onko Overlookiin lähteminen hyvä idea. Dannyllä, joka kuulee ääneen lausumattomia ajatuksia ja tietää asioita ennalta on näkymätön ystävä Tony. Viime aikoina Tony on näyttänyt hänelle kamalia asioita, mutta eihän kaiken Tonyn näyttämän tarvitse välttämättä toteutua... Ennen kuin hotelli sulkee ovensa kesäkauden päätteeksi Danny tapaa hotellin kokin Dick Hallorannin ja saa nimen oudolle kyvylleen. Hallorannin mukaan Danny hohtaa. Hallorann myös ohjeistaa Dannyä pitkän talven ja hotellin varalle. Jos näet jotain outoa katso muualle.

Paluu vanhan tutun kauhuklassikon pariin oli yllättävän kuoppainen. Viime aikoina Kingin romaaneja on suomentanut Ilkka Rekiaro, mutta Hohdon suomennos on Pentti Isomursun käsialaa. Käytän kuulemma itse erikoisia sanoja, mutta jopa minusta tässä suomennoksessa oli niin outoja sanavalintoja, että ne häiritsivät lukemista todella paljon. Unnuttavaa lämpöä? Ne haaltuivat? Kaahinut kokoon? Puhkavassa kuplassa? Nutistaakseen äijän? Närkki? Haamivansa? Anteeksi mitä!?! Samoin minua häiritsi hän ja se -pronominien epälooginen käyttö. Välillä oli vaikea tietää kuka puhui tai mitä ajatteli ja kenestä kun samassa lauseessa vilisi molempia pronomineja. Myös sanajärjestyksessä olisi ollut siellä täällä tarkistamisen varaa (Nyt lumi ne pian peitti.). Ärsytti suunnattomasti kun en pystynyt vain nauttimaan tarinasta, siinä itsessään kun ei ollut moitteen sijaa.

Jack Torrancen hahmo on kammottavuudessaan huikea. Jo yksistään eristäytyminen muusta maailmasta yhdistettynä Jackin kosteaan ja ailahtelevaan historiaan riittäisi lataamaan tarinalle jännitystä, mutta King lisää tarinaan vielä hotellin oman historian painolastin. King venyttää jälleen kerran todellisuuden ja yliluonnollisuuden rajoja, leikittelee ja pelottelee. Pallottelee pakkomielteiden, mielikuvituksen, mielisairauden, hallusinaatioiden ja kauhukuvien välillä. Löytyykö pahuus oman pään sisältä vai jostain ulkopuolelta? Voiko vain henkilö olla paha vai myös joku asia tai esine? Jättääkö pahuus jäljen? Jos jättää niin minkälaisen, kuka sen voi nähdä ja voiko se satuttaa?

King ainakin jättää jäljen. Hohto on mahtava, pelottava ja kierolla tavalla todentuntuinen kirja. Se saa kammoamaan suihkuverhoja ja topiaarioita sekä välttämään mökkihöperyyttä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luultavasti kaikki äidit hohtavat vähän, no ainakin siihen asti että niiden lapset kasvavat ja alkavat huolehtia itsestään.