maanantai 23. huhtikuuta 2012

Plumfieldin pojat ja Liebster Blog



Louisa M. Alcott: Plumfieldin pojat
( Jo´s Boys, 1886)
WSOY, 1992
210 sivua


En tiedä onko keväällä ja valon lisääntymisellä ollut jotain vaikutusta, mutta jonkinlaista lukujumia on ollut täällä(kin) havaittavissa. Vaikka kotona odottaa lukemistaan niin omia kuin lainattujakin kirjoja en ole oikein osannut tarttua niistä mihinkään, puhumattakaan että olisin lukenut useampaa kirjaa rinnakkain. Plumfieldin pojat kuitenkin tuntui sopivalta tilanteeseen. Sitä paitsi en malttanut odottaa kovin kauaa sarjan edellisosan lukemisen jälkeen, halusin tietää miten Jolle ja kumppaneille käy. Varsinkin Danin ja Natin kohtalot kiinnostivat kovasti.

Plumfieldin pojat on siis Alcottin neliosaisen sarjan päätösosa. Edellisistä tapahtumista on kulunut 10 vuotta, Jo on menestynyt kirjailijan urallaan ja sen tuoman taloudellisen turvan myötä Plumfieldin koulua on laajennettu jatko-opistolla. Vaikka Jon alkuperäiset 12 suojattia eivät enää kuulu koulun oppilaisiin, on heillä edelleen tärkeä sija Jon elämässä. Heidän tarinansa ovatkin kirjassa pääosassa, tosin joidenkin osalta se on jo valitettavasti päättynytkin.

Koin heti alkusivuilla pettymyksen, en itse tarinan itsensä takia vaan siksi, että kyseessä on uudistettu ja lyhennetty suomennos. En minä halua mitään lyhennettyä, haluan koko tarinan, alusta loppuun! Pian asia kuitenkin unohtui kun kuljin kulkuri-Danin ja kumppaneiden mukana rouva Bhaerin valvovien ja kauas ulottuvien silmien alla.

Tarvitaan kai kovaa kesyttämistä, ennen kuin minä osaan kulkea siivosti valjaissa. Minä kyllä haluan sopeutua ja yritänkin silloin tällöin, mutta ennen pitkää rupean aina vikuroimaan ja rikon valjaani. Ihmishenkiä ei toki ole vielä mennyt, mutta kuka tietää mitä on edessä. Kerran voi tulla aika rysäys.

Jos Pikku naisia on kuvaus Alcottin omasta lapsuudesta on Plumfieldin pojissa aistittavissa tunnelmia hänen aikuiselämästään. Kirjassa Jo nimittäin tuskastelee menestyksen tuomia varjopuolia. Yksityisyys on haihtunut kun ihailijat ovat vailla milloin nimikirjoitusta, jotain muistoa kirjailijasta tai kiertokäyntiä hänen kodissaan.

Plumfieldin pojat onkin kokonaisuudessaan astetta vakavampi ja paikoitellen myös synkempi kuin sarjan aiemmat osat. Mukana on kuitenkin hauskoja sattumuksia, sujuvaa sanailua ja romansseja (ei mitään liian siirappista!) tasapainottamassa tunnelmaa. Alcott on kirjoittanut tasaisen tarinan, jonka myötä sarja saa ansaitsemansa lopun. Vaikkakin yksittäisille henkilöille olisin mielelläni suonut vähän erilaisen kohtalon, mutta tämä on minun henkilökohtainen purnaukseni. Suosikkisarjakseni tämä ei yllä, mutta olen erittäin iloinen, että luin tämän.

Kun nyt on koetettu tyydyttää kaikkia: on monta avioliittoa, vain muutama kuolemantapaus ja niin runsaasti elämäniloa kuin asioiden luonteva järjestys suinkin sallii, niin vaietkoon soitto, sammukoot valot ja laskeutukoon esirippu Marchin perheen eteen ikuisiksi ajoiksi.


Sitaattikunniamaininnan saa lause, jossa on ohjetta kerrakseen:

Anna vain periksi, äiti, itsepäiset lapsesi tahtovat kuitenkin kulkea omia teitään.


Miehisen näkökulman Plumfieldin pojista on kirjoittanut Jokke.


So American -haaste.





Sain nooralta, Aletheialta ja Linnealta ihanan Liebster Blog -tunnustuksen -kiitos teille kaikille! Olette ehdottomasti omat tunnustuksenne ansainneet, blogeissanne on ilo vierailla :)

Tunnustus tulee jakaa eteenpäin viidelle loistavalle blogille, jonka lukijamäärä on alle 200. Mikäpä olisi mukavampaa kirjan ja ruusun päivänä kuin heittää kehuilla muutamia kanssabloggaajia. Osa on saattanut jo saada tunnustuksen, mutta toivottavasti kestätte pienen lisäsuitsutuksen ;)


Booking it some more - Mielenkiintoisia kirjoja sanoja säästelemättä, huumoria unohtamatta.

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä - Täällä silmä ja (kirja)mieli lepää.

Ilselä - Leppoisaa tunnelmaa, tunteella tehtyjä kirja-arvioita.

Kirjojen keskellä - Kirja-arvioita napakalla otteella Roald Dahlista Stephen Kingiin.

Oota, mä luen tän eka loppuun - Jo pelkkä nimi saa hyvälle tuulelle, sisällöstä puhumattakaan.


Lukekaa hyviä kirjoja ja viettäkää mukavaa kirjan ja ruusun päivän iltaa :) Tänään saa osasta kirjakauppoja 10 euron kirjaostosten kaupanpäälliseksi Tuomas Kyrön Miniä -kirjan. Ostoksille ehtinee vielä ainakin netissä. Minä tein kokoelmantäydennystilauksen Adlibrikseltä ja hainpa vielä illan päätteeksi kirjastostakin muutaman kirjan lainaan. Jospa lukujumi tästä purkautuisi.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Ennen päivänlaskua ei voi



Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi, 2000
268 sivua


Ihastuin kovasti Johanna Sinisalon novelleihin kirjassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita ja halusin lukea seuraavaksi hänen kehutun, Finlandia -palkinnonkin saaneen esikoisteoksensa. Meinasi tulla kiire lukemisen kanssa, kirjaston laina-aika on lopussa ja joku on odottamassa varausjonossa. Kiva huomata, että uutuuksien ohessa varataan myös näitä vähän vanhempia kirjoja!

Ennen päivänlaskua ei voi on sekoitus fantasiaa ja scifiä. Kolmikymppinen valokuvaaja Mikael, tai Enkeli, joksi häntä tietyissä piireissä kutsutaan, löytää epäonnistuneen baari-illan päätteeksi kotipihastaan nuorisojoukon kiusaaman nuoren pojan, joka paljastuukin peikoksi. Sen sijaan, että jättäisi peikon roskalaatikoiden luo hän viekin sen kotiinsa. Mikaelin elämä kietoutuu peikon ympärille koko ajan enemmän, seurauksista välittämättä.

Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.

Sinisalo ei tyydy esikoiskirjassaan yhteen kertojaan, vaan Mikaelin lisäksi oman äänensä saa hänen kollegansa ja ihastuksensa Martes, eläinlääkäri Tohtori Spiderman, naapurin postimyyntivaimo Palomita ja Mikaeliin ihastunut Ecke. Lisäksi Sinisalo on värittänyt ja tukenut tarinaansa kuvitteellisilla lehtiartikkeleilla, nettilinkeillä, kansantaruilla sekä myös otteilla muista kirjoista, näkyvimpänä Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Myös Reino Helismaan kynästä lähteneellä laululla Päivänsäde ja menninkäinen on vahva rooli kirjassa.

Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen peikkotarina, lopputulos on kaikkea muuta kuin "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!" -sarjaa. Peikon kasvatuksen lisäksi kirjan aiheina on seksuaalisuus, vallankäyttö, halut sekä tavallaan myös hyväksikäyttö.

Sinisalon novellikokoelman perusteella osasin odottaa aivoja nytkäyttävää tarinaa, ja sain mitä odotin. Tosin en ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin Kädettömissä kuninkaissa. Peikot on tunnustettu ja nimetty nisäkäslaji, johon voi törmätä joskus myös kaupungissa. Peikkoja käsittelevät "tieteelliset osiot" on kirjoitettu hyvin uskottavasti. Pessiä ja Illusiaa en ole lukenut, mutta Päivänsäde ja menninkäinen -laulu on minulle erittäin tärkeä. Sinisalo on saanut samaa kauneutta myös tarinaan.

Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
     Voiko pimeyden kesyttää?
     Ehkä sen voi, jos se on aloittaessaan hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...
     Pieni yön pentu.

Vaikka tieto-osuudet loivat tarinalle kehyksen, koin ne hieman vieraannuttaviksi. Tästä syystä lukeminen etenikin pyrähdyksissä. Kertojaosuudet luin nautiskellen ja jopa ahmien, kun taas tieto-osuuksien kohdalla lukeminen paikoitellen jopa takkusi. Silti kirjaa olisi vaikea kuvitella ilman fiktiivistä faktaa, niin vahvasti se liittyy tarinaan. Tarina oli pääsävyltään surullinen. Kun yksi on toiselle tärkeä, on toiselle taas se kolmas ja niin edelleen. Halut ja toiveet menevät pahasti ristiin ja onnen tiellä on aina jotain, kukaan ei ole täysin tyytyväinen osaansa. Viimeistään kirjan loppu yllättää ja nyrjäyttää ajatuksenkulun täysin uusille urille.

Myös Satu, Morre, Hannu, Sanna, OpuscoloMaisie ja ANNI ovat lukeneet kirjan ja pääosin pitäneet siitä. Ei-ihastuneita arvioita ei ainakaan pikaisella haulla osunut silmiini. Täytyy sanoa, että Sinisalosta on tulossa yksi suosikkikirjailijoistani!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Kuvan peikko on täysin fiktiivinen satuhahmo, trolli, ei lainkaan tarinan peikon kaltainen peto. Sitä ei satutettu kuvauksissa, tosin se siirrettiin hetkeksi omasta lelukorielinympäristöstään kylmälle kuistille, mutta palautettiin pian takaisin paikalleen.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Lumipäiväkirja



Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Otava, 2008
190 sivua


Olen pitkään suunnitellut tutustuvani Haahtelan, tuon kirjablogeissa suurta suosiota niittäneen kirjailijan tuotantoon. Mikä ihme miehen kirjoissa saa lukijan toisensa jälkeen haukkomaan henkeään ihastuksesta? Arvoin kirjastossa minkä teoksista valitsisin ja Lumipäiväkirja kuulosti sopivalta tähän talven ja kevään välimaastoon, kun luntakin on (ainakin näillä korkeuksilla) vielä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta miksi, oi miksi kirjailijan nimen alkukirjaimet on pitänyt kirjoittaa pienellä? Vie huomion muuten niin kauniilta kannelta. Tätä olen miettinyt jonkin muunkin kirjan yhteydessä...

Lumipäiväkirja on lyhyt romaani miehestä, joka haikailee nuoruuden rakkautensa perään, kipuilee jumiutuneessa avioliitossa, murehtii isä-tytärsuhdetta, haaveilee, muistelee ja pohdiskelee syntyjä syviä. Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan vatuloi. Lisäsyvyyttä kirjaan tulee niin (mielen)terveydestä kuin terrorismistakin.

Kirja kulki aluksi mukana laukussani, mutta tuntui, että kirja ei saa harvakseltaan luettuna ansaitsemaansa mahdollisuutta ja aloitin lukemisen alusta. Lukeminen takkusi muutenkin, sillä vatsatauti selätti minut ja jouduin palaamaan alkuun toistamiseen. Pääsin kuitenkin keskittymään kirjaan kunnolla, kun otin sen pääsiäisenä mukaani mökille.

En voi sanoa ihastuneeni kirjan alkuun. Päähenkilö leijailee ajatuksissaan pitkin lumista taivasta ja avaruutta -tulisi jo alas sieltä, mokoma! Useista Haahtela -suosituksista (mainittakoon Sara ja Susa)  sisuuntuneena jatkoin lukemista, vaikka lumisade ja ajatusten poukkoilu välillä hämärsivätkin näkyvyyttä.

Nousin ylös ja kävelin ikkunan viereen. Ihmiset kulkivat kadulla, opiskelijoita virtasi sisään rakennukseen, joku myöhästynyt juoksi. Tyttö ja poika olivat jääneet seisoskelemaan kadun reunaan; he viivyttelivät vielä, tytöllä oli punainen kaulaliina, jokin heidän välillään oli kesken. Ajattelin taivasta, joka oli pilvien takana, tyyni ja kirkas. Ajattelin tähtikuvioita ja tähtien takaista sumua. Näin komeetat, jättimäiset säihkyvät tulipallot, jotka kiisivät tyhjyyden halki. Jonakin päivänä ne leikkaisivat maan radan, ja vanha lapsuudenaikainen ahdistus valtasi mieleni; yhtäkkiä kaikki tuhoutuisi, pyyhkiytyisi olemattomiin.

Kirjan puolivälin tienoilla huomasin pysähtyväni aina vain useammin lukemaan kirjan lauseita uudelleen ja ihastelemaan niiden hienoutta. Aloin ehkä pääsemään sopivaan lukuvireeseen ja ymmärtämään Haahtelan suosion syyt. Vaikka kirja etenee hyvin hitaasti, välillä tuskin ollenkaan, se kuitenkin puhutteli kaikessa vähäeleisyydessään ja merkityksellisyydessään.

"Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?" Nainen katsoi minua hiljaa ja naurahti. "Totta kai, useinkin." "Että olisi jokin sellainen hetki, joka määrittäisi kaiken." "Yksi hetki?" "Niin. Minä uskon, että sellainen hetki on olemassa", sanoin ja ajattelin viimeistä iltapäivää Sigridin luona.

Kirjan lopun rantakohtaus hämmästytti minua, sillä se tuntui tutulta. En kuitenkaan ole kirjaa aiemmin lukenut, joten tuttuus jäi mysteeriksi. Niin kuin kirjan loppu muutenkin. En osaa kuvitella kirjalle toisenlaista loppua, vaikka aikaisemmassa vaiheessa odotin ja ehkä toivoinkin muuta. En julistaudu vielä Haahtela -faniksi, mutta sanotaanko, että tästä on hyvä aloittaa. Ainakin Katja/Lumiomena on maininnut Lumipäiväkirjan vähemmän mieluisaksi Haahtelaksi, joten seuraavaksi valitsemaltani kirjalta voinen siis odottaa vielä enemmän?

Lumipäiväkirjan on lukenut tälle talvelle myös Karoliina (jota kirja auttoi näkemään taas lumen kauneuden) ja Sanna (joka julistautui Haahtela -faniksi samantien), joiden postauksista löytyy lisää linkkejä arvioihin.


Sitaattikunniamaininnan saa (ja vie minut ajatuksissani helmikuiselle Teneriffan matkalle):
Koko mantere tuntui peittyneen lumeen, ja mietin miten pitkälle minun pitäisi matkustaa, että lumisade loppuisi, pilvet väistyisivät ja maisema paljastuisi, puut huojuisivat taas tuulessa ja taivaan sini tekisi kipeää. 

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (3/6)

torstai 5. huhtikuuta 2012

Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii

 


Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii
(Tears of the Giraffe, 2000)
Otava, 2004
300 sivua


Satun minihaasteen toisessa osassa oli aiheena toinen tapaaminen, eli tarkoituksena oli lukea kirja kirjailijalta, jolta on aiemmin lukenut yhden kirjan, mutta tarkoituksena on ollut lukea lisää. Minulla oli tähän useampiakin vaihtoehtoja, mutta valitsin lopulta luettavakseni Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan toisen osan. Luin ensimmäisen osan (Naisten etsivätoimisto nro 1) jo pari vuotta sitten, joten jo oli aikakin palata Precious Ramotswen seikkailuihin.

Olin sarjan aloitusosan jälkeen vähän ristiriitaisissa tunteissa, en ollut varma pidinkö kirjasta, mutta halusin antaa sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Koen samanlaista velvollisuudentunnetta kuin Maija; kun on lukenut sarjan aloitusosan on ikäänkuin velvollinen lukemaan koko sarjan. Tämä on hyvin läheistä sukua pakkomielteelleni lukea kirja loppuun saakka.

Mma Ramotwse on perustanut Botswanaan oman etsivätoimiston, jossa hän ratkoo rikoksia apunaan erinomaisin arvosanoin sihteeriopistosta valmistunut Mma Makutsi ja Clovis Andersenin kirjoittama opas Yksityisetsivän toiminnon perusteet, unohtamatta tietenkään useita kupillisia rooibos -teetä. Mma Ramotswe saa tutkittavakseen kadonneen amerikkalaispojan arvoituksen, lisäksi selvitetään uskottomuustapausta ja koetaan uhkaa kostonhimoisen kotiapulaisen taholta. Mma Ramotswen tuleva aviopuoliso, autokorjaamonpitäjä J.L.B. Matekoni, aiheuttaa tuplayllätyksen, joka myös vaatii osansa rouva etsivän huomiosta.

Kirjaa voisi kuvailla sanoilla herttainen, lämmin ja hassu. Mitään hirvittävää jännitystä tämä ei tarjonnut, mutta se ei haittaa, kirjaa lukiessa tulee jotenkin seesteinen olotila eikä jännitystä juuri kaipaakaan. Asioita ei tarvitse ottaa niin hirveän vakavasti, antaa Afrikan auringon paahtaa ja Mma Ramotswen ja kumppaneiden miettiä elämän pieniäsuuria asioita, rönsyillen aiheesta toiseen.

Autonkorjaajan oli parasta aloittaa jo nuorena. Auton korjaamisessa tarvittiin taitoja, jotka oli parasta oppia oman isän rinnalla. Eikö meidän Herrammekin oppinut puusepäksi isänsä verstaassa, J.L.B. Matekoni mietti. Jos Herra tulisi maan päälle nyt, J.L.B. Matekoni ajatteli, hän olisi luultavasti autonasentaja. Se olisi suuri kunnia autonasentajille ympäri maailmaa. Ja hän tulisi epäilemättä Afrikkaan; Israelissa oli nykyään aivan liian vaarallista. Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajatteli, sitä selvempää oli, että Hän valitsisi Botswanan ja siellä etenkin Gaboronen kaupungin. Se olisi tietysti suurenmoinen kunnia kaikille botswanalaisille, mutta niin ei tapahtuisi, joten sitä ei kannattanut miettiä sen enempää. Herra ei tulisi takaisin; me saimme oli jo tilaisuutemme, mutta ikävä kyllä emme osaneet käyttää sitä kovin hyvin.

En tiedä tulenko lukemaan koko Mma Ramotswe tutkii -sarjan (joita on kirjailijan kotisivujen mukaan julkaistu jo 13 osan verran), mutta jonkinlainen viehätys näissä kirjoissa on. Koin välissä ärtymystä ja tuskastumista, mutta toisaalta taas haluaisin tietää mitä henkilöille tapahtuu. Sanna kuvasi sarjaa parhaaksi hyvän olon kirjallisuudeksi, olen osittain samaa mieltä.


Sitaattikunniamaininnan saa ( ja vinkkinä hurjastelijoille):
"... On parempi olla edes mennyt kuin edesmennyt, vai mitä?"


Satun minihaaste 2/12: Toinen tapaaminen
Kirjallinen maailmanvalloitus: Botswana

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Himaset - Juustoon ei saa piirtää! ja Keijut ei juo kahvia!



Aino Havukainen ja Sami Toivonen:
Himaset - Juustoon ei saa piirtää!
Otava, 2008
60 sivua
ja
Himaset - Keijut ei juo kahvia!
Otava, 2009
60 sivua


Jos kerran kirjoitin Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanista, on tasapuolisuuden nimissä postattava myös näistä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen sarjakuva-albumeista. Pariskunta on minulle tutumpi Tatu ja Patu -lastenkirjoistaan, mutta nyt siis oli tutustumisuvorossa aikuisille suunnattuja sarjakuvia. Kiinnostuin näistä albumeista kun Linnea esitteli ne Kujerruksia -blogissaan. Sain vielä molemmat albumit samalla kerralla kirjastosta, joten luin nämä yhteen pötköön.

Himasten perheeseen kuuluu äiti Hanna, isä Ola ja kaksi tytärtä, Emmi ja Elina, joiden iät ei muuten hirveän kauas heitä omista 4- ja 6-vuotiaista tytöistämme. Pientä yhdennäköisyyttäkin on havaittavissa meidän perheeseen. Monet albumeissa kuvatut tapahtumatkin tuntuvat tutuilta, niin kuin varmasti monessa muussakin lapsiperheessä. Saa hihkaista hep! jos näyttää tutulta (ensimmäinen kuva albumista Juustoon ei saa piirtää! ja toinen albumista Keijut ei juo kahvia!):






Minä tosin samaistun suklaansyöjään ja toisessa stripissä niin isän kuin äidinkin osaan...

Tilannekomiikka toimii loistavasti ja yhdessä sivussa ehditään kertoa kaikki tarpeellinen. Tällaistahan tämä lapsiperheen arki usein on. Älämölöä, salassa herkuttelua, prinsessaleikkejä ja paljon muuta. Juustoon ei kuitenkaan ole meillä piirretty, mutta tytöt ovatkin juustohiiriä ja mieluummin nappaavat juuston parempiin suihin ;)

Pidin yksinkertaisesta piirrosjäljestä ja myös tarinoista. Minulle tällaiset sivunmittaiset stripit sopivat paljon paremmin kuin sarjakuvaromaanit, eli tällä kertaa ei tarvinnut poistua lukumukavuusalueelta mihinkään. Suosittelen :)