maanantai 16. tammikuuta 2012

Veljeni, Leijonamieli



Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
(Bröderna Lejonhjärta, 1973)
Kuvitus: Ilon Wikland
WSOY 1986
230 sivua


Olen edelliskesän kesälomamatkastamme saakka miettinyt olenko koskaan lukenut Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjaa. Kyseinen tarina oli nimittäin osa Junibackenin satujunamatkaa. Tarinan alku tuntui tutulta mutta aloin kuitenkin epäillä, että kirja on lukematta. Kirjastosta kirja mukaan ja arvoitusta selvittämään.

10-vuotias Kaarle "Korppu" Leijona on ollut pienestä pitäen heikko ja sairastellut paljon. Hänen 13-vuotias isoveljensä Joonatan on hänelle tärkeintä mitä maa päällään kantaa. Joonatan kertoo Korpulle Nangijalasta, retkitulien ja satujen maasta, jonne ihminen pääsee kuoltuaan. Sinne Korppu voi mennä odottamaan veljeään, eikä odottaminen tunnu pitkältä vaikka menisi vuosia ennen kuin he kohtaavat. Ei kuitenkaan mene kauaakaan kun molemmat veljekset vuorollaan päätyvät Nangijalaan. He elävät todeksi satua, mutta satu ei ole aina hyvä, se voi olla myös paha. Ilkeä Tengil ja hänen hirvittävä suojattinsa Katla uhkaavat sekä Ruusulaakson että Kirsikkalaakson asukkaita. Tarvitaankin paljon rohkeutta ja rakkautta, jotta Nangijalassa olisi taas rauha. Sitten on  myös Nangilima.

- En minä kyllä yhtään ole kaunistunut, sanoin.
Mutta Joonatanin mielestä olin kovasti muuttunut entisestäni.
- Ja sitä paitsi näytät niin terveeltäkin, hän sanoi.
Silloin minä oikein rupesin tunnustelemaan oloani. Ja tunsin siinä sillalla maatessani, että olin terve ja iloinen pikkuvarpaitani myöten, miksi minun muka olisi pitänyt niin kaunis olla? Jalat ja kädet ja kaikki paikat tuntuivat niin onnellisilta, että niitä ihan nauratti.

Lindgrenissä on jotain samankaltaista kuin Tove Janssonissa; taitavia tarinankertojia molemmat, osaavat vedota tunteisiin ja heittävät tekstin lomaan pieniä koukkuja, ajatushelmiä. Tekstiä lukiessa melkein hymisee ilosta ja ihastuksesta, välillä taas lähes pidättää henkeä (ja itkua). Ilon Wiklandin kuvitus sopii kirjaan erittäin hyvin, varsinkin kun kuvia on juuri sopivasti ja ne sijoittuvat sopiviin kohtiin.

Miten minä olen onnistunut ohittamaan tämän ihanan kirjan? Muistaisin varmasti mikäli olisin tämän aiemmin lukenut, niin suuren vaikutuksen se teki. Lindgren kuvaa sisarusrakkautta pakahduttavan kauniisti ja rakentaa samalla jännittävää tarinaa, joka kiihyttää vaivihkaa vauhtia kohti yllättävää loppua. Ronja Ryövärintytär, tähänastinen Lindgren-suosikkini, joutunee tästä lähin jakamaan ykköspaikan Veljeni, Leijonamielen kanssa.

Kirjasta on vaikea sanoa mitään, siitä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Ehkä ajan kuluessa ja jälkitunnelman heiketessä osaisi sanoa jotain enemmän, mutta tarvitseeko edes? Kirja ei varmasti unohdu ihan heti, varsinkin kun saa päivittäin katsoa omia tyttäriä, tuota Kaarle ja Joonatan Leijonamielen kaltaista saumatonta parivaljakkoa. Parhaita ystävävyksiä, tappelupukareita ja toistensa tärkeimpiä ihmisiä ♥     



Viime vuoden puolella kesken jäänyt 10 klassikkoa haaste saa nyt arvoistansa jatkoa. Veljeni, Leijonamieli on viides haasteeseen luettu kirja.

Googlettamalla löytyi Sonjan ei ihan yhtä ihastunut arvio.

18 kommenttia:

  1. Toistaiseksi on aina pitänyt itkeä kun tätä luen... edellisestä kerrasta on kyllä jo vuosia vierähtänyt, tiedä häntä vieläkö tehoaisi. Luultavasti!

    VastaaPoista
  2. Kirjoititpa kauniisti! Minulla tämä teos on ollut jo pitkään lukulistalla, sillä jostain kumman syystä en ole sitä itsekään aiemmin lukenut. Vaan eipä sillä, en ole nimittäin Ronjaakaan lukenut :o

    VastaaPoista
  3. Tämä kyllä tehoaa, aina vain! Muistaakseni tässä oli taustalla jokin sellainen tarina, että joko Lindgrenin itsensä tai jonkin lukijan piti ertoa kuolemasta lapselle, ja niin tämä kirja sitten sai alkunsa. Oma kappaleeni on 70-luvulta ja jo lähes risaksi luettu. Surullinen, kaunis, jännittävä...

    VastaaPoista
  4. Voi että, ihana Lindgren ja ihana Veljeni Leijonamieli! <3 Minä en lapsena niin välittänyt enää Nangijalan seikkailuista, mutta kirjan alkua rakastin lukea. Se oli niin ihana ja itkettävä. Aikuisenakaan en ole koko tarinaa tainnut enää lukea, vaikka kirja hyllystä löytyy.

    Siskoni esikoispoika sai juuri toiseksi nimekseen Joonatan ja nimenantojuhlassa pojan isä toivoi, että poika saisi samoja hienoja piirteitä kuin tämän kirjan Joonatan. Minä ajattelin myös, että toivottavasti hänestä tulee yhtä ihana isoveli, jos siskon perhe vielä tuosta kasvaa. <3

    VastaaPoista
  5. Minäkin luin ihanan Leijonamielen ihan vasta uudelleen. Olen varma, että olen lukenut sen myös "nuorempana", mutta jostakin syystä en oikein muistanut itse tarinaa. Musitin vain, että se on ihana kirja, jossa on ihana miljöö, ja jota lukiessa pitää itkeä.

    VastaaPoista
  6. Veljeni, Leijonamieli on varmaan ainoa Lindgrenin kirja, johon suhtautun ristiriitaisesti: kaikki muita rakastan suuresti Katto-Kassista lukuunottamatta.

    Hmm. Veljeni, Leijonamieli on upea kirja. Se pitää otteessaan, koskettaa ja kertoo rohkeudesta puhuttelevalla tavalla. Silti minun on vaikea sulattaa sitä, että kuolema on kirjassa niin suuri vapautus. Lapsena luin kirjaa toisin, mutta nyt aikuisena ja pienten lasten äitinä en jotenkin kykene lukemaan tätä.

    Olen parhaillaan lukemassa kuusivuotiaalleni Mio, poikani Mioa. Siinä on paljon samaa kuin Leijonamielessä, mutta jostain syystä Leijonamieltä en halua lukea ääneen lapsilleni.

    Vaikea kirja, mikä ei välttämättä ole huono asia. :)

    VastaaPoista
  7. Tämä on minun lukematon Lindgrenini, mutta leffana olen tämän nähnyt, ensimmäistä kertaa yläasteella valveutuneen ihanan äikänopen arkistosta. Koulussa katselimme luokassa, ja hävettiohän se tietysti, kun vuolaat kyyneleet vierivät pitkin poskia. :-) Pitäisi ottaa lukujonoon, mutta säästelen, säästelen...

    VastaaPoista
  8. Minulla, kuten varmaan kaikki tietävätkin koska minulla on pakonomainen tarve kertoa se joka Leijonamieli-keskustelussa, on kirjaan samanlainen suhde kuin Katjalla. Katsoin elokuvan ja luin kirjan monta, monta kertaa lapsena ja olin aina yhtä ihastunut. Kirja jäi mieleen erityisesti siksi, että se oli niin jännittävä, mutta onneksi päättyy onnellisesti.

    Tyrmistys olikin suuri, kun luin kirjan aikuisena ja huomasin tuon kuoleman suuren osuuden ja etenkin sen, miten kuolemaa käsiteltiin: kun muuta vaihtoehtoa ei ole, hyppää kuolemaan. Enhän minäkään sitä niin lapsena lukenut, mutta... Onneksi luin viime kesänä Astrid Lindgrenin elämäkerran, josta selvisi, että Lindgren tiesi kirjansa ristiriidasta. Hän sanoi, että yleensä lapset lukivat kirjan onnellina kertomuksena, aikuiset eivät. (http://kokolaillakirjallisesti.blogspot.com/2011/08/sympaattinen-astrid-lindgren.html) Voisin kyllä lukea kirjan vielä kertaalleen, koska haluaisin tietää, miltä se nyt tuntuisi, kun tietäisin nuo "tulkintavaihtoehdot".

    Joka tapauksessa hieno kirja, ei mikä tahansa vanha lapsuudenkirja herätä näin paljon kiinnostusta ja ajatuksia!

    VastaaPoista
  9. Booksy:
    Taidat kuitenkin tykätä kirjasta kun itkemisestä huolimatta haluat lukea uudelleen ;) En ihmettele yhtään jos vaikutut kerta toisensa jälkeen...

    Kaisa:
    Kiitos :) Sittenhän meitä on useampia, joille Veljeni, Leijonamieli ei ole lapsuudesta tuttu. Ronja Ryövärintyttäreen tutustuin (ja ihastuin) jo lapsena, kannattaa lukea!

    Kirsi Hietanen:
    Minä en tiennytkään kirjan taustaa, mutta tuo selitys tuntuu ihan järkevältä ja sopivalta. Tämän kirjan haluan omaan hyllyynkin, jotta voin palata siihen uudestaan ja lukea jossain vaiheessa tytöillekin.

    Karoliina:
    Hih, arvelinkin että Lindgrenin ykkösfanina tulet kommentoimaan ;) Olipa ihana nimivalinta ja toive sekä pojan isällä että sinulla! Minulla on onnekseni isoveli, jolla on Joonatanmaisia piirteitä ja tosiaan vielä omat tytöt, jotka pitävät toisistaan samalla tavalla huolta <3

    Pikkusisko:
    No hei, kiva kun sieltä vapaanvietosta ehdit pistäytymään ja kommentoimaan :) Muistinkin, että luit tämän ja vähän odottelinkin kommenttiasi. Kyllä ihan pikkuisen itketti :´)

    Katja/Lumiomena:
    Ai niin, sinä et tosiaan Katto-Kassiselle lämmennyt...

    Pienten lasten äitinä minuakin hieman pisti sydämestä tuo kuolema, mutta kun se toisaalta oli fantasiaa ja ei niinkään kuolema vaan uusi maailma ja seikkailu, niin en ottanut loppua ihan niin raskaasti ;)

    Mio, poikani Mio on myös outo minulle, siihen pitää palata joskus. Hyvä tietää, että sen voi lukea lapsillekin. Minäkään en Veljeni, Leijonamieltä vielä tytöille lue, vaikka he siihen Junibackenissa vähän tutustuivatkin.

    Aivan, vaikeus ei ollut huono asia :)

    Paula/Luen ja kirjoitan:
    Onpa ollut valveutunut opettaja. Minä en kyllä muista nähneeni elokuvaakaan, haluaisin kyllä! Voin kuvitella "hävetyksen", siinä iässä kaikki oli niin vakavaa ;) Hyvä, että on lukujonossa!

    Jenni:
    Minulla ei valitettavasti ole omaa vertailupohjaa lapsena ja aikuisena kirjan lukemisen välillä, mutta kuten Katjalle jo tuossa aiemmin perustelin, en ottanut loppua hirvittävän raskaasti. Mielenkiintoinen tuo Lindgrenin oma kommentti, näinhän se tuntuu kommenttien mukaan olevan. Käynkin lukemassa tuon linkkisi jutun...

    Ehdottomasti hieno, ihana, liikuttava ja tärkeä kirja <3

    VastaaPoista
  10. Oi oi tämä kirja <3 Muistan silloin joskus lukiessani tätä, kun itketti niin kamalasti mutta silti tulin hyvälle mielelle lukiessani. Harva kirja siinä onnistuu.

    VastaaPoista
  11. noora:
    Niinpä, ei uskoisi että päällimmäiseksi tunteeksi jää hyvä mieli kun kuitenkin lopputulos oli mikä oli... Yksinkertaisesti ihana kirja <3

    VastaaPoista
  12. Ooi...Silloin joskus luin, tykkäsin alusta, mutta en lopusta. Seikkailu ei kai ollut mun juttu:D Nyt kirja on ollut unohduksissa, joten onneksi eksyin tänne:)

    VastaaPoista
  13. Nuppu:
    En ole itse tätä aiemmin lukenut, en edelleenkään ymmärrä miksi! Onneksi löysin kirjan nyt :)

    Kiva kun eksyit, tervetuloa :) Tulenkin heti vastavierailulle!

    VastaaPoista
  14. Eikö Lindgren uskonut itse jälleensyntymään? Se selittäisi kirjan lopun.
    Tämä on minullekin ainoa kirja, jota en antanut lasteni käsiin. Pidän muista Lindgrenin kirjoista kovasti. Oli onneksi niin paljon muita kirjoja, sellaisia jotka antavat toivoa, iloa ja seikkailuja. Itsemurhan ihannointi on vaarallista. Niin monet nuoret tekevät Suomessa itsemurhan.
    Miltä tuntunee sairaasta lapsesta tuollainen ratkaisu?

    VastaaPoista
  15. Anonyymi:
    Voihan olla, että kirjailijan oma maailmankatsomus on vaikuttanut kirjan syntyyn, mutta mene ja tiedä... Minäkään en tätä lapsilleni tule lukemaan vielä aikoihin, vaikka he jonkin verran tarinaan tutustuivatkin Junibackenin satujunassa. Kyllä he ehtivät myöhemminkin. Tuo viimeinen kysymyksesi todellakin vetää vakavaksi ja saa miettimään. Ehkä Lindgren halusikin saada aikuiset ajattelemaan. Jennihän tuossa aiemmassa kommentissa mainitsikin lukeneensa, että Lindgrenin itsensä mukaan lapset lukivat onnellisen tarinan eivätkä huomanneet tuota mikä meitä aikuisia mietityttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio, lapsi kokee aina kirjan toisin kuin aikuinen, olen kuitenkin Anonyymin linjoilla.

      Poista
    2. Jokke, ymmärrän näkökulman enemmän kuin hyvin... En aio tarjota tätä kirjaa omille lapsille (7- ja 5-vuotiaat) luettavaksi vielä aikoihin, en halua testata miten he tuon kirjan alun ja lopun kokevat.

      Poista