Lukumaraton #3

En ehtinyt kirjabloggareiden yhteiselle kesälukumaratonille, mutta nyt kun tiedossa on muutenkin valvomista ensi yönä ajattelin, että voin samalla aloittaa lukumaratonin. Jonkinlainen kirjapino on valmiina ja kynää, paperia, tarralappuja sekä kirjanmerkkejä on etsittynä valmiiksi. Aloitan keskiyöllä ja koko vuorokausi (tiistai 12.7.) on tarkoitus pyhittää lukemiselle. Kovin ryppyotsaista suorittamista ei ole luvassa vaan menen oman (ja myös lomalla olevien villasukkalasten) jaksamisen mukaan. Allaolevasta pinosta puuttuu kesken olevat Joanne Harrisin Riimut sekä Kalle Päätalon Liekkejä laulumailla, niitäkin todennäköisesti tulen lukemaan. Jos kuitenkin aloittaisin kevyesti joko sarjakuvilla tai sitten pinon lanu-osastolla... Yritän kertoa väliaikatietoja joko tähän postaukseen tai blogini facebook-sivulle.

klo 1.30 / 197 luettua sivua
Tiina Konttilan ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli oli mukava alku lukumaratonille. Itse asiassa vanhempi villasukkalapsi pyysi lukemaan sen ensimmäiseksi sillä albumi on lainattu hänen kirjastokortillaan. Pitäisi kuulemma päästä jo palauttamaan kirja kun hän itse on sen lukenut jo ajat sitten. Sitten vuorossa oli Nina Hemmingssonin sarjakuva-albumi Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt, onneksi albumi oli nopeasti luettu. Vielä muutama sivu David Duchovnyä ennen nukkumaan menoa, Pyhä lehmä voi olla melkoinen villi kortti ja erikoinen tuttavuus...

klo 10.15 / 375 luettua sivua
Heräsin lukemaan kahdeksan aikaan ja luin sängyssä Pyhän lehmän loppuun. Harvinaista herkkua (ja jotenkin paheellista näin perheenäidin näkökulmasta) kerrankin loikoa pitkään sängyssä lukemassa. Duchovnyn teos oli ihan hauska aikuisten satu pienellä (ja vähän suuremmallakin) paatoksella höystettynä. Nyt on luvassa aamupuuroa sekä päiväsuunnitelman ja kirjavalinnan tekoa. Pitänee ottaa kirja ja uikkarit kassiin ja lähteä uimarannalle.

klo 18.30 / 557 luettua sivua
Huh mikä helle ja huh mikä tarina! Luin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut -romaania ensin hälyisellä uimarannalla ja luin sen loppuun kotipihalla. Tarina oli sen verran runsas ja vahva, että taidan sulatella sitä hetken käyttämällä lukukoiraamme hieman kävelyllä. Jos seuraavaksi tarttuisin johonkin keveämpään kirjaan.

klo 23.10 / 697 luettua sivua
Lenkkeilystä seurasi vielä päivän toinen uintireissu, vaikkakin pikainen. Iltalukemiseksi valikoitui ei sittenkään kovin kepeä Kari Hotakaisen Kantaja, josta jäi hyvin samanlainen jälkimaku kuin aeb (aikaan ennen blogia) lukemastani Juoksuhaudantie-romaanista eli keski-ikäinen mies pakkomielteen kourissa ei tuntunut tälläkään kertaa ihan minun kirjaltani. Vajaa tunti aikaa, aloittaisinko Roald Dahlia vai jatkaisinko Päätaloa tai Harrisia...

klo 00.00 / 733 luettua sivua
Hetken jaksoin vielä lukea kesken ollutta Joanne Harrisin Riimuja, mutta sitten silmät alkoivat painaa ja aikaraja tulla vastaan. Luin lukumaratonin aikana kaksi sarjakuva-albumia, kolme romaania ja vielä noin 30 sivua neljännestä. Olen ihan tyytyväinen luettuun sivumäärään, tosin sarjakuva-albumit kasvattivat sitä kuin huomaamatta. En jaksanut laskea lukemiseen käytettyä aikaa vaan keskityin enemmän varsinaiseen lukemiseen ja sivumäärien kirjaamiseen. Oli kiva maratoonata pitkästä aikaa, vaikkakin osa ajasta menikin ihan vain kesäpäivästä nauttimiseen.

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

Gummerus, 2016

234 sivua

Luettu: 4.7.2016

Mistä: ennakkokappale kustantajalta

Hihkaisin riemusta kun kuulin Minna Rytisalon julkaisevan kirjan. Luin usean vuoden ajan hänen blogiaan ja nautin suuresti niistä taidokkaista sanavalinnoista sekä tunnelmallisista tuokiokuvista. Tiesin siis odottaa jotain hyvää. Valtaviksi kohoavat ennakko-odotukset ovat usein vaaran paikka kirjalle kuin kirjalle, mutta miten Lempin kanssa kävi?

Kauppiaan tytär Lempi jättää helpon elämän tarjonneen lapsuudenkotinsa, isänsä ja kaksoissisarensa kun hän ja talollinen Viljami solmivat avioliiton. Viljamin kotitilalla Korvasjärvellä he opettelevat yhteiseloa onnellisina, vaikka Lapin sota kumuaa jossain kauempana. Kauaa ei nuori pari ehdi nauttia toisistaan kun kutsu saavuttaa myös Pursuojan ja Viljamin on lähdettävä rintamalle. Maalaiselämään tottumattoman Lempin ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin pitämään huolta tilasta sillä talossa asuu myös apulainen Elli. Jokaisen on kannettava oma osansa taakasta, selvittävä sodasta niillä keinoin mitä kullekin on annettu. Elämä on täynnä valintoja, niiden kanssa on elettävä. Ja kuoltava.

Avasin kirjan kirjaston rannassa nurmikolla istuen, paikka tuntui juuri oikealta tälle kirjalle vaikka kyseessä olikin joen- eikä järvenranta. Päälleni ehti tipahtaa useampia vesipisaroita ennen kuin maltoin laskea kirjan käsistäni ja siirtyä sisälle jatkamaan lukemista. Kirjalle olisi ihan hyvin voinut tipahtaa kyyneliäkin, niin vahvasti Lempi alkaa. Istuin lukemassa tunnin ja toisenkin, kiirehtimättä, nauttien eteeni kauniina tipahtelevista sanoista. Luin kirjaa myös kotipihassa, kuunnellen lintujen laulua ja tuulen kohinaa puissa, pihakuusessakin.

Lempiin tutustutaan kolmesta näkökulmasta, Viljamin, Ellin ja vielä Lempin kaksoissisaren Siskon kautta. Jokainen kuvaa Lempiä omista lähtökohdistaan, mutta silti näkymästä ei tule täydellistä sillä Lempi itse ei saa ääntään kuuluviin. Lempi on hiljainen päähenkilö, mutta silti vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä.

Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Viljami kokee syyllisyyttä lähtemisestä, vaikka muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Miksi kaikki meni niin kuin meni? Miksi niin vähän aikaa? Miksi? Entä jos? Elli on pitkämielinen, hän tietää mitä haluaa ja jaksaa odottaa. Kiitos on jo alku, samoin kuin padallinen kiehuvaa vettä. Sisko on tottunut jakamaan kaiken, tuntemaan toisen alusta asti, mutta mitä sitten kun toista ei enää tunne, ei kuule? Missä risteyksessä olisi pitänyt valita toisin? Seikkailu, leikki, milloin se muuttui todeksi?

Lempistä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Se on taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Se on tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Erään henkilön pienestä puolihuolimattomasti esitetystä sivuhuomautuksesta avautuu yllättäen juopa, joka vie aina vain pimeämmälle polulle, jonka päähän ei haluaisi astua, mutta jolta ei voi poiketa pois. Siskon osuuden alussa tunsin hieman otteeni herpaantuvan, ihan kuin Sisko ei pääsisi niin lähelle kuin Viljami ja Elli vuorollaan, mutta pian olin yhtä syvällä tarinassa kuin alussakin. Lempi on kutakuinkin täydellinen kirja. Voi, lukekaa!

     Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Niin kiinni voi toisessa ihmisessä olla, niin hukassa ilman toista.

Tämä vuosi on ollut melko hiljaista lukuhaasteiden suhteen, mutta tähän Iin kirjaston lukuhaasteeseen on pakko tarttua:

Lempin myötä ympyröin haasteesta kohdan 9: Kirja, jonka nimi on vain yksi sana.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys sekä lomatunnelmia

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Tammi, 2013 (2012)

412 sivua

Suomentanut: Heikki Karjalainen

(A Visit from the Goon Squad, 2010)

Luettu: 29.6.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä

Lähdin lomamatkalle riskillä ja valitsin mukaani yhden ainoan kirjan sillä ajatuksella, että tällä reissulla en kuitenkaan ehdi tai jaksa lukea kovin paljoa (toki lentoyhtiön matkatavaran painorajatkin vaikuttivat, vaelluskengät ja takit painavat yllättävän paljon). Okei, myönnän, että lisäksi puhelimesta löytyi muutama lisäkirja, mutta ne olivat lähinnä hätävävarana, e-kirjat kun eivät edelleenkään ole minulle kovin luonteva valinta. Päädyin Jennifer Eganiin, joka on ollut sattumoisin aiemminkin lomalukemisenani.

Aika suuri hämäys lähtee liikkeelle Sashasta, nuoresta newyorkilaisnaisesta, joka työskentelee levymoguli Bennie Salazarin assistenttina, kärsii kroonisesta varastelusta ja käy treffeillä sekä terapiassa. Bennie Salazar taas on eronnut keski-ikäinen laskeva tähti, ei enää niin pinnalla musiikkipiireissä. Bennie kantaa mukanaan kahviin lääkkeeksi (kuin huumeeksi) laitettavia kultahippuja sekä muistoja, näkyvimpänä niistä eräistä juhlista käsivarteen jääneet palovammat. Sashaan ja Bennieen liittyy lukematon määrä muita henkilöitä, joiden elämästä Egan tarjoilee pieniä otteita. Ja kaiken taustalla soi musiikki, jopa hiljaisuudella on oma sävelensä.

     He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.

Henkilöt, tapahtumat ja paikat vaihtuvat nopeasti lähes hengästyttävällä tahdilla. Kirjan rajat hämärtyvät, on vaikea sanoa onko teos romaani vai ennemminkin novellikokoelma, jossa henkilöt ovat linkittyneet toisiinsa ikään kuin ihmisketjuksi. Yksi tuntee toisen, toinen kolmannen ja ehkä se kahdeskymmenes taas sen ensimmäisen, tai ainakin hänellä taitaa olla jonkinlainen hämärä muistikuva ensin mainitusta. Musiikki on suuressa osassa kirjaa ja henkilöiden lomassa heitellään useita musiikillisia viittauksia, niin todellisia kuin ilmeisesti myös keksittyjäkin. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut rinnalleen soittolistan ja olisi kiinnostava tietää minkälaisen soittolistan Egan olisi kirjalleen koonnut.

Kirjan rakenne on kiinnostava ja se rakentuu pitkän ihmisketjun ja ajan kulumisen varaan. Tuntui hassulta kun yhtäkkiä huomasi kahden henkilön välisen linkittymän. Välillä saatoin unohtaa henkilöt nopeastikin, mikä kieltämättä oli häiritsevää, mutta sitten heidät tapasi uudelleen. Aika kuluu (1970-luvulta aina 2020-luvulle), kuljettaa ja kuluttaa, ihmiset törmäävät toisiinsa tai sivuavat toisiaan kerran toisensa jälkeen ja kaikesta kuroutuu tarina. Ei välttämättä tasainen tai yhtenäinen, mutta eihän elämäkään ole sellainen. Eganin kerrontaa Karjalaisen suomentamana on helppo lukea, se on sujuvaa ja samalla sekä vähäeleistä ja kepeää että tunteikasta, kipeää ja herkkää.

Me ei puhuta mitään, maataan vain vierekkäin pimeässä. Lopulta mä sanon: Sun olisi pitänyt kertoa mulle.

     Kertoa mitä? Jocelyn sanoo, mutta mä en edes tiedä mitä. Sitten se sanoo: Kaikkea on liikaa, ja musta tuntuu, että jokin on lopussa, on loppunut jo.

Aika suuri hämäys on kuin kirjallinen hittikimara. Kirjaa lukiessani päässäni soi musiikki. Rokkia, vähän säröä, vinkuvia kitaroita, välissä jotain haikeaa ja kaunista. Ja juuri ennen Julkaise-napin painamista se tuli mieleeni, kirjaa kuvaava biisi. Anssi Kelan 1972. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kirjan henkilöt eivät välttämättä liity niin selvästi toisiinsa kuin Anssi Kelan kappaleen koulukaverit. En oikein osaa vielä sanoa kuinka paljon pidin kirjasta, tunnelmani kieppuvat vielä kuin kannen pyörre. Aika suuri hämäys. Aika, suuri hämäys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän alapuolellaan rannalla kimalteleva kaupunki kokeili laiskasti merta varpaillaan.

Bleue kutsui kirjaa varsinaiseksi hämääjäksi (sekä otti osuvat ja tyylikkäät kirjankansikuvat), Maijan teki mieli hihkua (kommentti päätyi myös pokkariversion takakanteen) ja Kirjaniilo tuumasi, että toimii.

- - -

Pakko vielä sitoa Aika suuri hämäys menneisyyteeni ja lomamatkaani seuraavalla sitaatilla:

He astuvat ulos. Niin pimeää kuin ulkona onkin, vuorten mustat siluetit ovat taivastakin tummempia.

Juuri tuolla tavalla näin Alpit ensimmäistä kertaa elokuussa 2003 kun saavuimme aamuhämärässä junalla Itävallan Innsbruckiin. Nyt lomamatkallamme näin ensisilmäyksen vuoristosta keskellä kirkasta päivää, ihana näkymä se oli silloinkin. Tässä kuvalliset lomaterveiset Itävallasta Bad Gasteinista sekä Sportgasteinista, josta viimeinen kuva on:

 

 ♥

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Gummerus, 2010

288 sivua

Luettu: 10.6.2016

Mistä: kirjastosta

Blogin yläpalkissa on pitkään (jo neljä vuotta!) keikkunut TBR100-välilehti eli sadan kirjan luettavien lista. Kirjakiinnostukset ovat vuosien aikana muuttuneet, mutta tarkoituksenani on edelleen lukea listalle valitsemani kirjat. Olen jo unohtanut mistä syystä jotkut kirjat ovat päätyneet listalleni ja näin oli myös Elina Tiilikan kirjan kohdalla.

Noora Rantala seilaa elämässään edestakaisin. Mikään ei oikein kiinnosta, ei opiskelu eikä varsinkaan normaali arki eli raataminen päivät pitkät perinteisessä ansiotyössä. Rahaa pitäisi kuitenkin saada, varsinkin kun kämppäkaveri muuttaa pois. Noora päätyy kokeilemaan helpon rahan toiveessa prostituutiota, olisiko siinä avain onneen ja rikastumiseen?

Punainen mekko perustuu takakannen mukaan tositapahtumiin. Ehkä tämä oli se syy miksi alunperin kiinnostuin kirjasta. Minua ei kiinnostanut kirjassa niinkään se mitä tehdään vaan miksi. Miksi ja miten nuori suomalainen nainen päätyy myymään itseään? Tässä tapauksessa kynnys seksin tarjoamiseen maksua vastaan ei vaikuta kovin korkealta. Riittää, että on vähän tylsää, yksinäistä ja halu ostaa kaikkea kivaa kuten kallis tietokone tai upea talo. Kun kauppatavarana on oma vartalo voi arvata, että jossain vaiheessa fyysisten rasitteiden lisäksi myös psyyke kärsii.

     Aikaisemmin olin ajatellut, että sana "huora" oli vain olemattoman pieni osa mua, pelkkä keino tienata rahaa. Nyt musta tuntui, että tuo yksi osa mua oli ottanut vallan koko mun elämästä ja olin muuttunut kokonaan prostituoiduksi. Kaikki oli pelkkää lihan vuorovaikutusta ja pelokas sielu hukkui jonnekin kuoren taakse.

Odotin kirjalta syvällisempää otetta, perusteellisempaa pohdintaa ja taustoitusta. Valitettavasti kirja tuntui kovin pinnalliselta raapaisulta aiheeseensa nähden. Muutaman kerran tylsästi ja yksinkertaisesti kerrotusta tarinasta pulpahtaa pintaan ajatuksia tai väitteitä, joita olisi mielellään pohtinut pitempään, mutta Tiilikka ohittaa nämä hetket nopeasti. Kirjassa esimerkiksi siteerataan Andrea Dworkinin puhetta prostituutiota vastaan, mutta pian mennään jo seuraavaan hetkeen. Jos kirja ei olisi ollut TBR100-listallani olisin todennäköisesti jättänyt sen kesken. Ärsyynnyin lapselliseen ja minäkeskeiseen kirjoitustyyliin (kuinkahan monta kertaa kirjassa toistettiin mun, mulle, mussa jne.) sekä ajassa hypähtelyyn. Lisäksi ihmettelin miksi kissa sai yhtäkkiä niin suuren roolin tarinassa. Eikö Nooran ahditusta ja ailahtelevaa käytöstä olisi voinut tuoda ilmi muutenkin kuin vain kissan kautta?

Kiitosta Tiilikka saa rohkeasta aihevalinnasta sekä aiheen kaunistelemattomasta ja suoraviivaisesta käsittelystä. Kirja sisältää kuvauksia Nooran "asiakastapaamisista", mutta niillä ei mässäillä.

Sitaattikunniamaininnan saakoon vaikka seuraava lause:

En enää oikein osannut vakuuttaa itselleni, ettei ruumiilla ollut mitään väliä, kunhan vain mieli pysyi vapaana.

 

TBR 22/100 (Huh miten hitaasti tämä projekti etenee!)

J.R. Ward: Herätetty rakastaja

J.R. Ward: Herätetty rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #3)

Basam Books, 2010

486 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Awakened, 2006)

Luettu: 5.6.2016

Mistä: kirjastosta

Tämä kirja olisi ehkä pitänyt kuvata sängyn päällä tai herätyskellon kanssa, mutta ei nyt heittäydytä liiallisuuksiin, olohuoneen pöytä sai kelvata.

Bella ja Mustan tikarin veljeskunnan paha poika, nimensä veroinen Zsadist jäivät toistensa mieliin heti ensi tapaamisestaan. Kun Bella joutuu yhden Harvennuskunnan jäsenen kynsiin tekee Zsadist kaikkensa löytääkseen hänet. Moni vampyyrien perivihollinen kohtaa raa'an loppunsa ennen kuin vampyyrinaaraan sijainti selviää. Sekä Bella että Zsadist ovat kärsineet kammottavalla tavalla, mutta Zsadistin arvet ovat pintaa syvemmällä. Zsadistin on kohdattava menneisyytensä samalla kun hän yrittää auttaa Bellaa.

     Oviaukossa seisovan uroksen kasvot olivat arpiset, ja niitä vääristi aivan keskilinjaa pitkin kulkeva valtava viilto. Mutta arpi ei ollut vielä edes se syy, miksi John koetti kyyristyä pois näköpiiristä. Raunioituneista kasvoista tuijottavat mustat silmät olivat kuin hylätyn talon varjot. Täynnä kaikkea sellaista, mikä voi satuttaa.

Vaikka sarjan edellisen osan lukemisesta on jo useampi kuukausi solahdin nopeasti takaisin New Yorkin Caldwelliin, kaupungin kapeille kujille, Mustan tikarin veljeskunnan ja Harvennuskunnan välisiin taisteluihin, vampyyrisoturien kantapaikkaan ja kartanoon sekä Harvennuskunnan kidutuskeskukeen, vaikka viimeisimmässä olikin melko ikävä vierailla. Paljon oli ehtinyt unohtua, mutta kuten aiemmissa osissa niin tässäkin esiteltiin yksi veljeksistä muiden jäädessä vähemmälle huomiolle. Pikkuisen piti silti kurkistella Googlesta kuka kukin on ja esimerkiksi mikä olikaan edellisessä osassa esitellyn Rhagen salaisuus.

Kaikesta sadistisuudestaan huolimatta kirjan päähenkilöstä Zsadistista löytyy myös herkempi puoli, joka kuoriutuu esille vuosia sitten kivenkovaksi kasvatetun kuoren alta. Sama juttu koko kirjassa, se on täynnä taistelua ja verenvuodatusta, mutta tarina on lopulta yllättävän romanttinen, toki edellisten osien tapaan runsaalla ja paikoin rajulla seksillä kuorrutettuna. Ehkä osa tunnesiirapista olisi voinut jäädä valuttamatta, mutta tällaisenaankin kirja oli ahmittava vauhdilla.

En vielä tässä kolmannessa osassakaan ole täysin sinut paikoin yliteatraaliseksi yltyvän kuvailun tai kirjainkikkailun, varsinkin h-kirjaimen viljelyn (vampyyrien nimissä ja termistössä), kanssa. Mielessäni kävi useampaan kertaan, että mitenköhän termistö on esitetty alkukielisessä (englanti) romaanissa ja että onko suomentaja ottanut idean termistön muodostukseen pohjoisen Suomen murteesta eli niin sanotusta  h:n päältä puhumisesta. Kohottelin monessa kohtaa kulmiani sanoille ja kun suomennoksessa mainittiin kuinka hänen vatsassaan rähjähti, ja räjähdyksestä sinkoilevat kipinät tunkeutuivat kaikkialle hänen ruumiiseensa... oli minun pakko nauraa ääneen, joko h-kirjainta alkaa lipsahdella kirjan normaaliin kieleenkin? Ei onneksi, kyseessä oli vain kirjoitusvirhe, joita kyllä oli kirjassa muutenkin häiritsevän paljon. Viihdyin silti tarinan parissa loistavasti, pitäisiköhän hakea jo seuraava osa kirjastosta...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Uni pokkasi hänet kuin palkintopokaalin.

 Kyllä kiitos, yksi pokkaus tähänkin osoitteeseen! Hyvää yötä.

Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre

Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre (#18)

Tammi, 1979

144 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five on Finniston Farm, 1960)

Luettu: 27.5.2016

Mistä: kirjastosta

Kun kesä kolkuttelee ovella niin Viisikko huutelee lukupinossa. Tämän jälkeen sarjasta on enää kolme osaa lukematta, loppusuoralla siis mennään.

Leo, Dick, Anne, Pauli ja Tim menevät kesälomallaan Paulin äidin tuttavan omistamalle Finnistonin tilalle. Tilan omistavilla Philpoteilla on rahavaikeuksia ja he majoittavat vieraita saadakseen lisätuloja. Viisikko ihastuu heti perheen äitiin, mutta perheen kaksos-Harrit, Henry eli Harri ja Harriet tuntuvat kovin epäkohteliailta. Serkusten lisäksi tilalla on majoittuneena myös amerikkalainen herra Henning sekä hänen hemmoteltu poikansa Junior. Kylällä käydessään serkukset kuulevat, että Finnistonin tilalla on aikoinaan ollut linna, joka on palanut. Viisikko ja kaksoset päättävät etsiä linnan jäänteet ennen kuin vanhoista tavaroista kiinnostunut herra Henning saa vainun salaisuudesta. Ehkä raunioista löytyisi jotain arvokasta, mikä turvaisi tilan tulevaisuuden.

     – Linnassa oli kellareita – ja vankityrmiä, vanhus kertoi. – Tuli poltti linnan pohjakerrosta myöten, ja sen lattia oli kovaksi poljettua maata, ei puuta, joten se ei palanut. Kellarit ja tyrmät eivät voineet tuhoutua – ovatko ne vielä olemassa, vahingoittumattomina? Sitä juuri olen ajatellut monet pitkät vuodet. Mitä noissa kellareissa oli – ja onko se vielä siellä?

Kirja käynnistyy rauhallisesti, Blyton kuvaa kaunista maalaismaisemaa ja maatilaa huolella ja paikoitellen lähes hartaudella. Ja tietysti ruokia. Teetä, skonsseja, jäätelöjä, luumuja, kakkuja, kinkkua... Tarinassa korostuu rakkaus ja kunnioitus isänmaata ja sen historiaa kohtaan ja varsinkin Philpotien ärhäkkä isoisä pitää kovasti oman maansa puolia ahneita amerikkalaisia vastaan. Isoisän letkautukset ja riemukas riehaantuminen tarinan lopussa tarjosi hyvät naurut. Loistava hahmo!

Viisikko ja linnan aarre on loistavaa riippumattolukemista kesäiseen päivään. Ehkä hieman häiritsi se kuinka helposti lapset pääsevät salaisuuden jäljille, mutta lapsilukijalle jännitystä varmasti riittää tarpeeksi. Ei minullakaan missään nimessä ollut tylsää tätä lukiessani. Lapsuuden nostalgia on yhä edelleen vahvasti läsnä. Myös kirjan kannella oli lukemisen kannalta merkitystä, nämä valokuvakannet ovat minulle ne ainoat oikeat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He sanoivat hyvästit ja kävelivät takaisin taloon kankeina ja kipeinä tärisyttävästä ja töksäyttelevästä matkasta, mutta mieli tulvillaan ihania kukkularinteitä, sinistä etäisyyttä, aaltoilevaa viljaa ja maaseudun tuntua.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Teos, 2008

283 sivua

Luettu: 21.5.2016

Mistä: kirjastosta

Anssi Kela on minulle ennestään tuttu muusikkona, mutta olin kokonaan unohtanut, että hän on myös kirjailija. Sain muistutuksen asiasta kirjastossa kun törmäsin Kelan sympaattiselta näyttävään, mutta hieman pelottavalta kuulostavaan (politiikka ei ole suosikkiaiheeni, ks. edellinen postaus) kirjaan. Kela on taitava biisinikkari, joten miksei häneltä sujuisi myös romaanin kirjoittaminen, tuumin ja kävelin tyytyväisenä punainen kirja kainalossa kohti lainausautomaattia.

Johannes Palorinne on ollut vakavassa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänellä on niskakauluri, metallia selkärangassa, kovat kivut ja kahden viikon pituinen aukko muistissa. Johannes istahtaa köpöttelylenkkinsä lomassa Ruttopuiston penkille ja hänen viereensä istahtaa mies, joka puhuttelee häntä nimeltä. Kun Johannes tunnistaa miehen pari vuotta sitten kuolleeksi Suomen pääministeri Kalevi Sorsaksi epäilee Johannes, että hän on menettänyt onnettomuudessa paitsi terveytensä myös järkensä.

Olen oman mielesi tuotos, todennäköisesti seurausta onnettomuudessa päähäsi kohdistuneesta melkoisesta tällistä. Neuvoisin kuitenkin suhtautumaan läsnäolooni avoimin mielin. Olet kokenut jo kovia, mutta sinulla on vielä vaikeita aikoja edessäsi. Minä olen täällä eräänlaisen välittäjän roolissa, työväenliikkeen omantunnon äänenä. Pidä minua vaikka omana Samu Sirkkanasi.
     - Tämä on piilokamera, eikö niin? 

Kela kertoo tarinaa kahdessa aikatasossa. Heinäkuisessa Helsingissä Johannes yrittää kasata itseään ja etsiä kadonneita muistijälkiä Kalevi Sorsan avustuksella, välillä palataan aikaan ennen onnettomuutta, jolloin Johannes ja hänen paras ystävänsä Markus kokevat mitä erikoisempia seikkailuja. Päivät kuluvat ja Sorsa kieputtaa Johanneksen ajatuksia ja muistoja uudelle radalle, herättelee ja ravistelee. Johanneksen muistin pitäisi palata Sorsan käsittelyn jälkeen, mutta onko hän valmis muistamaan?

Tarinan kiepauttaminen ajasta toiseen hämäsi minua alkuun, mutta tempo vei minut nopeasti mukanaan ja lopulta pidin rakennevalinnasta kovasti. Kaksi aikatasoa keskustelee sujuvasti keskenään, puhuen välillä toistensa päälle eikä toinen tajua aina kuunnella. Jännitin miten Johanneksen käy, mitä hän on unohtanut ja missä vaiheessa muistot ja nykyhetki törmäävät jos törmäävät lainkaan.

Kalevi Sorsa on kuivuudessaan ja poliittisessa kapulakielenkäytössään vallan hulvaton hahmo samoin kuin Markus, joka puhuu vaikka mustan valkoiseksi ja saa Johanneksen mukaan päättömiin juttuihinsa. Alun kepeys muuttuu kauheudeksi ja tarinasta muodostuu yllättäen absurdi keitos, jota on ahmittava sivu toisensa jälkeen. Mitä seuraavaksi? Tai kuten Markus sanoo [m]eidän pitäisi kysyä itseltämme, että mitä Magnum nyt tekisi. Kuollut valtiomies, pohdinta mielenterveydestä ja sen järkkymisestä, orava nimeltään Markku, Tom Selleck viiksineen, ystävyys, treffikyselylomake, henkinen kasvu, kuolemanjälkeiset muumit. Kirjassa on kaikkea mahdollista hyvässä, viihdyttävässä ja tunteikkaassa muodossa.

     Pääministeri jatkoi jaaritteluaan. Se oli jostain syystä oudon rauhoittavaa, lähes hypnoottista. Hänen puheensa nuotti oli kuin suoraan eduskunnan kyselytunnilta, se ol lapsuuden tuttu ja turvallinen ääni. Kalevi Sorsan puhuessa tuntui aina siltä kuin värit haalistuisivat ja koko maailma muuttuisi mustavalkoiseksi.

Ja entä sitten tarinan päähenkilö (joka näyttäytyi päässäni alusta asti kovasti Anssi Kelan näköisenä). Voi Johannes, Johannes. Jos törmäisimme puistossa tarjoaisin sinulle rommirusinatötterön. Kohottaisin jäätelön muistoille. Niille, jotka kannattaa muistaa ja niille, jotka haluaisi unohtaa.

Olin oikeassa, Kelalta sujuu myös pidempään muotoon puettu sanataide. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on oivallinen kesäkirja. Se on hauska, mutta samalla sen yllä leijuu vakava vire kuin kaukaisten metsäpalojen savu kaupungin yllä. Täytyy sanoa, että nyt fanitan Anssi Kelaa sekä muusikkona että kirjailijana.

- Kamehameha, Kamehameha, Kamehameha.

SDP
    SDP
       SDP

Sitaattikunniamaininnan saa:

Markuksen silmä räpsyy ja näen hänen puppugeneraattorinsa käyvän ylikierroksilla.

Stephen King: 22.11.63

Stephen King: 22.11.63

Tammi, 2013

869 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(11/22/63, 2011)

Luettu: 14.5.2016

Mistä: lahja

Seurasin innolla päivityksiä Kingin 22.11.63-romaaniin perustuvan tv-sarjan valmistumisesta, mutta en tajunnut kuinka nopeasti se saisi ensi-iltansa Suomessa. Tarkoitukseni oli lukea kirja ennen tv-sarjan alkua, mutta kun se alkoi Foxilla 16.4. oli kirja minulla vielä pahasti kesken. Katsoin kyllä aloitusosan, mutta kakkososan jaksokuvauksen perusteella tapahtumissa hypättiin melko roimasti eteenpäin ja päätin lukea kirjan rauhassa loppuun. Onneksi on tallentava digiboksi.

Jake Epping, Lisbonin lukion äidinkielen opettaja on korjaamassa viimeisiä aineita ennen lukuvuoden päättymistä kun hän saa puhelun Al Templetonilta, läheisen lounaskuppilan omistajalta. Alin aika on vähissä ja hänellä on Jakelle tehtävä, jonka ensimmäinen etappi on kuppilan ruokavaraston perällä. "Katsele hiukan ympärillesi ja tule sitten takaisin." Muutamalla askeleella vuosi 2011 häipyy tulevaisuuteen ja Jake astuu kaninkolon, aikaportin kautta menneisyyteen, vuoden 1958 syyskuuhun.

Mieleeni tuli, miten silmiin jää jälkikuva, kun ne ummistaa kirkkaassa auringonpaisteessa. Kun katsoin jalkaani, näin sen lattialla, mutta kun räpäytin silmiäni, joko tuhannesosasekunti ennen tai jäkeen luomieni sulkeutumisen, näin vilaukselta jalkani portaalla. Mutta en kuudenkymmenen watin hehkulampun heikossa valossa vaan kirkkaassa päivänpaisteessa. 
   Jähmetyin.
     "Siitä vain", Al sanoi. "Ei sinun kuinkaan käy. Jatka pois." Hän yskäisi rajusti ja sanoi sitten epätoivoisesti kähisten: "Tee tämä minun tähteni."
     Niin minä tein.
     Herra paratkoon minä tein. 

Mitä jos voisit muuttaa historiaa, olisitko valmis siihen? Entä jos John F. Kennedy ei olisikaan kuollut vuonna 1963 salamurhaajan luoteihin vaan hän olisi selvinnyt tapahtumasta hengissä? Jake päättää ottaa tehtävän vastaan ja estää Yhdysvaltain presidentin murhan, mutta se ei käy noin vain, sillä menneisyys on täynnä kaikuja ja se pistää vastaan. Jaken matkalle mennneisyyteen mahtuu perhetragedioita, salaliittoteorioita, yhteensattumia, uusia tuttavuuksia ja vaaroja sekä tietenkin Lee Harvey Oswald. Onnistuuko Jake tehtävässään ja jos onnistuu niin miten historian kulun muuttaminen muuttaa nykyhetkeä vai muuttaako mitenkään?

Tunnustan, että minulla oli ennakkoluuloni kirjan aihetta kohtaan. John F. Kennedyn salamurha on toki minulle pääpiirteiltään tuttu, mutta pelkäsin, että tietäisin kuitenkin aiheesta liian vähän pystyäkseni nauttimaan kirjasta täysillä. Pelkäsin myös, että aihe huomioon ottaen tarina sisältäisi pakostakin jonkin verran politiikkaa, joka ei suoraan sanottuna ole minulle se vahvin saati kiinnostavin aihe. Helpotuksekseni pysyin hyvin historian ja tarinan käänteissä mukana enkä myöskään ehtinyt tuskastua pahemmin 50- ja 60-luvun politiikkaan.

Toistan itseäni, mutta Kingillä on taito napata lukija mukaansa tarkasti luoduilla kulisseilla sekä hyvin pohjustetuilla ja elävillä henkilöhahmoillaan. Lähdin siis mielelläni Jake Eppingin, alias George Ambersonin mukaan hänen matkalleen kohti Dallasia. Hyppy menneisyyteen oli sulava, nautin 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun leppoisesta tunnelmasta ja matkaseura oli mitä mainiointa. Ilahduin kun George pysähtyi matkallaan Derryyn, erään pellen terrorisoimaan kauhujen kaupunkiin, missä todellisuus on ohut jääkerros syvän, synkän järven pinnassa ja suorastaan riemastuin kun George törmäsi vanhoihin ystäviini Richie Tozieriin ("Piip-piip, Richie!") ja Beverly Marshiin. Pikkuisen jopa harmitti kun George jatkoi matkaansa, mutta reitin varrelle mahtui niin monta muuta kiinnostavaa etappia, että ikävä jäi taustalle. Viihdyin varsinkin Jodiessa, tuossa idyllisessä pikkukaupungissa, josta puuttui Derryä ja Dallasia vaivaava pahan löyhkä.

Kirjan idea on hyvä. King kuvaa kiinnostavalla tavalla perhosvaikutusta, sitä miten pienikin yksityiskohta tai tapahtuma voi saada aikaan käsittämättömän suuria vaikutuksia. Kerronta menee kuitenkin vähän liian laveaksi, kirjassa olisi paikka paikoin ollut tiivistämisen varaa. Kingin tapa tarjota lukijalle ennakkokurkistus tulevista tapahtumista ärsytti välillä, samoin juuttuminen turhiin yksityiskohtiin muutamissa kohdissa (mitä sitten, vaikka Mike sanoo toistuvasti oman nimensä ennen tyttöystävänsä Bobbi Jillin nimeä, ei sillä ole tarinan kannalta mitään merkitystä). Myös suomennoksessa oli muutama ihmetystä herättänyt kohta, esimerkiksi drugstore ja Mr. oli jätetty suomentamatta, vaikka näille kuitenkin on suomenkieliset vastineensa ja yksi elin ehti muuttua toiseksi ja takaisin muutaman sivun sisällä (perna, haima, mitä näitä nyt on, vatsassa kuitenkin molemmat). Suurimmaksi osaksi Rekiaron suomennos oli kuitenkin onnistunut. Sivut (joita oli paljon!) kääntyivät kuin itsestään, Kingin tuotantoon on aina nautinto tarttua!

Runsas, täyteläinen, vain miedosti yliluonnollinen (aikaporttia lukuunottamatta), nautitaan mielellään (yksin, kuinkas muuten) suurina siemauksina. Mukava jälkimaku.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Menneisyys puree, kun sitä yrittää muuttaa. Se repii kurkun auki, jos sille antaa tilaisuuden.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

WSOY, 2015

86 sivua
Luettu: 3.5.2016
Mistä: kirjastosta

Kummallisuudet kiehtovat minua. Niitä Mykkäsen pieni kaunis kirjanen tuntui lupaavan ja absurdit tarinat tuntuivat sopivan lukemiseksi Rämön realistisen matkakertomuksen jälkeen.

Pieneen sivumäärään mahtuu niinkin paljon kuin 25 tarinaa, eli yhdelle tarinalle ei jää kovin paljoa pituutta. Lyhimmät tarinat ovat vajaan sivun mittaisia ja pisin tarinakin vain seitsemän sivua. Mykkänen tarjoilee tarinoissaan rakkautta, unelmia, erotiikkaa ja yhtymisiä, venyviä aikakäsitteitä, erikoisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä käänteitä. Siili ei ole sitä miltä näyttää, kalju ja parraton mies saa yllättävää palvelua parturissa, yksi tapaa kaksoisolentonsa ja toinen saman miehen eri ikäisinä.

En halunnut ahmaista koko kokoelmaa kerralla ja kärsiä sitten ns. novelliähkystä, mutta onneksi tarinat itsessään toimivat jarruina, niitä piti lukemisen jälkeen pureskella hetken ajan ennen kuin kävin käsiksi seuraavaan. Toisin kuin yleensä lyhyitä tarinoita lukiessani Mykkäsen tarinat tuntuivat juuri sopivan pituisilta. En tainnut jäädä yhdenkään tarinan kohdalla sellaiseen tunteeseen, että tarina jäi kesken. Vaikka tarinat olivat lyhyitä niihin mahtui yllättävän paljon sisältöä, outo ja absurdi sai kaverikseen yhteiskunnallisia epäkohtia ja parisuhdepohdintaa.

- Mistä tiedät olevasi rakastunut?
- Huumaannun hänen vaikutuspiirissään. Se on enemmän kuin seksuaalista. Hänen olemuksensa ikään kuin loksahtaa kiinni minun olemukseeni. Mitä muuta sellainen on kuin rakkautta.

Valitettavasti osa tarinoista oli kuitenkin sellaisia, että ne tuntuivat kaikessa lyhykäisyyessäänkin liian pitkiltä joko tyylinsä tai aiheensa vuoksi. Vähiten pidin tarinoista Kakatti (en vain jaksa lapsellisia kakkajuttuja), Tirehtööri (jätti tekonokkelan jälkimaun) ja Krista Kosonen I-III (ihan oikeasti, pakkomielteen olisi voinut tiivistää yhteen tarinaan). Suosikkejani puolestaan olivat Siili, Pelastus ja Parturi Paradisi, joista jokainen tarjosi ripauksen kauhua ja täysin odottamattoman käänteen.

Kirja oli äänekäs (whump, klonk, tsink-tsink-tsink-tsink-tsink, tonks, rrrits...), mutta muuten yllättävän hajuton ja mauton. Muutama hyvä tarina ja yllättävä käänne ei pelastanut koko lukukokemusta. Odotin, että tarinat olisivat ravistelleet enemmän.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aurinko laski yhtä nopeasti kuin pimeys nousi.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Minerva, 2009

330 sivua

Luettu: 25.4.2016

Mistä: kirjastosta

Edellisestä kirjallisesta polkupyörämatkastani on jo yli kaksi vuotta, nyt viimein tartuin silloin saamaani kirjavinkkiin eli Matti Rämön tuotantoon. Toimittaja-kirjailija-maantieteilijä Rämö on kirjoittanut pyörämatkoistaan jo kahdeksan kirjaa, lukutavoilleni uskollisena tartuin niistä ensimmäiseen.

Matti Rämön neljän kuukauden ja 9560 kilometrin megapolkaisun lähtökohdat eivät kuulosta kovin helpoilta. Vuonna 2002 mies oli pitkän sairastamisen jälkeen todella huonossa kunnossa ja lyhytkin kävelymatka tuotti vaikeuksia. Toipumisen myötä alkoivat päivittäiset liikuntahetket lisääntyä ja pian Rämö alkoi haaveilla pidemmästä pyörämatkasta. Viimein 15.5.2007 koittaa päivä, jolloin Rämö lähtee Kulkuri-polkupyörällään matkaan, tavoittelemaan ei vähempää kuin pyöräilyä Euroopan läpi aina Pohjois-Afrikkaan Saharaan, Chott El Jeridin suolajärvelle saakka ja takaisin. Matkapäiväkirjan kirjoittamisen lisäksi Rämö raportoi matkansa etenemistä sekä YLE:n Teksti-TV:lle että viikoittaisin puhelinhaastatteluin radioon.

Pyöräily tekee hyvää sielulle ja keholle. Stressi kaikkoaa satulassa, mieli sulautuu osaksi maisemaa.

Rämön kirjoitustyyli on rauhallinen ja selkeä, hänen matkaansa on jotenkin terapeuttista seurata. Jalat polkevat, maisema vaihtuu ja matka etenee kilometri kilometriltä eteenpäin. On kiinnostava lukea Rämön ajamisen rytmittämisestä, ruokaostoksista, yöpaikkojen etsimisestä, vastoinkäymisistä, pyörähuollosta, pyykin kuivaamistavoista ([P]izza on maukasta, mutta kuivausoperaatiossa joudun hyödyntämään hehkulamppuja ja digiboksia.), jalkapallo-otteluista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Rämö ei juurikaan maalaile maisemia korulausein vaan kuvaa realistisesti näkemäänsä ja kokemaansa. Kuvaus ei ole rauhallisuudesta huolimatta tylsää vaan mukavan sujuvaa, paikoitellen hauskaa, innostunutta ja tunteikasta, esimerkiksi silloin kun Rämö saavuttaa tavoitteensa Chott El Jeridin.

     Hiljaisuus. Valoa heijastava hiljaisuus. Kuljen elotonta tasankoa, joka peilaa tyhjyyttä. Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta, ja rauhan tunne valtaa mieleni. Mikään, mikään ei liiku. Aika pysähtyy. Pieni hetki ikuisuutta. Ilma väreilee, ja havahdun kuumuuteen. Aurinko on jo korkealla. En voi jäädä tänne paahteen armoille.

Rämö on kirjannut matkansa ihailtavalla tarkkuudella. Jokaisen päivittäisen merkinnän aluksi Rämö kertoo päivän aikana kulkemansa reitin, matkan pituuden ja käyttämänsä rahamäärän. Matkakuvauksen lisäksi kirjassa on reittikarttoja, kuvaliite sekä tarinan lomaan ripoteltuja Cira Almentin piirroksia. Osa valokuvista on väritetty Almentin piirroksin fotomontaaseiksi. Matkan viimeisellä osuudella Rämö tekee eräänlaisen loppuyhteenvedon megapolkaisustaan sekä luettelee matkavarusteet, tämä listaus oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

En aluksi oikein tiennyt miten suhtautua näihin piirrettyihin osioihin, mutta lopulta ne alkoivat tuntua kirjaan sekä Rämön tyyliin sopivilta, hauskalla ja omaleimaisella tavalla erottuvilta. Karttoja, mielellään värillisiä ja tarkempia, olisi saanut olla enemmänkin, samoin olisi ollut kiva jos valokuvat olisivat olleet niissä kohdissa, joissa kyseisestä paikasta kerrotaan. Ymmärrän kyllä, että kuvat on helpompi keskittää yhteen kohtaan, varsinkin kun ne on laitettu erilaiselle paperille.

Rämön reitti tarjosi paljon kiinnostavia ja minulle tuntemattomia (käymättömiä) paikkoja, mutta löytyi reitiltä pari tuttua kohdettakin, Tallinna ja Innsbruck. Hetken ajan jopa harmittelin kun Rämö ohitti Innsbruckin niin nopeasti, tuossa ihanassa kaupungissa olisi mielellään viivähtänyt useammankin sivun verran... Monen muunkin paikan osalta Rämö nostattaa matkakuumeen.

Rämö kirjoittaa useammassa kohdassa fyysisen jaksamisen lisäksi henkisestä jaksamisesta ja kuvaa mm. sitä havaintoa, että vaikka matkaa on vielä jäljellä niin [H]enkisesti paluu on jo alkanut. Muistan saman tunteen omalta vuosien takaiselta interrail-matkalta, fyysisesti voimia vielä oli, mutta mieli veti tietyssä pisteessä jo kotiin. Rämön kerronta ei kuitenkaan missään vaiheessa uppoa liian henkeväksi vaan kerronta etenee loppuun asti jouhevasti. Kirjan lopussa päättyy yhden pyörämatkan lisäksi toinenkin matka, mikä toi kirjalle surullisen loppusävyn ja muistutti elämän kiertokulusta. Ympyrä sulkeutui.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Alamäkiajon jo päätyttyä hulppean menemisen humina jää vielä kohisemaan korviin.