Emilia Hart: Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY, 2024

405 sivua

Suomentanut: Viia Viitanen

(Weyward, 2023)

Luettu: 23.9.2024

Mistä: kirjastosta

Kate Ayres löytää lopulta voimaa ja rohkeutta jättää dominoiva ja väkivaltainen miehensä ja paeta heidän Lontoon kodistaan Cumbrian Crows Beckissä sijaitsevaan isotädiltään perimäänsä vanhaan pieneen taloon, Weyward Cottageen, jonka olemassa olosta hänen miehellään Simonilla ei ole aavistustakaan. Asettuessaan aloilleen uuteen kotiin ja kylään nykyisyys ja menneisyys törmäävät ja Kate pääsee sukunsa esiäitien ja näiden salaisuuden jäljille sekä oppii samalla jotain itsestään ja menneisyydestään.

Tarinassa seurataan saman suvun kolmea naista kolmella eri aikakaudella. Altha odottaa vuonna 1619 vankikopissa oikeudenkäyntiään, Violet asuu vuonna 1942 Orton Hallin kartanossa yhdessä isänsä ja veljensä kanssa, miettii edesmennyttä äitiään ja odottaa kuumeisesti pääsevänsä joskus pois kotinsa mailta, ja sitten on Kate, joka vuonna 2019 ottaa elämälleen uuden suunnan. Aluksi näyttää, että naiset ja heidän lähtökohtansa ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tarinalinjojen edetessä selviää, että naisilla on muutakin yhteistä kuin sukulinja. Jokainen heistä on yhteydessä luontoon tavalla, joka saattaa herättää muissa pelkoja ja syytöksiä.

     Noita. Sana maistuu suussa vastenmieliseltä, valuu kieleltä mustana ja tahmeana kuin terva. Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.

     Ei. Sitä sanaa me emme koskaan käyttäneet.

Katen lähtö väkivaltaisen ja narsistisen Simonin luota käynnistää Taipumattomat ja on oleellinen osa tarinaa, mutta minusta alku oli kirjan heikoin osuus. Alkuun liittyy myös muutamia yksityiskohtia, jotka tuntuivat hieman epäuskottavilta. Mietin esimerkiksi sitä kuinka Kate saa tiedon perinnöstään, mutta pystyy kuitenkin pitämään sen salassa mieheltään vaikka talon ylläpito varmasti vaatii järjestelyjä ja juoksevien kulujen maksua. Nimittäin kun Kate saapuu Weyward Cottageen on siellä kaikki valmiina, vesi tulee hanasta ja takkakin vetää ongelmitta kuukausien tyhjillään olon jälkeen. Pieniä yksityiskohtia, jotka voisi ohittaa helposti ja vain antaa tarinan viedä. Ja tarinahan vain paranee sitä mukaa kun Kate jättää Lontoon taakseen ja pääsee asettumaan taloon ja kylään. Ei voi sanoa, että maalla on aina mukavaa, mutta ainakin Kate saa elämän syrjästä kiinni ihan toisella tavalla kuin Simonin lieassa eläessään.

Minulle kirjan parasta antia oli Katen ja hänen esiäitiensä tarinat. Simon sai siis jäädä syrjään kuin hukkaan heitetty rukkanen (vaikka totta kai häneen vielä joudutaan myöhemmin palaamaan kuten arvata saattaa) ja uppouduin täysin edesmenneiden Althan ja Violetin tarinoihin sekä Katen uuden arjen aloittamiseen. Hart kuvaa hyvin kolmen eri aikakaudella eläneen naisen elämää, heidän kokemiaan haasteita ja kaltoinkohtelua etenkin miesten taholta sekä tietysti heidän yhteyttään luontoon, joka on kullakin naisella omanlaisensa. Puut, kukat ja yrtit, varikset, mehiläiset, hämähäkit, neidon- ja päivänkorennot, maan madot, toukat ja koppakuoriaiset. Äidit ja tyttäret, Weywardin naiset, joilla on luonto sydämessä ja side luonnon eläviin olentoihin. Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Pidin valtavasti Weywardin vahvojen ja taipumattomien naisten tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän pelkonsa minä haistoin, se oli tihkunut ilmaan ja imeytynyt kiveen.

Ja:

Hänet on haarniskoitu ja hän on valmis suojelemaan tytärtään.

Sekä:

Jonkin aikaa hän oli jo luullut menettäneensä lukemisen taian, kykynsä uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan. Se oli kuin olisi unohtanut, kuinka hengittää.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 9. Kirjassa joku karkaa

- - -

Vuosi lähenee loppuaan, mutta onhan tässä vielä vuoden viimeinen päivä aikaa lukea. Minulla on vielä muutama luettu kirja odottamassa postausta ennen vuosikoosteen tekemistä, joten luetut kirjat täytyy purkaa jonosta pois vaikka sitten miniarvioilla. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa oikein hyvää uutta vuotta 2025!

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

S & S, 2019

310 sivua

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

(Tabineko Ripouto, 2015)

Luettu: 1.9.2024

Mistä: kirjastosta

Nimetön kissa ja nuori mies Satoru Miyawaki tutustuvat toisiinsa Satorun hopeanvärisen pakettiauton luona. Sattuman tai kohtalon oikusta Satoru ottaa poikakissan hoiviinsa ja antaa tälle tytön nimen, Nana. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satorun on kuitenkin luovuttava Nanasta. Satoru nostaa Nanan pakettiautoon ja he lähtevät matkalle, etsimään Nanalle uutta kotia, mutta kuka olisi Nanan arvoinen? 

Matkakissan muistelmat on japanilainen romaani, jonka minäkertoja on nimensä mukaisesti kissa, Nana. Tämä yksivuotias kolli pohtii alussa valintaa vapauden ja vakauden polkujen välillä ja päättää jättää kulkukissan elämän taakseen, ottaa Satorun isännäkseen ja ryhtyä kotikissaksi, mutta ei silti täysin unohda menneisyyttään villinä luontokappaleena. Myös Satorulla menneisyys kulkee vahvasti mukana. Nana tuo Satorulle mieleen Hachin, kissan, jonka Satoru löysi lapsena yhdessä ystävänsä Kõsuken kanssa. Kõsuke onkin Satorun ja Nanan matkan ensimmäinen pysähdyspaikka. Satoru vie Nanan tapaamaan myös muita vanhoja ystäviään ja näiden tapaamisten myötä Satoru muistelee elämänsä eri vaiheita. Satorun ja Nanan matkan tarkoituksena on löytää Nanalle uusi koti, mutta he jättävät matkallaan jälkeensä oivalluksia ja ratkaisuja muihin ja muiden asioihin. Satoru ja Nana ovatkin kuin liikkuva terapiayksikkö. Syy siihen miksi Satoru joutuu luopumaan Nanasta selviää lopulta myös lukijalle.

Matkakissan muistelmat on tarkkanäköinen, lempeä ja sanoisinko japanilaisen viehättävä tarina. Japanilainen tunnelma välittyy Raisa Porrasmaan suomennoksessa hyvin. Sopivaa särmää tarinaan tuo Nana, joka on kuvattu erittäin tyypilliseksi - makuuni jopa liiankin stereotyyppiseksi - kissaksi, ylpeäksi ja oman arvonsa tuntevaksi. Nanan tapa kuvata asioita on ironinen, mutta kuivan huumorin takaa pilkistää epävarmuus ja ehkä myös piilevä hylätyksi tulemisen pelko. 

     "Onko ulkona kumminkin parempi?"

     Hö, älä nyt viitsi näyttää siltä kuin alkaisit itkeä. Tuleeko muka ikävä, jos lähden?

     "Olin ajatellut, että jospa saisin sinut omaksi kissakseni."

     Sitä vaihtoehtoa minulla ei suoraan sanottuna ollut. Olen syntynyt kulkuriksi, joten mieleeni ei juolahtanut, että voisin ryhtyä jonkun kotikissaksi. Olin aikeissa nauttia hoidosta kunnes olisin parantunut ja häipyä sitten. Tai oikeastaan uskoin, että oli pakko lähteä.

     Lähtö koittaisi varmasti, joten olisi kai nokkelampaa livahtaa oma-aloitteisesti tiehensä ennen kuin joutuisi karkotetuksi? Kissa on tyylikäs olento.

     Olisit heti sanonut, että voin ryhtyä kotikissaksesi.

Jos itse tarina on viehättävä niin sitä on myös Satu Kontisen käsialaa oleva kirjan ulkoasu. Pidän vähäeleisestä kansikuvasta ja vihreän vivahduksesta, samoin puun lehdistä, joita on kannen lisäksi "leijaillut" myös kirjan sivuille.  Matkakissan muistelmat tuli lukupinooni lukupiirin ansiosta, kirja tuskin olisi osunut omaan kirjatutkaani. Tämä kirja ei ollut napakymppi eikä ihan ysikään sillä muutamat kohdat kuten eläinten keskustelu laivassa tai eläimen pääsy sairaalaan toimenpidehuoneeseen asti tuntuivat vähän epäuskottavilta tai liian sadunomaisilta ja hetkittäin tarina tuntui turhan alleviivaavalta, mutta mukava lukukokemus kuitenkin. Loppua kohti jopa kaltaiseni koiraihminen herkistyy Nanan ja Satorun tarinasta. Toistan itseäni, mutta joskus kannattaa hypätä omien lukumieltymysten ulkopuolelle.

Sitaattikunniamaininnan saa (yhtä aikaa kissamaisuutta ja japanilaisuutta henkivä lause):

Kaikki kaunis tarttuu seitsikkohäntääni.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Japani