perjantai 20. lokakuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Rautayöt & kirjailijavierailu Iin kirjastossa



Sirpa Kähkönen: Rautayöt
(Kuopio #2)
Otava, 2002
Luettu: 14.10.2017
Mistä: kirjastosta


Ihastuin Kähkösen Kuopio-sarjan aloitusosaan Mustat morsiamet jo viisi vuotta sitten. Miten ihmeessä meni näin kauan ennen kuin jatkoin sarjan lukemista? Kähkösen kirjastovierailun (tästä lisää kirja-arvion jälkeen) innoittamana varasin välittömästi Rautayöt kirjastosta, lainasin myös Mustat morsiamet sillä pitkän lukutauon jälkeen oli pakko kerrata sen tapahtumia ennen jatko-osaan tarttumista.

Rautayöt, hän kuuli isänsä sanovan. Ne on niitä öitä alakukesästä kun eniten hallaa pelätään. Se on pahin se alakukesä, sillä mikä sillon tapahtuu, se viepi toivon kokonansa.

Talvisota on päättynyt, mutta se on vaatinut veronsa myös Tuomen perheestä. Jalmari on kaatunut rintamalla, vanha Lauri on menehtynyt sairastettuaan aikansa ja sotamuistojensa riivaama Lassi on karkotettu vinttiin kun yhteiselo muun perheen kanssa on käynyt mahdottomaksi. Arki lepää Annan ja Hildan varassa, Hilda yrittää tuoda leivän pöytään pyykkärin työllä ja Anna hoitaa kotia, kaksosiaan Ottoa ja Liljaa sekä vanhaa Serafiinaa, jonka muisti rapistuu vähä vähältä. Anna tutustuu pihapiiriin tyttärensä Marin kanssa muuttavan Hiljan kanssa ja ystävyys tuo uudenlaista rikkautta Annan melko yksinäiseen ja kotiin sidottuun elämään. Ystävän kanssa on helpompi jakaa vaikeudet, mutta edes ystävyys ei karkota tulevaa talvea, aatteita ja huhuja uudesta sodasta...

     Se ei ollut totta, se maailma, joka oli sortunut yhdessä talvessa. Se pitkäkaikuinen, kestävä, kauniisti rakentunut ja viileä maailma, jossa oli loputtomiin aikaa. Tämä oli totta, tämä tikittävä, pysähtynyt, laukkaava, läähättävä kesä, huudot, unettomuus, levoton rouhinta ja jyry tämän pienen, yhä pienenevän soikion ympärillä; savu, joka hiljaa peitti koko valittavan maailman.

Kähkönen kuvaa sodan jäljiltä niukkaa ja paikoin hyvinkin karua arkea vahvasti, väkevästi ja elävästi. Sota on vielä kovin lähellä ja läsnä ajatuksissa, kirkas sää saa ajattelemaan lentosäätä, taivaalla liitäviä koneita ja niiden pudottamia pommeja, ukkosen jyly tai tulen kajo nostaa paniikin ja pelon vihollisen tuomasta tuhosta. Ruokaa on vähän ja myös muista ennen niin tavallisista elintarvikkeista on pulaa. Haaveet ovat pieniä, mutta väsymys ja pelko suuria. Kaikkien apua tarvitaan pitämään sadot pystyssä ja perheet hengissä, niin naisten kuin puolikuntoisten miestenkin.

Pienet, jopa hieman ohimennen kerrotut yksityiskohdat kertovat paljon. Maailman myllerryksen keskellä ihminen on kovin pieni, sitä unohtaa arkipäiväiset asiat kuten kenkien tai hiusten kunnon, käsilaukun lipaston laatikkoon, kyvyn hymyillä, Nivean tuoksun,  jos minä olen tämänkin unohtanut, niin mitähän kaikkea muuta? Samalla, kuin huomaamatta unohtaa myös isommat asiat kuten uskon, toivon, rakkauden, jopa itsensä kun yrittää selviytyä päivä kerrallaan, jos jotkin asiat elämässään saikin järjestykseen, niin aina tuli tällaisia ylisuuria paloja, jotka törröttivät joka kohdasta ulos ja joitten kanssa sai sitten jauhautua niin kipeästi, että väliin tuntui, ettei päiväkään kyllä enää jaksaisi. Vaan jaksettiinhan tuota. Itkeä ei edes ehdi.

Oli hienoa palata Tuomen perheen pariin, nauttia upeasti soljuvasta kerronnasta ja menneen vuosikymmenen Suomen ja Kuopion tunnelmasta. Vaikka Annan ja Lassin tarinan käänteitä oli kiinnostava seurata nousi tunnepuolella ehkä merkittävimmäksi vanha Serafiina. Hänen hiljaista irtaantumistaan ajasta ja paikasta, muistin ja ymmärryksen verhon repeilemistä oli riipaisevan tuskallista seurata. Ihmismieli on kovin hauras, mutta samaan aikaan myös vahva. Periksi ei anneta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Näille pienille on käytävä paremmin kuin minulle on käynyt, ja olkoon se minun aatteeni.

- - -


Sirpa Kähkönen vieraili 14.9. Iin kirjastossa. Oletin vierailun olevan perinteistä muotoa haastattelija kysyy ja kirjailija vastaa, mutta yllätyksekseni Kähkönen oli äänessä yksin. Hänen esiintymisensä oli oikeastaan luento mikrohistoriasta, sukujen taakoista ja salaisuuksista, aineettomasta perinnöstä sekä naisen asemasta ja työstä. Luento oli erittäin kiinnostava ja mukaansatempaava, aika kului kuin siivillä ja tunti tuntui kuluvan liian nopeasti.

Kähkönen kertoi kirjojensa taustoista, omasta suvustaan ja siitä miten on etsinyt ja löytänyt tietoja sukulaisistaan. Hän kertoi myös mm. kirjailijan työstään sekä savolaisesta tavasta keksiä jatkuvasti uusia sanoja ja tapoja ilmaista asioita (olen usein kuullut käyttäväni puheessa erikoisia sanoja ja tunsinkin tässä kohtaa hienoista sielujen sympatiaa). Esimerkiksi Kähkösen eräässä kohtaa käyttämä sanonta käy kepulisti kuulosti merkityksestään huolimatta lämpimältä ja mukavalta, ikään kuin siinä, että käy huonosti olisi kuitenkin mukana ja seurauksena joku pieni hyvän murunen. Talletin sanonnan muistikirjaani, ehkä se tarttuu omaan sanavarastoonkin.

Kähkönen jutteli myös murteesta ja sen käytöstä, tosin hän kertoi käyttävänsä mieluummin kieli-sanaa murre-sanan sijasta etenkin puhuttaessa tunteista, suoraan sydämestä tulevista asioista. Tämän huomasi myös Rautaöistä, jossa dialogeissa vilahteleva murre tuo tarinaan vielä lisää tunnetta ja väriä, joissain kohdissa se puskee läpi vahvana, sydänverta vuodattaen.

Kannattaa käydä kuuntelemassa Kähköstä mikäli siihen on mahdollisuus.



2 kommenttia:

  1. Kähkösen kirjat on kyllä mahtavia. Löysin ne itse vasta vähän aikaa sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MeTu, olen samaa mieltä! En tajua miksi meni useampi vuosi ennen toisen osan lukemista. Tai jossain vaiheessa kyllä mietin, että onkohan hyvä idea lukea Kuopio-sarjaa ja Päätalon Iijoki-sarjaa päällekkäin.

      Poista