sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Siri Pettersen: Mahti



Siri Pettersen: Mahti
(Korpinkehät #3)
Jalava, 2016
507 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Evna, 2015)
Luettu: 11.9.2017
Mistä: kirjastosta


Joskus kirjaan tarttuessa kokee ristiriitaisia tunteita. Iloa ja jännitystä siksi, että odotettavissa on hyvä lukukokemus, surua ja harmitusta siksi, että tietää kaiken hyvän olevan päättymässä. Kuten nyt kun tartuin Mahtiin, Korpinkehät-trilogian päätösosaan.

Hirka ja Rime löysivät toisensa uudelleen ihmisten maailmassa vain joutuakseen sanomaan toisilleen taas hyvästit. He molemmat joutuivat jättämään jälkeensä jotain itsestään ja jatkamaan matkaansa pois päin toisistaan, kohti uutta sotaa. Rime on ollut pois Yminmaasta vain hetken, mutta jo sinä aikana on tapahtunut paljon. Neuvosto, Jäämuuri saati Kolkagga ei ole enää entisensä ja Rime joutuu etsimään paikkansa uudelleen, tekemään uudet suunnitelmat. Samoin on Hirkan laita, hän matkaa kivikehän läpi Dreysíliin, Ensimmäiseen maahan, kuolleena syntyneiden eli Umpirien maahan, isänsä maahan, omille juurilleen. Hirkan täytyy löytää ja korjata Mahti, keksiä keino pelastaa Rime nokalta, voittaa viekkaudessa isänsä, estää maailmojen välinen sota. Mutta mitä tehdä jos sota näyttää väistämättömältä? Kenen puolelle asettua kun jokaisella puolella, jokaisessa maailmassa on joku jota haluaa suojella?

     Hän nousi uudelleen ylös.
     Sellaista se oli. Joku kuolisi. Joku jäisi eloon. Ja Hirka aiheuttaisi molemmat, halusipa hän tai ei. 

En tiedä johtuiko aiemmin mainitsemastani tasapainoilusta jännittyneen odotuksen ja harmin tunteiden välissä, mutta aluksi tuntui vaikealta päästä Mahdin imuun ja jouduin pari kertaa palaamaan alkuun. Tuntui, että tarinaan piti saada uppoutua pidemmissä pätkissä eikä lukea vain silloin tällöin muutama sivu kerrallaan. Edessä oli taas uusi maailma asukkaineen ja tapoineen ja se vaati keskittymistä.

     Skerri kohotti leukaansa. Hän katsoi Hirkaa nenänvarttaan pitkin kuin vähä-älyistä. >>Olet kuin ne! Katso itseäsi! Sinulla on niiden silmät. Sinulla ei ole kynsiä. Ei hampaita. Olet hidas. Heikko. Surkea, niin kuin ne. Olet enemmän ihminen kuin Umpiri. Etkä puhu kuin eläinten kieltä.>>
     Hirka tunsi kasvojensa jähmettyvän. Häpeä tuli hiipien kuin hän olisi lentänyt ajassa taaksepäin. Hän oli Elveroassa. Isän kanssa, joka aina oli koettanut kätkeä Hirkan, koska tiesi, mikä tämä oli. Ilumen kanssa, joka torjui hänet kun hän kysyi Rimeä. Hän oli hirviö. Hännätön odininlapsi. Täälläkin.
     Hän oli taas pieni. Se oli ärsyttävää. Hän puri hampaansa yhteen.
     >>Valitan, etten ole sitä mitä odotit.>> 

Onneksi tarina vei pian mukanaan aiempien osien tapaan. Kuljin Hirkan kanssa Dreysílissä Nifelin kivikehältä aina Ginnungadin syvimmille tasoille ja takaisin, tutustuin paremmin Umpireihin, heidän hierarkiaansa huipulta ensimmäisestä talosta aina pohjalle langenneisiin saakka ja seurasin kuinka Hirka hioi suunnitelmaansa. Yminmaa jäi hieman Dreysílin varjoon vaikka molemmissa maailmoissa tapahtui paljon. Loppupuolelle tarinaa sijoittuva Mahtiin ja korppeihin liittyvä käänne tuntui menevän yli ymmärrykseni, mutta minulle Mahti, tuo mystinen voima, on koko trilogian ajan ollut hieman hämärän peitossa ja vaikeasti käsitettävissä oleva asia, joten en oikeastaan odottanutkaan, että sen olemus selviäisi täysin edes lopussa.

Mahdin loppu jätti jälkeensä haikean ja tyhjän olon. Nautin suunnattomasti koko sarjasta niin juonen kuin kerronnan osalta ja on kovin vaikea pukea sanoiksi päätösosan jälkitunnelmia. Lyhyesti sanottuna Mahti kokoaa hienosti Hirkan ja Rimen tarinan yhteen. Erilaisuus, ulkopuolisuuden tunne, valta, valhe, petos, rakkaus, viha, sota. Kaikki tarvittavat langanpätkät solmitaan, mitään ei selitetä puhki vaan hallittu ja taidokas ote säilyy loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aika on erikoinen. Kuinka se voikin hioa pois terävät kulmat. Viat.


Korpinkehät-sarja:
Odininlapsi
Mätä
Mahti


Tässä vielä pieni pala kesää, vihreää ruohoa, nenän ja kuonon päätä kutittavaa auringonpaistetta ja lämpöä sekä ihana, rakas lukukaveri ♥





3 kommenttia:

  1. Tämä on aivan mahtava sarja; niin erilainen, rohkea ja kutkuttava. Pitäneekin itsekin alkaa lukea viimeistä osaan pikimmiten ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna-chan, sarja tosiaan on kaikkea tuota mitä sanoit! Pidin myös siitä kuinka hienovaraisesti Pettersen kuvaa Hirkan ja Rimen välejä. Vaikka tunteita selvästi on ei Pettersen jätä heitä räytymään ikävästä ja haikailemaan jatkuvasti toistensa perään. Taidokasta. Toivottavasti pääset pian Mahdin pariin ja toivottavasti en paljastanut juonesta liikaa, yritän kyllä aina välttää sitä.

      Poista
    2. Tuo Hirkan ja Rimen välien kuvaaminen on kyllä mukavan tuore tuulahdus. Välillä tuntuu, että kirjat ovat täynnä ylitsevuotavaa rakkautta eivätkä parit pysty olemaan erossa toisistaan. On hienoa, että Pettersen on luonut näin hellävaraisesti hahmojen välille kemiaa. Ei ole epäilystäkään ettei tunteita olisi, mutta hahmot kykenevät käyttämään päätään eivät ryvety ainoastaan rakkaan kaipuussa. Tällaista voisi nähdä YA-kirjallisuudessakin enemmän.
      Enköhän kirjan pariin eksy piakkoin, kun se tuossa yöpöydällä odottaa :).
      Ja tekstisi oli erittäin hyvä. Et paljastunut mitään oleellista mutta tapeeksi, että kiinnostus heräsi ;).

      Poista