tiistai 31. lokakuuta 2017

Anne Leinonen: Metsän äiti



Anne Leinonen: Metsän äiti
Atena, 2017
208 sivua
Luettu: 30.10.2017
Mistä: kirjastosta


Anne Leinosen teoksia on tullut viime aikoina vastaan vähän joka paikassa ja huomasinkin yhtäkkiä, että niitä löytyy sekä kirjastolainapinosta että kirjakaupan ostoskassista. Päätin tarttua ensin Metsän äitiin, joka sopii salaperäisyydessään Halloween-lukuhaasteeseen.

     Kun olin juonut lämmintä teetä, nousin kannon päälle ja huusin nimeni salolle.
     - Katariina!
     - ... Riina, Riina, Riina, kaiku vastasi.
     Mummu tuli viereeni ja riisui huivin. Hän sipaisi hiestyneitä hiuksiaan. - Älä turhaan kutsu nimelläsi, hän sanoi ja taputti minua olkapäälle. - Metsällä on korvat. Ja sielu.
     - Mitä se sielu tekee?
     - Sille voi sopottaa salaisuuksia, mummu sanoi. - Ja jos on oikein varma, siltä voi pyytääkin asioita.
     - Onko se hyvä haltiatar, joka antaa kolme toivomusta? muistelin lukemaani satua.
     - Metsä ei ole hyvä eikä paha. Metsä on metsä, ja se heijastaa sen minkä sille antaa.

Riina palaa lapsuudenmaisemiin Vihainperälle dokumentoimaan kellareita. Paluu ei ole ruusuinen, Vartolan mökki on muistojen lisäksi täynnä vanhaa tavaraa, hiiriä ja outoja hajuja, ensimmäinen kellari pitää sisällään järkyttävän yllätyksen ja Riina alkaa nähdä pelottavia näkyjä. Riinan mieltä painaa suvun taakat, vatsan pohjaa uusi elämä. Onko näyt seurausta raskaudesta vai onko Riina menettämässä järkensä niin kuin äiti? Kylän menneisyys on täynnä synkkiä tapahtumia, painavimpana nuoren naisen murha suolla 90-luvulla. Onko Liisan murhaaja kuollut vai kulkeeko hän edelleen vapaana? Mitä merkitystä Riinan näyillä on, kenen tarinaa ne kertovat? Kyläläisiltä on turha kysyä apua, he suhtautuvan Riinaan kuin ulkopuoliseen, kylmän etäisesti, jopa avoimen vihamielisesti.

Vihainperän perisuomalainen, jonnekin menneelle vuosikymmenelle pysähtynyt pikkukylän tunnelma on kuvattu hienosti. Kylä hiljenee ja rapistuu, luonto on lähellä, kaikki jäljelle jääneet kyläläiset tuntevat toisensa, julkisia salaisuuksia on joka puolella, mutta niistä ei huudella ulkopuolisille, pidetään huoli omista asioista.

Tarina on kirjoitettu pääosin yleiskielellä, mutta välillä kerrontaan vilahtaa erikoisia sanontoja kuten maaperä kurnahteli, kaadoin kissalle rakkeloita kuppiin, halusta utsia, muualta talosta kuuli (sic) rumahdus. En tiedä ovatko sanat murretta vai uudissanoja, joka tapauksessa nämä pilkahdukset rikastavat tarinan kieltä. Lisäksi huomioni kiinnittyi muutamiin kirjoitusasun hajanaisuuksiin. Riinan näyt on yleensä kirjoitettu normaalilla fontilla, mutta sitten yhtäkkiä kursiivilla, kirjassa kuvatuissa tekstilainauksissa puolestaan on käytetty sekä kursiivia että « ... » -merkintää. Mietin oliko näillä vaihtelevilla kirjoitusasuilla merkitystä, mutta en huomannut logiikkaa. Pikku juttu, mutta kun tarinaa kerrotaan useassa ajassa ja eri henkilöiden kautta on lukijan oltava tarkkana, joten asiaan tuli kiinnitettyä huomiota. Metsän äiti on kuitenkin niin vetävä tarina, että nämä huomiot eivät lukuintoa heikennä. Enemmän minua häiritsi Riinan hieman päämäärätön haahuilu ja vatulointi neuvolaan menon tai työhön tarttumisen suhteen. Välillä teki mieli sanoa, että ryhdistäydy nainen!

Metsän äiti on tulvillaan erikoista, yliluonnollisuutta tihkuvaa tunnelmaa. Ympärillä humiseva metsä, kylmät ja kuumat näyt, musta kissa, suvun naiset, salaisuudet, kansantarut, oikea ja väärä, sovitus, uhrit, virheet... Tapahtumia ja muistoja ripotellaan eri vuosikymmenille ja ne kerrotaan useamman suvun naisen näkökulmasta. Kerronnasta ja tunnelmasta tuli mieleen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut. Tarina avautuu hiljalleen niin, että jännitys pysyy yllä, mutta vielä lopussa tuntuu, että kaikkea ei ole paljastettu, metsän ympärilleen levittämä verho jää vielä lukijan ja Vihainperän sekä sen asukkaiden väliin.

Metsän äiti saa ajattelemaan metsän eri ulottuvuuksia, omia metsäkokemuksia ja herättää kiinnostuksen vanhoihin kansantaruihin. Odotan myös innolla Leinosen muuhun tuotantoon tutustumista!


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.


Halloween-lukuhaaste (1.-31.10.2017):
Anne Leinonen: Metsän äiti
J. R. Ward: Koston rakastaja


lauantai 28. lokakuuta 2017

J. R. Ward: Koston rakastaja



J. R. Ward: Koston rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #7)
Basam Books, 2012
785 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Avenged, 2009)
Luettu: 26.10.2017
Mistä: kirjastosta

 
Aina on aikaa vampyyreille, varsinkin näin halloweenin alla. Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen, johon voi lukea teemaan sopivia kirjoja lokakuun aikana.

ZeroSum -klubin pyörittäjä, sutenööri ja huumekauppias Rehvenge on vampyyrin ja symphathin jälkeläinen. Hän on joutunut koko ikänsä salaamaan taustansa sillä toisten tunteita manipuloivia ja niistä energiansa saavia symphatheja ei katsota vampyyriyhteiskunnassa hyvällä, heidät karkotetaan Kanadan rajalla sijaitsevaan siirtokuntaan. Rehvenge maksaa sekä omasta että ystävänsä ja työntekijänsä Xhexin salaisuudesta kallista hintaa ja on vuosikymmeniä alistettu julman kiristyksen kohteeksi. Rehvenge on itsekin sangen julma ja pelätty uros, mutta kun hän törmää klinikalla työskentelevään kauniiseen ja kilttiin Ehlenaan joutuu hän yllättäen vastakkain oman pehmeämmän puolensa kanssa. Rehvengen julmuus punnitaan kun yksi glymeran eli vampyyrien ylhäisön jäsenistä antaa hänelle vaarallisen tehtävän. Kummalle puolistaan Rehvenge on uskollinen, vampyyri- vai symphathperimälleen?

"Kuninkaan on kuoltava."
     Kolme lyhyttä ja yksiselitteistä sanaa. Yksinään yksikään niistä ei tarkoittanut mitään sen ihmeellisempää. Entä yhdessä? Yhdessä ne manasivat esiin koko joukon pahanlaatuista paskaa: Murhan. Petoksen. Valtiopetoksen.
     Kuoleman.
     Rehvenge pysytteli hiljaa sanojen lausumista seuranneiden latautuneiden hetkien ajan. Hän antoi sanakolmikon roikkua työhuoneen tunkkaisessa ilmassa. Sanat olivat kuin kärjet pimeässä ja pahassa kolmikannassa, jonka hän niin kovin hyvin tunsi.
     "Eikö sinulla ole minkäänlaista vastausta esitettäväksi?" Montrag, Rehmin poika, tivasi.
     "Eipä ole."

Mustan tikarin veljeskunnan seitsemännessä osassa mennään vähän sivuraiteille sillä Rehvenge ja Ehlena eivät ole osa veljeskuntaa. Rehvenge kylläkin on Bellan veli ja Bella puolestaan on veljeskunnan jäsenen Zsadistin puoliso ja onhan Rehvengen johtama ZeroSum veljeskunnan kantapaikka. Kytkös veljeskuntaan tulee myös Rehvengen saaman tehtävän kautta ja tapahtumien edetessä myös veljeskunta pääsee vauhtiin. Oli hauska tutustua paremmin aiemmissa osissa sivuosaan jääneisiin tyyppeihin ja kun viimeksi kaipasin muiden veljeskunnan jäsenten kuulumisia niin Koston rakastajassa tapasi useamman veljeksen puolisoineen ja perheineen.

Seitsemän osan jälkeen sarjasta voisi esittää seuraavan juonikaavan: esitellään mies/uros + esitellään nainen/naaras + toimintaa + mutkia matkassa = kutakuinkin onnellinen loppu. Toistuva kaava ei silti vähennä tarinan viihdearvoa. Sarjan nokkela sanailu, yksi sarjan tavaramerkeistä, on suurimmaksi osaksi hauskaa ja osuvaa: Wrath työnsi sormensa V:n naamaan. "Älä seuraa minua. Onko selvä? Et seuraa minua." "Senkin typerä ääliö", V sanoi täydellisen uupumuksen vallassa. "Olet kuningas. Meidän kaikkien pitää seurata sinua." Välillä hauskuus valitettavasti katoaa, joskus koko lauseen idea hukkuu rönsyilevään sanahelinään ja ontuviin kielikuviin: Kun Butch pysäköi Escaladen klinikan autotallien eteen, Wrathin suu alkoi vetää leukoja kiroustangossa. Selvä... Sentään aika lyhyesti kuvattu, seuraavassa rönsytään enemmän: Kaikkialla juhlivat nyt ikivihreät puut, ja niiden neulasista pörheät oksat olivat kuin havupuiden puustolle ominainen keskisormennäyttö lehtipuutovereilleen näiden liian pöyhkeilevästä syksyn lehtien väri-ilotulituksesta. Huh.
 
Koston rakastajan lähes 800 sivussa oli mukavasti lukemista ja suoraviivaista toimintaa (seksiä mukaan lukien) sekä vauhdikkaita juonenkäänteitä riitti alusta loppuun. Wardin kevyt, hieman ennalta arvattava vampyyriviihde sopi loistavasti sairasteluun ja lomailuun. Hieman yllättäen tarinassa tuli vastaan mm. omaishoitajavampyyri. Kovin inhimillistä.


Sitaattikunniamaininnan saa: 

Silmä silmästä ja vielä vähän päälle ja sitä rataa.


Halloween-lukuhaaste 2017.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Rautayöt & kirjailijavierailu Iin kirjastossa



Sirpa Kähkönen: Rautayöt
(Kuopio #2)
Otava, 2002
Luettu: 14.10.2017
Mistä: kirjastosta


Ihastuin Kähkösen Kuopio-sarjan aloitusosaan Mustat morsiamet jo viisi vuotta sitten. Miten ihmeessä meni näin kauan ennen kuin jatkoin sarjan lukemista? Kähkösen kirjastovierailun (tästä lisää kirja-arvion jälkeen) innoittamana varasin välittömästi Rautayöt kirjastosta, lainasin myös Mustat morsiamet sillä pitkän lukutauon jälkeen oli pakko kerrata sen tapahtumia ennen jatko-osaan tarttumista.

Rautayöt, hän kuuli isänsä sanovan. Ne on niitä öitä alakukesästä kun eniten hallaa pelätään. Se on pahin se alakukesä, sillä mikä sillon tapahtuu, se viepi toivon kokonansa.

Talvisota on päättynyt, mutta se on vaatinut veronsa myös Tuomen perheestä. Jalmari on kaatunut rintamalla, vanha Lauri on menehtynyt sairastettuaan aikansa ja sotamuistojensa riivaama Lassi on karkotettu vinttiin kun yhteiselo muun perheen kanssa on käynyt mahdottomaksi. Arki lepää Annan ja Hildan varassa, Hilda yrittää tuoda leivän pöytään pyykkärin työllä ja Anna hoitaa kotia, kaksosiaan Ottoa ja Liljaa sekä vanhaa Serafiinaa, jonka muisti rapistuu vähä vähältä. Anna tutustuu pihapiiriin tyttärensä Marin kanssa muuttavan Hiljan kanssa ja ystävyys tuo uudenlaista rikkautta Annan melko yksinäiseen ja kotiin sidottuun elämään. Ystävän kanssa on helpompi jakaa vaikeudet, mutta edes ystävyys ei karkota tulevaa talvea, aatteita ja huhuja uudesta sodasta...

     Se ei ollut totta, se maailma, joka oli sortunut yhdessä talvessa. Se pitkäkaikuinen, kestävä, kauniisti rakentunut ja viileä maailma, jossa oli loputtomiin aikaa. Tämä oli totta, tämä tikittävä, pysähtynyt, laukkaava, läähättävä kesä, huudot, unettomuus, levoton rouhinta ja jyry tämän pienen, yhä pienenevän soikion ympärillä; savu, joka hiljaa peitti koko valittavan maailman.

Kähkönen kuvaa sodan jäljiltä niukkaa ja paikoin hyvinkin karua arkea vahvasti, väkevästi ja elävästi. Sota on vielä kovin lähellä ja läsnä ajatuksissa, kirkas sää saa ajattelemaan lentosäätä, taivaalla liitäviä koneita ja niiden pudottamia pommeja, ukkosen jyly tai tulen kajo nostaa paniikin ja pelon vihollisen tuomasta tuhosta. Ruokaa on vähän ja myös muista ennen niin tavallisista elintarvikkeista on pulaa. Haaveet ovat pieniä, mutta väsymys ja pelko suuria. Kaikkien apua tarvitaan pitämään sadot pystyssä ja perheet hengissä, niin naisten kuin puolikuntoisten miestenkin.

Pienet, jopa hieman ohimennen kerrotut yksityiskohdat kertovat paljon. Maailman myllerryksen keskellä ihminen on kovin pieni, sitä unohtaa arkipäiväiset asiat kuten kenkien tai hiusten kunnon, käsilaukun lipaston laatikkoon, kyvyn hymyillä, Nivean tuoksun,  jos minä olen tämänkin unohtanut, niin mitähän kaikkea muuta? Samalla, kuin huomaamatta unohtaa myös isommat asiat kuten uskon, toivon, rakkauden, jopa itsensä kun yrittää selviytyä päivä kerrallaan, jos jotkin asiat elämässään saikin järjestykseen, niin aina tuli tällaisia ylisuuria paloja, jotka törröttivät joka kohdasta ulos ja joitten kanssa sai sitten jauhautua niin kipeästi, että väliin tuntui, ettei päiväkään kyllä enää jaksaisi. Vaan jaksettiinhan tuota. Itkeä ei edes ehdi.

Oli hienoa palata Tuomen perheen pariin, nauttia upeasti soljuvasta kerronnasta ja menneen vuosikymmenen Suomen ja Kuopion tunnelmasta. Vaikka Annan ja Lassin tarinan käänteitä oli kiinnostava seurata nousi tunnepuolella ehkä merkittävimmäksi vanha Serafiina. Hänen hiljaista irtaantumistaan ajasta ja paikasta, muistin ja ymmärryksen verhon repeilemistä oli riipaisevan tuskallista seurata. Ihmismieli on kovin hauras, mutta samaan aikaan myös vahva. Periksi ei anneta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Näille pienille on käytävä paremmin kuin minulle on käynyt, ja olkoon se minun aatteeni.

- - -


Sirpa Kähkönen vieraili 14.9. Iin kirjastossa. Oletin vierailun olevan perinteistä muotoa haastattelija kysyy ja kirjailija vastaa, mutta yllätyksekseni Kähkönen oli äänessä yksin. Hänen esiintymisensä oli oikeastaan luento mikrohistoriasta, sukujen taakoista ja salaisuuksista, aineettomasta perinnöstä sekä naisen asemasta ja työstä. Luento oli erittäin kiinnostava ja mukaansatempaava, aika kului kuin siivillä ja tunti tuntui kuluvan liian nopeasti.

Kähkönen kertoi kirjojensa taustoista, omasta suvustaan ja siitä miten on etsinyt ja löytänyt tietoja sukulaisistaan. Hän kertoi myös mm. kirjailijan työstään sekä savolaisesta tavasta keksiä jatkuvasti uusia sanoja ja tapoja ilmaista asioita (olen usein kuullut käyttäväni puheessa erikoisia sanoja ja tunsinkin tässä kohtaa hienoista sielujen sympatiaa). Esimerkiksi Kähkösen eräässä kohtaa käyttämä sanonta käy kepulisti kuulosti merkityksestään huolimatta lämpimältä ja mukavalta, ikään kuin siinä, että käy huonosti olisi kuitenkin mukana ja seurauksena joku pieni hyvän murunen. Talletin sanonnan muistikirjaani, ehkä se tarttuu omaan sanavarastoonkin.

Kähkönen jutteli myös murteesta ja sen käytöstä, tosin hän kertoi käyttävänsä mieluummin kieli-sanaa murre-sanan sijasta etenkin puhuttaessa tunteista, suoraan sydämestä tulevista asioista. Tämän huomasi myös Rautaöistä, jossa dialogeissa vilahteleva murre tuo tarinaan vielä lisää tunnetta ja väriä, joissain kohdissa se puskee läpi vahvana, sydänverta vuodattaen.

Kannattaa käydä kuuntelemassa Kähköstä mikäli siihen on mahdollisuus.



lauantai 14. lokakuuta 2017

Stephen King: Mersumies



Stephen King: Mersumies
(Bill Hodges #1)
Tammi, 2016
463 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Mr. Mercedes, 2014)
Luettu: 3.10.2017
Mistä: oma ostos


Kävin katsomassa Stephen Kingin Musta torni -kirjasarjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan ja sen jälkeen oli pakko päästä taas Kingin tarinoiden pariin kirjallisessa muodossa. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Kingin hyppäys pois kauhugenrestä, Bill Hodges -dekkaritrilogian aloitusosa. En ole juurikaan lukenut viime aikoina perinteisiä dekkareita, mutta jos suosikkikirjailijani päättää sellaisen kirjoittaa niin minä luen sen epäröimättä.

Bill Hodges on jäänyt eläkkeelle rikosetsivän työstään vain puoli vuotta sitten, mutta hän on jo vaipumassa hyvää vauhtia jääkaapin, nojatuolin ja television muodostaman kultaisen ja lamauttavan kolmion syövereihin. Uusi arki ei maistu miltään ja vanha tuttu revolveri alkaa näyttää ystävältä, sen piippu pakotieltä pois paikallaan junnaavasta tyhjästä arjesta. Mainospostien välistä löytyvä Rikosetsivä K. William Hodgesille (evp.) osoitettu kirje saa Hodgesin aistit ja ajatukset terävöitymään, se osoittautuu juuri sopivaksi potkuksi eläkeläisen takapuoleen ja sysää Hodgesin takaisin raiteilleen, nuuskimaan jälkiä ja selvittämään yhteyksiä. Onko kirjeen lähettäjä todellakin se, joka väittää olevansa, Mersumies, joukkomurhaaja, joka Hodgesilla jäi saamatta kiinni? Ehkä se selviää. Salaperäinen kirjekaveri taitaa haluta leikkiä Hodgesin kanssa enemmänkin sillä hän esittää Hodgesille kutsun tulla juttelemaan Debbien sinisen sateenvarjon alle...

     Kysymys, johon hänen on vastattava ennen kuin aloittaa, on yksinkertainen: kumpi on tässä kahdenkeskisessä suhteessa kala ja kumpi kalastaja?

Hodges pyörittelee aikansa vaihtoehtoja. Kirjettä ei voi jättää huomiotta sillä sen kirjoittaja tuntuu tietävän vähän liikaa Hodgesista ja hänen elämästään. Vanhoista poliisikontakteista ei ole nyt hyötyä, nyt on pärjättävä omillaan, tehtävä omat ratkaisut.

     Hodges vetää keltaisen lehtiön  syliinsä ja kääntää uuden lehden. Hän kirjoittaa puoliväliin kuusi sanaa isoin kirjaimin:

     MINUN TÄYTYY KIRISTÄÄ HÄNEN HERMONSA ÄÄRIMMILLEEN.

Ennen kuin päästää Hodgesin ja muut irti King esittelee ensin miehen, naisen ja pienen lapsen, kutoo heidän ympärilleen paikkaan nähden yllättävän idyllin ja sitten muutaman kappaleen jälkeen hajottaa asetelman ja samalla myös henkilöt palasiksi. King johdattelee lukijaansa yhteen suuntaan, paiskaa oven kiinni ja ojentaa kättään kutsuvasti seuraavalle polulle. Ja minähän seuraan, mielelläni! Ketäs täältä seuraavaksi löytyykään? Kieltämättä Hodges on melko kliseinen ex-poliisi, hänelle on jossain vaiheessa alkoholi maistunut ongelmaksi asti, vaimo on lähtenyt, tytär on jäänyt etäämmälle, työ sekä työpari on muodostanut elämän ytimen ja nyt ollaan tyhjän päällä. Kun mukaan otetaan epätasapainoinen rikollinen, leppoisa ja mukava naapurin poika sekä pari naista, toinen oikein miellyttävä ja topakka, toinen ailahtelevainen ja omalaatuinen on keitos valmis hämmennettäväksi. Mutta päästetään ääneen vielä Mersumies kylmine ajatuksineen niin saadaan käsitys minkälaisesta pimeydessä kulkevasta miehestä on kyse:

Kaikki uskonnot valehtelevat. Kaikki moraalisäännöt ovat harhaa. Jopa tähdet ovat pelkkä kangastus. Totuus on pimeyttä, ja ainoa asia, jolla on väliä, on tehdä vaikuttava teko ennen pimeyteen astumista. Viiltää maailman ihoa, niin että siihen jää arpi. Eihän historia muuta olekaan kuin sitä - arpikudosta.

Jännitystä ei ladata tällä kertaa yliluonnollisuuksilla, mutta ei myöskään rikollisen henkilöllisyyden selvittämisellä sillä se on selvillä alusta asti. Jännitystä riittää silti kun seurataan Mersumiehen kiristyvää pinnaa, sitä missä vaiheessa Hodges ystävineen ymmärtää missä mennään ja kun odotetaan kenet päähenkilöistään King uhraa vai uhraako ketään. Vaikka nyt ei olla perinteisen King-kauhun äärellä niin Mersumies on pelottava, tarinan rikokset ovat karmaisevalla tavalla totta ja tätä päivää.

Mersumiehessä on Kingin ystäville tarjolla tuttuun tapaan viittauksia Kingin muuhun tuotantoon, ainakin eräs itsestään käynnistyvä Plymouth ja muuan Pelle Penninvenyttäjä mainitaan. Tosin molemmssa tapauksissa viitataan todellisen auton ja pellen sijasta niistä kertoviin tv-elokuviin, eihän dekkariin oikein sovi kauhua kylvävät yliluonnolliset autot ja pellet. Tai no, tietyllä tapaa ajateltuna Mersumiehestä löytyy molemmat, sairas pelle kulkuvälineineen... Kyllä tästä Kingin käden jäljen tunnistaa enkä pistä ollenkaan pahakseni Kingin hyppäystä kauhulaatikon ulkopuolelle. Bill Hodges on mukava tuttavuus ja tapaan mielelläni hänet uudelleen. Turvavyöt kiinni!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mersumies on hyvin älykäs ihminen, joka sattuu olemaan kaheli.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi



Jessie Burton: Nukkekaappi
Otava, 2016
430 sivua
Suomentanut: Markku Päkkilä
(The Miniaturist, 2014)
Luettu: 24.9.2017
Mistä: kirjastosta


Minulla oli hyvät ennakkoaavistukset Nukkekaapista. Olin jo ostamassa kirjaa kirjakaupasta kun aloin ajatella kotona notkuvia kirjahyllyjä. Kirjaimellisesti, joku kaunis päivä joku hyllyistä antaa periksi ja levittää äänekkäästi sisältönsä pitkin lattiaa. Mitä sitten tehdään, paitsi säikähdetään pahan kerran? Yritän siis hillitä kirjojen ostamista, lukea välillä oman kirjahyllyn kirjoja ja hankkia omaksi vain tosi tarpeelliset teokset kuten Stephen Kingin uutuudet. Vaikka toisaalta kirjojen ostaminen paitsi tuo mielihyvää on myös yhdenlainen kulttuuriteko. Yritä tässä sitten tasapainotella. Mutta takaisin Nukkekaapin ennakkoaavistukseen, oikeaan osui!

Nuori Nella jättää taakseen lapsuudenkotinsa Assendeltfissä ja matkustaa Amsterdamiin asettuakseen asumaan vasta vihittynä vaimona aviomiehensä kotiin. Vaatimattomat olot ovat vaihtumassa varakkaampaan elämään, onhan aviomies Johannes Brandt menestyvä ja yhteisönsä arvostama kauppias. Työ vie Johannesta milloin mihinkin ja Nella viettää enemmän aikaa Johanneksen viileän sisaren Marinin sekä perheen kahden palvelijan Cornelian ja Oton kanssa kuin aviomiehensä kanssa.

Hän kääntyy mennäkseen. Älä mene, Nella miettii. Jos menet, minä muutun näkymättömäksi tässä paikassa eikä kukaan löydä minua enää.

Kun Johannes antaa vaimolleen häälahjaksi hienon nukkekaapin, yksityiskohtaisen pienoismallin heidän kodistaan, päättää Nella palkata miniatyristin sisustamaan kaappia. Heti ensimmäisestä lähetyksestä alkaen salaperäinen miniatyristi lähettää paketeissa ylimääräisiä esineitä sekä kummallisia mietelauseita. Ihan kuin miniatyristi olisi kärpäsenä katossa, talon seinien sisällä, niin paljon hän tuntuu tietävän talosta ja sen asukkaista, oikeastaan enemmän kuin talon asukkaat itsekään, ennen kuin asiat ovat edes tapahtuneet.

Kuka miniatyristi on, mistä hän saa tietonsa ja mitä hän haluaa? Entä Nella itse, miten hän sopeutuu uuteen perheeseen, kotiin, elämäntyyliin ja koko kaupunkiyhteisöön? Nella tuntuu olevan keskellä odotuksia, sääntöjä ja kieltoja, jotka repivät häntä eri suuntiin. Avioelämä ei ala Nellan odotusten mukaan, mikään ei ole sitä miltä näyttää, hän tuntuu olevan täysin hukassa ja salaisuuksien ympäröimänä.

"Kuulkaa rouva", Otto kuiskaa Nellalle askelten etääntyessä. "Kannattaako mehiläispesään sohaista? Siitä saa vain pistoksia nahkaansa."
      Nella ei saa selvää, onko sanat tarkoitettu neuvoksi vai käskyksi.

Vaikka miniatyristi tuo tarinaan jännitystä on Nella ehdottomasti tarinan kantava voima. Nellan kehitystä arasta maalaistytöstä itsenäiseksi ja rohkeita ratkaisuja tekeväksi naiseksi on hienoa seurata. Vaikka osa juonenkäänteistä ei välttämättä nykyaikaan peilattaessa tunnu hirvittävän dramaattisilta siirtää Burton lukijan tarinansa myötä menneisyyteen, elämään tapahtumat Nellan ja hänen perheensä silmin, jolloin kaikki tuntuukin hieman kamalammalta.

1600-luvulle ja Amsterdamiin sijoittuva tarina oli erittäin nautinnollista luettavaa. Burton tuo ajan ja sen hengen hienosti esille ja teksti on sujuvaa, vaivattomasti eteen päin virtaavaa. Kaupunkielämä, tavat, kaupankäynti kauppalaivoineen ja varastoineen, arvot ja asenteet, perhe-elämä, uskonto ja kirkko, oikeuslaitos, kaikki suuret ja pienet vivahteet tulevat lähelle. Tähän asti Amsterdamista itselleni muodostuva mielikuva on ollut keväinen, aurinkoinen ja värikäs, mutta Burton näyttää kaupungista toisen puolen, kylmän, kostean ja talvisen, ja sekin on houkutteleva.

Nella seisoo Johanneksen talon portailla. Uudenvuodenaattoa ei juhlisteta millään tavalla. Hän kaipaa pakkasta, joka rikkoo ruumiin sirpaleiksi, kaiken kirkastavaa valoa. Kanavapolku on autiona, ja jäätynyt kanava soljuu kuin valkoinen silkkinauha Herengrachtin talojen välissä. Taivaalla loistava kuu on suurempi kuin koskaan, jopa suurempi kuin yöllä, hämmästyttävä kirkas voiman kiekko. Se näyttää olevan niin lähellä että sitä voi koskettaa ikään kuin Jumala olisi laskenut sen taivaalta hänen ihmiskättensä pideltäväksi.

Nukkekaappia on takakannessa kuvattu ahmittavaksi lukuromaaniksi. Käsitteenä lukuromaani on jäänyt minulle aiemmin hämäräksi, mutta nyt sain pienen ahaa-elämyksen siitä mitä termi tarkoittaa. Tätä ei meinannut malttaa laskea käsistä. Täytyy miettiä uudelleen kirjan hankkimista omaan hyllyyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Maailma on vain muuttunut viime päivinä liian nopeasti. Kaikki menee rikki."

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Siri Pettersen: Mahti



Siri Pettersen: Mahti
(Korpinkehät #3)
Jalava, 2016
507 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Evna, 2015)
Luettu: 11.9.2017
Mistä: kirjastosta


Joskus kirjaan tarttuessa kokee ristiriitaisia tunteita. Iloa ja jännitystä siksi, että odotettavissa on hyvä lukukokemus, surua ja harmitusta siksi, että tietää kaiken hyvän olevan päättymässä. Kuten nyt kun tartuin Mahtiin, Korpinkehät-trilogian päätösosaan.

Hirka ja Rime löysivät toisensa uudelleen ihmisten maailmassa vain joutuakseen sanomaan toisilleen taas hyvästit. He molemmat joutuivat jättämään jälkeensä jotain itsestään ja jatkamaan matkaansa pois päin toisistaan, kohti uutta sotaa. Rime on ollut pois Yminmaasta vain hetken, mutta jo sinä aikana on tapahtunut paljon. Neuvosto, Jäämuuri saati Kolkagga ei ole enää entisensä ja Rime joutuu etsimään paikkansa uudelleen, tekemään uudet suunnitelmat. Samoin on Hirkan laita, hän matkaa kivikehän läpi Dreysíliin, Ensimmäiseen maahan, kuolleena syntyneiden eli Umpirien maahan, isänsä maahan, omille juurilleen. Hirkan täytyy löytää ja korjata Mahti, keksiä keino pelastaa Rime nokalta, voittaa viekkaudessa isänsä, estää maailmojen välinen sota. Mutta mitä tehdä jos sota näyttää väistämättömältä? Kenen puolelle asettua kun jokaisella puolella, jokaisessa maailmassa on joku jota haluaa suojella?

     Hän nousi uudelleen ylös.
     Sellaista se oli. Joku kuolisi. Joku jäisi eloon. Ja Hirka aiheuttaisi molemmat, halusipa hän tai ei. 

En tiedä johtuiko aiemmin mainitsemastani tasapainoilusta jännittyneen odotuksen ja harmin tunteiden välissä, mutta aluksi tuntui vaikealta päästä Mahdin imuun ja jouduin pari kertaa palaamaan alkuun. Tuntui, että tarinaan piti saada uppoutua pidemmissä pätkissä eikä lukea vain silloin tällöin muutama sivu kerrallaan. Edessä oli taas uusi maailma asukkaineen ja tapoineen ja se vaati keskittymistä.

     Skerri kohotti leukaansa. Hän katsoi Hirkaa nenänvarttaan pitkin kuin vähä-älyistä. >>Olet kuin ne! Katso itseäsi! Sinulla on niiden silmät. Sinulla ei ole kynsiä. Ei hampaita. Olet hidas. Heikko. Surkea, niin kuin ne. Olet enemmän ihminen kuin Umpiri. Etkä puhu kuin eläinten kieltä.>>
     Hirka tunsi kasvojensa jähmettyvän. Häpeä tuli hiipien kuin hän olisi lentänyt ajassa taaksepäin. Hän oli Elveroassa. Isän kanssa, joka aina oli koettanut kätkeä Hirkan, koska tiesi, mikä tämä oli. Ilumen kanssa, joka torjui hänet kun hän kysyi Rimeä. Hän oli hirviö. Hännätön odininlapsi. Täälläkin.
     Hän oli taas pieni. Se oli ärsyttävää. Hän puri hampaansa yhteen.
     >>Valitan, etten ole sitä mitä odotit.>> 

Onneksi tarina vei pian mukanaan aiempien osien tapaan. Kuljin Hirkan kanssa Dreysílissä Nifelin kivikehältä aina Ginnungadin syvimmille tasoille ja takaisin, tutustuin paremmin Umpireihin, heidän hierarkiaansa huipulta ensimmäisestä talosta aina pohjalle langenneisiin saakka ja seurasin kuinka Hirka hioi suunnitelmaansa. Yminmaa jäi hieman Dreysílin varjoon vaikka molemmissa maailmoissa tapahtui paljon. Loppupuolelle tarinaa sijoittuva Mahtiin ja korppeihin liittyvä käänne tuntui menevän yli ymmärrykseni, mutta minulle Mahti, tuo mystinen voima, on koko trilogian ajan ollut hieman hämärän peitossa ja vaikeasti käsitettävissä oleva asia, joten en oikeastaan odottanutkaan, että sen olemus selviäisi täysin edes lopussa.

Mahdin loppu jätti jälkeensä haikean ja tyhjän olon. Nautin suunnattomasti koko sarjasta niin juonen kuin kerronnan osalta ja on kovin vaikea pukea sanoiksi päätösosan jälkitunnelmia. Lyhyesti sanottuna Mahti kokoaa hienosti Hirkan ja Rimen tarinan yhteen. Erilaisuus, ulkopuolisuuden tunne, valta, valhe, petos, rakkaus, viha, sota. Kaikki tarvittavat langanpätkät solmitaan, mitään ei selitetä puhki vaan hallittu ja taidokas ote säilyy loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aika on erikoinen. Kuinka se voikin hioa pois terävät kulmat. Viat.


Korpinkehät-sarja:
Odininlapsi
Mätä
Mahti


Tässä vielä pieni pala kesää, vihreää ruohoa, nenän ja kuonon päätä kutittavaa auringonpaistetta ja lämpöä sekä ihana, rakas lukukaveri ♥





torstai 7. syyskuuta 2017

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja



Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
WSOY, 2017
153 sivua
Luettu: 2.9.2017
Mistä: kirjastosta


Kun luin ensimmäisen kerran Tuuve Aron Lihanleikkaajasta tuli mieleeni heti Johanna Sinisalon upea Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Olisiko tässä samaa yllätyksellisyyttä ja vinksahtaneisuutta kuin Sinisalon novelleissa?

Lihanleikkaaja pitää sisällään 12 novellia, joissa ihmiset kohtaavat toisensa milloin arkisissa, milloin yllättävissä tilanteissa, synnyttävät, kasvavat, kasvattavat, kuolevat, haistelevat, ikävöivät, ihastuvat, peilaavat, varastavat, juhlivat ja käyttäytyvät kummallisesti. Henkilöt etsivät itseään, toisiaan tai hajun lähdettä. Kohtalot pyörähtävät päälaelleen, itsevarmuus karisee epävarmuudeksi. Jogurtilla on yllättäviä ominaisuuksia, peilistä ei oikein tiedä kuka sieltä katsoo takaisin.

      Peili oli vanhaa hiottua lasia, äiti oli antanut sen. Nurkissa näkyi harmaita hienonhienoja halkeamia, lasi oli ylä- ja alareunastaan kiinni koristeellisessa Jugend-kehyksessä. Hämärässä Emmin kasvot näyttivät nuoremmilta kuin yleensä. Vasemmalle poskelle valui tilkka valoa ja heijastui silmiin pieninä keltaisina pisteinä. Hän tunnusteli kädellä kasvojaan ja varmistui että kuvassa todella oli hän.
     Näin hän muisti tehneensä jo lapsena: seisoneensa peilin edessä niin pitkiä aikoja että äiti oli poistunut huoneesta >>koska ei halunnut katsella häntä>>. Emmi oli liimannut peilin yläreunaan paperilapun, jossa luki >>Minä>>.

Novellikokoelmassa on monentasoisia tarinoita. Suojatie, Loppu, Ikävä, Ennen sadetta ja Kahdet kasvot olivat ihan hyviä, niissä oli syvyyttä ja ajateltavaa, mutta niistä ei lopulta jäänyt sen suurempaa tunnejälkeä. Peilit ja Vieras olivat hieman outoja, mukavalla tavalla, mutta ne eivät oikein avautuneet. Haju, Ihmeolo ja Lihanleikkaaja olivat juuri sitä yllättävää, ajatuksia nyrjäyttävää lajia, jota kokoelmalta odotin. Näistä Ihmeolo oli mielikuvituksellisuudessaan jopa huvittava, Lihanleikkaaja taas lähenteli iljettävän kammottavaa.

Kokoelmasta nousi esiin kaksi selvää suosikkia. Ensinnäkin Heräämö. Se sai miettimään elämää ja sen käänteitä, sitä miten ihminen suunnittelee elämänpolkunsa, elää tiettyjen arvojen, mielipiteiden tai päätösten mukaan ja huomaakin yhtäkkiä - kuin sähköiskusta - asioiden olevan ihan toisin. Miten  suhtautua muutoksen, miten jatkaa elämää? Ja sitten, toiseksi viimeisenä tarinana Elsa, kokoelman ehdoton helmi. Novellin pääosassa on yksin jäänyt vanhus, joka hakee elämäänsä sisältöä ja jännitystä, kihinää, yllättävällä tavalla. Myös tässä novellissa on kohtaaminen, vähäsanainen, mutta vaikuttavuudessaan omaa luokkaansa. Elsa on haikea, surullinen, ilkikurinen ja ihana. Elsa myös jättää lukijalle tilaa tulkita.

Yllättävien juonenkäänteiden lisäksi Aro käyttää sanoja jännittävällä ja miellyttävällä tavalla. Takki oli turhan ohut mutta laguunin sininen. Paksuuden ja värin välille muodostuu yllättävä jännite, jota pitää makustella useamman kerran lukemalla lause uudelleen. Kuvassa Riku oli vielä oma vanha itsensä ja heillä edessään koko kevät ja kesä, paljon aikaa ennen kuin oleminen alkoi painua vinoon. Voiko parisuhteen rakoilua enää kauniimmin kuvata? Taidokasta. Novellikokoelma ei ollut niin aivoja ja ajatuksia nyrjäyttävä kuin ehkä odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä oli tumma ja hiljainen niin kuin aina, mutta nyt Sami ei ollut varma hiljaisuuden sävystä.


Lihanleikkaajaa on luettu myös mm. näissä blogeissa: Hannan kirjokansi, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa, Satun luetut - kiitos Satu lukuvinkistä!, Tekstiluola.


perjantai 1. syyskuuta 2017

Anssi Kela: Matkamuistoja

 


Anssi Kela: Matkamuistoja
Teos, 2012
232 sivua
Luettu: 26.8.2017
Mistä: kirjastosta


Luin viime keväänä Anssi Kelan romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa ja kas vain, tällekin vuodelle löytyi kirjastosta luettavaa Kelalta. Varsin mukava yllätys, en tiennytkään tämän toisen kirjan olemassaolosta.

Matkamuistoja on päiväkirjamainen tarinakokoelma Anssi Kelan ja hänen bändinsä keikkakiertueelta, lavoilta ja niiden takaa, keikkabussista, huoltoasemilta ja hotelleista. Se kuvaa muusikon arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukaan on tarttunut myös muutama valokuva.

Kela kertoo tarinoissaan itsestään, ammatinvalinnastaan, arvoistaan ja ajatuksistaan, mutta nostaa esiin myös bändinsä jäsenet eli basisti Antti Karisalmen, kitaristi Ville Kelan, rumpali Kelly Ketosen, kosketinsoittaja Saara Metsbergin sekä miksaaja Amen ja äänimies Lihiksen. Oli kiinnostava lukea myös näistä henkilöistä, jotka usein jäävät Anssi Kelan taustalle. Kela puhuu heistä lämmöllä ja ylpeydellä, he tuntuvat olevan tiiviiksi hitsautunut ryhmä ja heillä tuntuu olevan myös todella hauskaa yhdessä. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja Kela osaa tarinoidensa perusteella nauraa myös itselleen, tärkeä taito sekin.

     Väsynyt jaarittelunaihe on pumpattu tyhjiin jo ennen motaria. Antti korkkaa kevytkolan. Äidyn kritisoimaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien ärsyttävää makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.
     Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Luin kirjaa pitkällä aikavälillä, mutta tauot eivät tässä tapauksessa haitanneet. Oikeastaan Matkamuistoja on juuri sopiva pienissä paloissa nautittuna, eipähän käy kiertue-elämä(stä lukeminen) liian rankaksi. Vaikka Anssi Kelan ja bändiläisten reissaaminen ei vaikuta olevan sieltä kosteimmasta ja kaoottisimmasta päästä rähjääntyy reissussa väistämättä. Milloin käydään kaivattamassa korvatulppaa korvakäytävästä, milloin hoidatetaan haljennutta hammasta.

Matkamuistoja vaikuttaa realistiselta ja rehelliseltä kuvaukselta suomalaisen muusikon arjesta. Välillä soitetaan huteralla ja epäkäytännöllisen matalalla lavalla, välillä taas suuremmalla areenalla, kasvisruoaksi voi olla tarjolla mitä tahansa lihapateen ja joululaatikoiden väliltä, joskus saa osakseen epämääräistä sormella osoittelua tai keikan jälkeen käteensä inholapun, joskus taas saa nauttia yleisön nostattamasta hurmoshengestä, joka vie artistinkin mukanaan ja saa muistamaan miksi viihdyttää ihmisiä ammatikseen. Koskaan ei voi tietää millainen keikasta tulee tai kuinka pitkään yleisöä riittää.

Helppo lähestyttävyys ei ole minulle kirosana, olen ylpeä jos onnistun keksimään jotain isoja massoja liikuttavaa. Haluan tehdä kappaleita ja kirjoja, joiden parissa yleisöni voi hetkeksi unohtaa arkensa ja käväistä jossain muualla. Pidän tätä ihan jalona päämääränä.
     Samalla pyrin kuitenkin siihen, että töilläni olisi jonkinlaista sisältöäkin. Jotain koskettavaa ja puhuttelevaa. Pelkkä hattara aiheuttaa ajan mittaan vain kuvotusta. Parhaimmat laulut ovat pehmeitä päältä, mutta kovia sisältä.

Kela on sympaattinen ja hauska kertoja ja kirja jätti jälkeensä hyvän mielen. Toivottavasti Kela kirjoittaa lisää kirjoja, näitä on ilo lukea.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Vedän joka tapauksessa täysillä - jos minulla ei ole keikan jälkeen hiki, niin en ole tehnyt työtäni kunnolla.

torstai 24. elokuuta 2017

Antti Hyry: Uuni



Antti Hyry: Uuni
Otava, 2009
400 sivua
Luettu: 21.8.2017
Mistä: oma ostos


Antti Hyryn Uuni on nököttänyt kotikirjahyllyssä jo pidemmän aikaa. Kun Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaasteesta oli lukematta enää iiläisen kirjailijan kirjoittama tai Iitä koskettava kirja päätin viimein tarttua Uuniin. Antti Hyry oli syntyjään kuivaniemeläinen ja nykyään Kuivaniemi on osa Iitä vuoden 2007 kuntaliitoksen myötä. Myös kirjan tapahtumat sijoittuvat suurelta osin Kuivaniemen maisemiin.

On mies ja vaimo, Pietari ja Hanna. On koti etelässä ja kesäpaikka pohjoisessa, kesäpaikassa pieni pirtti ja iso pirtti, mutta isommasta puuttuu lattia ja leivinuuni, ne pitää tehdä. Muurauksen ja lattian valun välissä pitää käydä hakemassa monta kertaa rakennustavaraa, ehtii osallistua linja-automatkalle tutustumaan urkuihin, poimia marjoja, katsella ikkunasta luontoa, saunoa ja pohtia elämää. Sellainen on Uuni.

     He menivät peräkkäin isoon pirttiin, Pietari edellä. He seisoivat siinä vieretysten, katsoivat uunin paikkaa, Leevi ryhdikkäänä, Pietari vähän kyyryssä, ponnistusasennossa.
     Siinä on nyt ilmaa, hän mietti, mutta siihen laitetaan tiiliä. Siihen tulee tiiliä. Tuohon ja tuohon ja tuohon, ylöspäin. Nyt siinä on ilmaa, näkyy tuo harmaa, vähän pinnasta laho seinä, se jää sinne näkymättömiin.
     - Siihen tulee tiiliä, hän sanoi.
     - Kuka ne siihen panee, Leevi sanoi.
     - Sinä ja minä, hän sanoi.
     - En minä ole koskaan muurannut.
     - Jokainen muurari on joskus muurannut ensimmäisen kiven. Mutta nyt, se jakokeppi.

Uuni ei ole kiireisen tai kärsimättömän lukijan kirja. Hyryn sanojen pitää antaa rakentua niin kuin uunin, sana ja tiili kerrallaan. Välillä on jäätävä makustelemaan lauseita, annettava niiden imeytyä ajatuksiin, annettava laastin kuivua. Hyry kuvaa asioita todella perusteellisesti, paitsi kaikki uuniin liittyvä myös muut asiat kuvataan piiruntarkasti, jopa kahvikupin pohjan leimojen kallistussuunnat mainitaan. Kirjan parasta antia on Hyryn kuvaama verkkainen  arki, Pietarin ja Hannan väliset vähäsanaiset keskustelut, joissa he ymmärtävät toisensa jo lähes puolesta sanasta, puolisoiden välinen kunnioitus ja rakkaus sekä Pietarin näkökulmasta niin rakentuvan uunin kuin ympäröivän luonnon kautta tapahtuva elämän pohdiskelu.

     Pimeällä marraskuussa kävelin katajapensaitten välistä polkua rantaan. Katselin ympärille. Tähdet tummalla taivaalla näkyvät kirkkaina. Tuulee mereltä ja aallot tulevat rantaan, vesi on korkealla. Koivujen tummat oksat ja varvut liikkuvat ilmassa, yläpuolella on liikkumattomia tähtiä, paljon, erikokoisia ja niitten väleissä kirkasta tähtisumua. Talo ja valaistut ikkunat ovat pimeän kentän takana. Tällaiseksi jää maailma kun täältä lähden joksikin aikaa tai kokonaan pois. Tähtien kirkkaat läikät tummalla taivaan pohjalla, niitä ei näe muuten kuin tuulella ja pimeällä. Vaikka päivällä tietää että siellä ne ovat, ei niitä kuitenkaan ole muulloin kuin yöllä ja pimeällä ja tuulella. 
     Menin sisälle pimeään isoon pirttiin, istuin tiilipinolle ikkunan eteen ja katsoin ulos pimeälle merelle päin. Istun tässä ja odotan, ja aika kuluu, ja elämä, hän rupesi miettimään. Mutta kun nukahdan, miten se tuntuu niin hyvältä, kuin aika tulisi takaisin, kotia päin. 

Harmi vain, että sitten se varsinainen uunin muuraus oli musertaa minut alleen! Näen yleensä lukiessani tapahtumat ja paikat elävänä mielessäni, mutta nyt tuntui, että aivot nyrjähtävät kun yritin nähdä uunin nousevan perustuksista piipun huippuun. Tai oikeastaan ongelma oli siinä kun yritin nähdä uunin sisälle, niihin osiin joita ei enää uunin valmistumisen jälkeen näe. Löysin itseni googlaamasta uunin muuraamisen vaiheita kuvineen, mutta silti se kaikki uunin sisälle sijoittuva toiminta, mutkat, savukanavat, hormit ja virtaukset pysyivät hämärän peitossa. Ihan kuin olisi ollut huppu silmillä, en onnistunut kuvittelemaan työvaiheita vaikka kuinka yritin ja se häiritsi. Haluan ymmärtää lukemani!

Sitten kun uunin muuraamisesta irtaannuttiin muuhun arkeen oli kuin olisin itsekin kulkenut Pietarin ja Hannan pirteissä, katsonut ulos vanhojen ikkunaruutujen läpi, kohti puita, merta tai tähtitaivasta, syönyt Hannan keittämää soppaa, kastellut korppua teehen tai nauttinut rosvonnakkeja metsässä mättäällä. Ja sitten vielä kaikki ne tutut paikat ja nimet, joihin oli mukava törmätä, Eeron kauppa kauppiaspariskuntineen, Merihelmi, Olhavan suora, Haukirauta Haukiputaalla ... Kun Pietari ja Hanna seurueineen pysähtyvät urkureissullaan syömään Savotan Sanniin on Hyryn sanoja lainatakseni oloni kuin rapsahtaisi joku aukeava paketti, vähitellen muistan, siellä minäkin olen lapsena ohikulkumatkalla pysähtynyt. Itse uunin muurauskin herätti muistoja lapsuudenkodin leivinuunin ja takan muurauksesta, sain olla muka apulaisena kantamassa tiiliä muurarille...

Uunista tuli lopulta yhdenlainen nostalgiamatka ja samalla lukuharjoitus, kuinka hillitä itsensä kun toisaalta pitää kirjasta kovasti ja toisaalta on raivon partaalla kun ei ymmärrä isoa osaa lukemastaan. Hyryn kerronta muistuttaa hieman Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kerrontaa, mutta Uuni on näistä hitaampi. Mielessäni kävi myös vielä lukematon Volter Kilven Alastalon salissa, olisiko se sitten se tämän kolmikon hitain?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minulla on kiire huomiseen, vaikka mitään kiirettä ei ole.


Jos et innostu lukemaan Uunia, niin lue ainakin Saran ihana arvio kirjasta. Miehisen näkökulman kirjaan tarjoaa Jori.


- - -


Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste tuli Uunin myötä päätökseen. Kuvan alla vielä listattuna omat lukuvalintani.



1. Kirjoja Iistä tai iiläinen kirjailija: Antti Hyry: Uuni
2. Jännitystä kesään: Jokin muu kuin pohjoismainen dekkari: Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
3. Suomi100Klassikot: Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina
4. Ihanaa hömppää: J. R. Ward: Varjeltu rakastaja
5. Elämäkerta: Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina



Aino Kallas: Sudenmorsian
- hiidenmaalainen tarina
Kansalliskirjaston e-kirja, 2016 (1928)
141 sivua
Luettu: 29.7.2017
Mistä: Kansalliskirjaston ilmaiset klassikot
(Kirjojen Suomi -hanke)


Mietin pitkään minkä teoksen valitsisin Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan 3. Suomi100Klassikot. Päätin tarttua tällä kertaa klassikkoon sähköisenä, tarkistin Kansalliskirjaston tarjonnan ja luettavakseni valikoitui Kallaksen Sudenmorsian. Vanha suomalainen ihmissusitarina, kuulostaa hyvältä!

Eletään vuotta 1650. Susien ja muiden petojen lukumäärä on kasvanut ja myös Hiidenmaan asukkaat ovat joutuneet varomaan rohkeiksi käyneiden eläinten hyökkäyksiä. Onpa vielä osa ihmisistäkin alkanut tehdä sudentekoja eli käyttäytyä kuin metsän eläimet lampaita raadellen. Ihmiset yrittävät metsästää petokantaa pienemmäksi, ihmissusiksi epäillyille tehdään vesikokeita ja noidiksi paljastuneet poltetaan armotta roviolla. Priidik metsävahti on nähnyt noidan merkkejä Aalossa, kauniissa ja lempeässä piikatytössä, mutta varomerkeistä huolimatta ottaa hänet vaimokseen. Pari elää onnellista yhteiseloa kunnes eräänä päivänä kesken kyläläisten kiivaan sudenajon Aalo kuulee ensimmäistä kertaa äänen, joka tulee muuttamaan hänen sekä myös Priidikin elämän...

     Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
     >>Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?>>
     Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän ol pyörtyä paikallensa.

Vaikka Sudenmorsian nauttii klassikkoasemasta en juurikaan tiennyt siitä etukäteen muuta kuin että kyseessä on ihmissusitarina, joten oli mukava lukea tarina ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Tarina on kirjoitettu vanhahtavalla kielellä ja vaati hetken totuttelua, että sain kiinni sanojen ja lauseiden rytmistä. Kielen takia tuntui kuin olisi lukenut pitkää runoa ja koristeellisten, kauniiden anfangien takia kirja on kuin koru, joka olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa perinteisenä kirjana kuin e-kirjana.

Pidin kovasti tarinan pääparista, molemmat muuttuvat omalla tavallaan toisenlaisiksi tarinan edetessä. Herkän ja kiltin oloisesta Aalosta vapautuu tarinan edetessä vahva ja puolensa pitävä nainen. Priidik puolestaan on alussa vahva ja itsevarma mies, mutta tuntuu tapahtumien myötä hajoavan hiljalleen epävarmaksi ja ailahtelevaiseksi hahmoksi, joka ei oikein itsekään tiedä mihin ja ketä uskoo tai mitä tahtoo. 

Sudenmorsian tuntui kokoaan suuremmalta. Juoni etenee jouhevasti ja kerronta ei pienestä sivumäärästä huolimatta tunnu tiivistetyltä vaan pikemminkin runsaalta. Kallas kuvaa kauniin sanankääntein luontoa ja Aalon riemu uusien kokemusten äärellä välittyy lukijalle asti. Sudenmorsian on hieno tarina, joka huokuu vanhaa aikaa ja vanhoja tapoja. Tarina, johon mahtuu rakkautta, vihaa, pelkoa, paholaisen viekottelua, takaa-ajoja, iloa, surua, kieltämistä, katumusta ja kaipausta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja sama hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Iin kirjaston kesän 2017 luuhaaste: 3. Suomi100 Klassikot
Kirjallinen maailmanvalloitus: Viro

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen



Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Siltala, 2016
266 sivua
Luettu: 23.7.2017
Mistä: kirjastosta


Jani Toivolan kirja oli mennyt minulta täysin ohi kirjakatalogeja selatessani, mutta onneksi Reader, why did I marry him -blogin Omppu Martin kirjoitti tästä. Kiitos vinkistä! En ole seurannut aktiivisesti Jani Toivolan uraa, mutta olen lukenut hänestä kirjoitettuja juttuja ja katsonut hänen tv-esiintymisiään mikäli sellaisia on tullut vastaan. Toivola vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä, joten tartuin mielelläni hänen omaelämäkertaansa.

Jani Toivola kertoo kirjassaan kuinka hänestä, kenialaisen isän ja suomalaisen äidin pojasta, kasvaa tanssia ja näyttelemistä rakastava nuori mies, joka käy löytämässä ja rakentamassa itsensä New Yorkissa, kiertämässä kouluissa ja yhteisöissä kertomassa erilaisuudesta ja tulee valituksi vuonna 2011 ensimmäisenä tummaihoisena kansanedustajaksi Suomen eduskuntaan. Välillä Toivola kertoo matkastaan Berliiniin tapaamaan veljeään sekä yhdessä veljensä kanssa tekemästään matkasta heidän yhteisen isänsä kotiseudulle Keniaan etsimään juuriaan ja tapaamaan sukulaisiaan.

Kertoessaan afrikkalaisista sukujuuristaan Toivola mainitsee, että kenialaiset ovat saarnaajakansaa, heillä on puheen lahja, asiat sanotaan suoraan sydämestä tunteella ja välillä jopa hurmoksella. Tämä väite täytyy allekirjoittaa myös Toivolan itsensä kohdalla, sillä hän kertoo elämästään, peloistaan ja arvoistaan todella mukaansatempaavasti ja innostavasti, huumoria unohtamatta. Hänen mielipiteisiinsä on helppo yhtyä ja on helppo kuvitella kuinka hän saa muut vakuutettua, innostumaan omista ideoistaan. Suomalaisissa on negatiivisesti asioihin suhtautuvia, vähäeleisiä ja käytökseltään kovin hillittyjä ja konservatiivisia ihmisiä ja on hienoa, että joukossa on vastapainoksi myös Toivolan kaltaisia positiivisia, kannustavia, rohkeita ja räiskyviä yksilöitä. Jani Toivola näyttää esimerkillään, että ihminen saa pelätä, tunnustaa pelkonsa ja olla silti vahva, uskaltaa tarttua uusiin haasteisiin, opetella uutta, vaihtaa suuntaa ja avata suunsa vaikeistakin asioista.

Olen täysin suomalainen, mutta en kuitenkaan ihan. Olen täysin mies, mutta en kuitenkaan ihan. Mutta olemassa minä olen, yhtä vahvasti ja todellisena kuin jokainen ihminen ympärilläni.
 
On ihailtavaa miten avoimesti Toivola kertoo lapsuuden unelmistaan, kiitollisuudestaan etenkin äitiään ja mummoaan kohtaan, nuoruuden ihastuksistaan, ihostaan ja sen merkityksestä, kokemastaan rasismista, seksuaalisuudestaan ja perheen perustamisestaan, mikä sekään ei mene perinteiseksi katsotun kaavan mukaan. Toivola puhuu kauniisti vanhemmuudesta, siitä miten tytär kasvattaa häntä eikä päinvastoin, kuinka vanhemman tulee osata olla asettamatta turhia ennakkoluulon muureja tai olla sysäämättä omia haaveita lapsen harteille. Toivola onnistuu myös puhumaan politiikasta kansantajuisesti, käyttämättä turhaa kapulakieltä. Hän ei myöskään nolostele kertoa pienistä suurista haaveista:

En vieläkään osaa sanoa mikä minusta tulee isona. Jos saisin tehdä ihan mitä vain haluaisin, tanssisin ehkä mieluiten makuuhuoneen peilin edessä Beyoncéa. Voisiko siitä tehdä uran itselleen? Tanssiessani tunnen yhä olevani voimakkaimmin kosketuksissa itseni kanssa, kosketuksissa siihen mikä minussa on luontaisinta.

Musta tulee isona valkoinen on ajatuksia herättävä ja kiinnostava kurkistus Jani Toivolan elämään. Plussaa vielä kirjan nimestä, jolle löytyy selvitys Toivolan lapsuudesta. Kirjan lisänimi - Miten päästä irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan kuulostaa hieman luotaantyöntävästi self help -kirjalta, mutta onneksi bloggarisuosittelu ja vaikutelmani Jani Toivolasta vei voiton ja luin kirjan. Voin suositella muillekin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä vähemmän pelättävää, sitä enemmän elämässä on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja seurata omaa polkuaan. Kaikki hyvä elämässä alkaa rohkeudesta.

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 5. Elämäkerta

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

J. R. Ward: Varjeltu rakastaja



J. R. Ward: Varjeltu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #6)
Basam Books, 2011
586 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Enshrined, 2008)
Luettu: 6.7.2017
Mistä: kirjastosta


Vampyyrikirjallisuus, nappivalinta Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan "ihanaa hömppää". Näiden otusten kanssa aika kuluu mukavasti.

Valittu Cormia on asunut jo jonkin aikaa Veljeskunnan talossa Phuryn Ensimmäisenä Puolisona. Parin yhteiselämä ei vain ota sujuakseen vaan molemmat tuntuvat olevan hieman hukassa toistensa seurassa, Cormia totuttelee täysin erilaiseen maailmaan kuin missä on kasvanut eikä Phuryn päätä ainakaan selvitä paheneva huumeaddiktio, välinpitämättömyys taisteluissa sekä vimma vihollisten kiduttamiseen. Liitto ei myöskään ole saanut vaatimaansa vahvistusta eli Esiuros ei ole aloittanut työtään veljeskunnan suvun jatkamiseksi ja tilanne täytyy ratkaista tavalla tai toisella. Myös muutaman koulutettavan vampyyrin kesken syttynyt raaka välikohtaus vaatii selvittelyä ja samaan aikaan vampyyreiden vihollisryhmä Harvennuskunta valmistautuu seuraavaan siirtoonsa. Omega nimittäin on saanut vihdoin käsiinsä kauan odottamansa salaisen aseen, jonka avulla tuhota Veljeskunta.

Varjeltu rakastaja pitää sisällään monelle taholle jakautuvaa välien selvittelyä niin ihmisten, vampyyrien ja lessereiden asuttamassa maailmassa kuin Toisella Puolella Kirjurineitsyen ja Valittujen luona. Monen juonenkäänteen ansiosta tarinassa on vauhtia, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Nyt tapahtuu vähän liikaa, liian monelle ja liian monessa paikassa. Vaikka tapahtumat tempaavat lukijan suuntaan jos toiseen on Veljeskunnan jäsenistä vain Phury pääosassa ja muut jäsenet puolisoineen jäävät vähemmälle huomiolle ja heidän läsnäoloaan olisin kaivannut lisää. Miten kuningasparilla eli Wrathilla ja Bethillä menee? Entä miten taannoin Dhestroyeriksi vampyrisoituneella (voiko näin sanoa, no sanonpa kuitenkin) Jepari-Butchilla sujuu vampyyrina? Phuryn kaksoisveli Zsadist ja hänen raskaana oleva vaimonsa Bella sentään vilahtelevat tarinassa useamman kerran, samoin John ystävineen.

Veljeskunnan kotikulmien eli New Yorkin Caldwellin lisäksi tarinassa ollaan useamman kerran myös Toisella Puolella, mikä on paikkana melkoisen kiinnostava. Kaikki on valkoista, hajutonta ja mautonta ja se tekee paikasta kliinisen ja sairaalamaisen. Valittujen yhteisö elää myös todella tarkkojen sääntöjen mukaan. Valitulla ei ole itsenäisenä yksilönä juuri arvoa, mutta yhteisönä Valitut ovat erittäin tärkeässä osassa mitä tulee veljeskunnan olemassaoloon. Jos Kirjurineitsyen maailma kiinnosti paikkana niin henkilönä kiinnosti uusi tuttavuus Lassiter, jonka menneisyyteen on linkitetty todellista historiaa.

     Mies napsautti sormiaan, ja kirkkaat kipunat kiirivät yötaivasta kohti.
     Hetken kuluttua Wrath kääntyi Johnin puoleen: "Tämä on Lassiter, langennut enkeli. Eräällä niistä viimeisistä kerroista, kun hän laskeutui maan päälle, Euroopassa oli rutto - "
     "Hetkinen, se ei ollut todellakaan minun syytäni - "
     " - joka pyyhkäisi pois kaksi kolmasosaa ihmisistä."
     "Haluaisin muistuttaa, että te ette pidä ihmisistä."
     "Ne haisevat pahalta kuoltuaan."
     "Kuten te kaikki kuolevaiset tyypit."

Vaikka tarina tuntui paikoin ennalta-arvattavalta ja lukiessa iski muutaman kerran déjà-vu -olo sai Wardin muutamat koukut pian lukuvaihteen oikealle raiteelle. Jos aiempien osien aikana luotuja perustuksia ravistellaan sekä normaalissa todellisuudessa että Toisella Puolella lupailee se hyvää jatkon kannalta. Ei taida tulla seuraavassakaan osassa kovin tylsää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Kiitokset valtimonne välittämästä lahjasta."

Kohteliaita nuo vampyyrit, tai ainakin Valitut.


Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 4. Ihanaa hömppää

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Mikael Niemi: Kirkon piru



Mikael Niemi: Kirkon piru
Schildts, 2002
233 sivua
Suomentanut: Tuula Kojo
(Kyrkdjävulen, 1994)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Kirkon piru jäi taannoisella lasten- ja nuortenkirjapainotteisella lukumaratonillani viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi. Nyt siitä pitäisi vielä osata sanoa jotain.

Pajalan koulun seitsemäsluokkalaiset tekevät historianopettaja Hirven johdolla opintoretken paikalliseen kirkkoon. Hirvi ei esittele oppilailleen kirkon rakennus- tai taidehistoriaa vaan vie lapset sakastiin katsomaan siellä säilytettävää vanhaa puulaatikkoa sisältöineen.

     Laatikossa oli jotain tummaa. Nahistunut, käppyräinen ruumis. Keltaiset silmät olivat kutistuneet kokoon, harmaiden halkeilleiden huulten välistä pilkottivat pitkät torahampaat, iho oli karvan peitossa.
     >>Kamala!>> joku parahti.
     Hirvi näytti tyytyväiseltä.
     >> Ajatelkaa, piru lukkojen takana täällä meidän Pajalan kirkossa! Tulkaa ihmeessä tänne eteen katsomaan, mutta älkää missään nimessä koskeko! Se on hapertunut kovasti vuosien varrella.>>

Liekö laatikon "asukas" suomalaisen papin aikaa sitten valmistama patsas vai oikea piru, mutta kauhistusta se kuitenkin oppilaissa herättää. Opintoretken jälkeen alkaa tapahtua kummia, verenseisauttaja, kuolemantapaus, outoja otuksia... Ihan kuin jotain pahaa olisi vapautunut Pajalaan, mutta mitä? Matti sekä hänen ystävänsä Simon ja Malin ryhtyvät selvittämään mistä on kysymys.

Mikael Niemi oli minulle ennestään tuttu samoihin Pajalan maisemiin sijoittuvan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -romaaninsa myötä. En ihastunut kyseiseen kirjaan, mutta Kirkon pirun takakannen perusteella tämä nuorten romaani vaikutti tyystin erilaiselta, kutkuttavan jännittävältä. Tarina osoittautuikin jännittäväksi, mutta myös yllättävän synkäksi ottaen huomioon, että tarinan päähenkilöt ovat seitsemäsluokkalaisia eli noin 13-vuotiaita.

Kirkon piru etenee vauhdikkaasti, mutta loppua kohden Niemelle tuntuu iskevän vauhtisokeus. Idea vanhasta ja tarinoiden värittämästä kirkossa pidettävästä pirupatsaasta on loistava, mutta kun juoneen lisätään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä aina kummituksiin, erikoisiin lemmikkieläimiin ja horoskooppeihin (loppuratkaisusta nyt puhumattakaan) alkaa keskittymiskyky hieman herpaantua ja tarinaan hieman turtua. Ihan pikkuisen vähemmän (uskomattomia) juonenkäänteitä ja Kirkon piru olisi ollut todella loistava. Nyt jäin hieman hämmennyksiin loppurytistelyn jälkeen, mutta pidin kirjasta tällaisenaankin, rönsyineen kaikkineen aika paljon. Myös MarikaOksa piti kirjasta kovasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

>> Net tulevat... >>, täti mumisi niin ikään suomeksi ja räpytteli jäykästi silmiään.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father



Hanneriina Moisseinen: Isä - Father
Huuda Huuda, 2013
155 sivua
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Lukumaratonin purku arvioiksi jatkuu, vielä yksi kirja Isän jälkeen odottaa vuoroaan.

Isä on tarina Hanneriina Moisseisen omasta isästä, Seppo Moisseisesta, joka katosi saaresta kesken työporukan illanvieton eikä koskaan enää palannut. Mitä isälle tapahtui? Katosiko hän vapaaehtoisesti, tapahtuiko hänelle onnettomuus vai joutuiko hän rikoksen uhriksi? Kun katoamisen syy ei selviä eikä isää tai hänen ruumistaan löydy jää perhe keskelle epätietoisuutta. Miten surra jos ei ole varmuutta mitä ja miksi suree? Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella.

Isä jakautuu kuuteen osaan: Aika ennen katoamista, Aika katoamisen jälkeen, Pako, Etäisyys, Paluu ja viimeisenä, eräänlaisena yhteenvetona tai hyvästeinä, käsialalla kirjoitettu Kirje isälle. Isä on sarjakuva-albumi, mutta tarina kerrotaan paitsi lyijykynäpiirroksin strippeinä ja kokosivun kuvina, myös albumiin kuvattujen kankaiden avulla. Osa kankaista on kirjottu, osa on toteutettu sekatekniikalla yhdistämällä mm. kirjontaa, helmiä ja pitsiä. Mustavalkoinen toteutus tukee sitä syvää surua ja epätoivoa,  joka on tarinassa vahvasti läsnä.





 


Albumin voi lukea myös englanniksi sillä Pauliina Haasjoen englanninkielinen käännös kulkee pienellä fontilla tarinan lomassa sivujen alalaidassa. Luulen kuitenkin, että hyvästä käännöksestä huolimatta lukukokemus on vahvimmillaan suomeksi sillä kuva ja teksti kulkevat Isässä vahvasti käsi kädessä.




Albumin lukemisesta on kulunut jo reilu viikko, mutta sen herättämiä tunteita on yhä vaikea pukea sanoiksi, joten siteeraan itseäni lukumaratonpostauksesta: Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Isä on voimakas lukukokemus, sekä kuvista että sanoista välittyy vahva tunnelataus. Ahdistusta, ikävää, muistoja. Pohdintaa unohtamisesta ja selviytymisestä. Isä on kuin surun ja tuskan huuto.


Sitaattikunniamaininnan saa (ote Kirjeestä isälle):

Haluan muistaa sinut. Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.


Isä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjaakapin kummitus, Kirjojen Pyörteissä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.


torstai 6. heinäkuuta 2017

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

 


Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
Otava, 2003
221 sivua
Suomentanut: Mika Kivimäki
(Coraline, 2002)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Tutustuin Coralineen ensin elokuvana kun villasukkalapset lainasivat sen kirjastosta. Pidin elokuvan synkästä, hieman timburtonmaisesta tunnelmasta todella paljon. En tiennyt Coralinen tarinan perustuvan kirjaan ja kun sitten törmäsin Gaimanin romaaniin kirjastossa ilahduin kovasti, tämä on pakko lukea!

Coraline vanhempineen ovat muuttaneet uuteen kotiin. Molemmat vanhemmat työskentelevät kotoa käsin ja heillä on kovin vähän aikaa tyttärelleen, joten Coraline joutuu viettämään aikaa itsekseen tehden tutkimusmatkoja sekä ulkona että sisällä. Hän tutustuu uusiin naapureihin, alakerrassa asuviin kahteen entiseen näyttelijättäreen, neiti Spinkiin ja Neiti Forcibleen koirineen sekä yläkerran vanhaan mieheen, herra Boboon, sirkushiirineen. Talossa Coraline laskee esineitä ja asioita, mutta 14. ovi on outo, sen takaa ei avaudu näkymä huoneeseen, kaappiin tai ulos vaan lukitun oven takana on vain tiiliseinä. Eräänä tylsänä päivänä Coraline nappaa avaimen ja avaa jälleen oven. Tiiliseinä on kadonnut! Coraline astuu tunkkaiseen, jotain ikivanhaa huokuvaan käytävään ja kulkee sen läpi asuntoon, joka on kuin heidän omansa, paitsi että se onkin varjojen talo, toinen todellisuus, jossa on toinen isä ja toinen äiti, jotain houkuttelevaa, mutta samalla jotain todella väärää...

     "Pieni maailma", Coraline totesi.
     "Se on tarpeeksi suuri hänelle", kissa sanoi. "Hämähäkin verkon tarvitsee olla vain sen verran iso, että kärpäset jäävät kiinni."
     Coralinea puistatti.

Coraline muistuttaa hieman Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä (sekä The Addams Familyä, mutta ei siitä sen enempää, että en spoilaa tarinaa). Molemmissa on samaa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä sekä rohkeutta ottaa asioista selvää. Kun Coralinea varotetaan kaivosta hän lähtee etsimään sitä tietääkseen missä se on osatakseen varoa sitä. Coraline vaikuttaa myös olevan tottunut huolehtimaan itsestään. Ja kuten kuka tahansa lapsi hän janoaa rakkautta, jota ei tunnu saavan vanhemmiltaan tarpeeksi. Kun eteen tulee mahdollisuus saada rajattomasti rakkautta ja huomiota on mietittävä mikä itselleen on tärkeää? Mitä on valmis maksamaan saadakseen haluamansa? Mistä on valmis luopumaan?

     "Jos haluat jäädä tänne", hänen toinen isänsä sanoi, "niin meidän pitää tehdä vain yksi pieni juttu, jotta voit sitten viipyä täällä aina ja iankaikkisesti."

Tykkäsin elokuvasta kovasti, mutta kirja peittosi sen silti mennen tullen. Harmittelin kirjaa lukiessani, että tulin katsoneeksi elokuvan ennen kirjan lukemista. Olisin halunnut lukea kirjan ns. puhtaalta pöydältä ja muodostaa itse mielessäni henkilöt ja kohtaukset, nyt elokuvamuistot yrittivät tyrkyttää itseään kirjasta itse luomieni mielikuvien tilalle. Onneksi Gaimanin kerronta on niin vahvaa ja vetävää, että tarina vei mukanaan eikä elokuva pyörinyt päässäni kuin satunnaisesti. Jos elokuva tuntui synkältä niin kirja oli mielestäni tunnelmaltaan vielä synkempi, surullisempi ja pelottavampi, mutta Coralinen tarmokkuuden ansiosta kirja ei tuntunut lohduttomalta.

Coraline varjojen talossa onnistui vähän pelottamaan tällaista kauhukonkariakin. Tämä oli upea lukukokemus, samoin kuin Gaimanilta aiemmin lukemani Hautausmaan poika. Täytyy lukea lisää Gaimania...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Loppujen lopuksi on paljon helpompaa pelätä sellaista, jota ei pysty näkemään.
 
Coraline varjojen talossa on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat.


- - -


Iin kirjastossa on käynnissä kesän 2017 lukuhaaste, jossa tulisi lukea yksi kirja jokaisesta viidestä ryhmästä. Houkuttimena on vielä kirjapalkinto, joka arvotaan osallistujien kesken. Coralinella merkitsen luetuksi kohdan 2: Jännitystä kesään: jokin muu kuin pohjoismainen dekkari

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri



Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri
(Pikku vampyyri #1)
Otava, 1988
157 sivua
Suomentanut: Leena Viljakainen
Kuvittanut: Amelie Glienke
(Der kleine Vampir, 1979)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Rakastan lukumaratoneja, sitä kun saa pyhittää kokonaisen vuorokauden lukemiselle, etukäteen valitulle kirjapinolle sekä mahdollisille suunnitelmasta poikkeaville kirjavalinnoille, mutta lukumaratonin jälkeensä jättämiä useamman kirjan bloggausjonoja en oikein siedä. Parasta olisi kirjoittaa kirjasta heti lukemisen jälkeen, mutta se taas veisi arvokasta lukuaikaa vuorokaudesta.

Aloitin neljännen lukumaratonini yhden lapsuuteni suosikkisarjan aloitusosalla. Tunnustinkin aiemmin lukuhuumassani, että Pikku vampyyrin Rydiger oli ensimmäisiä kirjallisia ihastuksiani. Ai että hän oli ihana! (Niinpä niin, rakastin lapsena vampyyrisarjaa ja silti olin jossain aikuisuuden vaiheessa sitä mieltä, että fantasia ei ole minun juttuni, en voi aina ymmärtää itseäni...)

Anton Bohnsack, yhdeksän vuotta, on usein lauantai-iltaisin yksin kotona kun hänen isänsä ja äitinsä käyvät ulkona. Anton pitää jännittävistä kirjoista sekä rikoselokuvista ja kun tämä yhdistetään hänen erittäin hyvään mielikuvitukseensa voi jopa matka televisiolta jääkaapille olla täynnä vaaroja ja uhkia. Eräänä lauantai-iltana Anton on juuri selvinnyt haaksirikosta, nälkäisistä haista ja kelluvista ruumiista kun hän kuulee jotain. Tai siis ei kuule mitään, televisio on sammunut, tai sammutettu... Rosvoja!? Ei suinkaan vaan jotain vielä kamalampaa!

Yhtäkkiä Anton pysähtyi kuin naulittuna ikkunalaudalla, ilmavirrassa lepattavan verhon edessä, istui joku ja tuijotti häntä. Se näytti niin kauhealta, että Anton luuli kuolevansa siihen paikkaan. Häntä tuijotti kaksi pientä, verestävää silmää kalkinvalkoisista kasvoista, takkuinen tukka roikkui pitkinä suortuvina tahraisen, mustan viitan päällä. Valtava verenpunainen suu avautui ja sulkeutui,  ja hampaat, jotka olivat loistavan valkoiset ja terävät kuin tikarit, napsahtelivat inhottavasti toisiaan vasten.

Anton on viimein tavannut kirjoistaan tutun yön olennon, vampryyrin. Selvittyään Rydiger von Schlottersteinin Antonin huoneeseen ilmestymisen aiheuttamasta alkujärkytyksestä Anton oppii vampyyreistä paljon uutta. Hän pääsee myös kyläilemään von Schlottersteinien hautakammioon ja tapaamaan osan pikku vampyyrin perheestä. Mutta kuinka esitellä omille vanhemmille uusi kalpea ystävä, jonka voi tavata vain auringonlaskun jälkeen, joka pitää haisevaa viittaa ja käyttää kulkemiseen oven sijasta ikkunaa?

Ajan hammas on puraissut hieman kirjan kulmasta. Esimerkiksi kun televisio laitetaan päälle pitää odottaa jonkin aikaa, että kuva ilmestyy näkyviin ja äidin hiustenkuivaaja ei ole kätevää käsimallia vaan siinä on hiusten ympärille laskettava kupu. Lapsen yksinäisyys, ystävän kaipuu, ystävyys ja vampyyrit ovat kuitenkin melkoisen iättömiä aiheita, jotka eivät välttämättä kaipaa ympärilleen tiettyä aikaikkunaa.

Tarina on lyhyt, mutta siihen on saatu mahdutettua mukava juoni, mahtavia vampyyripersoonia ja kutkuttavaa jännitystä. Tätä tuskin lapsena huomasin, mutta tarinaa lukiessa tuli pieni kasvatuksen tai opetuksen maku suuhun kun pienen sanaharkan jälkeen Anton mietiskelee, että hänen äitinsä pääsi viileällä, harkitulla tyylillään aina paljon paremmin selville hänen metkuistaan kuin isä pelkällä huutamisellaan ja haukkumisellaan! Lopussa onkin lyhyt Sommer-Bodenburgin esittely ja siinä mainitaan hänen sosiologian ja kasvatustieteiden opinnot sekä ura peruskoulun opettajana.

Pikku vampyyri oli yhtä ihana kuin lapsena luettuna! Voin kuvitella, että samaistuin lapsena Antoniin ja hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Antonhan on ihan kuin minä pienenä (tai no vähän isompanakin, saatan edelleen Antonin tavoin nähdä ja kuulla pimeässä kaikenlaista, varsinkin öisin...)! Minusta tuntuu, että taidan jatkaa nostalgiamatkaa ja tavata Antonin, Rydigerin, Annan (Rydigerin maitohampainen pikkusisko) ja kumppanit vielä monta kertaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Mutta Anton, äiti sanoi, – eikö ole paljon tärkeämpää, että ystävällä on hyvä sydän?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja



Petina Gappah: Muistojen kirja
Tammi, 2017
307 sivua
Suomentanut: Tero Valkonen
(The Book of Memory, 2015)
Luettu: 25.6.2017
Mistä: kirjastosta


Tässä vielä Gappahin kirjan arvio ennen kuin pääsen purkamaan keskiviikkoisen lukumaratonini lukukokemuksia. Gappahin värejä ryöppyävä kirjan kansi herätti huomioni kirjaston uutuushyllyssä ja takakannen kuvaus vaikutti lupaavalta. Sitä paitsi kirjan alku on melkoisen tyrmäävä.

     Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Memory on saanut kuolemantuomion valkoisen miehen murhasta. Zimbabwen Hararessa sijaitsevassa Chikurubin vankilassa tuomion täytäntöönpanoa odottava Memory kirjoittaa tarinaansa muistikirjoihin amerikkalaistoimittaja Melinda Carterille. Jospa hänen tapauksensa otettaisiin uudelleen käsittelyyn vaalien jälkeen ja kuuluisan toimittajan tapaukselle antaman huomion ansiosta.

Memory ei keskity muistiinpanoissaan pelkästään Lloyd Hendricksonin kuolemaan vaan hän kertoo koko elämäntarinansa sekä valottaa samalla Zimbabwen historiaa ja nykyhetkeä. Hän kuvaa lapsuudenperheensä vaatimattomia oloja, perhettä kohdanneita tragedioita, kyläyhteisöä, kokemaansa suurta elämänmuutosta ja etenkin albinismia, sitä minkälaista on elää poikkeavan värisenä, olla musta lapsi, joka oli musta vain sisältä. Memory kirjoittaa muistiinpanoihinsa myös elämästä vankilan muurien sisäpuolella, vankitovereista, vartijoista, epäoikeudenmukaisuudesta, toiveista, peloista...

Memory on kiinnostava päähenkilö, tarkkanäköinen ja tilanteeseensa nähden yllättävän positiivinen tai ainakin realistinen. Teloitus tulee jos on tullakseen, siihen asti on elettävä vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Tarinassa paikoitellen ja yllättävissäkin paikoissa vilahtelevä Memoryn musta ja kuiva huumori sopii aiheeltaan synkkään tarinaan hyvin.

Tarinan asetelmasta tuli mieleen Susan Fletcherin Noidan rippi. Muistojen kirja ei mennyt samalla tavalla ihon alle tai vedonnut yhtä paljon tunteisiin kuin Noidan rippi, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos jotain tekee tarpeeksi paljon, se muuttuu rutiiniksi – vaikka kysymyksessä olisi oman kuoleman odottaminen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe