keskiviikko 31. elokuuta 2016

Tiina Raevaara: Hukkajoki



Tiina Raevaara: Hukkajoki
Teos, 2012
302 sivua
Luettu: 27.8.2016
Mistä: kirjastosta


Hukkajoki olisi helposti voinut hukkua esittelytelineen kirjamassaan huomaamattoman värityksensä vuoksi, mutta eläimellinen nimi pisti silmään. Seuraavaksi ihmettelin käärmemäisiä kiemuroita ja luin takakannesta minne oikein olen lähdössä.

     Joskus pimeys ja kylmyys jatkuvat niin kauan, että niiden keskelle joutuneet asiat ovat vaarassa unohtua, hajota jäähileiksi. Joskus sattuman ja kaaoksen keskelläkin asiat loksahtavat kohdalleen eikä mikään teko tai tapahtuma jää ilman merkitystä. Joskus ihmiset ovat olleet hukassa toisiltaan liian kauan.
     Kymmenien mustanpuhuvien kilometrien sekä kokonaista ihmiselämää uhanneen pimeyden jälkeen maisemaan ilmestyy valoa. 

Joona kulkeutuu pitkällä ajomatkallaan Hukkajoelle. Vältettyään täpärästi kolarin tumman hahmon kanssa Joona ajaa harhaan ja päätyy kysymään yösijaa itselleen ja koiralleen Taikalle Amandan ja tämän tyttären Doran luota. Joonan on tarkoitus jatkaa matkaansa heti aamulla, mutta mustana kuohuvan Hukkakosken ääreltä ei niin vain lähdetäkään. Joki pitää otteessaan niin elävät, kuolleet kuin poislähteneetkin.

Itsensä ympärille kuoren kasvattanut ja yksinäisyyteen uponnut Joona, kuolemaa pelkäävä Amanda, todellisuuden rajoja etsivä Dora, metsää rakastava Nelli ja unohdettua voimaa etsivä Viktor. Heillä jokaisella on oma raskas taakkansa kannettavanaan, ikävää, salaisuuksia, pelkoja, pakkomielteitä sekä rakkautta. Henkilöiden ympärillä kulkee myös varjoissa vilahtava Runar sekä tietysti Taika, Joonan uskollinen ja kaikkeen sopeutuva koira, Joonan viimeinen side entiseen elämään. Tarinaan liittyy myös minäkertoja, joka sitoo tarinan lankoja yhteen, mutta ei anna selviä vastauksia tai ratkaisuja. Mikä merkitys karhuilla oli, entä oliko salaperäinen Sfatoligra vain kosken kuohu tai metsän varjo?

Tarina kuohuu ja kohisee kuin tummavetisen Hukkajoen Hukkakoski. Joki onkin kuin elävä ja hengittävä olento, joka hallitsee ympäröivää kylää ja sen ihmisiä. Joki ulottaa otteensa kaikkialle ja kaikkiin, levittää sormensa usvan muodossa pihoihin ja taloihin, näkee ja kuulee. Metsä puolestaan muistaa menneet, antaa voimaa ja suojaa sitä tarvitseville, mutta myös pitää piilossaan painajaisia ja salaisuuksia.

Hukkajoki on merkillinen kirja. Se on kielellisesti kaunis ja tunnelmaltaan unenomainen sekä sumuinen. En ehkä tavoittanut joka hetki sitä mitä kirjailija on tekstillään hakenut, kun minäkertoja astui mukaan juoni pyörteili jo liian syvälle, ymmärryksen tavoittamattomiin, mutta siitäkin huolimatta pidin tarinasta. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki, salaperäinen, hieman haikea tunnelma säilyi loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmeiden määrä maailmassa on luultavasti rajallinen, mutta kaikille on varattu ainakin yksi.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Mia Vänskä: Valkoinen aura



Mia Vänskä: Valkoinen aura
Atena, 2014
206 sivua
Luettu: 20.8.2016
Mistä: kirjastosta (e-kirja)


Ajattelin yrittää pitkästä aikaa aktivoitua e-kirjojen pariin ja lainasin kirjastosta Mia Vänskän uusimman teoksen Valkoinen aura. Harmittelin kymmenen päivän laina-ajan lyhyyttä, mutta kirja tuli ahmaistua parissa päivässä vaikka puhelin lukuvälineenä ei olekaan miellyttävin. Sängyssä lukeminen sentään sujui helposti kevyellä puhelimella.

Katariina "Iina" Ketola aloittaa sairaanhoitajaopiskelut kaupungissa ja muuttaa asumaan opiskelija-asuntolaan. Uusi ympäristö, uudet ystävät, opinnot ja välimatka poikaystävään ja perheeseen ovat isoja muutoksia, mutta eniten Iinaa mietityttää hänen lisääntyvät tuntemuksensa jonkun epämiellyttävän läsnäolosta ja tarkkailusta. Ja miksi hän tuntee outoa vetoa tyhjillään olevaan seitsemänteen kerrokseen ja erityisesti käytävän viimeiseen asuntoon?

     Iina katsahti ympärilleen. Käytävä ei näyttänyt erityisen rapistuneelta. Seinät olivat osin liasta läikikkäät ja yhden kattolampun kupu oli rikki, mutta muuten käytävä oli siisti. Hän kääntyi takaisin hissille, mutta sitten toisen haaran käytävästä kuului kolahdus. Hän empi hetken, palasi taitekohtaan ja kurkisti nurkan taakse. Käytävässä ei näkynyt mitään, mutta hän astui silti nurkan ympäri.
    Muutaman askeleen jälkeen hän jähmettyi paikalleen. Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä – tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä. Käänny takaisin, täällä on vain lisää tyhjiä asuntoja, hän ajatteli, mutta pysyi paikallaan kahden vaiheilla. Sitten hän huomasi jatkavansa eteenpäin. Nyt jalat liikkuivat lähes itsestään.

Valkoinen aura alkaa koukuttavan kylmäävästi ja kasvaa kunnon kauhukertomukseksi, mutta jännitys pysyy maltillisella tasolla eikä kirja vie yöunia (tai näin uskon, huomenaamulla voin olla eri mieltä). Jännite pysyy hienosti yllä loppuun saakka, juoni ei lässähdä kesken kaiken eikä siinä ole turhia suvantovaiheita. Unet, vaihtoehtohoidot, piirtäminen ja opiskelija-arki ovat toimiva kehys tarinan kammottaville tapahtumille. En ole lukenut Vänskän toista romaania Musta kuu, mutta ainakin tämän kolmannen kirjan perusteella Vänskä on kehittynyt tarinankertojana hurjasti ja hän on varteenotettava valinta kun tekee mieli lukea kauhua.

Kirjan ainoa ongelma oli hienoinen haparointi aistikuvauksissa tai lähinnä niiden toistossa. Jos Vänskän esikoisromaanissa Saattaja toistettiin kuinka musta viha pulppusi niin Valkoinen aura oli pullollaan värinöitä ja tuntemuksia (sekä kulmien kurtistelua, luvassa otsaryppyjä!) mikä ärsytti alussa, mutta siihen tottui tarinan viedessä muuten mennessään. Suurimmaksi osaksi kerronta oli todella sujuvaa ja sivut kääntyivät kuin huomaamatta.

Henkilömäärä oli maltillinen, mutta riittävä ja tarjosi monta kiinnostavaa persoonaa. Varsinkin Iinan vapaaehtoispalvelun kautta tapaama Rosalind oli ihastuttava tuttavuus. Tällaiset pirteät, persoonalliset ja sanavalmiit (»Minä en tiedä, missä hulluuden raja menee, mutta olen melko varma, että se on jossain minun ja sen naisen välillä.») vanhukset tuntuvat jäävän mieleeni. Mikä parasta kirja ei ollut missään vaiheessa ennalta-arvattava, jopa loppu tarjosi ohhoh-reaktion.

Lukuflow, mikä mahtava olotila!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaksi katulamppua oli rikki, ja vain kuun kylmä valo valaisi märkää asfalttia, joka kiilteli kuin valtavan pedon niljakas iho.


Iin kirjaston lukuhaaste: 8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja.

maanantai 15. elokuuta 2016

Glen Duncan: Veren yhdistämät



Glen Duncan: Veren yhdistämät (#3)
Like, 2016
488 sivua
Suomentanut: Elina Koskelin
(By Blood We Live, 2014)
Luettu: 10.8.2016
Mistä: kirjastosta


Odotin Glen Duncanin Ihmissusi-trilogian kolmatta osaa (onhan tämä nyt varmasti trilogia ja sen päätösosa, onhan?) ristiriitaisin tunnelmin. On kiva saada tietää miten Talullalle ja kumppaneille käy, mutta samalla olen innoissani, että sarja loppuu. Toisaalta olen koukussa sarjaan, mutta toisaalta en malttaisi odottaa, että pääsen siitä irti.

On kulunut kaksi vuotta siitä kun Talulla synnytti kaksosensa Zoën ja Lorcanin ja melkein menetti toisen heistä. Kaksi vuotta taistelusta ja tapaamisesta ikivanhan vampyyrin Remshin kanssa. Remshi ja Talulla ovat tiukasti toistensa mielissä outojen, samankaltaisten unien takia. Lisäksi Remshi on varma, että hänen edesmennyt rakkaansa on uudelleensyntynyt Talullana. Onko vanha ennustus vampyyrin ja ihmissuden veren yhdistymisestä toteutumassa? Ihmissusilla ja vampyyreillä on kuitenkin myös muuta ajateltavaa sillä vaikka yksi uhka on MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation kukistuttua poissa on toinen odottamassa vuoroaan uskontoon nojaavan vihollisen muodossa.

     Justine oli nähnyt merkkejä ennenkin. Taivaallisia aakkosia. Vatikaanin markkinointigurut olivat herättäneet ne  taas henkiin ja niitä näkyi joka mainoksessa. Ilmeisesti sillä aikaa kun minä olin nukkunut, katolinen kirkko ei ollut pelkästään hankkiutunut eroon joko-tai-kainoudestaan yliluonnollisuuden suhteen (kyllä, paholainen on olemassa, mutta älkää nolatko meitä kysymällä yksityiskohtia) vaan oli esitellyt maailmalle paholaisen kohtaamiseen salaa kouluttamansa sotilasjoukon nimeltään Militi Christi - Kristuksen sotilaat. Heidät tunnettiin optimistisessa kansankielessä "Enkeleinä".

Huh. Sanat vaelsivat, niille kasvoi hyönteisten siivet, ne surisivat ja hurisivat tiehensä. Siltä välillä tuntui kun Duncan päästeli menemään sanaisen arkkunsa aarteita. Sain taas tuskailla tarinan runsasta rönsyilyä ja kielikuvien tulvaa. Remshin ennustuksen lisäksi tarinassa selvitellään rakkaussotkuja, ihmissusien historiaa sekä mahdollisuutta parantua täysikuun kirouksesta eli elää normaalia elämää kuukausittaisen sudeksi muuttumisen sijaan. Runsas juoni ei olisi ongelma jos kieli olisi riisuttu ylimääräisistä kiemuroista. Kielellisesti kevennettynä tarina olisi ollut huomattavasti sujuvampi ja vetävämpi.

Kerronta vuorottelee pääasiassa Talullan ja Remshin sekä näiden kumppaneiden Walkerin ja Justinen välillä, mutta tuntuu kuin koko tarina olisi vain yhtä ja samaa ääntä. Henkilöt eivät juurikaan erotu toisistaan ja välillä luulin lukevani Talullan kertomaa kun äänessä olikin Justine. Tasapaksuus toistui myös tarinan kulussa sillä jännite, jota edelliseen osaan oli saatu ladattua tuntui kadonneen tästä päätösosasta. Tarinassa oli vauhtia, mutta kokonaisuutena kirja jätti koko lailla kylmäksi. Onneksi suomennos oli rönsyävät lähtökohdat huomioiden sujuva.

Hieman yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka lisäsi lukukierroksia. Robert Browningin Childe Roland to the Dark Tower Came (teoksesta Men and Women) on minulle tutumpi Stephen Kingin Musta torni -sarjasta ja jo tämän yhteensattuman voimin jaksoin kahlata Veren yhdistämät loppuun, vaikka muuten kiinnostus karisi melko vähiin. Kolme osaa tätä surinaa ja hurinaa on ihan tarpeeksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Veri päässäni oli kolossaalista ja kuritonta, liikaa juopotellut jättiläinen.


Ihmissusi-trilogia:
3. Veren yhdistämät

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Joanne Harris: Riimut



Joanne Harris: Riimut
Otava, 2010 (2008)
572 sivua
Suomentanut: Inka Parpola
(Runemarks, 2007)
Luettu: 24.7.2016
Mistä: oma ostos


Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Riimut vaikutti kuitenkin takakantensa perusteella erilaiselta kuin muut Harrisin kirjat. Skandinaavisia jumaltaruja, riimumerkkejä ja taikuutta, kyllä kiitos! Harris on kertonut tarinan alunperin tyttärelleen iltasatuna, mutta onneksi se päätyi lopulta myös kansien väliin  luettavaksi.

Ragnarökistä, maailmanlopusta, on kulunut viisisataa vuotta. Vanhat ajat, tavat ja tarinat on haudattu mahdollisimman syvälle. Taikuus, mielikuvitus, salaperäisyydet ja jopa uneksiminen on pannassa ja kaikki normaalista poikkeava pyritään peittämään ja tuhoamaan. Sepän tytär Maddy Smith on koko ikänsä ollut ulkopuolinen ja kyläläisten hyljeksimä. Maddyn ympärillä on hänen syntymästään saakka tapahtunut kummia ja kuin näkyvänä tuomiona hänen kädessään on pahan merkki, riimumerkki, joka muistuttaa vanhasta, vaietusta ja kielletystä. Onneksi Maddyllä on yksi ystävä, kerran vuodessa kylään saapuva kulkija Yksisilmä, joka ottaa Maddyn suojiinsa, kertoo yhdeksästä maailmasta, maailmanlopusta, jumalista, riimuista ja Punaisen hevosen kukkulan uumenissa sijaitsevasta aarteesta, jonka tavoittelu vie Maddyn uskomattomalle matkalle.

     "Mutta sinähän sanoit, että kukkulan alla on aarre."
     "Jo vain", Yksisilmä vastasi. "Ja niin siellä onkin. Varhemman ajan aarre. Mutta ei se kultaa ole, Maddy, siellä ei ole ainuttakaan harkkoa, ei kultahippustakaan, ei edes nikkelipenniä."
     "Millainen aarre siellä sitten on?" Maddy tivasi.
     Yksisilmä oli hetken hiljaa. "Sitä kutsutaan Kuiskaajaksi."
     "Ja mikä se on?"
     "En voi kertoa sitä. Ehkä myöhemmin, kun olemme saaneet sen turvaan."
     "Mutta sinähän tiedät mikä se on, vai kuinka?"
     Yksisilmä pysytteli vaivalloisesti tyynenä. "Maddy", hän sanoi, "nyt ei ole oikea hetki. Tämä - aarre - saattaa osoittautua yhtä vaaralliseksi kuin se on arvokas. Jopa siitä puhumisessa on riskinsä. Ja monin tavoin saattaisi olla turvallisempaa, että se olisi pysynyt unessa ja unhoitettuna."

Kirjan alussa on tarinan taustaksi useampia karttoja, henkilöluettelo ja riimumerkkejä selityksineen. Nämä tulevatkin tarpeeseen lukumatkan varrella sillä Riimut on melkoinen tiiliskivi ja tarinaan mahtuu monta henkilöä, riimua, maailmaa ja tapahtumaa muistettavaksi. Tätä runsaudensarvea lukiessa täytyi keskittyä kunnolla. Kun pääsin tarinaan kunnolla sisälle en olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olin välillä eksyä juonen moniin mutkiin, mutta Harris palautti minut kerran toisensa jälkeen takaisin polulle, tosin loppupuolen kuohunta pyöritti minua sen verran, että toinen lukukerta kertaukseksi voisi tehdä hyvää. Kuka kukin on, keneen lopulta voi luottaa ja mikä tarkoitus kaikella on?

Tarinan ihmiset, jumalat ja muut olennot ovat kiinnostavia ja hauskoja. Jumalat käyttäytyvät paikoin kovin ihmismäisesti kun taas osa ihmisistä tuntuu nostavan itsensä lähes jumalten asemaan. Jonnekin näiden välimaastoon sijoittuvat kurittomat äijäkäiset tuovat tarinaan hauskan lisän. Pidin valtavasti rohkeasta ja päättäväisestä, mutta samalla herkästä ja epävarmasta Maddystä sekä yksinäisestä muukalaisesta Yksisilmästä, joka toi mieleeni professori Dumbledoren J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjasta.

Riimut näyttää olevan sarjan aloitusosa, mutta jatko-osia (Runelight, 2011, The Gospel of Loki, 2014) ei ilmeisesti ole ainakaan vielä suomennettu mikä on harmi. Kustantajalle terveisiä, että jatkoa täällä odotellaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta täällä ei ollut päiviä ja ajalla tuntui olevan oma elämänsä, joka venyi kuin kutojan lanka pelkkää pimeyttä kehräävässä rukissa.