maanantai 8. helmikuuta 2016

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori



Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori
Like, 2014
268 sivua
Suomentanut: Terhi Kuusisto
(Prayers for the Stolen, 2014)
Luettu: 5.2.2016
Mistä: kirjastosta


Olen taas aloittanut viikoittaiset kirjastokäynnit, reilu tunti omaa aikaa suosikkipaikassani. Kiertelen hyllyjä, nappaan kirjan käteeni, tutkin takakansia ja luen joko laukkukirjaa tai hyllystä nappaamaani teosta. Lyhyt tovi, mutta antaa mukavasti energiaa moneksi päiväksi! Clementin Varastettujen rukousten vuori on yksi kirjastohaahuilujeni tuloksista. Olin jo unohtanut koko kirjan ja sen kirvoittamat kehuvat arviot (esimerkiksi Susan) kun se tuli kirjastossa vastaan. Istahdin lukunurkkaukseen ja aloitin kirjallisen matkani Meksikoon.

Nyt laitetaan sinut rumaksi, äiti sanoi. Vihelteli. Suu niin lähellä minua, että kaulaani sihahti vihellyssylkeä. Haisi oluelta. Katselin peilistä, kun äiti hieroi hiilenpalaa naamaani. Elämä on julmaa, hän kuiskasi.

Meksikon Guerrerossa vuoristossa on paikka, jonka miehet ovat hylänneet. Paikka, jossa syntyy vain poikia, joista osa muuttuu yhdentoista ikäisinä tytöiksi. Paikka, jossa tytön rumuus on siunaus ja ilon aihe. Se on punaisten muurahaisten, läpikuultavien skorpionien, huumekartellien ja vihaisten naisten maa. Siellä lähestyvän katumaasturin ääni on kuin varoitussireeni, silloin nuorten tyttöjen on parempi paeta ja piiloutua maahan kaivettuihin koloihin, jotta heitä ei viedä pois. Sillä jos joku viedään pois ei hänestä enää kuulla eikä häntä enää nähdä. Paitsi Paula, seudun kaunein tyttö, joka palaa tatuointi ranteessaan, tupakan polttamia jälkia vartalollaan ja mieli särkyneenä. Myös Paulan ystävä, kirjan minäkertoja Ladydi Garcia Martinez on pienestä asti puettu ja puhuteltu pojaksi, mutta hänenkin on aika muuttua tytöksi, uhmata sääntöjä, kiinnostua kynsilakoista ja kauniista opettajasta, saada ensisuudelma, ottaa paikkansa maailmassa, jossa tyttöjen kohtalo ei useinkaan ole kaunis.

Clementin kuvaama Meksiko ei ole se ihanan aurinkoinen, kuumia hiekkarantoja, sinistä vettä ja tuulessa huojuvia palmuja huokuva unelmakohde, jota matkatoimistot tarjoilevat. Clementin Meksiko on raadollinen, julma ja lohduton, mutta samalla myös karun kaunis. Ystävät pitävät toisistaan huolen ja pelko huumekartellien toimista saa kyläyhteisön puhaltamaan yhteen hiileen. Miehet ovat lähteneet rajan yli Yhdysvaltoihin paremman tulon ja elämän toivossa, osa heistä unohtaa perheensä rajan paremmalla puolella. Naisten tulee olla vahvoja, pitää lapsensa hengissä ja tytöt poissa huumekauppiaiden silmistä, vaikka se vaatisi heidän kasvojensa ja vaatteidensa tuhrimista, hampaiden mustaamista ja piilottelua. Parempi piilossa kuin huumekauppiaan huorana. Pois lähteminen ei yleensä ole vaihtoehto sillä Meksiko on koti, se on kaikki.

     Kun isä lähti, äiti joka ei ollut koskaan pitänyt suutaan supussa, sanoi: Se paskiainen! Meiltä menee miehet, meihin tarttuu niiltä jenkkihuorien aids, tytöt siepataan, pojat häipyvät ja silti minä rakastan tätä maata enemmän kuin henkeäni.
     Sitten hän sanoi hyvin hitaasti sanan Meksiko, ja vielä kerran: Meksiko. Nautiskellen kuin olisi nuollut lautasen puhtaaksi.
     Pienestä pitäen äiti oli opettanut minut rukoilemaan milloin mitäkin. Se oli meillä tapana. Olin pyytänyt Jumalalta pilviä ja pyjamaa. Olin pyytänyt hehkulamppuja ja mehiläisiä.
     Älä ikinä rukoile rakkautta ja terveyttä, äiti sanoi. Tai rahaa. Ei Jumala anna, jos kuulee mitä todella haluat. Ei takuulla.
     Kun isä lähti, äiti sanoi: Polvistu ja rukoile lusikoita.

Ladydi, kirjan päähenkilö, on upea, vahva hahmo. Myös Ladydin lapsuudenystävillä, Paulalla, Maríalla ja Estefanilla on jokaisella oma tärkeä osansa tarinassa, mutta Ladydi jättää vahvimman jäljen. Clement kuvaa hänen kauttaan kiinnostavasti ja elävästi yhden kyläyhteisön elämää. Uskottava lapsikertoja kasvaa nuoreksi naiseksi ja 16-vuotias Ladydi on jo karistanut osan nuoruuden naiiviudestaan. Äidin opit istuvat tiukassa ja Ladydi puhuu välillä katkeran äitinsä äänellä, mutta näitä hetkiä lukuunottamatta hänen oma äänensä on vaikeuksista huolimatta vahva ja lempeä. Ladydille toivoo pelkkää hyvää.

Kirja ei ole mikään kevyt kasvutarina, mutta sitä oli siitä huolimatta ilo lukea. Taitava ympäristön kuvaus, vahvat henkilöhahmot ja sujuva kerronta viehättivät kovasti. Clement on myös saanut luotua tarinaansa voimakkaan tunnelatauksen. Tarinan siirtyessä Acapulcoon ja sieltä Méxicoon tuo lataus hieman hellittää, mutta silti tarina jatkuu vahvana loppuun asti. Tarina saa vielä vakavamman sävyn kun Clement avaa lopuksi romaaninsa taustoja. Naisten kaappaaminen on Meksikossa arkipäivää ja jopa 600 000-800 000 naista viedään vuosittain rajan yli ihmiskaupan uhrina. Nainen voidaan myydä uudelleen useita kertoja, omistajalta tai asiakkaalta toiselle, mutta huumeannoksen voi myydä vain kerran.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Paula oli kävellyt linnunradan läpi ja jokainen tähti oli polttanut häneen merkkinsä.

Kirjallinen maailmanvalloitus vei minut Meksikoon.

4 kommenttia: