maanantai 30. marraskuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo



Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Gummerus, 2015
447 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(The Museum of Extraordinary Things, 2014)
Luettu: 26.11.2015
Mistä:  kirjastosta


Hoffmanin kirja vaikutti lupaavalta, kummallisuuksia New Yorkissa. Kirjan kansi, josta tulee mieleen Erin Morgensternin Yösirkus, huokuu riemuisaa ja salaperäistä tunnelmaa. Ajattelin jopa, että olisiko tässä samaa lämpöä kuin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalassa. Odotukset kirjan suhteen olivat siis melko korkealla. 

New Yorkin Coney Islandilla, muiden huvitusten joukossa, sijaitsee Ihmeellisten asioiden museo, jota johtaa Ranskasta tullut Professori Sardieksi itseään kutsuva mies. Professorin tytär Coralie on pienestä pitäen kasvanut yhdeksi isänsä ihmeistä ja kymmenvuotiaana alkaa hänen uransa veden alla, museon altaassa uiskentelevana ihmismerenneitona. Vuosien kuluessa Coralie alkaa tuntea altaansa ja elämänsä ahtaaksi ja kaipaa jotain muuta, varsinkin sen jälkeen kun pääsee tuntemaan Hudsonjoen villinä virtaavan veden, mutta isän ote on vahva. Ukrainasta New Yorkiin isänsä kanssa tullut Ezekiel Cohen tekee lapsena pitkää työpäivää tehtaalla, jossa työntekijöiden olot ovat huonot. Välit sekä menneisyyteen tarttuneeseen isään sekä juutalaisuuteen viilenevät ja Eddie valitsee toisen tien, jossa hän näkee New Yorkin pimeämmän puolen, petoksen, eriarvoisuuden ja kuoleman. Coralien ja Eddien tiet kohtaavat eikä kumpikaan saa sen jälkeen toista mielestään.

     Laskostetun takin päällä, suojassa kostealta maalta ja märiltä saniaisilta, lepäsi iso kamera. Mies oli sekä valokuvaaja että kalastaja. Mitä hän näkisi, jos katsoisi minua laitteensa objektiivin läpi? Coralie ajatteli. Harmaat silmät, selkää pitkin laskeutuvat pitkät hiukset ja ihoon maalatut merihirviön suomut. Hän näkisi valepukin, huijarin. Hän näkisi sen eikä mitään muuta, sillä, kuten Professori oli varoittanut, miehet taatusti näkevät sen mitä uskovat näkevänsä. Coralie toivoi olevansa vain eksynyt nainen, jonka kanssa tuo vieras mies voisi jakaa iltapalansa, mutta hän oli jotain muutakin. Hän oli isänsä tytär, elävä ihme, erikoisuus jota yksikään tavallinen mies ei voisi koskaan ymmärtää.

Hoffmanin esittelemä 1900-luvun alun New York, Coney Islandin rantakatu huvipuistoineen ja erikoisine esiintyjineen, tehdastyöläisten ja työnantajien väliset ongelmat ja koko muuttuva, kehittyvä kaupunki on elävästi ja houkuttelevasti kuvattu. Hoffman on ottanut tarinaansa mukaan myös todellisia tapahtumia, kaksi tuhoisaa tulipaloa, jotka rajaavat tarinan tapahtumia sekä gangsterin ja mystikon, joilla on myös tärkeät osansa Coralien ja Eddien tarinassa.

Coralie ja Eddie molemmat kantavat mukanaan äidin menetyksen tuomaa surua ja kipuilevat vaikeaa isäsuhdetta, molemmilla on takanaan haastava lapsuus. Coralien osuus nousee itselleni tärkeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Hän elää erikoisten ihmisten keskellä, mutta joutuu kuitenkin pysyttelemään heistä etäällä, noudattaen isänsä tarkkoja sääntöjä. Hoffman kuljettaa Coralien ja Eddien tarinoita yhteen verkkaisesti, vuorotellen näiden kahden kertojan välillä, mutta jännite ja kiinnostus pysyy yllä heidän ympärillään tapahtuvien asioiden ja tapahtumien ansiosta. Kertojien menneisyys, muistot on kirjoitettu kursiivilla erotuksena nykyhetkestä ja tavallisesta tekstityylistä. Pitkiä kursiivipätkiä on hieman rasittava lukea.

Ihmeellisten asioiden museo ei lopulta olekaan se houkuttelevalta ja lumoavalta vaikuttava paikka, jossa vierailija viihtyy ja ihailee maailman eri kolkilta peräisin olevia ihmeitä. Museon kulissien takana nimittäin on paljon sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa. Menneisyyttä, muistoja ja ihmeitä voi muokata, mutta raja normaalin ja pakkomielteen välillä on häilyvä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. 

Kirja ei tarjonnut sitä lämpöä ja lempeää taianomaisuutta mitä odotin vaan enemmän rosoa ja särmää. Lopulta pidin tarinasta melko paljon. Takakannessa kirjaa kuvataan lumoavaksi rakkaustarinaksi, mutta kirjassa on (onneksi) mukana paljon muutakin.


Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa hieman pidempi sitaatti, sillä tämä vastakkainaseteltu idea vain tuntuu ajattelemisen ja muistamisen arvoiselta:

" (...) Jos minulla olisi tytär, kaikkein viimeiseksi haluaisin hänen tietävän kaikesta pahasta, mitä maailmassa on."
     Jos sinulla olisi tytär, luultavasti haluaisit hänen tietävän millainen maailma on, niin että hän pystyisi elämään siinä silmät auki."

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa. Linkitän tällä kertaa useampia arvioita, aion käydä ajatuksen kanssa kierroksella lukemassa mitä muut ovat kirjasta kirjoittaneet ja pitäneet: Ei vain mustaa valkoisella, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjapolkuni, Kirjavalas, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Lumiomena, Mummo matkalla, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin, Todella vaiheessa.

11 kommenttia:

  1. Hoffmanin vahvuus on paitsi historiateemassa ja itse kerronnassa, joka pitää sisällään vakavia ja ajankohtaisiakin teemoja siinä, kuinka taitavasti hän yhdistää maagisuuden juonenkehräämiseen ja tarinan etenemiseen. Kahden eri tekstityypin runsas käyttö oli tosiaan häiritsevä ja lukijaa aliarvioiva, varsin kyseenalainen tyylikeino. Tasokas teos! Mainio ja relevantti loppusitaatti postauksessasi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, historian kutominen fiktion sekaan toimi kyllä Hoffmanilla hyvin. Teemoja oli paljon, mutta silti lukeminen ei tuntunut liian raskaalta. Aion ehdottomasti lukea lisää Hoffmanilta. Minustakin tuo loppusitaatti oli hieno, samalla se oli yksi monista kirjan vastakohtapareista (tuli-vesi, maahanmuuttajat-alkuperäisväestö, työläiset-johtoporras, jne).

      Poista
  2. Minä pidin tästä kovasti ja onneksi se rakkaustarina oli tosiaan enemmänkin sivujuonne eikä niinkään pääteema. Ajatuksesi kuulostavat tutuilta, että nyökkäilen täällä samantyyppiselle lukukokemukselle.

    Minulta on muuten tuo Kani-jumala lukematta edelleen. Pitäisi vissiin lukaista pois alta nyt kun kerran tuli puheeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, minusta kirjan jälkimaku on vain parantunut kun lukemisesta on kulunut muutama päivä.

      Voi ei! Toivottavasti innostut lukemaan Kanin, minä suorastaan rakastin sitä!

      Poista
  3. Minulla odottelee tämä lukupinossa, joten vain silmäilin arviosi läpi. Ilmeisesti jäit kuitenkin plussan puolelle. :) Ainakin tässä on upean kaunis kansi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, kiva kuulla, että tämä on sinunkin lukupinossasi. Jäin ehdottomasti plussan puolelle ja kirjan jälkimaku tuntuu vain parantuvan kun lukemisesta on kulunut nyt hetken aikaa. Hieno kirja, vaikka mutinan aihetta olikin. Kansi on upea ja kuvaa kirjaa todella hyvin, kaiken kimalluksen ja viihteen alla on synkempiä virtauksia...

      Poista
  4. Minä odotin tältä enemmän kuin mitä sain, ei kirja silti huono ole. Menneen lumoa on mukavasti läsnä. Hieno sitaattivalinta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, minäkin odotin tältä vielä enemmän, mutta olin lopulta tyytyväinen siihen mitä sain. Kuvittelin tämän olevan vielä lumoavampi, mutta hyvä siis näinkin. Tuo sitaatti on tosiaan hieno ja hyvin sanottu.

      Poista
  5. Pitkät kursivoinnit laskevat lukunautintoa paljon! Mutta New York, ajankohta ja kummallisuudet plussan puolella, kaiken kaikkiaan tykkäsin kovasti sadusta! Toi on niin jännä ja aina ajankohtainen aihe, kummallisuudet: kävin tänään katsomassa lapsenlapsen kanssa Onnelin ja Annelin talvi -leffa, jossa aihetta myös käsiteltiin. Jos joku on erinäköinen kuin sinä, voiko silti olla ihminen? Hieno sanoma siinä. Mutta Hoffmanille myös vahva suositus. Yllätyin sen kanssa iloisesti.

    VastaaPoista
  6. Niinpä, onneksi tarinassa on paljon muutakin kuin rakkaustarina. Minulle kirja oli vetävä lukukokemus nimenomaan New Yorkin takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, New York oli tässä todella vahvasti läsnä, kaupunki ikään kuin hengitti ja eli päähenkilöiden kanssa.

      Poista