maanantai 25. toukokuuta 2015

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä



Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä
(Wayward Pines #1)
Tammi, 2015
330 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Pines, 2012)
Luettu 20.5.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Blake Crouchin Wayward Pines -sarjaa on rummutettu kovasti, kirjasarjan ensimmäisen osan julkaisun kanssa samoihin aikoihin alkoi Foxilla kirjoihin perustuva tv-sarja. Ennakkopöhinä ja viittaukset Twin Peaksiin saivat minutkin kiinnostumaan ja päätin tutustua kirjaan ennen 14.5. koittavaa tv-sarjan ensi-iltaa. 

Wayward Pines, idyllisen kaunis mäntymetsien ja vuorten ympäröimä pikkukaupunki Idahossa. Vastamaalatut talot, hyvinhoidetut pihat ja keskusta ilman ketjuliikkeitä. Ethan Burke herää jokirannasta yksin, loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä ilman henkilökohtaista omaisuuttaan. Ei kännykkää, ei lompakkoa, ei henkilöllisyystodistusta. Harhaillessaan kaupungissa Ethanin muisti alkaa palautua. Hän on salaisen palvelun agentti ja joutunut auto-onnettomuuteen. Hän on saapunut kaupunkiin yhdessä toisen agentin kanssa etsimään kahta kadonnutta kollegaa. Ruhjeet ja puuttuvat tavarat eivät ole kuitenkaan hänen suurin ongelmansa, sillä kaupungissa ja sen asukkaissa on kaikissa jotain outoa. Sairaanhoitaja Pam on kiireinen tyhjältä tuntuvassa sairaalassa, seriffi Pope on kalsea Burkea kohtaan ja kaupunkilaiset katsovat häntä oudosti. Tämä on kuitenkin vasta alkua, pintaraapaisu...

     Aurinko oli jo laskenut vuorten taakse, ja illan viileys oli vallannut kaupungin.
     Hänellä oli tekemistä - piti etsiä Beverly, etsiä ensihoitajat ja hakea tavarat takaisin - mutta hänen teki mieli ainoastaan käpertyä sänkyyn pimeään huoneeseen. Nukkua kunnes kipu menisi ohi. Ja sekavuus. Ja kaiken pohjalla vaaniva tunne, jota oli koko ajan vaikeampi kiistää.
     Pelko.
    Voimistuva aavistus, että jotain oli todella, todella pahasti vinossa.

Lähtöasetelma vaikutti oikein kiinnostavalta, erikoinen pikkukaupunki ja agentti, josta ei muistinmenetyksen vuoksi tiedä aluksi juuri mitään. Tarinan alku ja viittaukset Twin Peaksiin ovat kääntyä kirjaa vastaan, tarina nimittäin haiskahtaa alussa jo liikaa tuolta vanhalta, upealta kulttisarjalta etenkin päähenkilön osalta. Agentti Ethan Burken ulkomuoto (pituus noin 185 cm, lihaksikas, komea,mustat lyhyet hiukset) menisi vielä sattumasta, mutta kahvifriikkiys ja parit muut manööverit ovat liian Dale Cooperia. Onneksi juoni on ihan omanlaisensa ja Wayward Pinesin tunnelmaan solahtaa sujuvasti.

Se tunnelma. Alusta asti on selvää, että Wayward Pinesissa on jotain vialla. Lukija ei kuitenkaan tiedä sen enempää kuin päähenkilökään. Ainoastaan hyppäykset Burken perheen, vaimo Theresan ja poika Benin luo antavat käsityksen Ethanin tilanteesta. Tunnelma ei ole varsinaisesti kauhea, mutta mukavan painostava, ahdistava ja pahaenteinen.

     Täydellisyys on pintailmiö. Orvaskesi. Kun tutkitaan vähän syvemmältä, löytyy tummia sävyjä.
     Ja kun tutkitaan luita myöten, löytyy pikimustaa.

Kiinnostavista alkuasetelmista huolimatta tarina tuntuu ensin kovin tavalliselta, moneen kertaan kirjoitetulta löysähköltä jännäriltä. Yhdessä vaiheessa olen tuskastua kirjailijan marssittaessa esiin Ethanin takaa-ajajat kanjonissa, mietin, että ei kai näin yksinkertainen ratkaisu, mutta Crouch vain harhauttaa ja lisää kierroksia. Takaa-ajajat ovatkin jotain ihan muuta kuin oletin ja tarina muuttuu yhä erikoisemmaksi. Jo on (ihanan) kieroa!

Yllättävistä käänteistä huolimatta Ei pakotietä ei ollut niin täydellisen vetävä kuin ennakkoon toivoin. Tarina kyllä etenee hyvin, mutta jokin hiertää lukukokemuksessa. Ehkä tarinan lomaan sijoitetut Ethanin traumaattiset muistot veivät tarinaa liian kauas nykyhetken tiiviistä tapahtumista (tosin niiden merkitys avautunee enemmän seuraavissa osissa) tai sitten en vain päässyt heti kirjan vauhtiin. Oli mikä oli, mutta jotain, se viimeinen silaus, jäi puuttumaan tunnetasolla eikä kirja osoittautunut napakympiksi. Uskon ja toivon, että jatko-osissa tarina täräyttää kunnolla!

PALAA WAYWARD PINESIIN
TÄSTÄ ETEENPÄIN KUOLET

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä enemmän tiedät, sitä erikoisemmaksi se muuttuu. 


Kirjan ovat lukeneet myös Annika K, Anu, Heidi PJassuJenniJuha MäntyläKrista, Rita, Simo Sahlman ja Susa.



Sanottakoon vielä sen verran tv-sarjasta, että se vaikuttaa alun perusteella melko uskolliselta kirjalle. Matt Dillon sopii ulkonäöllisesti Ethan Burken osaan, pidän myös Juliette Lewisistä baarimikko Beverlynä, hän on persoonallinen näyttelijä! Odotan kovasti kirjasarjan seuraavia osia ja aion myös jatkaa tv-sarjan seuraamista.


- - -


EDIT 10.6.2015
Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna julkaisi kesähaasteeksi kirjankansibingon. Tunnustaudun bingohirmuksi ja vaikka olen pitänyt tänä vuonna lukuhaasteisiin osallistumiseni vähissä on tähän ihan pakko lähteä mukaan! Ideana on siis metsästää viiden rastin pysty- vaaka- tai vinobingoja, yhdellä luetulla kirjalla voi kuitata yhden ruudun bingoruudukosta. Aikaa bingoamiseen on 15.5.-15.8.2015, syyskuun alussa Jonna arpoo bingoajien kesken kirjallisen palkinnon.

Wayward Pinesilla rastitan ruudun Valokuva.



torstai 14. toukokuuta 2015

Kirjaostoksilla 5&6/2015



Kirjan ja ruusun päivää vietettiin 23.4 ja 23.-25.4. välisenä aikana sai monesta kirjakaupasta 15 eurolla kirjoja ostettaessa kaupanpäälliseksi Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteoksen, joka oli tänä vuonna Kari Hotakaisen Kantaja. Sain vihdoin viimeisenkin ostokseni kotiin ja pääsen esittelemään hankintani. Voi kun kotipaikkakunnallani olisi vielä oikea kivijalkakirjakauppa, mutta se lopetettiin jo vuosia sitten (onneksi on edes tavaratalon kirjaosasto). Nyt siis tein kuitenkin ostokseni verkkokirjakaupasta:

Brian Selznick: Hugo Cabret
Jassu kirjoitti tästä niin houkuttelevasti, että tämä oli pakko ostaa. Sitä paitsi kirja sijoittuu Pariisiin ❤

Ransom Riggs: Hollow City
Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli jännittävä, ihastuttava lukukokemus. Olen odottanut kieli pitkällä tarinan jatko-osan suomennosta, mutta kun sitä ei alkanut näkyä päätin ostaa alkukielisen kirjan. Toivottavasti jatko-osat kuitenkin suomennettaisiin!

Katja Kaukonen: Vihkivedet
Tämä novellikokoelma vei sydämeni täysin! Teki melkein pahaa palauttaa kirja kirjastoon, nyt se löytyy omasta kirjahyllystä ❤

Kari Hotakainen: Kantaja
Tunnustan, että Hotakainen ei ole yhden luetun kirjan perusteella suosikkini, mutta annan mielelläni hänelle uuden mahdollisuuden valloittaa minut tarinallaan.

Vasemmalla oleva paksukaispino on viimeisin ostokseni, nämä ostin käytettynä:

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani, Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat
Untinen-Auelin Maan lapset -sarja on yksi suosikkisarjojani. Sarjan viides osa Luolien suojatit on joskus päätynyt kirjahyllyyni, mutta en sen suuremmin ajatellut kerätä sarjaa itselleni. Kun tämä nelikko tuli yllättäen vastaan ja sekä hinta että kunto olivat kohdallaan ostin ne itselleni. Vaikka sarjan päätösosa Maalattujen luolien maa oli ihan liian pitkä ja toisteinen pitänee sekin hankkia.


Kirjahyllyt pullistelevat meillä liitoksistaan ja kirjoja on kasaantunut kirjahyllyjen päälle ja moneen muuhunkin paikkaan (positiivinen ongelma, ihanaa, että lukemista riittää!). Kirjasto/työhuoneessa pitäisi tehdä muutoksia kirjahyllyjen osalta. Hankkiako valmis kirjahylly, esimerkiksi Ikean Billy, vai tehdäkö itse, mies sellaista vähän lupaili. Sekin pitäisi ratkaista vaihtuuko kirjasto/työhuone toiseen huoneeseen. Yksi vaihtoehto olisi laittaa kirjat olohuoneeseen, silloin pitäisi ehdottomasti valita lasiovellinen kirjahylly... Siinäpä miettimistä!

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu



Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala, 2015
155 sivua
Luettu: 8.5.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi oli kirjavuoden 2012 kotimainen helmi ja jätti janoamaan lisää luettavaa Ollikaiselta. Musta satu kuulosti ja näytti sen verran houkuttelevalta, että se sai kunnian kiilata lukupinoni huipulle.
(Läppäri sanoi sopimuksen irti, joten minun on turvauduttava hätätilassa tablettiin. Oi tätä tietoteknistä tuskaa, minkä kymmensormijärjestelmästä kaksi- tai parhaimmillaankin muutamasormijärjestelmään siirtyminen aiheuttaa! Näppäilyvirheitä ei voine välttyä, pahoitteluni jo etukäteen.)

     Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.

Nimetön minäkertoja on eksynyt elämässään. Mies toistaa aiempien sukupolvien tekemiä virheitä ja ikään kuin kulkee valmiiksi viitoitettua tietä löytämättä oikeaa suuntaa. Hänen ajatuksensa pyörivät menneessä, perheessä, jonka hän menetti sekä kirjaprojektissa, jonka loppu on hukassa. Välillä kerronta siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen 1930-luvulle, kieltolain ja viinan salakuljetuksen aikaan. Trokari Heino yrittää ansaita ylimääräistä tekemällä lisäkeikan pomonsa selän takana. Ei rikastuakseen vaan saadakseen edes vähän liikkumatilaa, löysätäkseen liekaa ja silmukkaa, jolla hän on sidottuna Pankkiiriin, pomoonsa.

     Pieni kaistale vapautta, josta voisi aloittaa kiipeämisen kohti huippua, Heino ajattelee. Eikä hänen huipulle asti tarvitsisi päästä. Jokin sopiva kieleke, jolta katsella avaraa maisemaa, se riittäisi. Eikä mahdollinen pudotuskaan olisi niin korkea.

Noituus, salakuljetus, salaperäinen ja synkkä Tattarisuo, sukupolvien yli isiltä pojille siirtyvät ongelmat, rikki menevät välit, petos, ahneus ja kaipuu johonkin parempaan. Siinä on suuria ja kiinnostavia teemoja melko pienen sivumäärän kannettavaksi. Ollikainen myös muistuttaa tarinassaan toistuvasti siitä, kuinka lyhyt onnen hetki on ja kuinka suunta voi muuttua hetkessä. Kaikki tämä on vielä kerrottu Nälkävuodesta tutulla vahvalla kielellä.

Miten vahvasti Ollikainen aloittaa! Näkymä öiselle Tattarisuolle on hyytävä, vaikka on kesä ja aurinko valaisee vielä säteillään. Seuraava hetki onkin sitten kuin toisesta maailmasta, kaunis, herkkä ja lapsuuden onnea sekä rakkautta tulvillaan, mutta jossain taustalla kulkee apea pohjavire... Apeus ja synkkyys värittävätkin tarinaa alusta loppuun. Päähenkilöt eivät ole miellyttäviä, mutta Ollikainen saa kuitenkin lukijan toivomaan heille hyvää.

Kaksi tarinalinjaa ei toiminut kohdallani täysin sujuvasti. Tuntui, että tarinan ja yhteyksien hahmottamisessa meni hieman liian kauan. Koin lievää turhautumista ja ärsytystä kun kokonaiskuva uhkasi karata käsistä sen takia, että henkilöt ja heidän väliset yhteydet eivät avautuneet minulle ajoissa. Minäkertojan lapsuudenystävän, Joonan, osuus jäi mietityttämään vielä kirjan luettuanikin. Lukurytmillä saattoi olla vaikutusta, tarina olisi ehdottomasti parhaimmillaan yhteen menoon luettuna, pieni kertaus palautti minutkin takaisin kartalle.

Mustan sadun kieli ei ole ehkä aivan yhtä pakottamatonta ja soljuvaa kuin Nälkävuodessa, mutta se on silti kovin vakuuttavaa ja kaunista. Jako kahteen kertojaan tai näkökulmaan toimi haasteistaan huolimatta tarinallisesti hyvin, sekä nimettömän kertojan että Heinon vaiheet kiinnostivat kovasti. Odotin alun perusteella hieman hyytävämpää tarinaa, mutta pidin kirjasta kovasti ilman pelottavampaa tunnelmaa. Musta satu on taitavasti kerrottu ja hyvin kasassa pysyvä tarina. Hyvää kannatti odottaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Valo tanssittaa pölyhiukkasia, minun nauruni kiertää niiden seassa.


Synkällä Tattarisuolla ovat käyneet myös Krista ja Tuijata.