torstai 4. joulukuuta 2014

Katja Kaukonen: Vihkivedet



Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY, 2012
219 sivua
Luettu: 23.11.2014
Mistä: kirjastosta


Kaunis, mystinen ja haastava Odelma talletti Katja Kaukosen nimen suurin, hehkuvin kirjaimin mieleeni, tämän kirjailijan kirjoja täytyy pitää jatkossa silmällä. Kun minulle selvisi, että seuraava kirja on novellikokoelma nosti novelliallergiani taas päätään. Korkeat odotukset ja novellien vierastaminen ei ole hyvä yhdistelmä ja kirja sai odottaa lukemistaan kauan. Ja aivan turhaan!

Vihkivedet sisältää 13 tunnelmaltaan tummaa novellia kolmeen osaan jaettuna. Eletään surun sävyttämiä lapsuuden hetkiä. Kärsitään yksinäisyydestä. Surraan ja kaivataan poissaolevia, kuolleita, syntyneitä ja syntymättömiä. Valmistaudutaan muutokseen, yritetään selvitä luopumisesta ja menetyksestä. Pyristellään ja päästetään irti. Taustalla kohisee vesi, joka ottaa aina omansa, vaatii uhrinsa, mutta joka myös antaa aina jotakin vastineeksi.

 Isä ja setä kisailivat. Ukko kääntyi vedessä selälleen ja katseli taivasta. Hän ei pelännyt, että virta veisi. Sanoi aina, että hänen aikansa on sitten, kun on. Mitä sellaista etukäteen suremaan? Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, uskoa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Heti ensimmäinen novelli Lauteille mahtui vain kolme kuristi kurkkua ja sai kyyneleet silmiini. Miten vedestä ja sen voimasta voi kirjoittaa niin kauniisti ja tunteella? Ehkä peilasin tarinaa lukiessani omaa suhtautumistani veteen, rakastan sen viileyttä, sitä miten se kantaa ja kuinka sen katseleminen rauhoittaa. Aava meri, syvyys, se mikä on pinnan alla saa minut kuitenkin levottomaksi. Kaukonen tavoittaa tuon ristiriitaisen toisaalta vettä kunnioittavan, toisaalta taas sydänalaa kuristavan hiipivän ahdistuksen ja jopa pelon tunteen todella hyvin. Ukko naurahti ja sanoi, ettei jokeen sovi mennä ylpeällä mielellä vaan nöyränä. Niinpä. Nöyryys kuitenkin unohtuu useammassa tarinassa ja vesi vie vallan, tai ainakin yrittää viedä.

En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada virtaamaan mukanaan. En antautunut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen.

Samaisessa aloitusnovellissa, kuten myös Aloitin tinasotilaista ja Minun vuoroni astua näyttämölle -novelleissa, on ihailtavan uskottavat ja tarkkanäköiset lapsikertojat, jotka näkevät paljon enemmän kuin aikuiset uskoisivat, mutta joiden tulkinta on samalla lapsenomainen ja vääristynyt. Heidän tarinansa riipaisevat syvältä ja kovaa. Niin tekee myös  Kirjoitan nimeni, jossa yksinäisyys saa aivan uuden ulottuvuuden. Sylissä kokonainen elämä ja Aurinko ei tänä yönä laske saavat miettimään omia läheisiäni, sukuani ja juuriani, omaa paikkaani kokonaisuudessa.

Tämä hiljaisuus. Sinun isäsi ainoat sanat minulle:
     "Voisimme tulla sinne aina joskus sitten, kun sinua ei enää ole. Kuuntelemaan hiljaisuutta. Rauhoittumaan."
     En ymmärrä. Kyllä tänne olisi mahtunut useita kuuntelijoita jo nyt, en minä tätä kaikkea tarvitse, en ole sitä itselleni kokonaan halunnut. Ei hiljaisuuskaan yhtä kerrallaan valitse, tasapuolisesti olisi itsestään antanut, loputtomiin siitä riittää. Mutta ei minulta kysytä enää mitään, ei ole aikoihin kysytty. Odotin, että edes sinä olisit halunnut tietää jotakin. Elämästä ennen, minusta. Ehkä tunnet minut kysymyksittäkin. Nuoret ovat tarkkanäköisiä, näette vaikkette katso päin. Tässä on kuolema, näin elävänä. Sinun katoavat juuresi.

Vihkivedet on pakahduttava, kaunis, kuulas, melankolinen ja ehjä novellikokoelma. Se ei pakene tulkintoja kuten Odelma ja jos Odelma jätti kauneudestaan huolimatta jälkeensä hienoisen ärtymyksen ja hämmennyksen tunteen korvasi Vihkivedet ne moninkertaisesti. Maltoin lukea novellit hiljalleen, muuta mahdollisuutta ei ollutkaan, niin vahvoja tunteita ne herättivät. Laputin kirjan täyteen muistettavia sitaatteja ja olisin halunnut nostaa ne kaikki postaukseeni. En haluaisi palauttaa kultakimpaletta kirjastoon, mutta pakkohan se on, hankin tämän myöhemmin omaan hyllyyn. Viimein koitti tämäkin hetki, että koin puhdasta novellirakkautta!


Sitaattikunniamaininnan saisi koko kirja, mutta tässä pari helmeä:

Täällä äänet olivat olivat pyöreitä ja päivissä auringon antama rytmi.

Makasin kauan aalloilla, annoin niiden huuhdella paljasta ihoani. Sain aaltojen huminan, hyräilyn johon kadota.

Sanataituri Sara on kirjoittanut tästä(kin) kirjasta hienosti.

8 kommenttia:

  1. Laitan tämän kirjan lukulistalle. Onneksi minulla ei ole novelliallergiaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa Mai Laakso, toivottavasti tykkäät yhtä paljon kuin minä :)

      Poista
  2. Vihkivedet on tosi hieno! Minäkin tykkäsin ja minullakin se odotti jonkun aikaa lukemista, vaikka en kärsi novelliallergiasta. Luin kuitenkin Vihkivedet juuri oikealla hetkellä - minulle oikealla, sillä sen novellit osuivat ja upposivat ihan maaliin. Kiva kuulla, että sinäkin pidit siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rooibos, kiva kuulla, että tämä osui ja upposi sinullekin :) Aiemmin olen tykännyt oikeastaan vain Stephen Kingin ja Tove Janssonin novelleista, mutta heidän novellejaan lukiessani on useimmiten tullut tunne, että tarina loppuu liian aikaisin, olisin halunnut lukea tarinaa pidemmälle. Kaukosen novellit tuntuivat juuri sopivan pituisilta, osa niistä oli kutakuinkin täydellisiä.

      Poista
  3. Voi sinä ihana -- kiitos linkityksestä ja kauniista sanoistasi! <3 Ehdin juuri ihailla miten hyvin ja kauniisti olet kirjoittanut, kunnes pääsin arvion loppuun ja ilahduin vielä lisää. :)

    Vihkivedet on upea novellikokoelma, pidin siitä ihan hurjasti. Viime keväänä luin Kaukosen uusimman, Kohinan, ja sekin on aivan mahtava kirja, puhdasta rakkautta sekin! <3 Odotahan, kun pääset sen pariin, oi että!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä Sara, olet kehut ansainnut <3 Ihailen kovasti taitoasi asettaa sanat niin, että kirjan tunnelman aistii vaikkei itse ole sitä lukenut. Sinun ansiostasihan mm. löysin iki-ihanan Kani nimeltä jumala -kirjan :) Kiitos itsellesi kauniista sanoistasi <3

      Kohina kiinnostaa niin kovasti, että pyysin sen joululahjaksi :) Odelman olen hankkinut jo aiemmin hyllyyni ja Vihkivesiäkin olen jo vähän etsiskellyt, se on ehdottomasti ykkösenä kirjaostoslistallani.

      Poista
  4. Minulla on kirjahyllyssä tuo kirja, mutta kärsin novellikauhusta. Vähitellen Munron myötä opin nekin. Odelma viehätti minua kovasti, mutta sitten luin Kohinan. Jos ei olisi tuota yhtä tiiliskiveä painolastina, niin Kohina olisi minun ykkönen tänä vuonna. Kultarinnalla taitaa vain olla metsän kuninkaan voimat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, Vihkivesiä voi ehdottomasti suositella novellikauhuisellekin, kärsinhän itsekin moisesta taudista :) Kokeile lukea tästä yksi novelli silloin tällöin niin ei iske ähky eikä ahdistus, tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Kiva kuulla, että Kohina on hyvä! Kultarinta oli minulla jo lainassa ja taisin lukeakin siitä ensimmäiset pari sivua, mutta aika ei tuntunut olevan sille oikea ja palautin sen kirjastoon. Todennäköisesti lainaan sen joskus uudelleen, sen verran kiinnostavalta se kuulostaa. Ja Munroa pitäisi minunkin lukea!

      Poista