maanantai 24. marraskuuta 2014

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano



Maaria Päivinen: On nälkä, on jano
into, 2014
257 sivua
Luettu: 19.11.2014
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Olen aiemminkin sanonut, että Maaria Päivinen on yksi suosikeistani kotimaisessa kaunokirjallisuudessa, joten On nälkä, on jano oli pakko lukea tuoreeltaan. Tartuin kirjaan erikoisista lähtökohdista, olen nimittäin "tavannut" kirjan päähenkilön Emilien aiemmin. Tutustuin Emilieen noin 2,5 vuotta sitten, jolloin sain kunnian toimia Päivisen silloisen romaanikäsikirjoituksen alun ulkopuolisena lukijana ja antaa siitä palautetta hänelle. Päivisen mukaan tarina on muuttunut käsikirjoituksen ajoista täysin, joten päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen ja kirjoittaa siitä blogiini. Oli mielenkiintoista huomata kuinka päähenkilö ja tarina voivat matkan varrella muuttua, vaikka en siis aiemmin lukenutkaan koko tarinaa.

Emilie Silvia Grassin, neljääkymmentä lähestyvän matematiikan lehtorin maailma järkkyy kun seinän taakse muuttaa uusi naapuri. Kodin rauha on mennyttä kun lökäpöksyinen rauhanrikkoja aloittaa jatkuvan metelöintinsä eikä työskentelykään suju entiseen tahtiin. Lopullisesti Emilien maailma romahtaa kun hänen saksalainen avomiehensä herra Blumen hylkää Emilien jättäen jälkeensä vain yllättävän kansion lipaston laatikkoon. Kostaakseen Blumenille ja koko miessukupuolelle Emilie ryhtyy sutenööriksi, miesten myyjäksi ja miestennielijäksi.

     Mutta tiedätkö, miten löydän niitä kadulta? Katson jokaista mehukasta maskuliinirukkaa niin että niiden silmiä alkaa särkeä ja joskus esitän kainoa. Kuka nyt kylmää naista katsoo. Kyllähän sinä tiedät millainen olen.
     Kidutan niitä kuin tarantella. En edes häpeä.
     Kieltämättä litistäisin sinutkin, kuten sinä minut kymmenen kertaa uudelleen ja uudelleen. Tosin toisinaan tarvitsen sinut elävänä. Onhan miehilläkin halunsa, yleensä ne niin kuin sinä joskus hieraisevat silmiään kuin olisin unta, minä olen aurinko ja kärvennän, ja ne tietävät että aurinkoon ei saa katsoa mutta silti ne katsovat ja sokeutuvat.
     Olen susi lampaiden vaatteissa.

Päivinen siis keikauttaa perinteisen asetelman katolleen. Huorien välittäjänä ei ole mies vaan nainen, näyttävä, pinnalta kova ja kylmä opettajatar, joka ei katso miesten kansalaisuutta, ammattia tai ikää - eivätkä sitä tee myöskään asiakkaat. Miehet alistuvat naisten uhreiksi, naiset tallovat rahoillaan ja vartaloillaan miehet alleen, käyttävät hyväksi, esineellistävät tavaraksi.

Päivisellä on taito kääriä kärsimys ja kauheus kauniisiin sanoihin ja kielikuviin. Vahva ja leikittelevä kieli näkyy parhaiten Emiliessä sekä hänen epätoivoisissa ja tunnepitoisissa kirjeissään herra Blumenille. Kaupankäyntitilanteista Päivinen raastaa kauneuden kadoksiin, kuvaa aktit ja leikittelyt suoraan ilman korupuheita ja räväyttää karun todellisuuden päin lukijan näköä. Katso, näe! Uhrille ei anneta sananvaltaa paria lausetta enempää, asiakkaiden persoonat hukutetaan lihalliseen kosketukseen, miehistä käytetään alentavia nimityksiä kerta kerran jälkeen. Ostotapahtumien kerronta tuntui aluksi häiritsevältä, kaikki kuulostivat samalta vaikka henkilöt vaihtuivat, mutta kieltämättä ratkaisu on tehokas ja ehkä jopa tarkoituksellinen, etäännyttää persoonat taustalle ja nostaa aihe pääosaan. Ja aihe todellakin nousee esiin. Viimeistään uhri XIII saa voimaan pahoin ja kyyneleet kohoamaan silmiin.

Entä sitten tarinan päähenkilö Emilie? Voi miten minua kylmäsi seurata hänen syöksykierrettään! Kuinka koko hänen elämänsä murenee hiljalleen ympäriltä palasiksi ja hulluus kolkuttelee vihaksi, katkeruudeksi ja kostoksi pukeutuneena jokaisen kulman takana, askel askeleelta lähempänä tarttumaan kiinni punaisista hiuksista ja syömään sielun, sisimmän. Välillä teki mieli huutaa, pyytää Emilietä heräämään tilanteeseen, avaamaan silmät todellisuudelle ja puhaltamaan peli poikki, pysähtymään, mutta Emilie vain uppoaa hetki hetkeltä syvemmälle kostoonsa.

On nälkä, on jano ei kuitenkaan yltänyt lukukokemuksena samanlaiseen raastavaan tunneryöppyyn kuin Pintanaarmuja, joka on suosikkini Päivisen teoksista. Jotkut yksityiskohdat tuntuivat hieman epäuskottavilta ja toistuvasti sivalletut haukkumasanat välillä jopa huvittavilta, mutta tarina on kokonaisuudessaan vahva ja se jää takuulla mieleen. On nälkä, on jano on raaka, suora, lihaisa, el(ä)imellinen, kova ja tunteikas, Emilien osalta myös paikoin surullisen kaunis.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sydän sihisi eri ilmansuunnista, raaoista sanoista, joita Emilie vielä laskettelisi itseään palvovien miesten korviin, ruhjomisen voimasta, toisten kivuista ja omista nautinnoista.


Kirjan ovat lukeneet myös Annika K, Krista ja Leena Lumi.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu



Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
(Matkantekijä #8)
Gummerus, 2014
1209 sivua
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
(Written in My Own Heart´s Blood, 2014)
Luettu: 14.11.2014
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja, yksi suosikkisarjoistani, on edennyt jo kahdeksanteen osaansa. Ja on tätä odotettu, hieman jännityksellä kyllä, mutta odotettu yhtä kaikki! Jännityksellä siksi, että sarjan edellinen osa Luiden kaiku (luettu juuri blogin aloittamisen aikoihin, mutta siitä ei ole arviota - perfektionismiin taipuvainen listafriikki kauhistelee asiaa itsekseen) alkoi jo olla kovin laajalle rönsyävä ja koska lukemisesta on jo aikaa halusin hieman kerrata sen tapahtumia. Joku oli lainannut kirjan kirjastosta, joten otin avukseni Googlen. Tämä sarja olisi ehdottomasti parhaimmillaan putkeen luettuna, niin paljon henkilöitä tässä vilahtelee. Kuten hurjasta sivumäärästä voi päätellä ei Gabaldon heittäydy kovin lyhytsanaiseksi tässäkään osassa ja ilman kertausta olisin varmasti ollut aivan pihalla joistakin sivuhenkilöistä ja tapahtumista. Onnistuuko rouva Rönsy pitämään uutukaisessaan juonen langat käsissään vai onko tarina lopulta levällään kuin kuuluisat jokisen eväät?

Claire Fraser, aikamatkaajarouva vuoden 1778 Yhdysvalloissa, Philadelphiassa, on saanut selville, että hänen miehensä Jamie Fraser ei olekaan hukkunut vaan on täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Täten Clairen ja lordi John Greyn sopima järkiavioliitto ei olekaan pätevä ja Claire alkaa haaveilla paluusta kotiin Pohjois-Carolinaan Fraserin Harjulle Jamien kanssa. Matkassa on kuitenkin muutama mutka, suurimpana Yhdysvaltain vapaussota, johon Jamie joutuu George Washingtonin joukoissa. Samassa ajassa seurataan Fraserin perheen lisäksi myös lordi John Greytä sekä Ellesmeren yhdeksättä jaarlia William Ransomia, joka on juuri saanut kuulla olevansa Jamien eikä Johnin poika. Vuoden 1980 Skotlannissa Clairen ja Jamien tytär Brianna etsii miehensä Rogerin kanssa heidän kidnapattua poikaansa Jemiä. Onko Jem viety kivikehän kautta menneisyyteen? Rogerin on lähdettävä ottamaan asiasta selvää Briannan jäädessä Mandy-tyttären kanssa jatkamaan etsintöjä omaan aikaansa.

     Seisoimme toisiimme kietoutuneina ja saimme lohtua perheestämme alapuolella, kaipasimme niitä perheenjäseniä joita emme ehkä koskaan enää näkisi, olimme samanaikaisesti kotona ja kodittomia tasapainotellessamme siinä vaaran ja epävarmuuden veitsenterällä. Mutta olimme yhdessä.
     "Sinä et lähde sotimaan ilman minua", sanoin tiukasti, suoristin selkääni ja niiskahdin. "Turha kuvitellakaan."

Oi, en muistanutkaan, että Gabaldonin kerronta on näin vetävää ja voi miten nautinkaan päähenkilöiden jälleentapaamisesta! Claire, Jamie ja heidän suuri värikäs perheensä - on yhteistä, omaa, aviotonta ja kasvattilasta puolisoineen ja kumppaneineen, lastenlapset ja sisar perheineen siinä sivussa - ovat tulleet kovin tutuiksi sarjan osien aikana ja yhä edelleen heidän vaiheistaan jaksaa lukea! Rakkaus ja kunnioitus sukua ja perhettä kohtaan kukoistaa kaiken toiminnan keskellä. Toisesta pidetään huolta, vaikka veriside ei niin vahva olisikaan tai vaikka se puuttuisi kokonaan.

"Kun me mentiin naimisiin, mää sanoin sulle, että mää suojelen sua nimelläni, klaanillani - ja ruumiillani."

Henkilöitä on paljon, mutta silti Gabaldon onnistuu tekemään persoonallisen ja omaäänisen jokaisesta, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan tai joka esiintyy kirjassa vähänkään useammassa kohtauksessa. Henkilöt ja tapahtumat myös pysyvät hyvin järjestyksessä, kirjan rakenne on toimiva ja heti kirjan alusta löytyvä sukupuu vielä helpottaa kokonaiskuvan muodostamista. Lukujen nimeäminen sen sijaan tuntui turhalta ja vei huomiota itse tarinalta, varsinkin kun lukujen otsikointi oli välillä yhtä lennokasta kuin jaksonimet tv:n ikiliikkujassa eli Kauniit ja rohkeat sarjassa. Kirjan sisällysluettelo (9 osaa, yhteensä 145 lukua eli lyhimmillään vain muutaman sivun pituisia) muistutti laajuudessaan tietokirjan vastaavaa eikä todellakaan houkutellut tai ollut tarpeellinen.

Tarina on kuitenkin pääosassa ja se veti kuin häkä! Pidin erityisen paljon paitsi pääparista myös Jamien sisarenpojasta Ianista, joka on skotti ja mohawk. Taistelukuvaukset eivät olleet suosikkejani, mutta niiden ansiosta innostuin hakemaan lisätietoja Yhdysvaltojen historiasta eli sivistyin samalla. Jossain sivun 940 paikkeilla alkoi tuntua, että tämä ei jää tähän ja kirja päättyy jälleen cliffhangeriin, mutta lopputulos on kuitenkin sellainen, että tarina voisi olla tässä. Silti, Sydänverelläni kirjoitettu tuskin vuodatti Gabaldonia kuiviin (sic!) ja epäilen, että hänellä on vielä pisara jos toinenkin vuodattamatta, tarina tai kaksi kertomatta. Eikä minua lukijana haittaisi, vaikka Jamien ja Clairen tarina jatkuisikin vielä. Pariskunnan jälkikasvun varaan en ehkä kuitenkaan sarjaa enää jättäisi, niin vahva Claire ja Jamie -leima sarjassa on. Sarja pitää osata lopettaa silloin kun se vielä toimii.

Vahvoja henkilöitä, kiinnostavia juonenkäänteitä, skotteja, entisaikojen lääketiedettä, menneitä vuosisatoja sekä ripaus seksiä ja huumoria mausteena, tykkään! (Säkkipillin näkeminen saattaa jatkossa aiheuttaa naureskelua, kiitos Suurenmoiselle siittimelle -runon.) Varsinkin kirjan loppu, viimeiset vajaa sata sivua oli puhdasta rakkautta, loistava päätös mieleisessäni maisemassa. Karsiminen ei olisi haitannut, mutta oli ihanaa kun luettavaa riitti ja tarinan parissa viihtyi. Ehkä paria pientä haparointia lukuun ottamatta Gabaldon onnistui pitämään langat tiukasti otteessaan.

Mutta miksi muuttaa sarjan ulkoasu kesken sarjan? Aiemmissa osissa on ollut Mika Launiksen piirtämät persoonalliset kannet valokuvakannen sijaan. On uusi kansi toki ihan kiva, mutta olisin suonut kansien jatkuvan yhtenäisenä sarjan loppuun asti, olisihan valokuvakannen voinut ottaa vain pokkaripainoksiin.


Sitaattikunniamaininnan saa (anteeksi vain ranskalaiset):

Kaikki ranskalaiset, jotka tunnen, ovat ihan mahdottomia terveysintoilijoita, ja heillä on valtava kokoelma kaiken maailman virvoitusjuomia, pastilleja ja peräruiskeita.


Hyllytonttu ei malttanut odottaa suomennosta vaan luki kirjan englanniksi, Kirjaneito kirjoitti mietteitään kirjasta Risingshadow-sivustolle.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Annukka Salama: Harakanloukku sekä marraskuun lukuhaaste



Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)
WSOY, 2014
446 sivua
Luettu: 4.11.2014
Mistä: kirjastosta


Harvinaislaatuinen tilanne, minulla on tällä hetkellä peräti neljä kirjaa kesken. Siitä huolimatta jätin keskeneräiset kirjat odottamaan ja nappasin sairaalaan* mukaani Annukka Salaman Faunoidit-trilogian päätösosan. Tarvitsin sujuvaa ja kevyehköä (myös fyysiseltä painoltaan) luettavaa ja Harakanloukku sopi tilanteeseen mainiosti.
* Ei hätää, olen jo kotona. Koneella olo ja blogien seuraaminen jää nyt hetkeksi vähemmälle ja arviot saattavat olla lyhyempiä, mutta onneksi mikään ei estä lukemista :)

Joone huolestuu kun tunnollisesti joka yö kotiin saapuva Vikke ei baari-illan jälkeisenä aamuna olekaan huoneessaan eikä häneen saa puhelimella yhteyttä. Metsästäjät ovat aiemminkin päässeet faunoidien jäljille, joten Rufus ottaa tilanteen vakasti ja lähtee voimaeläinsuojeluyhdistykseen saadakseen apua. Jäljittäjien mukaan Viken jäljet johtavat metsästäjien salaperäiseen kaupunkiin Venoriin. Ystävää ei jätetä, joten koko faunoidijengi lähtee etsimään Vikkeä, vaikka yksikään faunoidi ei ole palannut Venorista elävänä.

     Baari oli tupaten täynnä. Sama elävä ihmisvirtakäärme, joka kiemurteli pihalla jonona, velloi sisällä mustekalana. Jengiä roikkui häkeissä katosta ja pyöri tangoissa pöytien päällä. Joone ajatteli erämaata, jonka keskellä Venorin kaupunki oli. Muuria ympäröivässä korvessa vallitsi hiljainen rauha. Luonto kylpi kuunvalossa ja seisoi vaiti upean tähtitaivaan alla lukuun ottamatta kirottua helvetinrotkoa, jossa umpihullut ja humalaiset metsästäjät mellastivat sairaan katteensa alla.

Salama lataa päätösosaan melkoiset juonikuviot! Viken etsinnän lisäksi tarinassa solmitaan aiemmissa osissa auki jääneitä langanpätkiä kuten Rufuksen ja Unnan tilanne sekä faunoidien valtakuviot, esitellään uusi hahmo metsästäjä Ivar eli Iivari, taistellaan ja rakastetaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu karmaisevaan Venoriin, mutta minulle jäi epäselväksi missä se sijaitsee. Erämaassa kyllä, mutta missä (lumisessa) maassa, Suomessa vai jossain muualla? Joone on kirjassa isossa roolissa ja harakkapoikaan oli mukava tutustua paremmin. Pidin kovasti myös Iivarin osuudesta sekä siitä miten Salama hyödynsi tarinassa perinteistä englantilaista lastenlorua. Tylsää hetkeä ei kirjasta juuri löydy, ehkä ihan loppua lukuunottamatta. Loppu tuntui aavistuksen verran liian täydeltä, siihen oli otettu niin paljon kaikkea, että minua jo hieman puudutti.

Harakanloukku on dialogiltaan ehkä jopa aiempaa sujuvampi, vauhtia on sen verran paljon, että ylimääräiselle sanailulle ei jää juurikaan tilaa ja tyyli on siten napakampaa. Aiemmin kritisoimani kielelliset epätasaisuudet (englanninkielisten tehostesanojen/huudahdusten määrä ja käyttötapa sekä faunoidien luonteenpiirteiden jatkuva korostaminen) ovat vähentyneet ja lukeminen oli todella nautinnollista ja vauhdikasta. Harakanloukku on hyvä päätös Faunoidit-sarjalle. Olisi mielenkiintoista lukea Salamalta myös puhtaasti aikuisille suunnattua kirjallisuutta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Meni kyllä harvinaisen lujaa, jos kadehti kuollutta sepelkyyhkyä.


Faunoidit-sarja:
3. Harakanloukku
 

- - -


Aloitin Harakanloukulla Karo Hämäläisen ideoiman marraskuun lukuhaasteen. Marraskuussa luetaan joka päivä 30 sivua (saa toki lukea enemmän!) kaunokirjallisuutta perinteisenä kirjana eli haasteeseen ei lasketa mukaan tietokirjoja tai esimerkiksi sähkökirjoja. Eihän tällaista haastetta voi jättää väliin :)