keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

A. W. Yrjänä: Mechanema



A. W. Yrjänä: Mechanema
Johnny Kniga, 2006
78 sivua
Luettu: 29.7.2014
Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä


A. W. Yrjänä on minulle tutumpi CMX:n säveltäjä-sanoittaja-laulaja-basistina kuin varsinaisena runoilijana, mutta totta kai minun piti tutustua myös hänen runoihinsa. Olen useamman kerran ollut klikkaamassa Yrjänän runokokoelmia ostoskoriin nettikirjakaupasta, mutta sain lopulta Mechaneman omakseni ilmaiseksi kirjaston kierrätyskärrystä. Teos on odottanut jo kauan lukemistaan, mutta se nousi kesälukupinoni huipulle kolmesta syystä: Saran Runohaaste 2014, Emilien Kirjabingo ja oma TBR100 -listani.

Yrjänän runot pyörivät luonnon, kulttuurin ja sivistyksen ympärillä. Näkökulmat vaihtuvat arkisista askareista kirjoittamiseen, vuodenaikojen vaihtumiseen, menneisiin aikoihin ja tieteisiin.

(...)

Pihalta näkyy taivaaseen öisin
en osaa nimetä kuvioita
niin kuin en kasvejakaan
en nimetä, ottaa haltuun
tähdistä meihin hiipii
epätoivon ja innostuksen kummallinen rajamaa.

(...)

Arvasin odottaa CMX:n sanoituksista tuttua syvällistä, valistunutta, mystistä, paikoin vaikeasti avautuvaa tekstiä, joten Yrjänän runojen tyyli ei ollut yllätys. Jo runojen nimet, kuten Piri reisin kartta, vaativat järeämpää lähestymistä eli taustatiedon etsintää, joten tämän kokoelman myötä on mahdollista sivistää itseään. Luen kuitenkin runoja mieluummin ilman jatkuvaa googlettamista, joten päätin keskittyä ennemmin rytmin tunnusteluun ja tunnelman maisteluun. Täytyy silti tunnustaa, että tunsin itseni välillä tyhmäksi kaikkien tieteen kiemuroiden keskellä, enkä voi sanoa kaipaavani sellaista oloa runoja lukiessani.

Yrjänän kokoelma on kuitenkin monipuolinen ja löysin sieltä myös paljon sellaista mistä pidin. Luontokuvaukset ovat kauniita (ja valkeat kukat sataisivat alasti päällemme) ja paikoitellen läpi kuultava(itse?)ironia sekä yllättävät alatyyliset säkeet kipakoittavat ja piristävät kokonaisuutta. Osa runoista muistuttaa laulun sanoja, ei mitään tiettyä olemassa olevaa laulua, mutta runot tai osat niistä alkavat soida päässä, ne ikään kuin kaipaavat tai vaativat säveliä ympärilleen. Joistakin runoista löysin itseni ja jotkut säkeet tahdon pitää mielessäni pitempään (ihminen on muuri ja portti ja kaukainen maa).

Pieni, mutta painava teos. Kaivannee useamman lukukerran avautuakseen vielä enemmän. Mechaneman ovat lukeneet myös Kuutar ja Juha Veltti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Niin suuri osa minusta elää
ulkopuolellani, että en uskonut sellaisen olevan mahdollista.


TBR 18/100
Runohaaste 2014
Kirjabingo: TBR-listan viimeinen - Bingo, rivi tuli täyteen!

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Lukumaraton #2



Olen viime päivinä haahuillut levottomasti kirjahyllyjen ja kirjapinojen äärellä katsomassa kirjoja Sillä Silmällä eli lukumaratonia ajatellen. Edellisestä, ensimmäisestä lukumaratonistani on aikaa melko tarkalleen vuosi, joten tästä näyttää tulevan kesä(loma)perinteeni.

Aloitan lukumaratonini viimevuotiseen tapaan nyt keskiyöllä, nukun, syön ja taukoilen kun siltä tuntuu ja lopetan keskiyöllä lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi. Aikaa on siis vuorokausi, varsinainen lukuaika riippuu sitten yöunien ja taukojen määrästä. Keräsin jonkinlaisen kirjapinon valmiiksi, mutta saatan napata lukemista myös pinon ulkopuolelta. Mukana on monenlaista kirjallisuutta, pitäisi löytyä lukemista jos vaikka minkälaiseen tunnelmaan. Valitsemistani kirjoista Diana Gabaldonin Tulivana on kesken (kaksi neljästä tarinasta luettuna), joten taidan aloittaa siitä.




Päivitän tähän edistymiseni mikäli vain olen huomenna koneen ääressä kuten suunnitelmani on.

- - -

klo 1.10 / 30 sivua luettuna
Diana Gabaldonin Tulivanassa oli lukuvuorossa kolmas tarina Lordi John ja zombien vitsaus. Niin herkulliselta kuin 1700-luvun puoliväli, Jamaika ja zombit kuulostavatkin eivät silmät meinaa pysyä auki. Parempi lähteä nukkumaan ja jatkaa aamulla uusin silmin.

klo 10.50 / 91 sivua luettuna
Jatkoin sittenkin vielä hetken lukemista yöllä. Aamulla heräsin puoli yhdeksän aikoihin ja jatkoin sängyssä zombitarinan lukemista. Tarina vei mukanaan ihan eri tavalla kuin illalla, teki mieli lukea koko tarina alusta asti virkein silmin (aivoin) uudelleen, mutta alku muistui kuitenkin ihan hyvin mieleen, joten jatkoin vain eteenpäin. Söin rauhassa aamupalan (passionhedelmä-mango-appelsiiniteetä ja kalkkunajuustopaahtoleipää), tein aamutoimet ja heippastin pyöräilemään lähtevän perheen. Jatkan edelleen samalla kirjalla, aloitin jo Välitilaa, kirjan viimeistä tarinaa, taidan siirtyä ulos helteeseen lukemaan.

klo 14.15 / 192 sivua luettuna
Luin Tulivanan loppuun helteisellä pihalla, kävin vain välillä syömässä lounasta. Toisaalta viihdyin Gabaldonin tutun, koukuttavan tarinankerronnan parissa, mutta toisaalta ärsyynnyin siitä, että Matkantekijä-sarjan tapahtumat ja henkilöt ovat ehtineet unohtua mielestäni. Tulivanan tarinat ovat siis kyseisen kirjasarjan rönsyjä, sen tapahtumiin tai (sivu)henkilöihin liittyviä kertomuksia. Odotan innolla Gabaldonin seuraavaa Matkantekijä-romaania! Taidan seuraavaksi tarttua Emmanuel Carrèren Huviretki painajaisiin -kirjaan, saan vihdoin ja viimein korkattua Annamin Vive la France -lukuhaasteeseen osallistumiseni! Riippumatto kutsuu taas :)

klo 18.10 / 284 sivua luettuna
Iltapäivästä lukeminen on mennyt hieman haahuiluksi, kaikenlaista sivutekemistä on ilmestynyt. Kävimme ulkona syömässä ja nyt lähdemme käymään kyläilemässä iltakahvin merkeissä. Huviretki painajaisiin vaikuttaa ihan ok -kirjalta, jatkan sitä sitten illemmalla kyläilyn jälkeen.

klo 20.55 / 325 sivua luettuna
Mukava kyläilyhetki takana. Jatkoin lukemista heti kotiin tultuani (tai itse asiassa jo autossa lyhyen kotimatkan aikana) ja Carrèren Huviretki painajaisiin on nyt luettuna. Kirja oli aika yllättävä ja onnistui loppua kohden hyytämään helteisestä säästä huolimatta. Nyt on luettava jotain kevyempää, vuorossa on siis Milla Paloniemen sarjakuva-albumi Veera & minä.

klo 21.35 / 389 sivua luettuna
Sepä kävi nopeasti. Paloniemen Veera & minä oli juuri sellainen kevyt hyvänmielensarjakuva kuten odotin. Koiran omistajana löytyi useampiakin kohtia, joille nyökytellä. Seuraavaksi taidan napata pinosta Tuomas Kyrön Miniän.

klo 23.35 / 511 sivua luettuna
Miniä oli oikein osuva valinta illan päätteeksi. Napakka, hauska, hieman surullinen ja syvällinen. Luulen, että päätän lukumaratonin tähän, vuorokauden viimeiset tai ensimmäiset minuutit kun eivät ole otollisinta lukuaikaa minulle, tai sitten lukuvalinnan täytyy osua täysin nappiin. Lukumaratonin yhteismääräksi jäi siis tällä kertaa 3,5 kirjaa, 511 sivua eli yhden paksun kirjan verran. Ei ollenkaan huono saavutus, ottaen huomioon pitkät tauot lukemisessa. Kiitos vielä tsemppauksesta :)

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Gillian Philip: Tulimieli



Gillian Philip: Tulimieli
(Kapinaenkelit #1)
Alligaattori, 2014
320 sivua
Suomentanut: Jussi Hirvi
(Firebrand, 2010)
Luettu: 16.7.2014
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloitusosa olisi todennäköisesti mennyt minulta ohi ilman kirjan suomentajaa Jussi Hirveä, joka vinkkasi kirjasta ja tarjosi sitä luettavakseni. Jos lukutoukka-bloggari ei itse löydä luettavaa, joku muu tekee sen hänen puolestaan :) Tarjous tuli sikäli sopivaan saumaan sillä Charlaine Harrisin Sookie-sarjan luettuani lukujärjestyksessäni oli fantasiasarjan mentävä aukko.

Aikoja sitten ihmiset ja sithe-klaani, eräänlainen keijukansa, elivät rinnakkain samassa maailmassa, kunnes sithejen esiäidit loivat taikavoimillaan Hunnun erottamaan heidän maailmansa ihmisten maailmasta. Sen jälkeen ihmiset ja sithet ovat eläneet erillään. Seth MacCregorin äiti Lilith hylkää äpäräpoikansa ja lähettää hänet pois kuningatar Kate McNivenin maanalaisesta luolastosta pojan isän Griogairin maanpäälliseen linnoitukseen. Seth kulkee omia yksinäisiä polkujaan kunnes tutustuu velipuoleensa Conaliin ja ystävystyy hänen kanssaan. Sithekansan rivit repeilevät, levottomuudet lisääntyvät ja kun Conal asettuu vastustamaan kuningatarta karkottaa tämä Conalin Hunnun taakse ihmisten maailmaan. Seth ei jätä veljeään pulaan vaan lähtee mukaan täyskuolevaisten maailmaan noitavainojen aikaiseen Skotlantiin.

Taas kerran ajattelin kaipauksella vesiporttia kosteanvirheän metsän keskellä, sitä jonka läpi olimme tulleet tänne tuonpuoleiseen. Se oli niin lähellä, hevosella ehkä vain yhden päivän nopean ratsastuksen päässä.
     En halunnut olla täällä, mutta Conalia en jättäisi. Täyskuolevaiset olivat kaikkea sitä, mistä Eorna oli minua varoittanut: kirpunsyömiä, sairastelevia, pappien sortamia. En päästänyt heistä yhtäkään lähemmäs kuin mihin ojennettu miekkani ylsi. He elivät pimeydessä ja kurjuudessa, ja jos olivat rikkaita, elivät vain komeammassa kurjuudessa. Peseytyminen? Luulisi etteivät he olisi kuulleetkaan vedestä, paitsi kurjan alkoholijuomansa ainesosana, ja sitä he joivat aina liikaa. Näytti siltä etteivät he osanneet yhdistää likaa, jonka keskellä elivät, siihen likaan ja tuskaan, jonka keskellä niin kovin usein kuolivat. Ei ihme että he olivat täyskuolevaisia.

Minua hieman mietitytti kannattaako Tulimieli aloittaa heti suosikkini Kingin jälkeen, mutta pelko oli turha. Tulimieli osoittautui heti alusta alkaen melkoiseksi pageturneriksi. Kirja alkaa rytinällä tarinan keskeltä eräänlaisella ennakkokurkistuksella kun Sethin veljeä Conalia ja erästä ihmisnaista ollaan viemässä roviolle poltettaviksi noitina ja Sethin tehtävänä on tappaa heidät varsijousellaan ennen liekkien tuomaa tuskaa (en koe tekeväni juonipaljastusta, sillä asetelma paljastuu ensisivuilta). Yhtäkkiä kerronta palaa ajassa taaksepäin hetkeen jolloin Seth muuttaa isänsä linnoitukseen, josta edetään taas alun kohtaukseen ja siitä eteenpäin. Täytyy sanoa, että Philip onnistui aloituksellaan koukuttamaan minut tarinaansa hyvin vahvasti eikä ote juurikaan löystynyt matkan aikana.

Kirja on nuortenkirja, mutta sopii ihan hyvin myös aikuislukijalle. Joitain pieniä juonellisia mutkien oikaisuja, ristiriitaisuuksia tai helppoja ratkaisuja osui silmiini, mutta ne eivät vähentäneet tarinasta nauttimista, ei myöskään kerronnassa lukujen väleissä paikoitellen tapahtuvat lyhyet ajalliset hyppäykset. Sen sijaan Sethin myöhempiin vaiheisiin liittyvät muistelut tai viittaukset vaikuttivat sekavilta ja saivat välillä Sethin tuntumaan nuoren miehen sijasta vanhukselta. Muuten pidin Sethistä niin minäkertojana kuin hahmona, hän ehtii jo tässä ensimmäisessä osassa kehittyä ja kasvaa, vaikka osa kerronnasta menee luonnollisesti taustoittamiseen, onhan kyse sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin myös kovasti sekä aikakaudesta, joka kuulosti uskottavalta että ympäristöstä, Philip kuvaa houkuttelevasti Skotlantia linnoituksineen ja luontoineen. Nummet (ikisuosikkini, kiitos Enid Blytonin Viisikkojen), metsät ja vesistöt kuulostavat ihanilta. Sithet ovat mukavaa vaihtelua jo tutuksi tulleille vampyyreille ja ihmissusille. Kansa vaikuttaa mielenkiintoiselta ainakin ensimmäisen osan perusteella, vaikka he välillä käyttäytyvätkin ristiriitaisesti (onhan toki yksilöissä eroja niin ihmisissä kuin sitheissä, joten eroavaisuudet käytöksessä voi mennä jo ihan sen piikkiin).

Oikeastaan ainoat moitteeni menevät takakannen tekstiin. Olisikohan muuten sujuvaan suomennokseen tullut tässä vaiheessa kömmähdys, sillä takakannessa väitetään tapahtumien sijoittuvan 1600-luvun lopun Skotlantiin kun todellisuudessa, tai siis kirjan sivuilla, ajaksi mainitaan useampaan otteeseen 1500-luvun loppu (engl. sixteenth century eli 1500-luku). Lisäksi mielestäni takakannen viimeinen lause* paljastaa liikaa, se antoi tietyn ennakko-odotuksen kirjalle mitä en olisi kaivannut.
(* Sethin elämää ei helpota, että hän rakastuu ihmistyttöön.)

Sarjan aloitus vaikutti sen verran hyvältä, että odotan innolla jatkoa. Gillian Philipin kotisivuilta selvisi, että kirjasarjaa on kirjoitettu jo neljän osan verran. Toivottavasti kustantaja jatkaa sarjan suomentamista ja julkaisua, olisi ikävää jos sarja jäisi kesken. Toivottavasti jatkoa olisi luvassa pian, etten ehdi unohtaa kaikkia henkilöitä ja juonenkäänteitä (malttamatonhan minä en missään nimessä ole...). Tulimielen on lukenut myös Taika.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tarvitsi taivasta ylleen, avaruutta mieleensä ja pohjoistuulen puraisua iholleen.

sekä (hellekö lie pehmentänyt minut kun näin auliisti jakelen sitaattikunniamainintoja, mutta nummi!):

Pilvien varjot ajoivat takaa kultaisia valonsäteitä pitkin rantaniittyä ja sen takana kohoavaa nummea.

Kirjabingo: Tänä vuonna julkaistu (suomennos siis)

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Stephen King: Liseyn tarina



Stephen King: Liseyn tarina
Tammi, 2010
543 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Lisey´s Story, 2006)
Luettu: 8.7.2014
Mistä: Oma ostos


Kesäloman alku on ollut kovin kiireinen ja tuntuu, että luku-, bloggaus- tai blogien seuraamisaika on ollut kortilla. Onneksi kesken on ollut luottokirjailijani Stephen Kingin kirja, jonka sivuille olen voinut sujuvasti sukeltaa niinä lyhyinä lukuhetkinä, jotka olen jostain saanut nipistettyä. Astuin Liseyn tarinan myötä tutulle, mutta toisaalta uudelle maaperälle, sillä tämä kyseinen tarina ja kaikki sitä uudemmat sekä suomentamattomat Kingin kirjat ovat minulla vielä lukematta. Jännittävää!

Lisa "Lisey" Landonin kauhukirjailija-aviomies Scott on kuollut kaksi vuotta sitten ja Lisey totuttelee yksineloon yli kahdenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen. Kun Lisey selvittelee Scottin jäämistöä  herättää erään artikkelin kuva mieleen muistoja ja pian Lisey matkaa mielessään menneisiin aikoihin ja tapahtumiin, joista osa on niin kipeitä tai vaikeita, ettei Lisey edes anna itsensä niitä muistaa. Liseyn ympärillä pörrää raatokärpästen lailla tutkijat ja muut kirja-alan ihmiset, jotka haluaisivat saada kuuluisan Scott Landonin jäämistön haltuunsa, mutta myös eräs häiriintynyt fani, joka alkaa piinata Liseya. Lisähuolta aiheuttaa Liseyn sisar Amanda, jonka epävakaa mieli heilahtaa taas pahempaan suuntaan. Ehkä Liseyn oma mielikin heilahtaa, sillä hän kuulee mielessään oman äänensä lisäksi Scottin äänen, joka kehottaa etsimään erään tietyn hopealapion...

Liseyn tarina ei ole aivan tyypillistä Kingiä, vaikka hänen tyylinsä on selvästi tunnistettavissa. Yksityiskohtaista kuvailua, sitä tiettyä kingmäistä huumoria, merkitseviä kirjainyhdistelmiä (RKAKSOA, babyluv - Remmi Kireälle Aina Kun Siihen On Aihetta.) ja sinne tänne siroteltuja hätkähdyttävän upeita kielikuvia, kuten (...) kunnes aurinko laski oranssissa elokuun savussa puhkaisten reiän yölle(.) tai Hän heräsi yön syvimmässä notkelmassa, jossa kuu on laskeutunut eikä kello ole mitään. Liseyn tarina on tarina yhdestä avioliitosta, menetyksestä, surutyöstä, painajaismaisesta lapsuudesta, unohtamisesta, muistamisesta, selviytymisestä ja irtipäästämisestä, mutta kaikista eniten se on tarina rakkaudesta, niin aviollisesta kuin sisarellisesta. Kirja ei ole varsinaisesti kauhutarina, vaikka sekin ulottuvuus on läsnä yhdessä yliluonnollisuuden kanssa.

Oliko Scott ollut ainoa, joka tiesi hämäristä paikoista? Niistä kurjista hämäristä paikoista, joissa ihminen on aivan yksin ja vailla omaa ääntä? Lisey ei tiennyt kaikkea sitä, minkä Scott oli tiennyt, mutta hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi ainakin sen, että Scott oli tuntenut itsensä vainotuksi, ei koskaan suostunut katsomaan auringonlaskun jälkeen peiliin - ei mihinkään kuvastavaan pintaan, jos pystyi sen välttämään. Ja Lisey oli rakastanut häntä kaikesta siitä huolimatta. Koska äijä oli osannut pitää hauskaa.
     Mutta ei enää. Nyt äijä ei osannut pitää hauskaa. Äijä oli poistunut keskuudestamme, kuten sanottiin; Liseyn elämä oli siirtynyt uuteen vaiheeseen, soolovaiheeseen, ja nyt oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.
     Ilmaus puistatti häntä ja sai hänet ajattelemaan asioita
     (purppura, se otus jolla oli papurikko kuve)
    joita ei ollut viisasta ajatella, ja niinpä hän käänsi niille selkänsä. 

Jatkuvasti kirjaa lukiessani mielessäni pyöri vihkitoimituksesta tuttu osa Kaiken se kestää (...) (Raamattu, 1. Kor. 13.), vaikka Scottin ja Liseyn häät Liseyn mukaan olivatkin ei-uskonnolliset. Tuo Raamatun pätkä kuitenkin kuvaa niin hyvin Landonien yhteistä taivalta ylä- ja alamäkineen, pimeistä puolista puhumattakaan. Vaikka rakkaus on kirjassa suuressa osassa ei tarina ole missään nimessä siirappinen, myös jännittäviä juonenkäänteitä löytyy. Pidin kovasti Scottin vaimolleen järjestämästä eräänlaisesta aarteen etsinnästä, lumpijahdista, samoin siitä miten asiat lähtivät hyvin hiljalleen aukeamaan.

King on lisännyt tarinan lomaan useita viittauksia romaaneihin, lauluihin ja runoihin eräänlaiseksi kunnianosoitukseksi asianosaisille tekijöille mutta myös piikin kirjallisuuden perimmäisen tarkoituksen, lukemisen, unohtaneita kohtaan sekä arvostavan kädenojennuksen lukijoille:

Hänestä tuntui, että niissä oli hyvin vähän mielenkiintoista. Vetolaatikoissa, arkistokaapeissa, tietokoneiden kovalevyillä. No ehkä jokin aarre hanakammille inkunkeille, niille keräilijöille ja tutkijoille, jotka säilyttivät asemansa suurelta osin tutkimalla kirjallista napanöyhtää ja pohtimalla sitä toistensa vaikeatajuisissa akateemisissa julkaisuissa; kunniahimoisille, ylikoulutetuille hoopoille, jotka olivat menettäneet kosketuksen siihen, mistä kirjoissa ja lukemisessa on varsinaisesti kyse, ja jotka mielellään jauhoivat alaviittein varustettua paskaa vuosikymmenestä toiseen. Mutta  parhaat apajat olivat jo tiessään. Kaikki se Scott Landonin kama, joka oli mieleen tavallisille lukijoille - niille jotka joutuivat kyyhöttämään koneessa Los Angelesin ja Sydneyn välillä, istumaan sairaalan odotushuoneessa, niille jotka ottivat rennosti pitkinä, sateisina kesälomapäivinä, jotka vuoroin lukivat viikon romaania ja vuoroin kokosivat palapeliä kuistille - oli jo julkaistu.

King on onnistunut kirjoittamaan (jälleen kerran) upean romaanin, joka alkaa ja paikoitellen myös etenee hitaasti, mutta kypsyy ja kasvaa huikeaksi tarinaksi. Ilkka Rekiaron suomennoksen parissa viihtyi oikein mainiosti, vaikka odotankin innolla Kingin lukemista englanniksi. Liseyn tarinan ovat lukeneet myös Linnea (jolle kirja oli melko kivuton hyppäys oman lukumukavuusalueen ulkopuolelle), Morre (jonka mielestä tämä on Kingin kaunein, joskaan ei paras teos) ja Mikko (joka iloiseksi yllätyksekseen vertasi kirjan fantasiaelementtejä Jonathan Carrollin maailmoihin).

Liseyn tarinan luettuani katson pihamme laidalla kasvavia lupiineja täysin uusin silmin. Meillä kasvaa kirjallisia kukkia! Ehkä voin ajatuksissani matkata katsomaan Lumokuun lupiinipeltoja, mutta en missään nimessä hämärän aikaan!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Oli kuin menneisyys ei olisikaan kuollut, kuin jollain tasolla ajan korkeassa tornissa kaikki olisi vielä meneillään.


Kirjabingo: Yli 500 sivua

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Muumilaaksossa ja vähän muuallakin

Mikä se sieltä puiden takaa pilkistää...? Tampereen taidemuseo!




Nurkalta löytyi maininta päivän kohteesta...




...nimittäin Tampereen taidemuseon Muumilaaksosta. Ei muuta kuin peremmälle.




Tampereella on tullut käytyä monta kertaa, mutta tämä näyttely on jostain syystä jäänyt aina välistä. Nyt Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi otin Muumilaakson lomaohjelmaamme. Onneksi perheessä on muitakin muumifaneja, joten hirveitä houkutteluja ei tarvittu.

Muumilaakso on Tove Janssonin muumikirjoihin perustuva museo, jonka kokoelmaan kuuluu noin 2000 teosta. Tällä hetkellä Muumilaaksossa on esillä näyttely Seikkaillen kotiin, jossa kuvataan Muumipeikon ja kumppaneiden seikkailua, matkaa ja kotiin paluuta. Näyttelyn kiertämiseen voi ottaa mukaan näyttelyesitteen (useita kielivaihtoehtoja), josta voi lukea lisää kustakin teoksesta. Näyttelyssä on mukana Janssonin eri tekniikoin tekemiä alkuperäisiä muumikuvituksia, Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän tekemiä kolmiulotteisia kuvaelmia, eri maissa julkaistuja muumiromaaneja sekä Janssonin, Pietilän ja Pentti Eistolan rakentama suuri muumitalo.

En osannut arvata, että museoon meneminen jännittäisi, mutta laskeutuessani portaita alakertaan hengitys kiihtyi ja kädet hikosivat. Kun näin näyttelyn ensimmäisen teoksen, Merenhuiskeen vesillelaskun, minulta pääsi pitkä huokaus. Tuntui upealta, mutta myös hieman uskomattomalta päästä katsomaan Janssonin alkuperäisiä muumikirjojen kuvituksia ja muita näyttelyn teoksia. Tarkkoja viivoja, pieniä yksityiskohtia, hengästyttäviä kokonaisuuksia ja silti vain yksi, vaikkakin merkittävä, osa Janssonin elämäntyöstä. Monikerroksinen muumitalo oli myös melkoinen nähtävyys! Näyttelystä on vaikea kirjoittaa, tuntuu etteivät sanat riitä kuvailemaan tuntemuksia eikä näyttelystä saanut ottaa valokuvia. Kannattaa siis mennä itse tutustumaan Muumilaaksoon. Aikaa kannattaa varata riittävästi, ettei tarvitse pilata kokemusta kiireellä. Tarkempia tietoja löytyy Muumilaakson nettisivuilta.


Kuva: © Moomin Characters™, www.tove100.fi


Sattuipa vielä niin sopivasti, että Muumilaaksossa vierailun lisäksi pääsin osallistumaan kirjabloggaajien Tampereen tapaamiseen. Oli todella mukava päästä tapaamaan kasvokkain sekä vanhoja että yksi uusi blogituttavuus. Kiitos Sara, Henna, Elina ja Anu kahvihetkestä :)


- - -


Esitellään nyt vielä lomamatkan kirjaostokset (Vaasasta ja Tampereelta), kirjahamsteri oli vähällä päästä irti... Tosin perhe oli hyvänä ostosapuna, mies valitsi Baldaccin kirjan, kuopus Epun ja esikoinen Veljeni Leijonamielen. Hieman yllätti, että itse valitsin vain yhden romaanin ja loput novelleja/tarinoita.