lauantai 29. joulukuuta 2012

Stephen King: Unensieppaaja

 


Stephen King: Unensieppaaja
(Dreamcatcher, 2001)
Tammi 2001
562 sivua
Luettu: 26.12.2012
Mistä minulle: oma ostos (miehelle joululahjaksi)


Stephen Kingin Unensieppaaja on odotellut (uudelleen)lukuvuoroaan jo pitkään ja samalla King -lukuprojektini on ollut hieman jäissä. Halusin lukea Unensieppaajan "oikeaan" aikaan marraskuussa, jonne pääosa kirjan tapahtumista ajoittuu. Aloitin kyllä lukemisen tuolloin, mutta olen lukenut kirjaa hitaasti Kingin tyylistä nautiskellen ja aika kului kuin huomaamatta joulukuun loppupuolelle.

Joe "Beaver" Clarendon, Pete Moore, Henry Devlin ja Gary "Jonesy" Jones ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Lapsuusvuosinaan he pelastivat kehitysvammaisen Douglas "Duddits" Cavellin isojen poikien kynsistä, jolloin myös Duddits liittyi omalla tavallaan heidän joukkoonsa. Vaikka tarina keskittyy marraskuun 2001 tapahtumiin palaavat ystävykset muistoissaan myös 1970-1980 -luvuille, aikaan jolloin he tutustuivat Dudditsiin, näkivät yhteisen unen ja tekivät urotyön Duddits apunaan. Menneisyydellä onkin osansa nykyhetken tapahtumiin.

Vuosien kuluessa Duddits on jäänyt hieman taustalle. Alkuperäinen nelikko käy edelleen aina marraskuussa Clarendonin mökillä Jeffersonissa metsästämässä. Kun metsästyksen aika koittaa on Jonesy ampua ampumalavaa lähestyvän miehen peurana. Pian Jonesy jo katuu ettei ampunut miestä, sillä McCarthyksi esittäytyvässä miehessä on jotain pahasti vialla. Ongelma on kuitenkin laajempi kuin ystävät osaavat kuvitellakaan. Metsän eläimet pakenevat, nainen istuu liikkumatta keskellä tietä ja mökin yllä lentää helikopteri, josta ilmoitetaan alueen olevan karanteenissa.

     Henry astui graniittilohkareelle tietäen että hän oli tullut mökkiin viimeisen kerran, tuntien kaikkien  menneiden vuosien painon - naurut, jutut, oluet, ruohon silloin tällöin, ruokatappelun vuonna 1996 (vai olisiko ollut 1997), laukaukset, ruudin ja veren kitkerän hajusekoituksen, joka oli metsästyskauden merkki, kuoleman, ystävyyden ja suurenmoisen lapsuuden hajun.
     Hän seisoi kynnyksellä ja nuuhkaisi taas. Haju oli paljon vahvempi ja nyt pikemmin kemiallinen kuin eloperäinen kenties siksi että se oli niin vahva. Hän katsoi sisään. Lattiallakin oli sitä homeista mönjää, mutta se ei peittänyt lautoja. Sen sijaan se oli kasvanut navahomatolla niin paksuksi, että kuviota oli vaikea nähdä. Oli selvää että mönjä menestyi paremmin lämpimässä, mutta se kasvoi pelottavan nopeasti.

Mikäli Stephen King on ennestään outo kirjailija en välttämättä suosittele lukemaan ensimmäisenä Unensieppaajaa. Jos sattuu olemaan raskaana tai kärsimään vatsavaivoista voi olla järkevää jättää kirja myöhempään ajankohtaan. Tämä avaruusolioiden, eräänlaisten loisten, paskan, veren ja muiden epämääräisten eritteiden värittämä kirja ei ole Kingiä parhaimmillaan, vaikka tarina itsessään onkin ihan hyvä ja jännittävä. Jos edellämainitut aiheet eivät häiritse kannattaa tämä(kin) Kingin kirja lukea, tosin kannattaa varautua siihen, että King ei kohtele päähenkilöitään silkkihansikkain ja "sankari selviää aina" -säännön voi aivan hyvin unohtaa.

Jos heillä olisi kerho, sen tunnuslause olisi SPEP. (---)
     Samaa paskaa, eri päivä.

Välillä minua vaivasi epämääräinen tuttuus, kunnes huomasin Jonesyn tilan muistuttavan hieman Stephenie Meyerin Vieras -romaanin asetelmaa Melanien osalta (anteeksi salaperäisyyteni, mutta yritän olla paljastamatta liikoja. Vieraasta ja Melaniesta enemmän täällä). Tarinan loppuratkaisu tuntui osittain hieman sekavalta ja jouduin miettimään sitä hetken jos toisenkin. Silti olin kannet suljettuani tietyllä tapaa ihastunut, tosin vähemmän kuin yleensä Kingiä luettuani, avaruusoliot eivät vain ole suosikkiaiheitani. Morrekaan ei hirveästi ihastunut Unensieppaajaan.

King kuvaa inhottavuuksien ja jännityksen lomassa ystävyyttä lämpimästi ja kipua sekä selviytymistä todentuntuisesti. Kingillä onkin jälkimmäisistä omakohtaista kokemusta, sillä hän on kirjoittanut Unensieppaajan sen jälkeen kun itse selvisi lähes kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta vuonna 1999. Saatesanoissa King kertookin kivuistaan ja siitä kuinka ne seurasivat myös tarinaan. Onneksi King selvisi ja kirjailijan ura jatkui.

King-lukuprojektini jatkuu taas ensi vuonna, samoin kuin TBR100 -listan (joka sisälsi myös Unensieppaajan) lukeminen. So American -haaste sen sijaan ei jatku, Unensieppaaja on viimeinen kirja, jonka ehdin haasteeseen lukea.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä olet unensieppaaja, etkö olekin?

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

perjantai 21. joulukuuta 2012

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Ennen kuin pääsen varsinaiseen asiaan ilmoitan pienestä päivityksestä bloggaustapoihini: Lisään kirjan tietojen perään päivämäärän jona olen kirjan lukenut sekä tiedon mistä kirja on minulle tullut. Näillä on merkitystä itselleni listahulluuden tilastotietojen takia ja jälkimmäisellä lisäksi ihan yleisen avoimuuden takia. Olen aikaisemminkin maininnut arvostelukappaleet, mutta tästä lähtien ne näkyvät kirjan tietojen yhteydessä.




Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
Kuvittanut: Quentin Blake
(Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
Otava, 2009
187 sivua
Luettu: 18.12.2012
Mistä minulle: kirjastosta


Suklaa ja kirjat kuuluvat ainakin minulla olennaisena osana jouluun, mikä sen parempaa kuin yhdistää ne! Jali ja suklaatehdas on minulle ennestään tuttu ainoastaan Tim Burtonin ohjaamasta samannimisestä elokuvasta (jonka osaan lähes ulkoa), jota tähdittää iki-ihana Johnny Depp. Maija Kirjojen keskeltä on useaan otteeseen hehkuttanut Roald Dahlin kirjoja ja nyt viimein sain aikaiseksi tarttua vinkkiin. Julistan täten suklaisen joulun alkaneeksi!

Jali, köyhän perheen poika, asuu vetoisessa pienessä talossa äitinsä, isänsä ja neljän isovanhempansa kanssa. Pojan suurin herkku on suklaa, jota hän saa yhden levyn aina syntymäpäivänään. Suklaan tuoksusta Jali voi sentään nauttia päivittäin kulkiessaan kouluun läheisen suklaatehtaan ohitse.

Tehtaan omistaja Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa hänen valmistamiinsa suklaalevyihin on piilotettu viisi kultaista pääsylippua. Näiden pääsylippujen löytäjät vanhempineen pääsevät tutustumaan päiväksi tuohon salaperäiseen suklaatehtaaseen ja saavat lisäksi lähtiessään mukaansa makeaa mahan täydeltä. Jali on yksi onnekkaista lipun löytäjistä ja yhdessä isoisä Justuksen kanssa hän pääsee tutustumaan Villi Vonkkaan, tehtaan erikoisiin työntekijöihin Umppa-Lumppiin ja mitä ihmeellisimpään makeismaailmaan, joka tuntuu jatkuvan maan alla silmänkantamattomiin.

     He sujahtivat mustan oven ohitse. VARASTO NUMERO 71, luki siinä. KAIKENLAISIA JA KAIKENKOKOISIA VISPILÖITÄ.
     >>Vispilöitä!>> huusi Marina. >>Mitä ihmettä niillä tehdään?>>
     >>Vispataan tietenkin kermaa>>, sanoi herra Vonkka. >>Mitenkäs kermaa muka voisi vispilöidä ilman vispilöitä? Ei vispilöity kerma ole vispilöityä eikä kuohuvaa, jollei sitä vispilöidä vispilöillä. Ihan niin kuin ei munakokkelikaan ole munakokkelia, jollei sitä ole kokkeloitu kokkelipannussa. Soutakaa, sanon minä!>>

Voi että. Voi että! Lukemisesta on jo muutama päivä, mutta edelleen tuntuu, että en osaa sanoa kirjasta muuta. Minä rakastan Tim Burtonin elokuvaa ja nyt myös tätä kirjaa! Villi Vonkan hieman omituinen käytös, Umppa-Lumppien hauskat laulut, sanailottelu ja koko herttainen sekä pikkuisen vinksahtanut tarina veivät mukanaan enkä ollut malttaa laittaa nukkumaan. Taas löytyi kirja, jonka haluan omaan hyllyyn. Mieluiten kuitenkin elokuvakannella.

Kirja ei ole makeasta nimestään ja tapahtumapaikastaan huolimatta pelkkää sokerikuorrutusta ja lapsille suunnattua ilottelua. Dahlin tarina sisältää kritiikkiä sellaisia vanhempia kohtaan, jotka hemmottelevat lapsensa pilalle, heihin, jotka unohtavat rajat ja kuvittelevat kaikensallivan rakkauden riittävän. Kritiikki lausutaan kirjassa iloisten Umppa-Lumppien suulla laulujen muodossa. Kirja antaakin paljon sekä aikuisille että lapsille. Lisäksi tarinan taustalla on ripaus todellisuutta, sillä Wikipedian mukaan Villi Vonkan hahmo perustuu löyhästi brittiläiseen makeisvalmistaja Cadburyyn.

Minäkin tahdon annoksen Vonkan supervitamiinisuklaata! Silläkin uhalla, että se sisältää Vonkka-vitamiinia Jos et tiedä mitä tuosta vitamiinista seuraa niin ota selvää ja lue kirja. Suosittelen. Kannattaa lukea myös Maijan arvio, jossa sivutaan myös sekä alkuperäistä että Burtonin filmatisointia. Jalin tarinalle löytyy myös jatkoa, toivottavasti Jali ja lasihissi löytyy kirjastosta!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja kaikkein eniten hänen mielensä teki SUKLAATA.

Tässä vielä jälkiherkuksi kurkkivat karkit mangustit, uusi magneettinen kirjanmerkkini. Norsujen, koalojen (koalien?) lisäksi olen heikkona näihin pieniin uteliaannäköisiin otuksiin. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä ostopäätöstä kun näin tämän ihanuuden ♥. Eikä tipahda vahingossa kirjan välistä.



tiistai 11. joulukuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi



Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012
141 sivua


Tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa oli kaksi kirjaa, joista kiinnostuin erityisen paljon. Toinen niistä oli Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Onneksi tein kirjasta varauksen lähikirjastoomme ennen kuin F-ehdokkuus kasvatti varausjonoja, sainkin kirjan käsiini nopeasti. Seuraava odottaa jo jonossa vuoroaan, joten yritän päästää kirjan nopeasti seuraavalle lukijalle.

Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

On vuosi 1867 ja Suomessa nähdään nälkää. Marjan ja Juhanin perheen selviytymistaistelu nälkää, kylmää ja sairautta vastaan kotitorpassa alkaa kääntyä tappioksi ja Marja joutuu tekemään kovan ratkaisun. On lähdettävä muualle, pelastettava lapset. Mutta minne mennä ja mistä löytää ruokaa kun siitä on joka paikassa pula? Kerjäläisiä ei juuri katsota hyvällä, varsinkaan toisista kylistä tulevia -tuovat kuitenkin tauteja ja varastavat. Toisaalla parempiosaiset veljekset Teo ja Lars Renqvist sivuavat puheissaan kansan oloja osaamatta kuitenkaan oikeasti asettua kansalaisten, yksilöiden, asemaan.

Ollikainen ei juurikaan taustoita henkilöitään, mutta siitä huolimatta varsinkin Marja, Mataleena ja Juho tulevat lähelle. Heidän perheeseensä tutustutaan heidän, varsinkin Marjan, ollessaan paljaimmillaan, ilman suojakuorta. Renqvistit tuntuvat aluksi etäisiltä ja tarinan kannalta irrallisilta, mutta hekin löytävät lopulta paikkansa tarinassa.

Täytyy sanoa, että Ollikainen ei päästä lukijaa helpolla. Kylmyys tihkuu sanojen väleihin ja sydämeen mitä pidemmälle tarina etenee. Tuntuu kuin Marjan ja lasten taivalta seuratessa tarkkailisi hiipuvaa hiillosta, johon puhallettaessa tulee hieman eloa, mutta joka pian taas heikkenee. Sydän syrjällään odottaa milloin viimeinenkin kipinä sammuu. Yhtä löyhässä on kerjuulla kulkevien elämänliekki. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää ihmisarvon menettämisen, kurjuuden ja kuoleman kuvausta, vaan rakkaudella, sinnikkyydellä ja lapsen herkkyydellä aistia ympäristönsä on myös osansa. Erityisesti seuraava Mataleenan mielikuva sykähdytti ja toi valoa sekä lämpöä tarinaan:

Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.

Miten noin pieneen kirjaan voi mahtua niin paljon? Kirja kosketti, veti hiljaiseksi, herätti ajatuksia ja sai vuodattamaan kyyneliä. Silitän vielä Elina Warstan suunnittelemia hengästyttävän kauniita kansia ja toivon, että seuraava lukija pitäisi kirjasta yhtä paljon kuin minä.

Nälkävuosi päättää osaltani Satun luotsaaman, kahden kuukauden välein vaihtuneen Minihaastesarjan, jossa onnistuin osallistumaan kaikkiin kuuteen osaan! Tämän vuoden viimeisessä osassa oli ohjeistuksena lukea alle 150 sivuinen kirja. Satu kysyi minihaasteessaan voiko pieni olla kaunista ja minä vastaan, että kyllä. Kyllä voi. Raa'an, surullisen, hyisen ja hieman lohdullisen kaunista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 Kuoleman väri on valkoinen.

Satun minihaaste 6/12: Lyhyesti

perjantai 7. joulukuuta 2012

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä



Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Project Guttenbergin e-kirja, 2004
ilmestynyt ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhteisniteenä v. 1873
pdf-dokumentiksi tallennettuna n.340 sivua


Kuten kuvasta näkyy luin Seitsemän veljestä puhelimella ja lisäksi satunnaisesti tietokoneen näytöltä. Seitsemän veljestä ei kuulunut meidän koulussamme pakkoluettavien teosten joukkoon,  joten tämä oli ensitutustumiseni Kiven klassikkoon. Teos on noussut mielikuvissani korkealle jalustalle jonkinlaisen korkeakulttuurisen ja vaikeaselkoisen klassikon asemaan, joten kynnys kirjaan tarttumiselle oli kohtalaisen korkea. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Eteläisessä Hämeessä, Toukolan kylän lähellä sijaitsee Jukolan talo. Siellä asuu seitsemän veljestä, ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. He ovat menettäneet isänsä karhulle ja äiti yrittää huolehtia yksin uppiniskaisten ja keppostelevien poikiensa kasvatuksesta ja pitää heidät kurin ja nuhteen tiellä. Kun äitikin kuolee on poikien otettava talo ja tila haltuun Juhanin johdolla.

SIMEONI: Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti.

TIMO: Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo!

JUHANI: Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: >>nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus>>.

AAPO: Mutta on jo aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kunnialliseen kuntoon  taas!

JUHANI: Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.

AAPO: Miksi ei jo huomenna?

JUHANI: Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

Veljeksiä kuitenkin kiinnostaa talon töitä enemmän metsästys ja äidin opit sekä saarnat unohtuvat vähitellen. Heitä kohtaa koettelemus toisensa jälkeen ja lopulta he pakenevat asumaan Impivaaran perukoille jättäen Jukolan vuokralle kymmeneksi vuodeksi. Elo Impivaarassakaan ei suju rauhaisasti, vaan erään painin jälkeen pojat joutuvat pakenemaan tulta talvipakkaseen, aina Jukolaan asti. Suomalaisella sisulla he kuitenkin jatkavat elämänsä rakentamista niin Impivaarassa kuin myöhemmin Jukolassakin. Kymmenessä vuodessa -ja sen jälkeen- ehtii veljeksille tapahtua paljon.

Aluksi hieman marmatusta, mikä ei mitenkään yksilöidy Seitsemään veljekseen vaan yleisesti tekniikkaan ja toteutukseen. Ensinnäkin kaltaistani kontrollilistafriikkiä häiritsee kun e-kirjasta (ainakaan tästä) ei tiedä sivumäärää. Ei minua mitkään prosenttiluvut kiinnosta, tarkkaa faktaa sen olla pitää. Toiseksi miksi puhelimeni ei voi muistaa mihin kohtaan kirjassa jään? Tuskailin asian kanssa hetken kunnes keksin minua tyydyttävän ratkaisun, nimittäin koko homma pdf-tiedostoksi. Tämä ratkaisi molemmat ongelmani, sain näkyviin jonkinlaisen sivumäärän ja puhelin osasi avata pdf-tiedoston juuri siitä kohdasta mihin kulloinkin olin jäänyt. Jes, jo helpotti!

Niittu. Halkileikkaama monipolvisen ojan. Niin että mitenkä? Meni hetki ennen kuin sain korjattua aivoasetukseni vanhemmalle kielelle. Totuttuani Kiven kieleen nautin tarinasta suunnattomasti lukuun ottamatta Laurin humalaista saarnaa Hiidenkivellä, joka teki mieli harppoa yli. Oli nautinnollista karistaa harteiltani omat ennakkoluuloni kirjan vaikeudesta ja ihastella perisuomalaisen luonnon, ihmisten ja periksiantamattomuuden kuvausta. Seitsemän veljestä yllätti myös huumorillaan, en odottanut kirjan olevan paikoin niin hauska! Arvostan myös Kiven kirjalleen kirjoittamaa loppua, joka oli yksi hienoimmista joihin olen kotimaisessa kirjallisuudessa törmännyt. Sattumalta luin kirjan vielä oikeaan aikaan, sillä tarina päättyy Jukolan veljesten jouluun.

Tähän kirjaan kelpasi päättää Kuusi kovaa kotimaista -haaste, jonka kooste linkkeineen löytyy Morrelasta. Seitsemän veljestä osoitti, että klassikoihin uskaltaa tarttua ja myös sen, että kun kirja on tarpeeksi hyvä ei ole väliä lukeeko perinteistä painettua kirjaa vai esimerkiksi e-kirjaa. Aleksis Kivi on Suomen kansalliskirjailijan tittelinsä ansainnut. Kiven omat, Juhanin suulla lausutut sanat sopivat kirjan aiheuttamiin jälkitunnelmiin:

Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään.

Sitaattikunniamaininnan saa Juhanin saunanlämpöiset sanat:

Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet.
 
Kuusi kovaa kotimaista
10 klassikkoa

maanantai 3. joulukuuta 2012

Art Spiegelman: Maus I&II



Art Spiegelman: Maus - I Selviytyjän tarina,
II Ja täällä vaikeudet alkoivat
(Maus - A Survivor´s Tale
I: My Father Bleeds History, 1986,
II: And Here My Troubles Began, 1991)
WSOY, 2003
294 sivua (159+135)


Spiegelmanin Mausia on suositeltu blogissa jos toisessa ja sitä kautta kiinnostuin siitä itsekin. Kun So American -haasteen emäntä Karoliina vielä vahvisti, että Maus hyväksytään kyseiseen haasteeseen päätin tarttua tilaisuuteen ja lukea tämän kahden sarjakuva-albumin yhteisniteen samantien.

Art Spiegelman kertoo vanhempiensa toisen maailmansodan aikoihin sijoittuvan tarinan sarjakuvamuodossa. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa: Artin haastatellessa isäänsä sarjakuvaansa varten ja Artin isän, Vladekin, muistoissa 1930-luvulta eteenpäin. Spiegelman ei ole ottanut tarinaansa aivan perinteistä näkökulmaa vaan hän on luonut kauheuksiin kehittyvän kissa-hiiri -leikin. Spiegelman on piirtänyt juutalaiset hiirinä ja saksalaiset kissoina. Tarinassa vilahtaa lisäksi muutamia muitakin eläimiä.

En tiedä johtuiko juuri tuosta valitusta eläinnäkökulmasta, mutta juutalaisten huononevat olot ja keskitysleirien hirveydet eivät yltäneet iholle asti siinä mittakaavassa kuin voisi aiheen puolesta olettaa. Jos kirjan puoliväliin mennessä tällaisia vaikuttavia tai pysäyttäviä kohtauksia (tässä tapauksessa yksi ruutu) oli vain yksi, on se minusta aika vähän. Loppua kohden tarina hiipi hieman lähemmäs, mutta edelleen laimeammin kuin olisin odottanut. Pidinkin enemmän pojan ja isän, Artin ja Vladekin välisistä keskusteluista ja nykyajan tapahtumien kuvaamisesta. Vladek, tuo itara, jääräpäinen ja jopa rasistinen vanhus oli mielenkiintoinen hahmo.

Entäpä piirrosjälki? Vastakkainasettelu jatkuu myös värien käytössä, sillä Spiegelman on käyttänyt vain mustaa ja valkoista. Pidin ratkaisusta, sillä tämä tarina ei kaivannut muita värejä. Olisin toivonut hahmoihin enemmän persoonallisuutta, valitettavasti hiiret eivät juurikaan erottuneet toisistaan ulkoisesti ja heidän tunnistaminen oli paikoin hankalaa. Lisäksi ärsytystä aiheutti Vladekin töksähtelevä puhe, jossa toistui omistusliitteen puuttuminen (hah, minäkin muka paras puhumaan tästä!), esimerkiksi "minun silmä" ja "teidän vasen silmä", mutta saattoihan se olla tahallinen tehokeinokin. Mene ja tiedä. Huomasin siis keskittyväni välillä aivan epäoleellisiin asioihin. Kirja olisikin saattanut sopia paremmin teini-ikäiselle minulle.




Kirjainten virrassa -blogin Hanna kirjoitti hiljattain samantapaisista tuntemuksista Riikka Ala-Harjan Maihinnousu -romaanin arviossaan. Sainkin hänen pohdinnastaan vertaistukea Mausin lukemiseen ja sen aiheuttamiin tuntemuksiin sekä myös tämän postauksen tekemiseen. Se, että en hirveästi pitänyt tästä rankka-aiheisesta kirjasta ei varmasti tee minusta sen huonompaa lukijaa tai ihmistä. Olen silti iloinen, että luin kirjan. Spiegelmanien tarina ansaitsi tulla kerrotuksi.

Kannattaa kurkata myös Booksyn, Sallan ja Minnan arviot.


So American -haaste