Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
Wsoy, 2020
351 sivua
Luettu: 5.10.2025
Mistä: kirjastosta
Eri taustoista lähtöisin olevat eri-ikäiset suomalaiset naiset, päätyneet sodan aikana Norjaan kuka mistäkin syystä, joku töiden, joku saksalaismiehen perässä. Nyt, sodan lopussa, Norjan tie on kuljettu loppuun. Naiset viedään ensin norjalaiselle vankileirille ja sieltä, päät paljaiksi ajeltuina, kuorma-auton lavalle, kohti tuntematonta määränpäätä. Naisten yllätykseksi heidän kyytinsä, neljäs ja viimeinen suomalaisnaisia kuljettaneista kuorma-autoista pysähtyy Suomeen vievälle tielle ja kyytiläiset komennetaan pois lavalta. Alkaa pitkä marssi Suomeen, kohti vanhoja tuttuja seutuja, koteja. Matkan aikana ehtii tutustua kanssakulkijoihin sekä miettiä mennyttä ja tulevaa. Mikä kotona odottaa, minkälaisen vastaanoton palaajat saavat?
Romaanin nimiösivulla on kirjan nimen alanimenä Vaellusromaani ja se kuvaa tarinaa hyvin. Kertomuksen alussa naisia on enemmän, mutta hyvin nopeasti joukkio tiivistyy viiteen naiseen ja Irenen, Ailin, Veeran, Katrin ja Siirin vaellusta Norjasta Suomeen seurataan askel askeleelta. Matkantekoa uhkaa sääolojen, väsymyksen ja nälän lisäksi niin miinat kuin palaajiin tavalla tai toisella vihamielisesti suhtautuvat ihmiset.
Ajatus kotiinpaluusta oli muuttunut, sillä nyt he tiesivät, millainen rooli heitä siellä odottaisi. Tarpeetonta olisi selittää tehneensä töitä, turha kertoa yrittäneensä tienata vain elantoa, sillä huorina heitä silti pidettäisiin. He tiesivät muuttuneensa ongelmaksi, ihmisiksi joita ei kaivattu takaisin. Olisi helpompaa, jos he olisivat edes tajunneet kuolla. Pahinta, mitä he saattoivat tehdä, oli vaatia päästä takaisin entiseen elämäänsä, sillä sellainen ei heille olisi enää tarkoitettu.
Tarina alkaa verkkaisesti ja kerronta on jos ei nyt tunteetonta niin sanotaanko lakonista, toteavaa. Kinnunen jättää lukijalle tilaa tuntea ja tulkita, asioita ei selitetä puhki. Vasta noin sivun 200 kohdalla alkaa näkyä merkkejä siitä mitä odotin laajasti kehuja keränneeltä Kinnusen kerronnalta. Kerrontaan tulee syvyyttä ja tunnetta, mutta vain hetkittäin, ei pysyvästi. Kerronta on yllättävän pelkistettyä, mutta tyyli sopii tarinaan, pitkään vaellukseen, jossa kulkijoiden voimat hiipuvat ja usko paremmasta tulevaisuudesta tuntuu katoavan.
Välillä he valitsivat väärin ja päätyivät syrjäisen suoniityn tai poltetun talon pihaan. Silloin he kääntyivät hiljaisina ja palasivat takaisin. Kukaan ei jaksanut suuttua tai edes harmitella. Mitä sellainen olisi auttanut? Tunteet olivat valuneet heistä pois, samoin kaipuu sekä aika. Oli vain askelet.
Vaikka kerronta ei ihan yltänyt odotuksiini oli tarina mielestäni vahva ja Kinnusen luomat henkilöhahmot onnistuneita ja uskottavia, kuin lihaa ja verta. Jokainen viidestä naisesta on oma persoonansa, heillä on omat äänensä, vahvuutensa ja heikkoutensa, heistä jokainen kehittyy matkan varrella ja tekee omat, jopa yllättävät ratkaisunsa. Iäkkäämmän Ailin kohtalo on kuvattu hienosti, myös joukon johtajahahmoksi nousevan Irenen viimeiset vaiheet yllättävät. Tarinassa tapahtuu vaivihkainen ja raadolliselta tuntuva näkökulman vaihdos. Norjassa naiset pelkäävät kuolemaa, mutta matkan edetessä pelko muuttaa muotoaan ja kohdettaan, naiset alkavat pelätä elämää.
Olin ajatellut aloittaa tutustumisen Tommi Kinnusen tuotantoon hänen Neljäntienristeys -romaanistaan, mutta Ei kertonut katuvansa hyppäsi edelle lukupiirin ansiosta. Vaikka romaani ei ihan yltänyt siihen huikeuteen mitä odotin tuntuu kirjan jälkimaku vain vahvistuvan kun lukemisesta on aikaa ja lukukokemusta on ehtinyt pureksia. Aion ehdottomasti lukea lisää Kinnusta.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, päästä perille vai olla koskaan pääsemättä.
Pohjoinen lukuhaaste 2025: 13. Kirja sijoittuu arktiselle alueelle
Helmet-lukuhaaste 2025: 28. Kirjassa ollaan järvellä
