Matti Rämö:
Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki
Minerva, 2013
327 sivua
Luettu: 4.2.2025
Mistä: kirjastosta
Keväällä ryhdyn nuuhkimaan tuulta. Mikä on oikea ilmansuunta? Tien päälle pitää päästä. Italian ja Pohjois-Afrikan, Intian, Kaakkois-Aasian ja Jäämeren jälkeen minulla ei ole selkeää ajatusta, minne haluan polkemaan. Tiedän vain, että polkupyörän satulassa elämä asettuu kohdalleen. Aiempien pitkien pyöräretkien vaikutus psykofyysiseen hyvinvointiini on ollut vahva.
Tuulen nuuhkimisen ja kohdevaihtoehtojen pohdinnan lopputuloksena Matti Rämö suuntaa viidennessä polkupyörämatkakirjassaan Islantiin. Kuukauden aikana, 7.7.-9.8.2011 Rämö pyöräilee 2500 kilometriä Islannin vaihtelevassa maastossa, pääasiassa kylmässä ja tuulisessa säässä. Matkakertomusta värittävät aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Rämön valokuvat sekä Cira Almentin humoristiset ja hieman karikatyyriset piirrokset.
Rämön polkupyörämatkakirjoja voisi sanoa zen-kirjallisuudeksi, niiden lukemisessa on jotain meditatiivista. En odota jännittäviä tapahtumia, toistuvat rutiinit eivät kyllästytä. Nautin rauhallisesta matkatahdista, Rämön maantieteen ja historian värittämästä jutustelusta, jonka ansiosta tuntuu kuin pyöräilisin itse mukana. Matkassa on silti myös jännitystä, kapeiden piennarten, huonopintaisten teiden tai läheltä ohittavien autojen lisäksi lisäjännitystä tuovat tällä kertaa Islannin aktiiviset tulivuoret. Katlalla on vähän aikaa sitten tapahtunut purkaus jään alla ja purkauksen seurauksena sulamisvedet ovat vieneet sillan ja Ykköstie on poikki. Rämön on valittava toinen, vaativampi reitti.
Rämölle selviää hyvin nopeasti, että Islannin ympäriajo ei ole helppo polkaisu. Tuuli tuntuu olevan aina joko vastainen tai sivulta puuskittain puhaltava, lämpötila ei nouse kovin korkealle ja sataa paljon. Ylämäen jälkeen tulee kuitenkin alamäki, joskus hyvin pitkä ja nautinnollinen, ja aurinkokin pilkahtelee välillä. Ja maisemat, ne ovat henkeäsalpaavan upeat. Vuoret, jäätiköt, tulvivat joet, rinteiltä laaksoihin mutkittelevat tiet, jyrkkärinteiset rannat, laavakentät ja niiden pienistä raoista puskevat sinnikkäät kasvit, ne saavat maantieteilijä-Rämön useamman kerran kuin uskonnolliseen hurmioon.
En malta mennä sisälle. Otan muutaman askeleen, ne ovat kepeitä. On niin kevyt olo. Syvä rauha on tulvahtanut sisääni. Ikään kuin pikkukosken tasainen kohina olisi asettunut mieleeni, vaientanut kaiken turhan, kaiken epäoleellisen, metelin, kuonan, joka estää näkemästä ja kuulemasta. On niin hyvä olla. Ei ole kiire minnekään. Minne voisinkaan haluta, kun olen perillä. Vahvan euforian kirkkaudessa katselen ympärilleni. Maisema on niin kaunis, ja olen osa sitä. Tänne olen kaivannut. Alan itkeä onnesta... Kuinka ihanaa onkaan päästä perille!En muista mitä olin tekemässä. Olinko menossa sisälle?
Seuraavassa hetkessä Rämön mielen valtaa taas turhautuminen.
Ehdin vajaan tunnin psyykata itseäni nousun juurelle. Sitten pitkän ylämäen ensimmäisessä mutkassa vastatuuli tarttuu pyörääni raivoisana puhurina. Alkaa hidas nylkyttäminen. Aivan paljas kalliomaasto ei anna yhtään suojaa, kun viima syöksyy esiin vuonoon laskevan laakson tuulitunnelista. Puuskat ryskyttävät pyörää, ja ranteisiin vihloo, kun ilmavirran epäsäännöllinen nykiminen pakottaa äkillisiin ohjausliikkeisiin. Kiroilen ääneen pitkää litaniaa suomen kielen yleisintä voimasanaa. Mantrana hoen turhautumistani yli tunnin. Enkä saa edes nostatettua ärräpäistä raivoa, jolla pusketaan päin vaikeuksia, vaan jään tylsistyneenä hokemaan väsynyttä ahdistusta. Olen aliarvioinut levon merkityksen. Ja vain neljässä päivässä hukkaan perille pääsyn syvän rauhan armottomalla tuulen tiellä.
Matka taittuu vuoroin ihastuksen, kiukun, riemun ja epäuskon vallassa, mutta positiiviset elämykset ja hetket voittavat hetkittäiset henkiset notkahdukset ja väsymyksen. Tunteiden kirjo on kirjassa valtava ja Rämö antaa sen näkyä. Ja lukija seuraa hengessä mukana.
Hienojen maisemakuvausten ja lähes filosofisten pohdiskelujen lisäksi Rämön kirjoissa on mielenkiintoisia matkaan liittyviä faktoja. Edellisen Rämön polkupyörämatkakirjan kohdalla hämmästelin sitä kuinka paljon rusinoita hänellä kului Jäämeren polkaisullaan (12 kiloa), nytkin ihmettelen ruokaan liittyvää yksityiskohtaa, Rämö syö matkallaan ensimmäisen lämpimän aterian 23. heinäkuuta eli vähän yli kaksi viikkoa matkaan lähdön jälkeen! Hän mainitsee kirjassa, että ei ole kokenut tarvitsevansa Islannin matkallaan kuumia ruokia ja juomia. Rämön matkaruokavalio koostuukin tyypillisesti rusinoiden lisäksi säilykkeistä, juustoista, leikkeleistä, pähkinöistä ja manteleista, tällä matkalla myös kuivatusta turskasta.
Rämön matkakirjat eivät välttämättä nosta minussa polkupyörämatkailun kipinää, mutta ne ovat todella mukavaa luettavaa ja tarjoavat vaihtoehtoisen näkökulman matkustamiseen.
Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi reissaajan motoksi):
Illuusio vapaudesta on vahvimmillaan silloin, kun on etääntynyt lähtöpaikasta, mutta ei ole vielä lähelläkään määränpäätä.
Pohjoinen lukuhaaste 2025: 3. Kirjassa käydään museossa (eikä missä tahansa museossa vaan fallosmuseossa, jonka kokoelmassa on 280 näytettä 93 lajilta)
Helmet-lukuhaaste 2025: 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä
