Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika
(Iijoki #16)
(Iijoki #16)
Gummerus, 1986
638 sivua
Luettu: 9.9.2019
Mistä: lahja
Yksi selkeistä ja lämpimistä lapsuuden kirjamuistoistani on kun mummulassa käydessäni papalla oli aina jonkun pöydän kulmalla Päätalon Iijoki-sarjan osa luettavana. Se toimi kimmokkeena sarjaan tarttumiselleni ja kuin huomaamatta papan tapa (ja vielä juuri samoilla, papan vanhoilla kirjoilla!) on tarttunut minullekin. Lämpimät terveiset sinne jonnekin pilven päälle pappa!
Ville Lahtinen, tuttavallisemmin Rousto-Ville, on saanut Ikaalisista urakan rakentaa metsätyömiehille nykyaikainen metsätyökeskus ja hän on pyytänyt Kallen mukaansa kirvesmieheksi. Koska työmaa sijaitsee pitkän matkan päässä keskellä korpea täytyy miesten hankkia paikka jossa yöpyä, vastoinkäymisten jälkeen reissukortteeri löytyy Urpulan Jalon ja Maijan katon alta. Ville on puhunut Kallelle rakennusmestarin opinnoista ja tästä innostuneena Kalle alkaa rakennustöiden ohella suorittaa kirjekursseja tavoitteenaan opiskelu Tampereen teollisuuskoulussa. Palkkatyön ja opiskelun ohella tulevaisuudessa siintävät oman kodin rakennussuunnitelmat saavat Kallen tekemään raskaan päätöksen jättää lehtiin kirjoittamisen sekä siirtää haaveet kirjailijan urasta myöhempään ajankohtaan.
Kallen elämä tuntuu työn ja opiskelun puolesta todella täydeltä ja eteenpäin vievältä kun taas avioelämässä puhaltaa välillä seesteiset tuulet. Edellisen osan harjannostajaisten jälkeen puhjennut iso riita on saatu sovittua eikä edes Kallen lähtö reissutyöhön tunnu saavan Lainaa suuttumaan ja pariskuntaa torautumaan sen suurempiin riitoihin. Ehkä Ikaalisten reissutyö toimii sekä Kallelle että Lainalle tarpeellisena hengähdyshetkenä. Päätalo on tuonut kerronnassaan useamman kerran esille sota-ajan avioliitot ja sen kuinka nopeasti ja toisiinsa paremmin tutustumatta myös hän ja Laina avioituivat.
Kirjassa Kalle työskentelee niin korvessa kuin kaupungissa. Keskelle korpea sijoittuvan rakennustyömaan etenemistä oli mukava seurata, se tuntuu minulle kotoisammalta ympäristöltä, mutta olen huomaavinani että myös Päätalo saa enemmän tunnetta irti metsään sijoittuvasta kerronnastaan. Ehkä ihminen voi lähteä metsästä, mutta metsä ei ihmisestä. Kalle vierailee pitkästä aikaa myös kotiseudullaan, Taivalkoskella käynti on ehdottomasti yksi kirjan tähtihetkistä. Saattoipa hieman silmäkulmakin kostua (ensin naurusta ja sitten haikeudesta) kun Kalle, Manne-veli ja Herkko-isä pistäytyvät ensin huussissa ja kulkevat sitten pitkin kylänraittia yhdessä.
Pitänee hakea taas seuraava osa valmiiksi odottamaan sopivaa lukuhetkeä.
Ville Lahtinen, tuttavallisemmin Rousto-Ville, on saanut Ikaalisista urakan rakentaa metsätyömiehille nykyaikainen metsätyökeskus ja hän on pyytänyt Kallen mukaansa kirvesmieheksi. Koska työmaa sijaitsee pitkän matkan päässä keskellä korpea täytyy miesten hankkia paikka jossa yöpyä, vastoinkäymisten jälkeen reissukortteeri löytyy Urpulan Jalon ja Maijan katon alta. Ville on puhunut Kallelle rakennusmestarin opinnoista ja tästä innostuneena Kalle alkaa rakennustöiden ohella suorittaa kirjekursseja tavoitteenaan opiskelu Tampereen teollisuuskoulussa. Palkkatyön ja opiskelun ohella tulevaisuudessa siintävät oman kodin rakennussuunnitelmat saavat Kallen tekemään raskaan päätöksen jättää lehtiin kirjoittamisen sekä siirtää haaveet kirjailijan urasta myöhempään ajankohtaan.
Kallen elämä tuntuu työn ja opiskelun puolesta todella täydeltä ja eteenpäin vievältä kun taas avioelämässä puhaltaa välillä seesteiset tuulet. Edellisen osan harjannostajaisten jälkeen puhjennut iso riita on saatu sovittua eikä edes Kallen lähtö reissutyöhön tunnu saavan Lainaa suuttumaan ja pariskuntaa torautumaan sen suurempiin riitoihin. Ehkä Ikaalisten reissutyö toimii sekä Kallelle että Lainalle tarpeellisena hengähdyshetkenä. Päätalo on tuonut kerronnassaan useamman kerran esille sota-ajan avioliitot ja sen kuinka nopeasti ja toisiinsa paremmin tutustumatta myös hän ja Laina avioituivat.
Kirjassa Kalle työskentelee niin korvessa kuin kaupungissa. Keskelle korpea sijoittuvan rakennustyömaan etenemistä oli mukava seurata, se tuntuu minulle kotoisammalta ympäristöltä, mutta olen huomaavinani että myös Päätalo saa enemmän tunnetta irti metsään sijoittuvasta kerronnastaan. Ehkä ihminen voi lähteä metsästä, mutta metsä ei ihmisestä. Kalle vierailee pitkästä aikaa myös kotiseudullaan, Taivalkoskella käynti on ehdottomasti yksi kirjan tähtihetkistä. Saattoipa hieman silmäkulmakin kostua (ensin naurusta ja sitten haikeudesta) kun Kalle, Manne-veli ja Herkko-isä pistäytyvät ensin huussissa ja kulkevat sitten pitkin kylänraittia yhdessä.
Mutta me kaikki kolme Kallioniemen miestä kävelemme syntymäpitäjäni kirkonkylää itä-länsisuunnassa halkaisevaa ja Jokijärven suuntaan jatkuvaa maantietä Manne ja minä pyöreäposkisina ja sileäihoisina, lähes satakiloisina uroina kävelemme rinnatusten edellä. Isämme huonoiksi käyneillä jaloillaan, hartiat jo hieman kyssään pyrkivinä ja vuosikymmenien suksenladut sängen peittämillä kasvoillaan, tissuttelee perässämme. Isä ei sano – ei varmasti edes henkäise siihen suuntaan –, mutta minulle tulee tunne, että isä tuntee pientä ylpeyttä kulkiessaan perässämme raittia, jossa liikkuu juhlayleisöä.
Pitänee hakea taas seuraava osa valmiiksi odottamaan sopivaa lukuhetkeä.
Sitaattikunniamaininnan saa (Herkon tokaisu Mannelle):
– Elä sitte, rönsä, juo ihteäsi, että heilut kylän raitilla kun vasikan häntä!
Pohjoinen lukuhaaste 2019: 9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen (Kalle käy Taivalkoskella)
