lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen



Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen
(Iijoki #13)
Gummerus, 1983
704 sivua
Luettu: 26.3.2018
Mistä: lahja


Luin Iijoki-sarjan edellisen osan tammikuussa, tässä tuli siis palattua samaan yksi osa kahden kuukauden välein -lukutahtiin kuin silloin kun aloitin sarjan lukemisen Kirjavan kammarin Karoliinan Iijoki-sarjan kimppaluvussa.

Ensimmäistä rauhan joulua 1944 vietetään vielä vanhassa asunnossa, Lundgrenin papan kamarissa, mutta sen jälkeen Kalle, Laina sekä Kallen anoppi pääsevät muuttamaan väljempään asuntoon Alli ja Aukusti "Ukki" Kuusisen talon yläkertaan. Järjestyypä lopulta vielä niin, että Kalle ja Laina pääsevät asumaan ihan kahdestaan. Kalle käy edelleen hakkaamassa halkoja Messukylän kunnalle, mutta mielessä pyörivät toiveet päästä toisiin töihin, rakennukselle ja näihin töihin Kalle erinäisten vastoinkäymisten jälkeen pääseekin. Kirjalliset, kirjoittamiseen liittyvät haaveet nytkähtävät eteenpäin sillä alkuvuodesta 1945 Kalle aloittaa Tampereen Työväenopistolla suomen kielen opinnot sekä kynäilykerho Viirin ja jatkaa tarinoiden kirjoittamista lehtiin. Silti, vaikka elämä tuntuu olevan päällisin puolin kohdallaan, vaivaa Kallea kova koti-ikävä, alakulo sekä sairaalloiseksi yltyvä mustasukkaisuus ja Kallen päässä pyörii kerran toisensa jälkeen toistuen haikea kappale lasihelmistä...

     – Ja jos kerran aivoissasi soi jokin helkkarin gramofoni jatkuvasti, ei sellainen ole normaalia!
     – Minun aivoissani se soipi. Sen ei pitäisi sinnua häiritä... 
     Vai ei häiritse! Ärhentelet ja välillä lähes poraat, että minä olen muka sinulle jokin hiton lasihelmi...

En osannut kirjaa aloittaessani arvata kuinka kuvaava kirjan nimi on. Ajattelin, että nimi viittaa siihen kuinka Kalle aloittaa armeijan ja sodan jälkeisen elämänsä tyhjästä, vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, vähissä vaatteissa, uuteen työtilanteeseen totutellen, mutta tässä ponnistetaan pohjalta myös henkisesti. Kalle kuvaa henkistä pahoinvointiaan ja oireitaan yllättävän suorasanaisesti ja rehellisesti, Herkko-isänsä mielisairauteen peilaten. Kalle käy todella syvällä, niin pohjalla kuin vain on mahdollista ja sitä on sydäntä särkevää seurata. Silti välissä pilkahtelee Kallen tuttu huumori kun harmittavista, tummista ja pelottavistakin asioista voi etsiä itsekseen ärhentelyn ja huumorin kautta tietä ulos.

     Ei, ei...! Minun elämästäni ei tule piruvaa! yritin vielä kähähdellä ääneeni kohottuani seisomaan ja alkaessani sulatella ja puhdistaa jäätyneitä silmälasejani. Näkkyy olevan haaveet haaveita! En osannu ennen sottia, en perkele, ehki mieleeni päästää, että maalaispoijan eläminen oisi kaupunkipaikassa näin helevetin työtä ja tuskaa! Ja minä saatanan pyöreäpää haaveksin että eläsin vaimoni kansa tyytyväisenä kaupungissa osakehuoneissa ja laulaa lollottasin vain onnesta...!
     Puhdistettuani rillini ja pantuani ne takaisin päähäni aloin katsella vuoroin hämärtymään alkanutta avaruutta ja vuoroin ympärillä seisovaa metsää, jonka heiluvissa oksissa lumen sekaisena puhalteleva tuuli vingahteli. Ääneeni kähisin: En tiijä, perkele! Lähteäkkö yrittämään Messukylään ja kortteeriini, vai puranko sahani jännenarun! Tien narun toiseen päähän juoksusilmukan ja toiselle päälle kahtelen kyllin vahvan oksan...
     Osaksi sanani olivat jätkän huumoria, mutta paljolti myös epätoivoisen ja synkän mielialani purkausta.

Väriä ja räiskettä kerrontaan tulee myös Päätalojen Kuusiselle muuton myötä! Uusi vuokraemäntä Alli Kuusinen on puheissaan kovaääninen, rempseä ja räävitön. Perkeleitä lentelee joka väliin eikä hän myöskään kaihda puheissaan sukupuolielämään tai -elimiin liittyviä asioita. Tietyllä tapaa Alli ja Kalle muistuttavat toisiaan, onhan Kallekin tottunut etenkin tukkisavotoissa puhumaan jätkien kieltä, mutta on vain vaimonsa seurassa opetellut hieman siistimään suutaan.

Tässäkin osassa on mukana paljon kiinnostavaa ajankuvausta Suomen jälleenrakentamisesta ja nousemisesta takaisin jaloilleen sekä poliittisen ilmapiirin muutoksesta, johon myös Kalle hiljalleen herää jutellessaan uusien tuttaviensa kanssa sekä vertaillessaan parin lehden uutisointia ja ilmoittelua tulevista vaaleista. Päätalon oman kuvauksen sekä hänen siteeraamiensa sanomalehtijuttujen myötä avautuu lukijan silmien eteen myös se kuilu, joka on Suomen sodanjälkeisessä arjessa repeytynyt eri seutujen välille. Tampereella kaupunkimaisemissa riemuitaan kun on jälleen mahdollista mennä katsomaan näytelmiä ja saada tanssia kun taas pohjoisessa yritetään selvitä hengissä poltettujen talojen raunioilla, miettiä mihin päänsä illalla kallistaisi, mihin sijoittaisi ne muutamat sodasta selvinneet eläimet ja millä ne tai itsensä ruokkisi. Pitkät lehtijuttujen siteeraukset tuovat ajankuvaan omat kiinnostavat lisänsä, mutta samalla ne hieman puuduttavat. Mieluummin luen Päätalon omaa kuvausta, joka on todella tarkkaa, elävää ja tunteikasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Heppulei, ota kiinni...!

Sekä tärkeä muistutus, jonka Kallekin joutuu kovimman kautta oppimaan:

Ei ihminen kone ole...


Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan


- - -


Ps. Parin viikon takaiset terveiset (Kallea lainaten terviisit) Taivalkoskelta, pistäydyimme Jalavassa kahvilla. Siellä oli pannu kuumana ja pöydät notkuivat herkkuja vanhan kauppiaan, Ari Jalavan, 70-vuotispäivän kunniaksi.




torstai 22. maaliskuuta 2018

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito



Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Stresa, 2017
135 sivua
Luettu: 13.3.2018
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Tänä vuonna olen kulkenut lukumukavuusalueiden laitamille, olen oppinut kuuntelemaan äänikirjoja ja nyt oli aika tarttua novellien pariin, ehkä opin lukemaan niitäkin sujuvammin.

Mutkanlukutaito on kolmeen osaan jaettu novellikokoelma (I: Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, II: Asiat väistävät suunnitelmia, III: Vinoja katseita) ja kansien välistä löytyy 18 novellia. On ihmissuhteita, haaveita, valintoja, kohtaamisia, matkoja, yksinäisyyttä, muistoja ja sukupolvien ketjuja, muutamia aiheita maininitakseni. 

Luin novelleja tarkoituksella hitaasti, korkeintaan pari-kolme kerrallaan, jotta ne eivät puuroutuisi mielessäni yhdeksi massaksi eikä iskisi novelliähky. Muutama novelli meni valitettavasti ohi ilman sen suurempaa jälkimakua, mutta suurin osa pituudeltaan pienistä tarinoista piti sisällään suuria elämyksiä.

Upeaa ympäristön kuvailua sisältävä, väreillä sekä miehen ja naisen välisellä väreilyllä leikittelevä Poltettu sienna nostatti matkakuumeen Italiaan. Siellä, missä Salpausselkä vajoaa mereen sai kaipaamaan kesää ja metsäkävelyjä, lisäksi sen viimeinen lause sai huomaamaan, että mieleni oli tehnyt lukiessani tiettyjä oletuksia, todennäköisesti juuri niin kuin kirjailija oli ajatellutkin. Omenapuun oksat sijoittui mielessäni ystävien rintamamiestaloon ja tarinan naapurin Tuomo oli ihan kuin eräs vanha naapurimme, novelli samaan aikaan sekä riemastutti että raivostutti käänteillään. Punainen kukko oli tunnelmaltaan hieman uhkaava ja tietyllä tapaa polttava, kipinöivä. Selkeät ohjeet -novelli sai miettimään onko siinä kuvattu aikataulutettu, ohjattu ja tarkasti suunniteltu arki, jossa ei ole tilaa karkaileville ajatuksille tai muistoille itse asiassa pakoa elämästä? Ovatko rutiinit tärkeämmät kuin elämän sisältö, sen mielekkyys? Universumin yksinäisin mies ja Aikoja huokuivat surua ja luopumisen tuskaa ja  ne jättivät jälkeensä itkettävän olotilan. Melkoista tunteiden vuoristorataa!

Pidin novelleissa erityisesti siitä miten Puukko on käyttänyt kiinnostavia ja erikoisia, mukavasti kielen päällä pyörähtäviä, pirskahtelevia sanoja ja mielikuvia, jotka vielä sopivat hienosti kuhunkin novelliin ja sen aiheeseen tai tunnelmaan. Esimerkiksi sateisen kesän jälkeen voi hiirien lisäksi myös ihmisiin yllättäen tarttua sikiämiskosteus. Tai saaristossa, meren ääressä ollessa mietitään miten minä tästä haaksirikostani selviän ja huuhdon mieltä kirjavilla ajatuksilla sekä kyynelissä uivat kilpaa naurava liehittely ja narratuksi tulleen häpeä. Sanavalinnoissa on hetkittäin vahvoja latauksia ja useampia merkityksiä, kuten tässä haarukkaa (vai sittenkin ihmistä?) kuvaavassa lauseessa: Jokainen piikki vähän erimittainen – vuosien vuolema. Asiat voi myös välillä ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta samalla riemastuttavan ilkikurisesti kuten Kosto-novellissa, jos kosto pitäisi tiivistää pariin lauseeseen sen voisi tehdä näin: Ja on meillä juotavaakin. Otin Tuuren oluet. Puukon novellit ovat mukavan monipuolisia niin aiheiltaan kuin tyyleiltään, novellia aloittaessa ei voi yhtään tietää mihin kurvista käännytään ja mihin lopulta päädytään.

     Mutta missä hitossa hampaat on? Pakko olla autossa, pakko. Ei löydy lattialta eikä sivulokerosta. Ei löydy miehelle etuhampaita. Tana. Ja pitikö ne ylipäätään ottaa suusta pois?

Kirjan tyylikäs ulkoasu ansaitsee omat kehunsa. Amelia Nyman on tehnyt hyvää työtä kuvituksen ja graafisen suunnittelun osalta. Kannen kuvassa yhdistyy hienosti vastakohdat, taivaan pastellisävyinen pehmeys ja oksiston terävärajainen, vahvasti väritetty kovuus. Myös novellien otsikointi ja numerointi on tehty tyylikkäästi, hivenen koristeellisesti, ei niin että se veisi huomion tarinalta, mutta sen verran, että sitä pysähtyy katsomaan tarkemmin.


Sitaattikunniamaininnnan saa:

Aamut ovat päivän nuppuja eikä niiden avautumista saa häiritä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 25. Novellikokoelma

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja



Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Liken äänikirja, 2006 (2004)
12 levyä, kesto n. 14 h
Lukija: Maija-Liisa Márton
Kuunneltu: 8.3.2018
Mistä: kirjastosta


Vanhan rouvan lokikirja on kiinnostanut pitkään ja kun se tuli vastaan äänikirjana päätin, että nyt on aika lähteä Kyllikki Villan kanssa kirjamatkalle.

73-vuotias Kyllikki Villa lähtee matkaan puolalaisella rahtilaivalla kohti Etelä-Amerikkaa, seuranaan vain nauhuri päiväkirjan pitämistä varten, käännöstyöt, lukemista ja rutkasti seikkailumieltä. Matka alkaa Suomen talven keskeltä tammikuun puolivälistä v. 1997 ja päättyy kevään ja kesän taitteeseen toukokuussa v. 1997. Neljään kuukauteen mahtuu monta meripäivää, satamaa ja seikkailua maissa, mutta myös useampia vuodenaikoja matkan edetessä pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiselle ja taas takaisin.

Aava meri, mainingit, pysähtymiset satamissa, rahdin purkamiset ja lastaamiset, odottamiset, kello viiden kriisit, unelmat, pelot, kansikävelyt... Arki laivassa on puuduttavaa, mutta samalla tyydyttävää ja vähän kuin terapeuttista kun itseään ja ajatuksiaan ei pääse karkuun. Villa kohtaa matkallaan sekä henkisiä että fyysisiä kolhuja ja pohtii identiteettiä, kieltä, rohkeutta ja vanhenemista. Laiva asettaa fyysiset rajat olemiselle ja kulkemiselle ja samalla merimatkan aiheuttama eristyneisyys saa Villan miettimään omia rajojaan. Onko hänestä enää matkustamaan yksin rahtilaivoissa tai ylipäätään matkustamaan yksin, onko tämä hänen viimeinen rahtilaivamatkansa vai onko hänellä vielä edessään uusia matkoja, kokemuksia ja kohtaamisia?

Kävelin sittenkin omalla kannella runsaat parikymmentä minuuttia. Siinä kävellessäni oikein ajattelin, että tässä minä kävelen, eteläisellä pallonpuoliskolla, lähellä Brasilian rannikkoa. Auringonlaskun häivä näkyy pilvien välistä lännessä.
     Minulla on iso mustelma reidessä, tai oikeastaan pahka, kun se aina sattuu samaan kohtaan sängyn nurkassa. Kasvoistani alkavat mustelmat häipyä, mutta varpaassa on mustelma. Minulla on kaikki nämä ääriviivat enkä ole suhteessa keneenkään muuhun täällä, olen aivan erillisenä, minä olen vain minä. Ja minun pitäisi tulla minun kanssani toimeen. 

Alussa tuntui, että en millään pääse sisälle Villan päiväkirjamerkintöihin. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi kuuntelua ja melko pian olin täysin koukussa. Vaikka Villan matka on melko tasaista, verkkaista, samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen eikä kirjassa varsinaisesti tapahdu hirveän paljon on Villan merkintöjä mahtavaa seurata. Villasta tulee mieleen toinen yksinäinen seikkailija, Nuuskamuikkunen. Heitä molempia yhdistää polte päästä liikkeelle, matkustaa yksin, nauttia, havannoida ja pohtia syvällisesti elämää.

Oli hauska huomata kuinka kirjaa kuunnellessani koin itsekin omilta matkoilta tuttuja tunteita, lähdön jännitystä, epävarmuutta valinnoista, uusien kokemusten ja elämysten riemua ja myös sitä haikeutta ja ärsytystä, joka valtaa mielen kun matka on kääntymässä kohti loppuaan. Muuten niin hyvää kuuntelukokemusta häiritsi muutama Villan ohimennen heittämä terävä kommentti. Villa mainitsee hieman arvostellen ja vähätellen turistimatkat, myös jossain muussa yhteydessä tuntui kuin Villan ratkaisut tai ajatukset olisivat ainoita oikeita. En voinut välttyä ajatukselta, että ehkä näissä jyrkähköissä lausahduksissa puhui Villan ikä, historia, hänen oma arvomaailmansa. Täytyy muistaa, että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi kaikille muille. Vaikka löhöily meren rannalla auringossa ei sovi Villalle voi joku muu saada siitä samaa nautintoa kuin Villa rahtilaivamatkoistaan.

Nautin suunnattomasti Villan tarkasta havainnoinnista, itsensä analysoinnista ja rohkeudesta elää niin kuin itse haluaa. Välillä Villa innostuu ja vallan riehaantuu kuten tehdessään päätöksen matkustaa Juan Fernandézin tai toisin sanottuna Robinson Crusoen saarelle. Ajallisesti saarivierailu on harmittavan lyhyt ja kallis, mutta se on lopulta kaiken rahan ja vaivan arvoinen. Matkailu avartaa. Sain myös Villalta muistutuksen oivallisesta flunssalääkkeestä Echinaforcesta, se tuli tarpeeseen, se teki hyvää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mukavien ihmisten ja enkelien keruuta tämä matka on, vaikka kolhittuna tulenkin täältä.


Helmet-lukuhaaste 2018: 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Upea, vahva, itsenäinen ja rohkea nainen, oivallinen esikuva vanhuuden päiville.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina