sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Muriel Barbery: Haltiaelämää



Muriel Barbery: Haltiaelämää
Gummerus, 2016
273 sivua
Suomentanut: Lotta Toivanen
(La vie des elfes, 2015)
Luettu: 21.2.2017
Mistä: kirjastosta


Barberyn Siilin eleganssi oli haastava, mutta hieno kirja ja ilahduin kun huomasin, että häneltä julkaistaan uusi romaani. Haltiaelämää vaikutti todella kiinnostavalta ja salaperäiseltä.

Kaksi pientä orpotyttöä, toinen löydetty lumipyrystä ranskalaisen maatalon pihalta ja toinen kylmästä viimasta italialaiskylän kirkon portailta, elävät tahoillaan rakastavissa perheissä autuaan tietämättöminä toisistaan ja heitä odottavasta kohtalosta. Ranskan tyttö Maria puhuu eläimille ja kasveille, Italian tyttö Clara näkee tarinat ja tapahtumat kuvina ja herättää taianomaisella pianonsoitollaan tarinat eloon. Tyttöjen kasvaessa heidän voimansa ja taitonsa kehittyvät ja heidän tähän asti suojatut elämänsä kietoutuvat toisiaan kohti. Maailma on vaarassa, mutta onko tytöistä pelastamaan sitä?

"Me lopetamme suojaamisen. Tytöt voivat nyt luottaa vain itseensä. Pian saamme tietää."

Haltiaelämää on merkillinen kirja. Odotin tarinaan sen nimen perusteella haltioita ja metsän väkeä ja toki niitä kirjassa vilahtelee, mutta ei ihan siinä mittakaavassa kuin kuvittelin. Meidän maailmamme rinnalla on Usvamaailma, mutta se jää asukkaineen minulle etäiseksi. 

Tarina on samaan aikaan hauras ja raskas. Suomennos on taidokas, mutta välillä lauseet rönsyävät niin, että kun pääsee lauseen loppuun on unohtanut mistä se alkoi. Ehkä tämän taustalla on ranskalaisuus tai vain Barberyn tyyli, ainakin muistelen huomioineeni saman myös Siilin eleganssissa. Tapahtumat jäävät paikoin paksun usvan sisään, tarinaan ei pääse täysin kiinni, se ei vain avaudu tarpeeksi. Unelmat, sävelet, kuvat, lumi ja eri henkilöt/hahmot sekoittavat tarinan punaisen langan piiloon, samankaltaiset nimet menevät sekaisin enkä välissä ole varma kuka kukin kyläläinen on.

Lukeminen etenee hitaasti ja mietin useampaan otteeseen kirjan keskeyttämistä, mutta joku kirjassa kuitenkin koukuttaa. Paikoitellen usvan takaa paljastuu kiehtova tarina, Marian ja Claran kotiseuduilla viihtyy, tytöt sekä muutamat heidän perheenjäsenistään ovat kiinnostavia persoonallisuuksia ja myös yliluonnolliset elementit ihastuttavat. Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys. Mistä tässä kaikessa, sota mukaan lukien, lopulta on kyse? Ketä ovat Marian ja Claran vanhemmat? Mitä tässä tapahtui? "Minä en ymmärrä mistään mitään", sanoi Alessandro. "Mutta olen otettu." Hyvin sanottu, Alessandro.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 "Muistele kuulemiasi tarinoita", maestro sanoi ja nousi. "Niissä on maailman tieto tämän ja kaikkien muiden maailmojen.


Ja vielä lopuksi:

Suurinta tuhoa on aina aiheuttanut jakautuminen, muurien rakentelu.

Niinpä...

torstai 16. helmikuuta 2017

Stephen King: Herääminen

 


Stephen King: Herääminen
Tammi, 2015
368 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Revival, 2014)
Luettu: 12.2.2017
Mistä: oma ostos


King kuuluu ehdottomasti alkuvuoden(kin) lukemistooni eikä tämä vuosi tuonut poikkeusta (Kingiä tulee luettua muulloinkin, mutta jotenkin se vain kuuluu uuden lukuvuoden alkuun). Sitä paitsi Andrew Michael Hurleyn Hylätyn rannan takakakannessa oli Kingin suositus kyseiselle kirjalle, jos tämä ei ole suoranainen vihjaus tarttua seuraavaksi Kingin kirjaan niin mikä sitten?

On olemassa voimia.

Eräänä lokakuisena päivänä kuusivuotias Jamie Morton leikkii tinasotamiehillä kotitiensä laidalla kun hänen päälleen lankeaa varjo, joka tulee seuraamaan häntä koko hänen loppuelämänsä. Tuo varjo on Charles Jacobs, seurakunnan uusi pastori, jonka kanssa Jamie ystävystyy ja josta tulee pienen pojan idoli, kiitos ihmeiden, joita pastori hänelle näyttää. Muutaman vuoden kuluttua toinen lokakuinen päivä erottaa Jamien ja Jacobsin toisistaan, mutta ei lopullisesti. Kun he tapaavat uudelleen on Jamie kuilun reunalla tasapainotteleva narkomaani ja pastori on silmänkääntötemppuja Dan Jacobsin nimellä esittelevä uskonsa jättänyt helppoheikki ja vielä myöhemmin parantaja.

Kun mietin Charles Jacobsia – minun viidettä pyörääni, minun muutostekijääni, minun perivihollistani – en kestä ajatella, että hänen ilmaantumisellaan elämääni olisi mitään tekemistä sallimuksen kanssa. Se nimittäin merkitsisi, että kaikki nämä ikävät asiat, kaikki nämä hirveät asiat, oli tarkoitettu tapahtuviksi. Jos niin on, ei ole olemassa valoa, ja meidän uskomme on joutava illuusio. Jos niin on, elämme pimeässä kuin nisäkkäät koloissaan tai muurahaiset kekonsa uumenissa.
     Emmekä ole siellä yksin. 

Jacobsin kiinnostus sähköön ei ole vuosien saatossa kadonnut vaan se on kasvanut ja kehittynyt, muodostunut lähes pakkomielteeksi ja uudeksi uskonnoksi, kuten Jamie saa pian todeta. Jamie saa myös kokea omakohtaisesti, että jos joku näyttää liian hyvältä ollakseen totta se yleensä on sitä. Jacobs tekee edelleen ihmeitä, mutta jotkut ihmeet olisi hyvä jättää näkemättä ja kokematta...

Paranemisella on hintansa.

Kirjapolku edellisen lukemani Hurleyn kirjan ja Kingin kirjan välillä oli vielä leveämpi kuin kuvittelin, sillä tarinoissa on paljon yhtäläisyyksiä. On vanha pappi, joka on kuollut ja seurakuntaan astuu uusi nuori pappi edellisen tilalle, parannetaan mykkää tai puhekykynsä menettänyttä poikaa, on uskonto ja sen vahvuuden koettelu, riippuvuuksia ja suuressa osassa myös parantaminen sekä pakkomielteet. Sattumaa? Ehkä, mutta voisi tässä asetelmassa nähdä halutessaan kirjassakin nähtävää sattuman ja sallimuksen kädenvääntöä.

Aluksi nämä kahden kirjan yhtäläisyydet (ai niin, molemmat romaanit ovat myös luokiteltavissa samaan kauhugenreen) tekivät lukemisesta hankalaa, tuntui kuin olisin lukenut sarjaa. Onneksi King saatteli minut taas turvalliselle tielle, peremmälle tarinan syövereihin ja edellinen lukukokemus jäi jonnekin taustalle.

Jamien ja Jacobsin kohtaloiden kietoutumista yhteen oli nautinto seurata, samoin sitä miten lapsuuden idolin yltä karisee kultapöly kun aika kuluu ja ihmiset muuttuvat. Tunnelma yltyy välillä vallan sähköiseksi (hah!) ja King heittää yhtäkkiä arkiseen kuvaukseen kamalia, arjen kanssa sekoittuvia hyytäviä painajaisia, kurkistuksia pahuuden puolelle. Kun nämä pimeät pelon hetket yhdistyvät huvipuistotunnelmaan on tunnelma mukavan ristiriitainen, ilo ja kauhu tasapainottelevat. Lopussa odottaa vielä isompi paha, joka ei kuitenkaan yllä Kingin parhaimpiin loppuhuipennuksiin. Vaikka tarina ei ole parasta Kingiä on se parempi kuin moni muu keskivertohyvä kirja.

Kingillä on taito saada lukija näkemään vanhat, tutut ja turvalliset asiat uudessa valossa. Ehkä nyt kierrän tivolien ja messujen erikoisemmat näytteilleasettajat kaukaa, ainakin jos heillä on jotain tekemistä sähkön, valokuvauksen tai ihmeparannuksien kanssa. Kirjassa muuten tarjotaan opastusta seuraavalle kirjapolulle, Jacobs mainitsee Jamielle työskennelleensä Joyland -nimisessä huvipuistossa ja seuraavaksi King-lukuvuorossa olisi juurikin Tervetuloa Joylandiin. Ehkä tapaan siellä tuttuja...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli siluetti, joka peitti iltapäiväauringon kullankeltaisen valon – elävä auringonpimennys.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta



Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
WSOY, 2016
427 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(The Loney, 2014)
Luettu: 1.2.2017
Mistä: kirjastosta


Hylätty ranta kiinnitti huomioni kiinnostavalla kannellaan ja salaperäisyyttä huokuvalla kuvauksellaan. Kieltämättä myös ikisuosikkini Stephen Kingin kehut takakannessa lupailivat hyvää lukukokemusta.

Loneyn karu ja tuulinen lahti on kaikkea muuta kuin unelmien lomakohde, mutta sinne isä Wilfred ja hänen pieni, mutta uskollinen osa seurakuntaansa on matkustanut aina pääsiäisenä. Hengellisen matkan tarkoituksena on hiljentyminen ja rukoilu, mutta Smithin perheellä on matkalle vielä henkilökohtaisempi päämäärä, parantaa heidän vanhempi poikansa Hanny mykkyydestä. Isä Wilfredin kuoleman jälkeen Loneyn retki on ollut tauolla, mutta kun isä Bernard saapuu seurakuntaan päätetään retki ottaa uudelleen ohjelmaan. Seurue matkustaa jälleen rannikolle kylmänkosteaan Mooringsin taloon ja valmistautuu pääsiäisen viettoon. Tonto ja hänen isoveljensä Hanny viettävät vapaa-aikaansa kuljeskelemalla rannan tuntumassa sotaleikkejä leikkien, kunnes ylittävät vanhat rajansa ja menevät hiekan yli Coldbarrown saarelle....

     Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Kirjassa on paljon kiinnostavia elementtejä, joista odottaa heti tarinan alusta alkaen paljon. On luotaantyöntävä ranta, jonka yhdellä laidalla seisoo vanha eläintentäyttäjän talo, joka toimii seurueen majapaikkana ja toisella laidalla vuoroveden vahtima karu saari ja talo, jossa tarinoiden mukaan kummittelee noitana pidetty Alice Percy. On seurue, johon kuuluu toinen toistaan erikoisempia persoonia, joiden välillä on ristiriitoja ja salaisuuksia. On perinteitä, lähes rituaalin omaisia tapoja, joita varsinkin Smithin perheen äiti haluaa noudattaa viimeiseen asti. On uhkaavalta vaikuttavia miehiä ja outoja ääniä metsässä. On salaperäinen tyttö auton takapenkillä ja on tapahtuma, jonka Tonto, tarinan kertoja, haluaisi jäävän salaisuudeksi.

Valitettavasti tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa lähde lentoon. Hetkittäin tarina tuo miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanin, mutta mysteeri antaa odottaa itseään. Mooringsiin majoittuneen seurueen keskinäisiä suhteita on kiinnostava seurata ja odottaa milloin tilanne räjähtää käsiin ja kuka saa ensimmäisenä tarpeekseen. Veljesten Tonton ja Hannyn suhde on hieno ja surullinen, mutta se ei oikein riitä saamaan minua ihastumaan kirjaan. Äiti-Smith on pakkomielteisessä ja kiihkomielisessä uskossaan lähes pelottava hahmo ja hänen käytöksensä tuo tarinaan oman painostavan vivahteensa.

Kirjassa siis on aineksia ja yritystä vaikka kuinka paljon, mutta jotain jää puuttumaan. Silti Hylätty ranta koukuttaa, on pakko lukea mitä vielä on luvassa, miten eri juonenpätkät liittyvät yhteen. Tarinassa vihjataan jatkuvasti johonkin kamalaan, mutta kamaluus on lopulta kovin sekavan tapahtumaketjun lopputulos. Mitä tässä oikein tapahtui?

Pidin Loneyn tunnelmasta ja ajoittain kieli oli upeaa, mutta lopulta jäin haahuilemaan rannalle sumun keskelle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pimeä tuli alas kukkulan rinnettä hiljaa kuin valtavan petolinnun varjo, ohi Mooringsin, suon poikki, rannan yli ja ulos merelle, kunnes jäljelle jäi vain samea oranssi kajastus taivaanrannassa Englannin viimeisen valon haipuessa pois.