perjantai 4. joulukuuta 2015

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen



Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Gummerus, 2015
272 sivua
Luettu: 2.12.2015
Mistä: kirjastosta


Jopa on komea kansi ja tarinakin vaikuttaa kiinnostavalta, tarjolla taitaa olla jonkinasteista jännitystä, ajattelin kun näin Jäntin kirjan ja luin alun sen kuvauksesta. Aloitin kirjan, mutta jotain tuli väliin ja mies ehti toimia esilukijana ennen kuin pääsin takaisin kirjan pariin. Kahden henkilön lukijaraatimme oli kirjasta harvinaisen yksimielinen.

On vuosi 2019, Roni kutsutaan päiväkotiin tyttärensä Siljan vuoksi. Kyseessä ei ole käsikähmä päiväkotikaverin kanssa tai nenään työnnetty Hama-helmi vaan Siljan leijuttama nukke. Sitä seuraavalla kerralla vuorossa on Siljan soiva pianopiirustus. Siljalla tuntuu olevan erikoinen lahja ja sitä ei parane paljastaa sivullisille. Sitten palataan ajassa taaksepäin, ensin vuoteen 2001 jolloin Ronin äidin Sannan miesystävä Jaco da Silva katoaa. Seuraavaksi seurataan Ronin isää Petriä vuodessa 1985, kun Petri palaa Puutikkaaseen maksamaan velkaansa yhdessä Sannan kanssa. Sukupolvien ketju jatkuu vuonna 1970 kun Petrin isä Johannes saa puheenvuoron. Kierros päättyy Petrin äitiin Matildaan ja vuoteen 1957. Välissä tavataan toisia sukuja ja sukulaisia.

     Ennen kuin mitä. En ollut varma. Olin pattitilanteessa. Odotin tapahtuvaksi jotain mistä en tiennyt, pelkäsin jotain mistä en ollut varma, mikään ei edennyt. Aika kului, mutta mitä kohti.

Niinpä. Edellinen sitaatti voisi kuvata lukutuntojani. Kirjan alku, lähitulevaisuuteen sijoittuva Siljan outoja kykyjä ja niiden seurauksia kuvaava osuus lupaili vielä hyvää, mutta sitten lähti lapasesta. Jäntti marssittaa estradille henkilön toisensa jälkeen ja ajat, suvut sekä henkilöt alkavat sekoittua, mennä limittäin ja ristiin niin pahasti, että en perässä pysy. Juuri kun olen saanut sulateltua Ronin raivostuttavan vainoharhaisuuden tarina päättyy kuin seinään ja historian pyörä pyörähtää ensimmäisen kerran taaksepäin. Nämä suvut rypevät murheessa (jopa murhissa) ja vastoinkäymisissä niin paljon, että uskottavuus on jo koetuksella.

Unta, muistoa ja kuvitelmaa on paljon. Henkilö saattaa yhtäkkiä tempautua muihin maailmoihin enkä ole varma mikä on totta ja mikä tarua. Mitä tässä nyt tapahtui, mikä lopulta liittyi mihin, miten Siljalle ja Ronille kävi? Entä Jacolle? Ja mikä se hallava hevonen oli, mystiikkaa, tarua? Nyt ei teemat ihan aukene. Matildan osuus yrittää hieman selventää tarinaa, mutta silti jään haahuilemaan ymmärryksen laitamaille. Hevonen laukkasi nyt ohitseni ja lujaa, en ehtinyt kyytiin. Aineksia ja yritystä, persoonallisuutta ja siellä täällä hienoja ajatuksia tässä oli, mutta ei vain ollut minun kirjani.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Huoneessa suhisivat vielä unen viimeiset rippeet, verhojen välistä näkyi kuu.


Kirja on jättänyt monen muunkin ristiriitaisiin tunnelmiin. Satun luetut tarjoaa positiivisemman arvion, Niin monta lukematonta... ei juuri kehuttavaa löydä, Sivu sivulta kirjablogin arvio sijoittuu näiden välimaastoon.


6 kommenttia:

  1. Aika samoilla linjoilla minäkin olen, paljon kaikkea mutta mitään ei jatketa loppuun. Tyylin puolesta voisin lisää lukea, mutta siinä tapauksessa pitäisi olla ehjä tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jassu, kirja tuntui paikoitellen ennemmin novellikokoelmalta kuin romaanilta, niin avoimeksi tarinat jäivät. Ärsytti kun en tajunnut jutun juonta, siis sitä punaista lankaa, joka pitää koko paketin kasassa.

      Poista
  2. Ajatuksesi tästä kuulostaa hyvin samoilta, kuin mun siskolla oli. Se soitti mulle lähes tuohtuneena, että mitä tää nyt oikein oli?! :D Oli helppo päättää jättää tämä oman lukulistan ulkopuolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, ensimmäinen reaktio kirjan luettuani oli "niin että mitä?". Ei avautunut, ei sitten ollenkaan! Eli sympatiseeraan täysin siskoasi :D

      Poista
  3. Haha, anteeksi vain mutta ei ollut oikein minunkaan kirjani :D Tätä lukiessa tuli olo, erityisesti loppuratkaisusta että mitä hittoa?! Mikä pointti koko tarinassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, mitä hittoa -olo oli minullakin läsnä pitkin kirjaa :D Idea hukkui jonnekin matkan varrelle. Heti alkuunsa. Onneksi tälläkin kirjalla on tykkääjänsä, se en vain tällä kertaa ole minä.

      Poista