maanantai 29. kesäkuuta 2015

Neil Gaiman: Hautausmaan poika



Neil Gaiman: Hautausmaan poika
Kuvittanut Dave McKean
Otava, 2009
303 sivua
Suomentanut: Inka Parpola
(The Graveyard Book, 2008)
Luettu: 28.6.2015
Mistä: kirjastosta


Vierailen usein kirjastossa lasten- ja nuorten osastolla villasukkalasten kanssa, mutta sieltä tarttuu harvemmin mukaani muuta luettavaa kuin Viisikoita. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen sillä esille oli nostettu sen verran kiinnostavannäköinen kirja sekä nimeltään että ulkoasultaan. Neil Gaimanin nimi on tuttu, mutta en muista lukeneeni häneltä mitään ennen Hautausmaan poikaa. Pidän nimen mielessä jatkossakin!

Eräänä iltana noin 1,5-vuotias poika herää rysähdykseen ja lähtee sängystään, laskeutuu alas portaita, poistuu avonaisesta ulko-ovesta ja suuntaa läheiselle hautausmaalle. Onneksi, sillä se pelastaa hänen henkensä. Poika on juuri jäänyt orvoksi, mutta rouva ja herra Owens adoptoivat hänet ja antavat hänelle uuden nimen. Pojasta tulee Ei-kukaan Owens, Eikku, ja hän saa samalla kunniakuolleen arvonimen. Eikku kasvaa hautausmaalla ja saa opetusta sen kuolleilta asukkailta ja holhoojaltaan Silasilta. Kaikesta kuolleiden järjestämästä suojelusta huolimatta vaaroja on vaikea välttää hautausmaalla ja varsinkaan sen ulkopuolella, jossa Eikkua etsii eräs tummanpuhuva mies.

     Ukkonen jyrähti, lujaa ja äkillisenä kuin kiväärinlaukaus, ja raju sade lankesi maahan. Jack oli järjestelmällinen, ja hän alkoi suunnitella seuraavaa siirtoaan - hänen täytyisi käydä kyselemässä kaupungin asukkailta, värvätä ihmisiä toimimaan hänen silminään ja korvinaan kaupungissa.
     Hänen ei olisi pakko kertoa konvokaation jäsenille, että hän oli epäonnistunut.
     Niin tai näin, hän vakuutti itselleen pujahtaessaan kaupan markiisin alle aamusateen langetessa kyynelten lailla, hän ei ollut epäonnistunut. Ei vielä. Ei vielä vuosiin. Aikaa oli runsaasti. Aikaa saattaa päätökseen tämä tehtävä. Aikaa leikata viimeinen langanpätkä.

Täpärästi hengissä selvinnyt pikkupoika, hautausmaa ja kummituksia, Gaimanin tarina imaisee mukaansa heti ensisivuilta ja sinne tänne ripoteltu McKeanin mustavalkoinen kuvitus lisää tarinan synkkyyttä. Tarinasta löytyy kuitenkin myös mustaa huumoria kun Gaiman mm. leikittelee kuolleiden hautakivikirjoituksilla ja kummitusten tilannekomiikalla. Elämä (sana kieltämättä on ristiriidassa kun kyseessä ovat kuitenkin kuolleet henkilöt!) hautausmaalla on kiehtovaa ja Eikun vaiheet kiinnostavaa luettavaa. Hautausmaa on suuri ja sinne mahtuu monenlaista asukasta ja vierailijaa, osaan heistä tutustuu paremmin ja osaan huonommin, kaikilla kuitenkin tuntuu olevan tarkkaan harkittu osansa tarinassa. Hautausmaan asukkaat ovat eläneet ja kuolleet eri aikoina ja heidän aikakautensa tavat tulevat mukavasti esiin tarinassa.

Tarinan päähenkilö Eikku kasvaa kirjassa pienestä taaperosta teini-ikäiseksi. Hän tuntuu olevan läpi kirjan hieman ikäistään vanhempi, mutta juonen kulku ei tästä kärsi. Odotin yksinkertaisempaa juonta ja olin positiivisesti yllättynyt kun tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä. Tasaisten hetkien jälkeen juoni lähti uusille kierroksille ja meno yltyi välissä melko hurjaksi, jopa pelottavaksi. Kirjassa oli muutamia genrelle tyypillisiä ratkaisuja, mutta tarina oli kerrottu hyvin. Kielelliset koukerot kuten erilaisten taivaankappaleiden kuvaus oli nautinnollista ja vaikuttavaa luettavaa. Kas näin:

      Kuollut aurinko laski ja taivaalle nousi kaksi kuuta. Toinen oli valtava, rokonarpinen ja valkoinen ja tuntui peittävän puolet horisontista, vaikka kutistuikin noustessaan. Toinen taas oli pienempi, sinivihreä kuin homesuonet juustossa.

Ja näin:

     Valtava kuu nousi, ja pienempi homeenvärinen, ja niiden joukkoon liittyi vielä rubiininpunainen kuu, ja harmaa susi juosta hölkytti tasaista tahtia niiden alla halki luuerämaan.

Ei voi väittää, että lasten- ja nuorten kirjallisuus olisi suorasukaista ja tylsää, edes aikuislukijalle. Minua ärsytti suuresti kun jouduin keskeyttämään lukemisen, olisin halunnut ahmaista tämän yhdeltä istumalta! Synkkään ympäristöön istutettu upea tarina sopii hyvin nuorelle lukijalle ponnahduslaudaksi kohti vielä jännittävämpiä tarinoita ja aikuisten kirjoja, ei siis välttämättä ihan pienimmille lapsilukijoille. Hautausmaan poika on täynnä tunnelmaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli maan alla, hyvässä paikassa, pää omalla tyynyllä, ja lempeä, nääntynyt pimeys otti hänet valtaansa.

Hautausmaan poika on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Booking it some more, Kirjavinkit Viljakkalasta, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Notko, se lukeva peikko.


Kirjankansibingossa rasti ruutuun Sininen.


keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha



Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha
(Iijoki #8)
Gummerus, 1978
729 sivua
Luettu: 22.6.2015
Mistä: lahja


Karoliinan IIjoki-kimppaluku jatkui myös tälle vuodelle, mutta osa per kuukausi oli minulle turhan tiivis tahti, joten jatkoin lukemista omaan tahtiini. Lukunopeuteni hidastui heti kun jättäydyin lukemaan sarjaa itsekseni, mutta se ei haittaa. Olin lainannut Miinoitetun rauhan kirjastosta, mutta vaihdoin kirjan lennosta tähän saamaani omaan, papan vanhaan kirjaan. Papan kirjoissa ei ole enää kansipaperit tallessa, mutta tunnearvo paikkaa kyseisen puutteen.

Suomessa eletään välirauhan aikaa ja Kallen komppania on majoittuneena Savukoskelle. Kalle on ansainnut itselleen kirjepioneerin lisänimen ahkeralla kirjeenvaihdolla tyttöjen kanssa, seurustelu paperilla on hänelle paljon helpompaa kuin kasvotusten. Poteroiden ja juoksuhautojen kaivaminen sekä miinoitustyöt ovat arkipäivää ja jatkuvan sotavalmiudessa olon myötä rauha ei tunnu kovin vakaalta. Onneksi väliaikaiset lomakiellot raukeavat ja korpraaliksi ylennetty Kalle pääsee vuorollaan lomalle Kallioniemeen. Loma ei ole pelkästään iloinen tapahtuma, Kallelle selviää, että hänen kirjojaan on lainattu kylälle majoittuneille sotilaille ja niiden kunto on sen mukainen. Matkaan mahtuu myös nuorta lempeä, sairastuminen ja onneton lomaltapaluumatka. Keittiömestari Päätalo joutuu kirjan aikana pakkaamaan Tulivuoreksi nimetyn kenttäkeittiön useampaan kertaan kun komppania siirretään Savukoskelta Ouluun ja lopulta Iihin asti.

Jouduin ihmettelemään, kun kolonnamme alkoi lähestyä Iin Haminan seutuja, sillä asutusta oli enemmän kuin olin puheitten perusteella kuvitellut. Itse Iin Hamina, jonka rakennukset seisoivat Iijoen etelärannalla, oli kuin pieni kaupunki. Punaisiksi maalattuja rakennuksia oli lähes toinen toisessaan kiinni oudon mutkaisen ja kapean pääkulkuväylän varrella. Kaikki rakennukset eivät olleet asuintaloja. Oli myös ulkorakennuksia ja hökkeleitä jos jonkinlaisia. Lisäksi Iijoen törmässä seisoi huomattavan paljon aittarakennuksia.
     Iijoki, kotijokeni, valui leveänä ja tällä kertaa synkän mustana lumen valkaisemien törmien välissä. Vesi joka oli virrannut Jokijärven läpi, osa Kallioniemen rantaa huuhdellen, kulki siinä viimeisiä kilometrejään ennen kuin hajoaisi Pohjanlahteen... Enpä ollut osannut kuvitella, että suorittaisin osan asepalvelustani saman joen suulla jonka törmällä olen syntynyt ja kasvanut!

Kieltämättä pioneerikomppanian arkinen elämä Savukoskella ei ollut niin kiinnostavaa luettavaa kuin Kallen aiemmat vaiheet kotimaisemissaan Jokijärvellä. Toki mukaan mahtuu monenlaista sattumusta ja tapahtumaa, mutta Miinoitettu rauha on hitaampi ja tasapaksumpi kuin aiemmat osat. Pientä piristystä tuo Kallen ja hänen uuden isänsä Hiltu-Jakin tapaaminen ja Kallen loman tapahtumat, vaikkakin Kallen lomalta paluu on surullista luettavaa kun viina vie miestä yhtä vahvasti kuin korttipelit konsanaan. Samoin Kallen telttakavereiden tekemä kirjekepponen tuntui erityisen kurjalta ja julmalta, pystyin asettumaan Kallen saappaisiin ja tuntemaan noloutta ja vihaa kepposta toteuttaneita "kavereita" kohtaan. Kallen mielenlujuutta koetellaan muutenkin useaan otteeseen, milloin on kyseessä taiteilu tyttöjen välillä tai rautaisannoksiin liittyvän ongelman selvittäminen. Kyseiset rautaisannokset nousevatkin tarinassa isoon osaan, mutta yllättäen asian lopullinen käsittely ohitetaan.

Pidän edelleen Päätalon yksityiskohtaisesta tavasta kuvata asioita ja tapahtumia. Lukukokemusta ei kannata pilata kiireellä vaan kuvailusta pitää ehtiä nauttia. Ihmettelen ja ihailen sitä kuinka tarkasti Päätalo on jaksanut kuvata ja ennen kaikkea muistanut tapahtumat ja miten hän saa lukijan pysymään mukana tuossa runsaudessa sivusta ja kappaleesta toiseen. Välillä kuvailu on todella lämmintä ja tunteikasta, mutta myös tilannetajua on mukana, naisseikkailuissa ei mennä ihan yksityiskohtiin. Erityisen innoissani olin viimeisestä kymmenestä sivusta kun minulle selvisi, että Kallehan on ollut armeija-aikanaan minun kotikunnassani! Saa nähdä kuinka pitkän ajan komppania Iissä viettää, se selvinnee seuraavassa osassa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyssykatarit hiiteen ja hurroomeininki päälle...


Ps. Osaako joku arvata missä kirjakuva on otettu? Kyseisestä paikasta on tulossa erillinen postaus kunhan saan loputkin kuvat koneelle ja kirjoitettua siitä jotain muutakin kuin onnesta huokailevaa hehkutusta. Tosin hehkutusta voi olla hieman vaikea suodattaa, niin innoissani olen edelleen!


Miinoitettu rauha muualla: Kirjava kammari, Päätalon matkassa.


keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja



J. R. Ward: Pimeyden rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta


Kiitos Katajalan novellikokoelman minulle iski vastustamaton halu vampyyritarinoiden pariin. Ystäväni suositteli jo ajat sitten minulle J. R. Wardin Black Dagger Brotherhood- eli Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa ja se sopi lukunälkääni kuin, no, kulmahampaat vampyyrille. Tuumasta toimeen ja paikalliseen aarreaittaan eli kirjastoon hakemaan sarjan aloitusosa. Olisiko tässä sopiva lääke paikkaamaan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan jättämää kirjallista vampyyrityhjiötä?

Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.

     Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
     Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
     Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleesi jonkun tuttavan.
     Mitä hel-
     Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.
     Beth hypähti taaksepäin ja pudotti pesurätin. Hän kuuli etäisesti mehevän läiskähdyksen, kun rätti osui lattiaan.
     Verkko liukui auki. Vaikka hän oli lukinnut sen.
     Ja tuo ihana tuoksu voimistui, kun mies astui sisään hänen kotiinsa.
     Beth joutui paniikin valtaan, mutta huomasi, ettei kyennyt liikkumaan.

Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.

Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä hän oli, alastomana kylpytakissa, yksin seuranaan reilusti yli viisisataa kiloa vampyyrejä.


Myös Niina T. ärsyyntyi nimistä. Aletheia ihastui tummanpuhuvaan aikuisten vampyyritarinaan.


Kirjankansibingo jatkuu, rasti ruutuun Nainen.



tiistai 9. kesäkuuta 2015

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella



Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella (#16)
Tammi, 2005
175 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Go to Mystery Moor, 1954, #13)
Luettu: 8.6.2015
Mistä: kirjastosta


Tuli taas nautittua Viisikko-välipala, juuri sopivaa kesälukemista. Vanhempi villasukkalapsi aloitti sarjan paljon minua myöhemmin ja otti jo minut lukutahdissa kiinni. Luen siis nyt kirjoja samaan tahtiin hänen kanssaan, en kai minä nyt voi jälkeenkään jäädä ;) Varsinkaan kun hänen kanssaan on niin mahtava keskustella kirjasta tuoreeltaan lukemisen jälkeen. Onnea on lukevat lapset.

Serkukset ovat loman alussa hajallaan kun Dick ja Leo ovat poikaleirillä ja Anne sekä Pauli Tim-koiransa kanssa ovat majoittuneet ratsastuskoululle. Loma ei suju sopuisissa merkeissä sillä koululla viettää lomaansa myös toinen poikatyttö Henry eli Henrietta. Pian Pauli saa muuta ajateltavaa kun rakkaat serkut saapuvat paikalle, mutta jatkaa silti vielä hetken tuittuiluaan Henryä kohtaan. Majoitustilat alkavat olla täynnä ja viisikko saa idean lähteä telttailemaan läheiselle Kummitusnummelle, jonne on matkannut myös mustalaisjoukko mukanaan heidän tuttavansa Niisku hauskan Vikke-koiransa kanssa. Seikkailusensorit ovat pystyssä välittömästi jo tutustumisretkellä tuolle oudonnimiselle nummelle.

– Jo nimi vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. – Kummajaisnummi, Dick sanoi heidän ratsastaessaan. – Katsokaa nyt, miten tätä riittää kilometrikaupalla, ja piikkihernettä keltaisenaan.
 – Mutta ei tämä minusta erityisen kummalta tunnu, Henry sanoi.
– Jollakin tavalla täällä on kovin hiljaista. Tuntuu ihan kuin kauan, kauan sitten olisi tapahtunut jotakin, ja kuin ilmassa olisi aavistus että se tapahtuu vielä kerran, arveli Anne.

Muistelin tämän olevan yksi suosikkiviisikkojani, mutta mitään sen tarkempaa muistikuvaa minulla ei tarinan juonesta ollut. En lue Viisikoiden takakansia sillä haluan muistaa tarinoista mahdollisimman vähän, joten sen puolesta juoni säilyi yllätyksenä. Kansikuva kuitenkin paljastaa melkoisen paljon eli tarinaan liittyy oleellisesti nummelle ilmestyvä salaperäinen lentokone (1970-luvun valokuvakannessa, jotka ovat mielestäni ne ainoat oikeat viisikkokannet, viisikko kävelee nummella junanraiteita pitkin säkkiä kantaen). Ei tämä "ennakkopaljastus" niin hirveästi lukukokemusta häirinnyt, mutta ehkä vähän kuitenkin. Enemmän minua häiritsi tarinassa olevat kirjoitus- ja huolimattomuusvirheet. Viisikko kuuntelee vanhan sepän tarinointia Bartleista ja mustalaisista. Myöhemmin Bartleista puhuttaessa  nimi on pyörähtänyt Bardeiksi ja sitten puhutaan taas Bartleista. 


Kun sarjaa lukee tiiviihköllä tahdilla tulee joihinkin toistuviin asioihin kiinnitettyä huomiota. Runsaat eväät ovat minulle se mieluisin Viisikoiden tavaramerkki, vähemmän miellyttävä piirre on taas esimerkiksi tyttöjen vähättely. Lisäksi useassa osassa on mustalaiset eli romanit kuvattu korostuneen töykeiksi ja epärehellisiksi. Tässäkin kirjassa löytyy kaikki kolme tekijää, onneksi tytöt kuitenkin osoittavat reippautensa ja mustalaisten joukosta löytyy luotettava ystävä. Kirja on aikansa kuva ja ehkä nykyään kun suvaitsevaisuudesta puhutaan niin paljon pistää tuollainen lokerointi silmään.


Vaikka suurin hohto tarinasta oli jäänyt jonnekin vuosien varrelle viihdyin kuitenkin hyvin kauniissa nummimaisemissa ja hiekkakuopilla, hyvistä eväistä nauttien ja kulkurimerkkejä seuraten. Jännitystäkin oli sopivasti. En yhtään ihmettele, että tämä on ollut yksi suosikkiviisikkojani.



Sitaattikunniamaininnan saa:

– Sehän on kiva, William sanoi iloisesti ja kopisteli portaita alas kuin uskollinen pikku poni.

Myös sheferijmin mielestä tämä on yksi parhaita Viisikkoja.


EDIT 10.6.2015
Viisikko salaperäisellä nummella tuo rastin kirjankansibingon ruutuun Monta henkilöä.



tiistai 2. kesäkuuta 2015

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita



Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
ja muita yöpuolen tarinoita
Osuuskumma 2015
278 sivua
Luettu: 29.5.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Perehtymiseni kotimaiseen kauhuun näkyi pysähtyneen Anneli Kannon toimittamaan Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta -teokseen. Katajalan novellikokoelma tuli vastaan kuin tilauksesta ja olenkin viime aikoina lukenut yöpuolen tarinoita pieninä annoksina sopivissa väleissä. Mielellään iltahämärässä, täytyy maksimoida jännitys!

Novellikokoelma sisältää seuraavat tarinat:
Kymmenen kuvaa kuolemaan
Jos lähtee sutta karkuun
Verenperintö
Äijön pojat
Korpin silmät kaiken näkevät
Rautakihlat
Ääni kellarissa
Vuoronvaihto
Eivätkä he kokoontuneet vuorelle
Egyptin yö
Morgan Giffordin maalaukset
Ikuisten unien loppu
Korkea kiertorata


Osa Jussi Katajalan novelleista on julkaistu aiemmin ja kolme tarinoista on ennen julkaisemattomia. Aiheissa on mukavasti vaihtelua, on ihmissusia, vampyyrejä, skandinaavista mytologiaa, veden väkeä, maahisia, enkeleitä, demoneja, kyseenalaisia keinoja käyttävä kauhukirjailija sekä muuan metrolinja, jolla kulkevaan junaan et halua joutua. Maan alta sekä maahisten luolista että arkeologisten kaivausten parista ponnahdetaan Antarktiksen jäätiköiden kautta aina avaruuteen asti kun kansainvälisellä avaruusasemalla tapahtuu outoja. Yöpuolella voi törmätä myös kammottavaan taiteeseen eikä kamerakaan välttämättä toimi odotetulla tavalla.

     Tuntematon nainen oli kaikissa kuvissa. Kahdessa ensimmäisessä kuvassa hän juoksi metsästä kohti kameraa. Naisen kädet olivat ojennettuina eteenpäin. Niiden pitkät kynnet toivat mieleen petolinnun raatelukynnet. Hänen kasvoillaan oli mielipuolisen raivon ilme. Kolmannessa kuvassa oviaukossa seisovaa Lauraa ei näkynyt juuri lainkaan, sillä nainen oli jo niin lähellä, että täytti suurimman osan kuvasta. Naisen kädet olivat melkein kiinni kameran linssissä, ja hänen suunsa oli auennut äänettömään huutoon.

Edellinen lainaus on novellikokoelman aloitustarinasta Kymmenen kuvaa kuolemaan, joka on myös yksi suosikeistani kokoelmassa. Vaikka tarinan kerronta on alussa hieman yksinkertaisen oloista lyhyine lauseineen - sama piirre muuten häiritsi muutamassa muussakin novellissa - tihenee tunnelma nopeasti hiuksianostattavaksi. Kameran kuvaamasta naisesta piirtyy elävä (heh!) kuva ja vaikka novellin idea ei ole varsinaisesti mitenkään uusi se toimii. Kokoelman tarinat eivät sijoitu ainoastaan Suomeen vaan mukaan on tuotu mukavasti ja sujuvasti kansainvälisyyttä sijoittamalla tapahtumat esimerkiksi Tukholmaan (Vuoronvaihto) tai Luxoriin (Egyptin yö). Ilahduin myös yllättävistä juonenkäänteistä sekä siitä, että esimerkiksi avaruusaseman tekninen sanasto kuulosti uskottavalta.

Valitettavasti novellikokoelman ongelmana on hienoinen epätasaisuus ja jännityksen puute. Mukana on pari tarinaa, jotka eivät juuri sykähdyttäneet saati säikäyttäneet. Suurin osa tarinoista oli kuitenkin ihan onnistuneita ja jännittäviä, muutama erittäin hyvä tarinakin kokoelmasta löytyi. Kokoelman heikoimpia novelleja oli mielestäni Jos lähtee sutta karkuun ja Verenperintö, parhaimmistoa oli aiemmin mainitsemani Kymmenen kuvaa kuolemaan, kokoelman niminovelli Korpin silmät kaiken näkevät sekä Vuoronvaihto, kaikki kolme ovat kovin vakuuttavia, loppuun asti hiottuja ja jännittäviä. Tästä kolmikosta olisi mielellään lukenut pidempäänkin. Romaanit ovat edelleen minun juttuni, vaikka on ihan kiva välillä lukea myös novelleja. Toivottavasti Katajala innostuu joskus kirjoittamaan romaanin, uskoisin hänen takataskustaan löytyvän taitoa ja ideoita.

On pakko vielä mainita tuosta kannen ulkoasuratkaisusta, joka on vähän niin kuin pokkari, mutta kannet ovat löperön sijaan jämäkät taittokannet (french flap?). Kirja on kevyt kantaa ja se pysyy laukussakin siistinä. Tällaisia kovakantisista kevennettyjä kestäviä versioita keräisi mielellään kirjahyllyyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Pahat voimat väijyy risteyksissä. Jos et ole varovainen, ne nappaa sut.


Korpin silmät on luettu muuallakin: Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa  Verenperintö mainittiin yhdeksi parhaista novelleista, Kirjahillassa kirja ei saanut kehuja, Kirjavinkeissä Mikko kehui kirjailijan tyylilajien hallintaa ja tyylitajua, Mustemaailmani -blogissa kehuttiin vaihtelevuutta, Satun luetuissa löydettiin jokaisesta novellista jotain kiinnostavaa.

Ps. Tabletilla bloggaamisen kausi jäi onneksi lyhyeksi, uusi läppäri on nyt ostettu ja otettu käyttöön. On huomattavasti helpompi naputella oikeita näppäimiä kosketusnäppäimistön sijasta. (Heti kun kehuin alkoi fonttikoot hyppiä mielivaltaisesti. Just.)


EDIT 10.6.2015
Korpin silmät sopii kirjankansibingon ruutuun Eläin.