tiistai 25. maaliskuuta 2014

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku



Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku
ntamo, 2014
152 sivua
Luettu: 21.3.2014
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Maaria Päivisestä on kolmen romaaninsa perusteella tullut yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani ja kun kuulin hänen julkaisevan runoteoksen olin paitsi innoissani, myös hieman peloissani. Runot eivät ole vahvin alueeni ja olenkin blogihistorian aikana lukenut vain yhden runoteoksen. Uskaltaisinko lukea Päivisen runoteoksen ja osaisinko sanoa siitä jotain? Onneksi Päivinen itse kysyi kiinnostaisiko minua lukea hänen uutukaisensa, tartuin haasteeseen ja sain arvostelukappaleen luettavakseni. Kiitokset ntamolle kirjasta ja erityiskiitokset Päiviselle mieltä lämmittävästä viestistä signeerauksineen!

Runoteoksen ensimmäinen runo on ikään kuin lämmittelyä, sanojen maistelua, mutta jo toisessa runossa räjähtää. Romaaneistaan tuttu sanoilla tarkasti sivaltava Päivinen pääsee vauhtiin, joka vain kiihtyy loppua kohden. Aiheet ovat niin ikään tuttua Päivistä: rosoista ja polttavaa rakkautta, ikävää, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, lapsen kaipuuta ja menetystä, riittämättömyyden tunnetta. Tai näitä aiheita minä runoista luin ja aistin.

meikistä haljenneita kasvoja, sinertäviä esikoislapsia
hän, minä; mykkä kuin kyynelet silmissään

(on unta, sano, että tämä on unta)

mutta minkä voimme, olen tyhjä:
olen taivaan kokoinen tyhjä! 

Olen niin tottunut romaani-Päiviseen, että meni hetki ennen kuin totuin runo-Päiviseen, vaikkakin runollinen ilmaisu on tuttua jo hänen romaaneistaan. Toki tottumattomuuteni runojen lukemiseen vaikutti myös asiaan. Ne vähät runot, joita olen lukenut ovat olleet suhteellisen selkeitä, ne eivät ole vaatineet purkamista ja analysointia. Päivisen runot ovat sisällöltään runsaita ja vaativat pohtimista, mutta vaikka en saanut sisältönsä puolesta kiinni niistä kaikista luin ne mielelläni. Halusin vain upota Päivisen kieleen, hukkua sen kauneuteen ja rosoisuuteen, elää runojen välittämä tunnelataus. Ihailen sitä miten Päivinen mahduttaa samaan runoon laajan kaaren tunteita aina ilosta ja onnesta ahdistukseen, seesteisyydestä raivoon.

(...)

laidan yli rakastan sinusta ylemmät osat

                                      ja kirveellä irrotan toiset. 

Ehkä jo seuraavalla lukukerralla tartun sanakirjaan ja käännän muutamat saksaksi kirjoitetuista kohdista, joita en ymmärtänyt. Saksankielisiä osuuksia on niin vähän, että runoja voi lukea vaikka ei osaisi sanaakaan saksaa. Runot kokonaisuutena kannattelevat myös saksankieliset osat.

Kirja saa jäädä sängyn päätyyn, sillä luin runoteoksen kahteen kertaan ja tuntuu, että sekään ei vielä riitä. Jokaisella lukukerralla runoista saa jotain uutta, ne avautuvat enemmän tai jopa muuttavat merkitystään kulloisenkin lukuhetken olotilani mukaan. Sitä paitsi kirja on esineenäkin kaunis, kiitos Teemu Ikosen ottaman upean kansikuvan.

Myös Leena Lumi vaikuttui Päivisen runoteoksesta. Minä taidan mennä lukemaan vielä yhden runon... Tai kaksi, tai monta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

eikä hänen elämänsä ollut mikään surunäytelmä sehän oli haaveita täynnä


Runositaatit julkaistu Maaria Päivisen luvalla.





Osallistun P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran Runohaaste 2014:een ja Maaria Päivisen kirja saa kunnian olla ensimmäinen suoritukseni siihen. Tavoitteenani on lukea ja blogata 4.2.2015 mennessä yhteensä neljästä runoteoksesta. Aloitus ainakin oli upea!


keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas



Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas
Tammi, 2009
307 sivua
Suomentanut: Vappu Roos
(Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά, 1946)
Luettu: 16.3.2014
Mistä: kirjablogiystävältä


Terveisiä lämpöisen auringon alta, ei kuitenkaan kirjan maisemista Kreetalta vaan Teneriffalta, jossa vietimme hiihtolomaviikon. Matkalukemisekseni valikoitui ihanalta Ilselän Minnalta taannoin saamani Kazantzakisin kirja, jonka tiesin paitsi Minnan arvion myös hänen kirjan mukana lähettämiensä terveisten perusteella sopivan luettavaksi helteisissä olosuhteissa. Kiitos Minna vielä kirjasta ja hienosta kortista!

Kirjan nimettömäksi jäävä minäkertoja, yli kolmekymppinen kirjailija, on lähdössä Kreetalle käynnistämään vuokraamansa hylätyn ruskohiilikaivoksen toimintaa. Kirjailija kuluttaa aikaansa satamabaarissa ennen laivan lähtöä, miettien elämäänsä ja muistellen ystäväänsä kun baarin ikkunan taakse ilmestyy häntä kurkistelemaan vanhempi mies. Pian mies jo astelee kirjailijan luo ja pyytää päästä hänen mukaansa, vaikka kokiksi liemiä keittämään. Pienen hetken kestävän, polveilevan juttutuokion jälkeen kirjailija päättää ottaa makedonialaisen Alexis Zorbasin mukaansa hiilikaivoksen työnjohtajaksi ja niin miesten yhteinen matka Kreetalle voi alkaa.

     Tämä mies, Zorbas, ajattelin, ei ole käynyt koulua eivätkä hänen ajatuksensa ole siellä mutkistuneet. Hän on nähnyt kaikenlaista, tehnyt yhtä ja toista ja kärsinyt paljon, hänen järkensä on kirkas, hänen sydämensä avoin, hän on säilyttänyt alkuperäisen valppautensa. Kaikki monimutkaiset ongelmat, jotka ovat meille ratkaisemattomia, hän ratkoo miekaniskulla, kuten maanmiehensä Aleksanteri Suuri. Hän ei iske helposti harhaan, sillä hän seisoo lujasti maan kamaralla. Afrikan alkukantaiset heimot palvovat käärmettä, koska se koskettaa maata koko ruumiillaan ja on perillä maan kaikista salaisuuksista. Se tuntee ne vatsallaan, pyrstöllään ja päällään. Se koskettaa ja sulautuu yhteen maaemon kanssa. Sellainen on myös Zorbas. Me sivistyneet ihmiset huidomme vain ilmassa kuin mielettömät linnut.

Kirja ei juhli vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan luottaa minäkertojan eli isännän ja Zorbasin välisiin keskusteluihin, heidän jakamiinsa muistoihin ja tarinoihin sekä heidän saarella kokemiinsa pieniin ja myös suurempiin sattumuksiin. Miehet pohtivat elämää, ystävyyttä, ikuisuutta, naisia ja Jumalaa. Elämänviisauksia satelee, viini virtaa ja ruoka maistuu, pistääpä Zorbas usein myös tanssiksi kun sanat eivät riitä kertomaan tarinoita tarpeeksi osuvasti. Miesten välinen työsuhde syvenee ystävyydeksi ja heidän välisensä keskustelut muuttavat hiljalleen molempia.

Kirja oli paikoitellen jopa liian hidas makuuni. Silti huomasin lukiessani hymyileväni useaan otteeseen ja nauttivani tarinasta etenkin silloin kun pystyin keskittymään siihen kunnolla ja pitempään. Kirja ei siis ole mikään nopeasti nautittava välipala vaan vaatii aikansa ja sai miettimään asioita monelta kantilta, kaikki ei aina ole sitä miltä ensin näyttää. Hitaus paitsi ärsytti, myös tavallaan ihastutti, kirjasta huokuva leppoisa tunnelma, aurinko, hyvä ruoka ja positiivinen kyllä kaikki järjestyy -asenne sopi omaan olotilaani. Oikein sopivaa lomalukemista siis!

Ikinuoresta, uteliaasta ja tunteella elävästä Zorbasista voisi hyvin ottaa oppia. Tartu hetkeen, tutki, ihmettele ja kyseenalaista, nauti elämästä. Zorbasissa on kuitenkin mielestäni yksi suuri vika, hän nimittäin ei ymmärrä isäntänsä rakkautta kirjallisuuteen. Zorbas kritisoi häntä useampaan kertaan siitä, että tämä etsii viisautensa ja elämänkokemuksensa kirjoista elämisen sijaan. Kyllä molempia tarvitaan, itse hankittuja kokemuksia ja kirjallisuutta!

Pakko mainita sananen myös kirjassa käytetystä runsaasta ja elävästä kielestä. Kirjaa oli miellyttävä lukea ja pitkin tarinaa tuli vastaan hienoja, mielenkiintoisia ja puhuttelevia kielikuvia ja lauseita. Taistelin unta, uupumusta ja kolkkoa aamutuiman turtumusta vastaan(.) kuulostaa melankolisuudessaan kovin suomalaiselta. Jäin miettimään miltä näyttäisi ihminen joka nuuski(i) kahviaan aivan itämaisen himokkaasti. Kovin tutulta kuulostaa myös seuraava ajatus: Talvi saa ruumiimme ja sielumme käpristymään kokoon, mutta nyt saapuu lämpö, joka paisuttaa rintaamme. Kevättä ja sen vanavedessä saapuvaa kesää odotellessa siis! Ihmisen syvimmän olemuksen, oleellisen piirteen Zorbas kuvaa puolestaan näin:

Ei mitään sinulta puutu, hitto soikoon! Ei mitään muuta kuin yksi asia, hulluus. Ja kun se puuttuu, isäntä...
     Hän pudisti kookasta päätään ja vaikeni jälleen.

Huomaan kirjan jälkimaun olevan paljon parempi kuin miltä se paikoitellen lukiessa tuntui!

Ai niin, kirjaa selatessani jäin ihmettelemään kirjailijan nimen kirjoitusasua. Kannessa nimi on muodossa Niko Kazantzakis, mutta sisäsivuilla nimestä vilahtelee myös muotoja Nikos ja Kazanzakis. Ehkä nimi on suomennettu, mutta yhteneväisyys nimen muodosta on unohtunut.

Ilselän lisäksi kirjasta voi lukea myös esimerkiksi seuraavista blogeista: IlluusioitaJokken kirjanurkkaKirjantilaMorren maailma, NuharupiRakkaus on koira helvetistä ja Tarinoiden taikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa lomareissusta muistuttava lause (oliivinlehdet voisi meidän tapauksessamme korvata palmunlehdillä):

Me taas söimme tyynesti ja tyytyväisinä kuin raakalaiset ja joimme tummaa punaviiniä ja katselimme hopeahohtoisten oliivinlehtien lomitse merta, joka auringon laskiessa oli muuttunut aivan ruusunväriseksi.


Pitkästä aikaa kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni, tällä kertaa valloitin Kreikan.