torstai 21. helmikuuta 2013

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia



Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
WSOY, 1991
168 sivua
(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
Luettu: 20.2.2013
Mistä: lapsuuden lahja


Tämä postaus on tavallaan koko perheen yhteistyötä, sillä luin kirjan viimeisen Kuusi -tarinan tytöille ääneen jouluaattona ja eilen illalla koko perhe miestä myöten (!) osallistui postauksen "pääkuvan" valitsemiseen. Pakkomielteelleni tavoilleni uskollisena en voinut lukea kirjasta vain yhtä tarinaa vaan luin kirjan kokonaan. Kannesta kanteen tietenkin, eli jouluinen päätöstarina tuli sitten luettua kahteen kertaan. Saattaapa olla, että Kuusen lukemisesta muodostuu meillä vielä jouluperinne.

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tarinasta ja Tove Janssonin omasta mustavalkoisesta kuvituksesta. Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen odottaa uutta sävelmää ja tapaa pienen mönkijän. Kamala tarina kertoo Homssusta, mielikuvituksen voimasta ja valehtelusta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina onnettomuuden odotuksesta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä lohikäärme ei käyttäydy niin kuin erään mielestä pitäisi. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinan hemuli haluaa eläkkeelle. Kertomus näkymättömästä lapsesta kuvaa ironian ja ilkeyden surullisia seurauksia. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa lähtee seikkailulle. Sedrikissä Nipsu tuntee luopumisen tuskaa. Kuusi -tarinassa muumiperhe odottaa Joulua, kuka hän sitten onkaan.

Vaikka tarinat ovat erillisiä voi niissä nähdä yhdistävän tekijän, punaisen langan, joka on välillä selvästi näkyvissä ja välillä rivien välissä piilossa. Tarinoita yhdistää pelko. Pienet, suuret, hassut, turhat ja toteutuvat pelot. Muumipappa esimerkiksi pelkää arjen mukanaan tuomaa tylsistymistä, mutta myös arjesta irtautumisessa on omat pelkonsa: Hän oli aivan vapaa, mutta hänellä ei ollut enää halua mihinkään. Myös muutos toistuu useammassa tarinassa.

Tällä kirjalla, tai oikeastaan yhdellä sen tarinoista, on minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä merkitys ja vaalin tätä kirjaa (ja koko muumiromaaniboksiani) aarteenani. Silti parhaimmistoon nousi ainakin tällä lukukerralla Hattivattien salaisuus sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Molemmat tarinat peilautuvat jossain määrin omaan elämäntilanteeseeni eli lapsiperhearkeen, siihen liittyvään kiireeseen, haaveisiin, ilonaiheisiin ja tietysti myös tuskastumisiin ja harmistumisiin. Eläkkeelle jäämisestä en sentään haaveile ;) Sain molemmista tarinoista kummaa lohtua ja voimaa sekä aina niin tärkeän muistutuksen siitä, että ilo tulee pienistä asioista. Hemulitarina kiihtyy jopa hiljaiseen riemuun.

     Ulkona vallitsi hiljaisuus. Hän kuuli vain purojen solinan ja yötuulen huminan.
     Äkkiä hemuli huolestui. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Ei äännähdystäkään.
     - Entä jos heillä ei ole hauskaa, hän ajatteli levottomana. Jospa heillä ei voi olla hauskaa, elleivät he saa huutaa itseään pökerryksiin... Ehkä he ovat menneet kotiin!
     Hän ryntäsi Kampsun lipaston päälle ja kurkisti katossa olevasta aukosta. Olivat he siellä. Koko puisto rapisi ja vilisi salaista ja hurmaavaa elämää. Loiskahdus, naurun tirske, heikkoja mätkähdyksia, innokkaiden askelten tassutusta kaikkialla. Heillä oli hauskaa.
     - Huomenna, ajatteli hemuli, huomenna sanon heille, että he saavat nauraa ja ehkä hyräillä hiukan, jos siltä tuntuu. Mutta ei enempää. Ehdottomasti ei.

Oivaltavan, moniulotteisen, herkän ja mielikuvituksellisen kerronnan lisäksi ihastelen edelleen myös Tove Janssonin kuvitusta, josta tällä kertaa esimerkkinä kuva Vilijonkasta myrskyn keskellä. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, hieman parempia kuvia ja lisää esimerkkejä Janssonin hienosta piirrosjäljestä löytyy Taikatalvi -postauksestani.




Mutta kuka on tuo punanuttuinen, mustahiuksinen hahmo kansikuvassa? Yritimme yhdessä tyttöjen kanssa etsiä vastausta niin kirjan kuvituksesta kuin Muumioppaasta, mutta arvoitukseksi jäi. Vahvimmaksi veikkaukseksi nousi homssu, vaikka pieniä piirre-eroja huomasimmekin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Sirke Happonen: Muumiopas



Sirke Happonen: Muumiopas
SKS, 2012
241 sivua (+lähteet, yht. 248 sivua)
Luettu: 11.2.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta


Törmäsin Sirke Happosen Muumioppaaseen Jenni S.:n Koko lailla kirjallisesti -blogissa ja tiesin, että tätä kirjaa ei Tove Jansson- ja muumifani voi ohittaa. Happonen johdattaa kirjan pariin näin:

Tässä maassa ei voi viettää montakaan hetkeä ennen kuin törmää muumeihin. Ne keikkuvat vastaan lasten repuissa ja aikuisten avaimenperissä, pipoissa, paidoissa ja elokuvissa. Kaikki meistä tietävät muumihahmot, mutta kuinka moni ne todella tuntee - alkuperäisissä tarinoissa, itsessään ja tuttavissaan?
     Muumimaailma on suuri ja syvä. Se on absurdi, hauska ja viisas, välillä viiltävä ja lopulta lohdullinen.

Sirke Happonen on koonnut herkullisen väristen kansien väliin koko Muumilaakson väen vakituisista asukkaista satunnaisiin kävijöihin, tutunnimisistä hahmoista niihin, joilla ei edes ole nimeä. Tove ja Lars Janssonin luomat alkuperäiset hahmot on esitelty aakkosjärjestyksessä, joten pieninkään ötökkä ei ole muita huonommassa asemassa vaan saa ansaitsemansa paikan aakkosten mukaan, toki joistain hahmoista on enemmän sanottavaa kuin toisista. Happonen ei tyydy pelkästään esittelemään hahmoja vaan kertoo myös miten tunnistaa itsestään tai omasta lähipiiristään esimerkiksi Mörkö tai Nuuskamuikkunen. Ja jos tunnistaminen tuntuu liian helpolta niin ei hätää, kirja tarjoaa vinkkejä myös tietyksi hahmoksi muuntautumiseen. Jos elämä tuntuu liian vilijonkkamaiselta voi itsessään harjoittaa vaikka pikkumyymäisiä tapoja ja elkeitä.

Kirjaa elävöittää monipuolinen kuvitus. On hahmoluonnostelmia, kuvia "varhaismuumeista" eli Snorkeista ja nykymuumeista, sarjakuvia ja maalauksia.  Mustavalko- ja värikuvien lisäksi väriä löytyy kirjan sivujen pohjavärityksestä ja otsikoista. (Yhteistyö kameran kanssa oli väliaikaisesti tauolla, joten puhelimen kamera joutui töihin, valitettavasti sen huomaa kuvien laadusta.) Kiitokset ansaitsevat myös kovat kannet ja paksuhkot sivut, tämä kirja ei ole mikään lepare!






Kuvittelin tuntevani muumit hyvin ja pääseväni lähinnä tunnelmoimaan ja verestämään muumimuistoja. Toisin kävi. Vakoojia Muumilaaksossa? Jaa niin kuka tohtori Schrünkel? Aivan uusia tuttavuuksia minulle! Tosin muumitietämykseni painottuu Tove Janssonin muumikirjoihin ja tv:n suomenkieliseen japanilaisanimaatioon, Janssonien sarjakuviin en ole juurikaan tutustunut muutamia yksittäisiä strippejä lukuunottamatta. Minulle kirjan informatiivisin anti olikin sarjakuvat ja niissä kuvatut hahmot. Lars Janssonin sarjakuvat tuntuvat olevan nimenomaan aikuisille suunnattuja kielenkäyttö- ja juonivalinnoiltaan, sainkin selville aivan uusia ulottuvuuksia esimerkiksi Muumipeikosta baarinpitäjänä ja Muumimammasta rosvoliigan jäsenenä.

Loppuun, Kirjallisuus ja lähteet -osioon Happonen on nostanut esille yhden minuakin mietityttäneen seikan. Nimittäin muumihahmojen kirjoitusasun. Käytäntö on vaihdellut jo itsensä Tove Janssonin kohdalla, eli hänkin on kirjoittanut hahmot välillä isolla ja välillä pienellä alkukirjaimella.

Vaikka kirja antaa paljon aikuiselle (muumifanille) oli kirja ehkä parhaimmillaan yhdessä 7 vuotta täyttävän tyttären kanssa selattuna. Keskusteluja heräsi niin Nipsun alkuperäisestä väristä kuin Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen sekä Nipsun, Hosulin ja Sosulin perhesuhteista. On hienoa jos kirja saa lapsessa kytevän muumikipinän roihahtamaan isompaan liekkiin, niin kuin meillä tuntui käyvän. (Ensimmäisessä kuvassa näkyvät hahmotkin pääsivät pitkästä aikaa leikkeihin mukaan.)

Entä ketä Muumilaakson hahmoa muistutan eniten? SKS:n muumitestin (joka löytyi SKS:n facebook -sivuilta, mutta on jo ilmeisesti poistettu) ja myös oman ennakkoarvaukseni mukaan olen Pikku Myy. Kirjaa lukiessani löysin kuitenkin itsestäni myös ainakin hemulimaisia (kokoelmien kartoittaminen) ja homssumaisia (mielikuvitus pelon ruokkijana) piirteitä. Ehkä meissä kaikissa on ripaus useampaakin Muumilaakson hahmoa.

Lyhyesti määriteltynä Muumiopas on muumifanin aarreaitta. Se antaa hahmoille lisää syvyyttä ja sävyjä, jopa uusia yhteyksiä hahmojen välille. Minut kirja sai kiinnostumaan muumisarjakuvista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän maailmamme lapset syntyvät homssuina, ja ympäristöstä riippuu paljon, miten homssuiksi he jäävät.
 

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Enid Blyton: Viisikko pelastaa salaisuuden



Enid Blyton: Viisikko pelastaa salaisuuden (#6)
Tammi, 1979
157 sivua
(Five on Kirrin Island Again, 1947)
Luettu: 10.2.2013
Mistä: kirjastosta


Edellinen herkullinen kirja kuljetti minut aasinsillan kautta taas Viisikoiden pariin, sarjan kuudenteen osaan. Huomasin itse asiassa vasta nyt, että suomennettujen Viisikoiden järjestys, joka on listattu lukemani kirjan ensisivuilla poikkeaa alkukielisten The Famous Five -kirjojen järjestyksestä. Edetään nyt sitten sen mukaan mikä järjestys suomennetuissa kirjoissa on ilmoitettu.

Viisikolla alkaa pääsiäisloma, mutta Pauli ei odota sitä kovin innokkaasti, sillä hänen isänsä Peter on ottanut käyttöönsä Paulin omistaman Kirrin-saaren tehdäkseen siellä tutkimuksiaan. Lasten on siis keksittävä muuta tekemistä lomansa ajaksi, kuten käydä läheisellä louhoksella, josta löytyykin tutkimisen arvoinen tunneli. Lapset ja Tim-koira tutustuvat myös lomansa alussa herra Curtoniin ja tämän poikaan Martiniin, jotka ovat muuttaneet rantavartijan naapuriin. He tuntuvat olevan kovin kiinnostuneita Peter-sedän työstä, mikä saa varsinkin Dickin varuilleen.

     - Menisin mielelläni katsomaan sitä televisiota, sanoi Pauli.
     - Mainiota! Mutta minun mielestäni olisi viisainta sopia nyt tässä, ettemme puhu mitään isäsi työstä, sanoi Leo. - Emmehän me siitä paljon tiedäkään. Mutta sen tiedämme, että kerran aikaisemmin jotkut pääsivät hänen teorioittensa jäljille. Tiedemiesten salaisuudet ovat nykyään hyvin tärkeitä, senhän sinä, Pauli, ymmärrät. Tiedemiehet ovat K.T.P.!
     - Mitä on K.T.P.? ihmetteli Anne.
     - Kovin Tärkeitä Persoonia, lapsukainen! nauroi Leo. - Mitä luulit sen olevan? Kretuliini, Taivaansininen, Punainen? Oletan, että ne olisivat Peter-sedän värit, jos hän saisi kuulla jonkun vakoilevan hänen salaisuuksiaan!

Peter-setä on lähettänyt sovitusti kuusi valomerkkiä aamuin illoin, jotta kotiväki tietää kaiken olevan kunnossa. Eräänä aamuna hän lähettääkin kahdeksantoista valomerkkiä. Saarella on tekeillä jotain outoa ja Viisikko on taas keskellä seikkailua.

Tässä Viisikossa olikin kunnon seikkailun tuntua, sellaiseen tuttuun ja herttaiseen viisikkotyyliin, tosin uhka on tässä osassa isompi kuin aiemmissa, joten jännitystäkin riitti. Karttoja, tunneleita, salaperäisiä kokeita, epäilyttäviä henkilöitä ja jopa dynamiittia. Kirjassa on myös tietynlaista historian siipien havinaa, sillä lapset pääsevät katsomaan ensimmäistä kertaa televisio-ohjelmia. En muista lukeneeni tätä lapsena, joten senkin takia viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Ehdottomasti A-luokan välipalakirja! Sheferijm mainitsi tämän yhtenä jännittävimmistä Viisikko-kirjoista.


Sitaattikunniamaininnan saa hivenen vaikeasti tulkittava tokaisu:

- Olet virheetön idiootti, huomautti Leo.

- - -


Tähän sopisi vielä laskiaissunnuntain ratoksi "Etsi eroavaisuudet kuvista" -tehtävä ;)



tiistai 5. helmikuuta 2013

Joanne Harris: Persikoiden aikaan



Joanne Harris: Persikoiden aikaan
Otava, 2013
407 sivua
(Peaches for Monsieur le Curé, 2012)
Luettu: 3.2.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta


Kaksi aiempaa Viannesta kertovaa tarinaa olivat tavalla tai toisella tuttuja. Tarttuessani Harrisin uutuuteen koinkin pientä pelkoa - voiko kaksi loistavaa kirjaa saada jatkokseen vielä kolmannen, yhtä herkullisen, mukaansatempaavan ja ihanan tarinan? Kompastuisinko aiempien osien nostattamiin ennakko-odotuksiini?

     En todellakaan pyytänyt paljon; ihan vain pienen tuulenpuuskan ja lumouksen, niin kuin hymyn ilmassa, joka tuo mukanaan siitepölyn ja mausteiden ja piparkakkujen etäisen tuoksun. En minä oikeastaan muuta halunnut kuin pyyhkäistä pilvet kesätaivaalta, tuoda muiden paikkojen tuoksut omaan kolkkaani maailmassa.

Eräänä helteisenä elokuun päivänä suklaatryffeleitä valmistaessaan Vianne nostattaa pienen, aivan viattoman tuulen viilentääkseen itseään. Vähänpä hän on oppinut, tuuli ei vain anna vaan se vaatii myös vastineen. Kun Vianne saa kirjeen ystävältään Lansquenetista on hänen jätettävä taakseen verkkainen elämänsä asuntoveneessä Pariisissa ja lähdettävä vanhaan kotikyläänsä, jossa häntä kirjeen mukaan taas tarvitaan.

Reilussa kahdeksassa vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Jokimustalaiset ovat jättäneet kylän ja Les Maraudsissa asuu uusia muukalaisia, islaminuskoisia maahanmuuttajia. Ensivaikutelma voi kuitenkin pettää, kylässä kytee muutakin kuin ulkopuolisuuteen ja uskontoon liittyviä kiistoja. Selvittäessään tilannetta Vianne joutuu miettimään myös omaa elämäänsä, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan, kotia ja sen merkitystä sekä suhdettaan Rouxhun. Vianne saa avunpyynnön yllättävältä taholta, mutta avuntarvitsijoita tuntuu olevan useampia.

     Pystyn tuskin kuvittelemaan, kuinka vaikeaa avun pyytämisen täytyi olla hänelle. Kun hän kaiken sen jälkeen, mitä Lansquenetissa aikaisemmin tapahtui, joutuu myöntämään itselleen, että hän tarvitsee jotakuta - etenkin jotakuta minun kaltaistani.

Kirja alkoi hitaasti ja siitä tuntui puuttuvan jotain. Mietin onko aika tehnyt tehtävänsä -onhan Karamellikenkien julkaisusta jo useita vuosia- vai eikö kirjan tunnelma ja henki vain välity suomennokseen asti? Djellabat ja niqabit hämäsivät ja veivät huomioni tarinasta, huomasin epäloogisuutta tarinan kulussa (Reynaud nostaa kaatuneita kukkalaatikoita aukiolla, mutta onkin yhtäkkiä poistamassa Viannen entisen suklaapuodin seinästä graffitia) ja kaipasin huumaavaa, tuttua ja turvallista suklaantuoksua.

Sitten jokin muuttui. Liekö tuuli saavuttanut minut vai selvisinkö pelostani hivenen erilaista Lansquenetia, muuttuneita henkilöitä ja uutta tarinaa kohtaan, mutta löysin kaipaamani tunnelman. Se kaikki oli jäljellä, muuttuneena, hioutuneena, mutta paikallaan. Suklaan jäädessä vähemmälle huomiolle esiin pääsivät nousemaan uudet ja erilaiset aromit. Ruokakuvaukset olivat yhtä runsaita kuin Enid Blytonin Viisikoissa, sillä erotuksella, että tässä tarjoiltiin ennemmin gourmet- kuin arkiruokaa. Ja kyllä suklaatakin oli, mutta se ei tuntunut enää niin tärkeältä. Hienot henkilöt, lukijaa kieputtava tarina ja Harrisin luoma tihenevä tunnelma saivat huokailemaan. Ihana, ihana kirja, ja juuri sopiva loppu. Joanne Harris on pikku hiljaa ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa. Suomentaja Satu Leveelahti on myös kiitoksensa ansainnut, lukeminen oli nautinto.

Olin Lansquenetissa lähes yhtä aikaa Susan (nautti, mutta ei yhtä paljon kuin sarjan aiemmista osista) kanssa, Leena Lumi  (sai enemmän kuin odotti) teki oman matkansa hieman aiemmin.

Tuulen kutsuun on vastattava.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joten kutsuin tuulen - ihan heikon vain.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia 2012 -ehdokaslistani



Blogistanian Kuopuksen ja Blogistanian Finlandian voittajat on jo valittu, nyt kolmikko täydentyy viimeisenä valittavalla Blogistanian Globalialla eli kirjabloggareiden valitsemalla vuoden 2012 parhaalla käännöskirjalla. Ehdokkaat julkaistaan blogeissa ajastetusti 1.2. klo 10 ja palkinnon saaja selviää Karoliinan Kirjava kammari -blogissa 4.2. klo 10.

Lukemiseni painottuu hieman vanhempaan kirjallisuuteen, joten lukusaldoni jäi laihaksi myös uusien käännöskirjojen osalta. Siksi mietin kauan annanko ääneni vain yhdelle ylivoimaiselle kirjalle. Päätin kuitenkin antaa pisteet myös kahdelle muulle kirjalle, niin hienoja lukuelämyksiä ne tarjosivat. Tässä ehdokaskolmikkoni pisteineen:

3. pistettä saa:
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

2. pistettä saa:
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

1. pisteen saa:
Erin Morgenstern: Yösirkus


EDIT:
Voittajaksi äänestettiin norjalaisen Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, jonka on suomentanut Päivi Kivelä. Paljon onnea Heivollille sekä suomentajalle! Kiitokset myös Karoliinalle kisan emännöimisestä!