tiistai 7. kesäkuuta 2011

Valkea voima

No niin. Jos sitä nyt saisi jotain kirjallista sanottua. Sain sunnuntaina luettua loppuun Karin Mäkelän Valkea voima -kirjan. Seurauksena oli jonkinlainen aivomyrsky ja sanalukko. Aloin sitten illalla lukea vähän keveämpää kirjallisuutta, ottaa vähän etäisyyttä tuohon Mäkelän kirjaan.




Valkea voima kertoo Karin Mäkelän oman tarinan. Tuore vaimo ja osa-aikainen narkomaani Karin saa kuulla odottavansa lasta. Hän päättää pitää lapsen, vaikka neuvolassa suositellaan aborttia huumetaustan takia. Tästä alkaa Karinin taistelu, jossa vuorottelevat huumeiden käyttö, kuiville pääsy, rikos- ja vankilakierre sekä perheestä huolehtiminen. Tarina päättyy kuudentoista vuoden päähän, kun Karinin esikoinen Juho tappaa itsensä (tämä mainitaan kirjan kansitekstissä, joten en katso spoilaavani tapahtumia).

Olen myöhemmin miettinyt monta kertaa, mikä sai minut retkahtamaan pitkän raittiin kauden jälkeen. Selvä elämähän tuntui ihan hyvältä, joten miksi kaipasin huumeita? Riippuvuutta on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole kokenut sitä itse. Riippuvuus saa ihmisen toimimaan aivan päinvastoin kuin on suunnitellut, työntämään sivuun kaiken muun ja uskottelemaan itselleen, että käyttö ei ole paha asia.

Edellinen sitaatti kirjan alkupäästä pysäytti miettimään, voinko ylipäätään sanoa kirjasta mitään. Minulla on kokemusta vain äitiydestä, ei huumeriippuvuudesta. En pysty asettumaan Mäkelän puolelle enkä juurikaan tunne sympatiaa häntä kohtaan, kun lastensuojelu puuttuu heidän perhe-elämäänsä. Mutta myötätunto herää väkisinkin kirjan loppupuolen tapahtumien myötä.

Mäkelä kirjoittaa lapsistaan kauniisti, rakkaudella. Mutta sitten huumeet vievät taas voiton ja lapset jäävät taka-alalle. Kirjan lukeminen olikin melkoista tunteiden vuoristorataa. Välillä teki mieli huutaa "Hei nainen, herää jo!", välillä taas tuntui, että silmät kostuvat kun Mäkelä kuvasi hetkiä lastensa kanssa.

Jere vaipui pikkuhiljaa uneen, kun sormeni sivelivät hänen selkäänsä. Katselin hämärässä tuota itsepäistä ja rakasta niskaa, ja lämmintä läikkyi sydämen seudulla. Tässä oli nuorempi poikani, käsieni ja rakkauteni ulottuvilla, ja huomenna juna veisi minut isomman poikani luo. Ajatukseen oli lämmin ja hyvä nukahtaa.

Mäkelälle täytyy antaa kiitokset rehellisestä kuvauksesta. Hän ei kaunistele tapahtumia eikä selittele tekemisiään. Toivottavasti kirjan kirjoituksesta on ollut apua surun käsittelyssä. Mäkelän haastattelu oli muuten joku aika sitten MeNaiset lehdessä sekä TV2:n Seitsemäs taivas -ohjelmassa, joka minulta valitettavasti jäi näkemättä. Kirjasta on vasta kirjoittanut ainakin Ofelia. Taidankin käydä nyt kurkkaamassa mitä mieltä hän kirjasta oli. En halunnut käydä lukemassa sitä etukäteen, ennen kuin sain kirjan itse luettua ja postaukseni valmiiksi. Tässä vielä kuva sunnuntailta, välillä on luettava seisaaltaankin...



2 kommenttia:

  1. Onpas hauska lukea jonkun toisenkin kommentti tästä kirjasta. Itsekin välttelen aika usein muiden arvioiden lukemista ennen kuin olen itse lukenut kirjan, mutta sitten kun on muodostanut oman näkemyksensä on hauska nähdä, olivatko toiset samaa vai eri mieltä ja mihin asioihin he kiinnittivät huomiota.

    VastaaPoista
  2. Joskus tuntuu ettei millään malttaisi olla lukematta muiden arvioita vaikka kirja olisi itsellä luettavana/odottamassa lukemista. Vaarana vain että vaikuttaa liikaa omaan lukukokemukseen...

    Mukava kun kävit kurkkaamassa, Ofelia!

    VastaaPoista