perjantai 20. heinäkuuta 2018

Hanna Hauru: Jääkansi



Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017
117 sivua
Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Samoin kuin edellinen lukemani kirja myös Jääkansi on odottanut pitkään lukemistaan ja sama juttu tässäkin eli hyvää, tai siis loistavaa, kannatti odottaa.

On onnen ja ilon päivä kun pieni tyttö lähtee juna-asemalle vastaan sodasta saapuvaa isäänsä. Rakkaan isän sijasta junasta laskeutuukin vieras mies, joka suutelee äitiä suoraan suulle ja kohtelee tyttöä kuin koiraa. Siinä hetkessä tytön elämä ottaa uuden suunnan.

     Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

On kuin tytön kohtalo olisi sinetöity ensikohtaamisessa isäpuolen kanssa, niin huonoksi tytön elämä muuttuu kun Paha asettuu taloksi. Betti-äiti elää vain Pahalle, tyttö on sekä Betille että Pahalle kuin ilmaa. Ummehtunutta, tunkkaista ilmaa. Tyttö joutuu etsimään lämpöä emakon kyljestä ja räsymaton alta, rakkautta kotoa on turha edes etsiä.

Hauru on tehnyt hienoa työtä luodessaan henkilöhahmonsa. Jääkansi pitää sisällään yhden minäkertojan, mutta kaksi eri aikakautta. Toinen tarinalinja lähtee lapsuudesta ja toinen, kursiivilla erotettu seuraa aikuiseksi kasvaneen minäkertojan paluuta lapsuuteen sekä sen surullisiin maamerkkeihin. Sivu sivulta nämä kaksi eri-ikäistä kertojaääntä kurottavat toisiaan kohti yhdistyen lopussa. Lapsikertoja on uskottava ja vaikka kokemukset painavat kaikuu hänen äänensä kirkkaana. Kertojaäänistä tunnistaa saman henkilön, lapsuuden kokemukset kulkevat mukana aikuisen kertojan äänessä. Vaikka tarina on vahvasti minäkertojavetoinen on sen sivuhenkilöillä kuten Betillä ja Pahalla valtava henkinen painolasti.

Haurun Jääkansi on kokoaan suurempi kirja. Sivumäärä on pieni ja taitto ilmava, mutta sivut ja lauseet pitävät sisällään sellaista kylmyyttä ja julmuutta, että kurkkua kuristaa, päässä kohisee ja silmät kostuvat. Tarina on niin tiivis, että se on luettava yhdeltä istumalta, tuntuu kuin lukiessa muu maailma katoaisi ja unohtaisi hengittää. Ketään tämän tarinan henkilöä ei voi ohittaa, mutta minäkertoja jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy pienen tytön elämä):

Katsoin häntä näkymättömänä.

Sekä (tyttö aikuiseksi kasvaneena): 

Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan.


Jääkantta on luettu ja ihasteltu tässä kuussa myös parissa muussa blogissa: Kirjoihin kadonnutLuettua elämää.


Helmet lukuhaaste 2018: 24. Surullinen kirja

Kirjankansibingo kesä 2018: Metsä

torstai 19. heinäkuuta 2018

Marko Hautala: Kuokkamummo



Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi, 2014
328 sivua
Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Otin Kuokkamummon mukaan Itävallan lomamatkalle ja huomasin kirjaa aloittaessani hauskan sattuman: olen ostanut kirjan kaksi vuotta sitten Helsingin lentokentältä edellisen Itävallan matkan yhteydessä. En tiedä miksi kirja viivyttelin näin pitkään kirjan lukemisen kanssa (kirja ehti olla kirjastostakin lainassa ennen kuin ostin sen omakseni), mutta hyvää kannatti odottaa!

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.
     Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi.

Vaasan Suvikylässä on elänyt pitkään perinne, eräänlainen riitti, jossa nuoret johdatetaan aikuisuuteen Satukellarin kautta. Se mitä Satukellarissa tapahtuu jää Satukellariin. Siitä ei puhuta. Ei puhuta Kuokkamummosta, ei varsinkaan vitsinä. Sen tietää jokainen, joka poistuuu Satukellarista.

      Sitä ei voi nähdä, paitsi jos se itse haluaa. Se osaa olla niin paikallaan, etä moni ei ole nähnyt, vaikka on katsonut suoraan päin. Se on ollut täällä niin kauan, ettei sitä erota pahkasta puunrungossa. Jos siis metsätiellä tai rannassa alkaa haista perunakellarilta, kannattaa juosta. Ei mitään vilkuilua, jalat alle vaan.

Kuokkamummo alkaa kuin kummitusjutut ainakin. Sama tarina kiertää vuodesta toiseen juurikaan muuttumatta, mutta joskus vanha Saarna muuttuu ja tulee uusi Saarna. Se on urbaanilegenda, kummitusjuttu, pelote lapsille ja samalla kehotus tarkkailla toisia. Kaikki tietävät siitä, ottavat pelon vastaan, ehkä hymähtävät sille jälkikäteen, mutta pysyttelevät hiljaa. Aikuiset eivät siitä tiedä tai eivät juurikaan välitä ja kasvaessaan aikuisiksi he unohtavat sen, paitsi eivät kaikki. Joihinkin Satukellari jättää syvemmät jäljet kuin toisiin. Samuel ja Maisa muistavat, ainakin osan, vaikka eivät välttämättä haluaisi. Molemmat kuitenkin joutuvat palaamaan menneisyyteen, kohtaamaan muistonsa.

Oli asioita, jotka olivat liian suuria, että ne olisi voinut muistaa. Tai unohtaa.

Hautala pitää lukijan otteessaan alusta loppuun saakka. Kuokkamummo on juuri niin hyytävää luettavaa kuin kansikuva lupaa. Tarina liikkuu hyvin ajassa ja Samuelin ja Maisan lapsuusmuistot kulkevat sujuvasti rinnakkain Sagalin nykyhetken kokemusten kanssa. Kokonaisuus avautuu silmien eteen pala palalta, henkilöiden kohtalot nivoutuvat hyvin yhteen ja yllätyksiä riittää loppuun saakka. Hautala pitää paketin kasassa loppuun asti eikä sorru turhaan selittelyyn. Loppu jättää vielä tilaa lukijan tulkinnoille.

Jos et omista näillä helteillä tuuletinta, ilmastointia tai muuta vastaavaa niin ei hätää, Kuokkamummo auttaa. Kirja aiheuttaa mukavasti vilunväreitä. Ai että!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun paha alkaa, ihmiset ovat sokeita ja halvaantuneita.


Helmet lukuhaaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa (kiitos kannen!).

Kirjankansibingo kesä 2018: Hieno fontti (yksinkertainen, mutta sopii kannen kokonaisuuteen kuin nenä Kuokkamummon päähän).

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Marcia Preston: Perhosten talo

 


Marcia Preston: Perhosten talo
Silk, 2008
346 sivua
Suomentanut: Meri Ala-Tauriala
(The Butterfly House, 2005)
Luettu: 5.7.2018
Mistä: oma ostos


Kävin penkomassa autotallikirppiksellä valtavaa dekkaripainotteista pokkarivalikoimaa. Sieltä lähti mukaan kassillinen lukemista, lähinnä dekkareita ja jännityskirjoja sekä vähän kuin villinä korttina Prestonin Perhosten talo, josta en oikein osannut sanoa onko se lintu, kala vai perhonen. Kirja vaikutti juuri sopivalta lomalukemiselta, joten pakkasin sen mukaan lomareissulle.

Roberta "Bobbie" Leen elo Ruth-äidin kanssa on lasista ja viileää. Onneksi uudesta asuinpaikasta, Oregonin Shady Riveristä löytyy lapsuuden pelastukseksi Cynthia "Cincy" Janes. Tytöt ystävystyvät ja Cincyn Kalliosatamaksi kutsutusta kodista tulee Bobbielle kuin toinen koti, tytöt saavat nauttia yhdessäolosta ja Cincyn perhosia tutkiva äiti Lenora ottaa Bobbien vastaan kuin oman tyttären. Sitten tapahtuu jotain mikä muuttaa kahden äidin ja kahden tyttären elämät lopullisesti.

Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, se alkaa Bobbien nykyhetkestä (vuodesta 1990) ja välissä Bobbie palaa lapsuuden muistoihin 1970-luvulle. Preston kuvaa onnistuneesti ystävyyttä, sen tuomaa iloa ja onnea, mutta myös sitä kipuilua, jota ystävyyteen joskus (usein) liittyy osapuolten kasvaessa.

Minä kaipasin meidän juttutuokioitamme, jotka olivat ravinneet minua koko ala- ja yläkoulun ajan.

Odotin tarinalta etukäteen enemmän jännitystä (ehkä kirpparipöydän muu valikoima vaikutti asiaan), mutta ehkä kustantajasta olisi voinut päätellä, että ei Perhosten talo mikään trilleri ole. Ei tarina täysin hajuton ja mauton ollut, mutta vähän liian kevyt ja siirappinen minun makuuni, tunnelma ja jännite jäi melko pinnallisesksi. Varsinkin Bobbien aikuisiän parisuhdekuvio jätti päälleliimatun ja ylimakean jälkimaun. Perhoset, jotka on nostettu jopa teoksen nimeen asti jäivät valitettavasti lepattamaan vähän irrallisena elementtinä, ihan kuin Preston olisi halunnut ne mukaan tarinaan väkisin.

Ihan hyvä kuitenkin, että tartuin kirjaan ennakkoluulottomasti, sillä kirja oli juuri sopivaa reissuluettavaa. Kun oli ollut päivän vaeltamassa ja saapui väsyneenä hotellille oli kiva lukea vähemmän syvällistä tarinaa. En kuitenkaan usko, että Perhosten talo jättää sen suurempaa muistijälkeä.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sattui sopimaan lomakohteeseen ja vuorivaelluksille):

Auringon lämmittämä graniitti tuntuu turvalliselta selkäni alla, ja rinteestä kantautuva miellyttävä humina hiipii luihini.

Helmet lukuhaaste 2018: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (sattumanvaraisuus on vähän suhteellinen käsite, mutta mielestäni sopi tämän kirjan kohdalle).

Kirjankansibingo kesä 2018: Kesä


- - -

Seuraavaksi pitäisi purkaa lukumaratonilla luetut kirjat blogiin, mutta sitä ennen vielä kuvatunnelmia lomamatkalta Itävallasta. Alpit ♥








 

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Lukumaraton #5



Kävimme loman alkajaisiksi reissussa ja kun on purettu laukut, täytetty jääkaappi sekä pesty pyykit  on sopiva hetki vuorokauden pituiselle lukumaratonille. Keräsin pikaisesti kiinnostavan lukupinon, mutta onneksi luettavaa riittää sen ulkopuolellakin mikäli hetki ei satu olemaan oikea allaoleville kirjoille. Starttasin klo 00.00 Hautalan Kuokkamummolla ja yritän käydä antamassa väliaikatietoja missä mennään.




klo 1.30 / 26 luettua sivua
Aloitin Marko Hautalan Kuokkamummon jo reissussa, nyt lukumaratonilla luin sitä sivulta 81 alkaen. Ei mikään huikea alku, 26 sivua, mutta alku kuitenkin. Nyt unten maille ja aamulla jatkuu...

klo 12.40 / 247 luettua sivua
No nyt! Onneksi jätin Kuokkamummon aamuksi enkä lukenut sitä väsyneenä (tai yksin hämärässä muiden nukkuessa). Jatkoin lukemista klo 8.30 aikaan ja kiitos Kuokkamummon säikähdin leivänpaahtimen pompahdusta ja sen jälkeen helteisessä säässä riippumatossa kirjaa lukiessa tunsin vilunväreitä. Pitkästä aikaa tosi hyvä kirja ja kauhua! Nyt vähän lounasta ja seuraavan kirjan kimppuun.

klo 14.40 / 363 luettua sivua
Jos Kuokkamummo aiheutti vilunväreitä niin saman teki Hanna Haurun Jääkansi, mutta erillä tavalla. Kooltaan pieni ja ilmava kirja, mutta suuri ja tiivis sisällöltään eikä itkukaan ollut kaukana.

klo 21.40 / 550 luettua sivua
Kyllikki Villan Pakomatkalla - Toinen lokikirja tarjosi nojatuolimatkan mm. St. Helenan saarelle sekä Namibiaan. Mielenkiintoinen, rohkea nainen. Nyt vähän aivojen tuuletusta koiran kanssa kävellessä, katsotaan josko sitten vielä jaksaisin tai ehtisin aloittaa seuraavaa kirjaa.

klo 00.00 / 568 luettua sivua
Yritin illalla aloittaa vielä Johanna Valkaman Linnavuoren Tuulia, mutta sain luettua vain muutaman sivun ennen kuin uni vei voiton. 
 

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat



Fred Vargas: Jalattomat, elottomat
(Komisario Adamsberg #6*)
Gummerus, 2017
527 sivua
Suomentanut: Marja Luoma
(Un lieu incertain, 2008)
Luettu: 1.7.2018
Mistä: lahja


Sain Fred Vargasin dekkarin lahjaksi perheeltäni, he kun tietävät mieltymykseni vampyyreihin ja niitä takakansi lupaili. En siis katsonut lahjahevosta suuhun vaan päätin mennä täysin tapojeni vastaisesti ja aloittaa sarjaan tutustumisen sen kuudennesta osasta.
(*Goodreadsissa sarja näkyy olevan merkitty 8. osaksi, syytä tähän en löytänyt, joten jätän kirjan tänne näkyviin 6. osana.)

Pariisilainen komisario Jean-Baptiste Adamsberg lähtee kollegoidensa apulaiskomisario Adrien Danglardin ja nuoren konstaapeli Estalèren kanssa Lontooseen työmatkalle. Kielitaidoton Adamsberg ei ole innoissaan joutuessaan kolmeksi päiväksi kansainväliseen poliisikonferenssiin keskustelemaan siirtolaisvirtojen hallinnasta, mutta matka saa yllättävän kääteen kun pariisilaispoliisit ja lontoolaiskomisario Radstock löytävät pariisilaiskylähullun vinkistä parikymmentä kenkää, joissa on vielä jalkaterät sisällä. Selvittyään konferenssista ja jätettyään kengät jalkoineen Radstockin haltuun Adamsberg ja Danglard palaavat Pariisiin vain joutuakseen todistamaan tuoretta murhaa, jonka uhri on silputtu palasiksi. Tutkinnan edistyessä alkaa näyttää siltä, että Lontoon ja Pariisin murhat liittyvät toisiinsa ja vanhoihin vampyyritarinoihin.

  Ihmeellistä, Arandjel totesi ja tarttui piirrokseen. Nivelet, aivan, ettei ruumis enää taivu. Jalat, tietenkin, varsinkin ukkovarpaat, ettei ruumis päse kävelemään, ja kaula, suu, hampaat. Maksa ja sydän, ja niin on sielu hajalla. Vampyyrien elämän tyyssija, sydän, irrotettiin usein ruumiista, ja sille annettiin erityiskäsittely. Tuo ruumis on hävitetty kerta kaikkiaan ihmeellisellä tavalla ja voimme päätellä, että tekijä tuntee asiansa perusteellisesti, Arandjel lopetti analyysinsa aivan kuin olisi varmentanut ammattilaisen työn.

En tiedä minkä verran aiemmissa osissa on pohjustettu ja kasvatettu komisario Adamsbergiä kollegoineen ja etenevätkö tarinat kronologisesti vai ovatko osat luettavissa itsenäisinä tarinoina satunnaisessa järjestyksessä. Joissain kohdissa tuntui, että tarinassa viitataan aiempiin tapahtumiin, toisaalta Adamsberg on sen verran ajatuksissaan ja kommenteissaan poukkoileva persoona, että ehkä hänen vauhdissaan olisi vaikea pysyä vaikka olisikin lukenut sarjaa ensimmäisestä osasta alkaen. Tarina siis tuntui hetkittäin hieman sekavalta ja rönsyilevältä, mutta saattaisin pistää tämän Adamsbergin persoonan lisäksi myös ranskalaisuuden piikkiin (kuten aiemmin lukemani Lemaitren Irènen kohdalla.

Takakannessa luvattu vampyyriosuus ei ollut ihan sellainen kuin odotin, mutta se osoittautui erittäin sopivaksi dekkariin, kyllä näemmä dekkariinkin vampyyri tai muutama mahtuu mukavasti mausteeksi! Pidin kovasti myös tarinan huumorista ja sujuvasta sanailusta. Plog. Miinuksena mainittakoon se, että tarinassa oli ehkä yksi osuva (sukulais)sattuma liikaa.

Kaikesta rönsyilystä ja runsaudesta huolimatta näissä ranskalaisissa dekkareissa on oma kiehtova tunnelmansa ja Jalattomat, elottomat oli erittäin viihdyttävä ja kiinnostava tapaus. Ehkä seuraavan kerran luen sarjasta sen ensimmäisen osan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikesta mikä on hyvin kaunista tai hyvin rumaa jää aina pieni palanen katsojan silmiin.

Sekä:
Minä olen ehdottomasti tätä mieltä: jos ihminen ei kykene painamaan mieleensä kymmennumeroista puhelinnumeroa, silloin ei kannata ollenkaan ryhtyä juonittelemaan.


Helmet lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Kirjankansibingo kesä 2018: Kaupunki

Kirjallinen maailmanvalloitus: Serbia


- - -


Yksi luettu kirja olisi vielä odottamassa arviotaan, mutta taidan jättää sen hetkeksi odottamaan ja pitää huomenna lukumaratonin, pitäisi olla luvassa hyvää lukusäätäkin...

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Marko Annala: Värityskirja



Marko Annala: Värityskirja
Like, 2017
202 sivua
Luettu: 11.6.2018
Mistä: kirjastosta


Mokoman uuden Hengen pitimet -albumin kappale Kepeät mullat on soinut moneen otteeseen radiossa ja se toimi muistutuksena siitä, että bändin keulakuvan ja laulajan Marko Annalan kirja odottelee lukupinossa. Tuumasta toimeen.

Värityskirja on Marko Annalan omaan elämään pohjautuva romaani, jonka sivuilla hän kuljettaa lukijaa minäkertojan lapsuuden leikeistä vakavaan koulukiusaamiseen, musiikista kiinnostumiseen ja bändin sekä perheen perustamiseen. Minäkertojan elämää varjostaa koulukiusaamisen jättämät syvät arvet sekä erilaiset psyykkiset oireet, jotka saavat hänestä otteen useamman kerran, painavat pimeyteen ja vievät elämästä värit.

Sivumäärältään suhteelliseen pieneen teokseen mahtuu paljon. Annala kuvaa minäkertojan elämää pieninä, toisistaan näennäisesti irrallisina tarinoina, tuokiokuvina, joilla kuitenkin on selvä kronologinen järjestys ja punainen lanka. Annala kuvaa kiusaamista ja sen aiheuttamia ongelmia sekä sairastumista rehellisesti ja kipeästi, lauseisiin latautuu paljon tunnetta ja tuskaa. Varsinkin teini-ikäisen pojan selviytymistaistelua on riipaisevaa seurata.

     Kotona olen tyhjä astia. Kaikki sisältäni on kaavittu ulos. En kuuntele musiikkia, en leiki, en piirrä, en katso televisiota, en tee mitään. Minä vain olen. En usko että elän. (...)
     Seison lätäkössä liki tunnin. Toivon saavani vähintään keuhkokuumeen. Näin teen joka kerta ollessani yksin kotona. En silti sairastu. Tyhjässä astiassa ei ole mitään mihin tauti tarttuisi.

Seitsemäsluokkalainen poika, joka mieltää itsensä tyhjäksi astiaksi, pojaksi, joka on jo kuollut. On niin hirveää, oksettavaa ja surullista mitä kiusaaminen aiheuttaa. Tästä pojasta kasvaa mies, joka nousee kerta toisensa jälkeen suurten ihmisjoukkojen eteen lavalle, laulaa ja esiintyy vaikka paniikki ja ahdistus puskee takaraivossa, mies, joka huolehtii perheestään, mies, joka selviää. Kirjan tunnelma ei painu pelkästään synkäksi ja ahdistavaksi vaan mukana on paljon valoa ja iloa, lämpöä, anteeksiantoa, rakkautta ja onnea. Värityskirja kertoo, että synkistä hetkistä huolimatta on aina toivoa paremmasta.

Pidän Mokoman musiikista ja Annalan sanoituksista, nyt kirjan luettuani arvostukseni Annalaa kohtaan kasvoi entisestään. Jäin miettimään missä Värityskirjan kohdalla menee omaelämäkerran ja romaanin raja. Minä luin tämän enemmän edellisenä kuin jälkimmäisenä ja ehkä siinä valossa koen, että ymmärrän nyt paremmin mistä Mokoman osittain kovin melankoliset ja synkät sanoitukset kumpuavat. Mikäli Annala on todella kirjoittanut Värityskirjan sivuille itsensä on hienoa, että että hän on löytänyt keinon purkaa pahaa oloaan musiikkiin ja nostan hattua sille, että hän on avannut sanaisen arkkunsa myös oman taustansa osalta. Olen varma, että moni saa tästä kirjasta voimaa, oli se sitten täysin Annalan omiin kokemuksiin pohjautuvaa tai väritettyä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Laulun seassa voi huutaa möykkyä ulos sisältään.


Helmet lukuhaaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin (kissoja)

Kirjankansibingo kesä 2018: keltainen ja oranssi (ei nyt ihan pääosassa, mutta kyllä tuolta molempia löytyy)



perjantai 8. kesäkuuta 2018

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

 


Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2016 (2012)
330 sivua
Luettu: 5.6.2018
Mistä: oma ostos


Kevään viimeinen lukupiirikirja löytyi omasta hyllystä odottelemasta lukuvuoroaan. Itärannan dystopiaan tarttuminen on hieman arveluttanut, mutta nyt viimein se tuli luettua.

Entisajalla ilmasto lämpeni nopeasti ja merten pinnat nousivat, vedet nielivät maata alleen ja karkottivat ihmiset uusille seuduille. Ihmisten toimien seurauksena vedet saastuivat ja nyt he kärsivät ankarasta kuivuudesta. Puhtaasta vedestä on huutava pula ja siitä on tullut kallista valuuttaa, ylellisyystuote, johon on vara vain harvoilla ja valituilla, eikä kohta ehkä heilläkään. Nuori Noria Kaitio seuraa isänsä jalanjälkiä teemestariksi, teerituaalin tuntijaksi ja veden vartijaksi. Ammatin lisäksi Norialle periytyy teemestarien salaisuus, joka tuo vapautta ja valtaa, mutta myös vaarantaa vaalijansa.

"Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole."
     "Muistan", sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki.

Minun oli hankala päästä sisään kirjan maailmaan. Teemestarin ammatti rituaaleineen ei oikein avautunut ja koko Skandinaavian Unioni suomalais-aasialaisvaikutteineen tuntui vieraalta. Ehkä ympäristön rajojen häivyttäminen oli Itärannan tahallinen tyylikeino, mutta minua se etäännytti liikaa. Tarinaa lukiessa tuntui kuin olisi itsekin veden viemänä, kelluisin (kuumissani ja janoisena) aalloilla, josta näen rantaa, mutta jonka rajoja ja ääriviivoja en pysty paikantamaan.

Sen lisäksi, että tunsin olevani hukassa maantieteellisesti odotin koko ajan, että tarina nousisi siivilleen. Noria mainitsee toistuvasti miten olisi pitänyt tietää jotain ja olisi pitänyt nähdä enteitä, hän jossittelee ja vihjailee, vähän kuin lupailee suuria, mutta tarina vain jatkuu tasaisena, kasvu ja huiput jäävät mielestäni vajaaksi tai puuttumaan. Loppu on osittain yllättävä, mutta senkin jälkeen lukuelämys jää vähän hailakaksi.

Kielellisesti tarinassa löytyy selkeitä huippuja. Tarina on suurimmaksi osaksi sellaista peruskivaa kerrontaa, mutta osaan lauseista Itäranta on saanut selvästi enemmän latausta ja tunnetta, kauneutta, mutta myös osittain monimutkaisuutta. Joitakin lauseita pitää pysähtyä lukemaan useampaan kertaan, osittain siksi, että ne ovat niin taidokkaasti sanottuja, mutta osittain myös siksi, että lauseen merkitys on kadota kauneuden alle. 

Vaikka tarina jäi vähän etäiseksi puskivat sen puitteet senkin edestä iholle. Ilmaston lämpeneminen, oudot sääilmiöt ja kuivuus ovat pelottavan ajankohtaisia asioita. Tänä keväänä on sää muuttunut toukokuun aikaisesta helteestä kesäkuun kylmyyteen, kuivuuteen ja myrskyihin. Meret pullistelevat jätettä, erityisesti muovia. Tekniikka vanhenee turhan nopeasti. Hyväosaiset kuluttavat surutta vettä ja muita luonnonvaroja huolimatta siitä, että osalla niistä on pula ja vaikka niiden loppumisen uhka on olemassa. Jonnekin tulevaisuuteen ajoittuvaa Norian maailmaa ei siis ole kovin vaikea kuvitella. Silti hieman vähempi sormen heristely olisi riittänyt.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä. Pinnalla mikään ei liikahda, mutta asiat, joista emme voi puhua kenellekään,hiertävät ja kuluttavat, ja hitaasti elämä kiertyy niiden ympärille, etsii muotonsa niiden mukaan.


Helmet lukuhaaste 2018: 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaa.

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa päätti juhlistaa kesää kirjankansibingolla, jossa saa rastia bingoruudukosta kirjan kanteen sopivan kohdan. Tätä bingoa voi pelata 19.8.2018 asti. Olen mukana ja Teemestarin kirjalla rastitan ensimmäisen ruudun (valokuva).


maanantai 4. kesäkuuta 2018

J. R. Ward: Vapautettu rakastaja



J. R. Ward: Vapautettu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #9)
Basam Books, 2012
  595 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Unleashed, 2011)
Luettu: 22.5.2018
Mistä: kirjastosta

Toukokuussa tuli nautittua taas annos vampyyrihömppää. Yhdeksän osan jälkeen ei ole vielä havaittavissa kyllästymistä.

Kirjurineitsyen tytär, Vishousin kaksoissisar Payne makaa veljeskunnan sairaalassa henkihievierissä ja liikuntakykynsä menettäneenä. Näyttää siltä, että edes veljeskunnan oma taitava kummituslääkäri Jane ei pysty tekemään mitään Paynen hyväksi, mutta hänellä on ratkaisu ongelmaan. Veljeskunnan on pakko kääntyä ihmisen puoleen, sillä Janen ex-pomo Manny Mannello on huippukirurgi ja ainoa, joka voi enää auttaa Paynea. Mannellon käyttäminen ei ole ihan yksinkertaista, siihen liittyy paljon järjestelyjä, muistien pyyhkimisiä ja avunannolla on lopulta arvaamattomat seuraukset.

     "Janeko siis tavoitti sen kirurgin?" Kun Vishous nyökkäsi, Butch vakavoitui haudanvakavaksi. "Lupaa minulle yksi asia."
     "No mikä?"
     Ettet tapa sitä kirurgia." Butch tiesi täsmälleen, millaista oli kompastua ulkomaailmaan ja pudota vampyyrien kaninkoloon. Hänen tapauksessaan tilanne oli saatu selvitettyä, mutta entä nyt Manellon kanssa? "Tämä ei ole sen tyypin syytä tai hänen huolensa."
     V näpsäytti tumpin sormistaan roskapönttöön ja vilkaisi Butchia timanttisilmät kylminä kuin arktisen alueen yö. "Katsotaan, miten tässä käy, jepari."
     Sen sanottuaan V kiepahti kannoillaan ja työntyi ovista huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi.
     No, ainakin se nartunpenikka on rehellinen, Butch ajatteli ja kirosi. 

Vapautettu rakastaja kärsii hienoisesta ennalta arvattavuudesta. Ei tarvitse lukea kovin pitkään kun jo arvaa mihin suuntaan Payneen ja häntä pelastamaan värvättyyn Mannyyn keskittyvä tarina tarina lähtee etenemään. Tosin toisella mantereella, Euroopassa, seikkaileva uusi hahmo Xcor sekä Butch O´Nealin entinen työpari, aiemminkin sarjassa ohimennen esiintynyt etsivä José de la Cruz sekoittavat vähän pakkaa. Näistä Xcorin tarinaa avataan jo nyt ja veikkaan, että myös etsivälle pedataan paikkaa tulevia osia varten.

Juonessa on jälleen hieman rönsyilyä veljeskunnan ulkopuolelle, mutta viihdearvo on lähes samalla tasolla kuin aiemmissa osissa. Pidän enemmän veljeskunnan jäseniin keskittyvistä tarinalinjoista, nyt varsinkin José de la Cruzin rikosten selvittely tuntui turhan irralliselta. Myös Xcorin ja hänen joukkojensa seuraamista oli vähän liikaa, varsinkin siihen nähden kuinka nopeasti Xcorin tausta lopulta selviää ja kuinka pieneen osaan häneen liittyvä "loppuhuipennus" jää. Ehkä tämänkin osalta Vapautettu rakastaja maistuu hieman väliteokselta, seuraavan juonikuvion pohjustukselta.

Väliteos tai ei, viihdyin jälleen loistavasti Caldwellin kujilla ja veljeskunnan hulppeassa kartanossa. Välien, tunteiden ja suhteiden selvittelyjä, taisteluja, seksiä, paljastuksia ja juonien punontaa. Saa nähdä keneen seuraavassa osassa keskitytään... Ennen sitä täytyy kuitenkin lukea muutama muu kirja, ei näitä ihan putkeen jaksaisi lukea.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Qhuinn ei halunnut painostaa naaraita, mutta ilmeisesti hänen sisäinen, uinuva herrasuroksensa oli noussut puuterivippavuoteeltaan ja huomannut, että sen kalsarit olivat kierteellä.

Välillä näille rönsyileville kielikuville ei voi kuin nauraa... 


Helmet lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (New York).

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Rosa Liksom: Hytti nro 6



Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY:n äänikirja, 2012 (2011)
6 levyä, kesto n. 6 h 50 min
Lukija: Pertti Sveholm
Kuunneltu: 8.5.2018
Mistä: kirjastosta


Kun huomasin kirjaston äänikirjahyllyssä Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaanin ajattelin, että voisin kuunnella sen junamatkailun hengessä, hieman senkin vuoksi kun minulla ajoittuu tähän kevään ja kesän taitteeseen parikin junamatkaa.

Tyttö hyppää Moskovasta Siperian halki Mongoliaan menevään junaan. Samaan hyttiin astuu kaalikorvainen mies, vaikka tyttö kuinka itsekseen toisin toivoo. Alkaa matka ja samalla miehen jatkuva jutustelu. Tyttö ehtii kuulla monta tarinaa, mitkä tosia ja mitkä keksittyjä tai väritettyjä, nähdä monta paikkaa, kokea monta tunnetta ja tilannetta pitkän matkan aikana niin hytissä kuin sen ulkopuolella ennen päämäärää Ulan Batoria.

Juna sukeltaa luontoon, jyskyttää halki lumisen, aution maan.

Hytti nro 6 on merkillinen ja kiinnostava matka halki Neuvostoliiton. Liksomin kerronta yhdistettynä tasaisesti etenevään junamatkaan on hypnoottista. Kieli pursuaa adjektiiveja, se on kuvailevaa ja listaavaa. Tarina on parhaimmillaan lyhyehköissä pätkissä kuunneltuna, jolloin runsaasta kielestä ja kuvailusta nauttii. Pidempään kuunnellessa varsinkin maisema vyöryy päälle ja iskee ähky. Kuin upean kerronnan vastapainoksi mies on välillä erittäin karkea, rivo sekä inhottava. Liksomin luonnonkuvaukset, tarkat näkymät junan ikkunoista ihastuttavat ja saavat nopeasti unohtamaan miehen ajoittain alatyylisen käytöksen.

Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen.. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Tarinassa on paljon toistoa. Asemilta lähdöt, lähtöjen yhteydessä muovisista kaiuttimista pauhaava mahtipontinen musiikki, ikkunasta vilisevät maisemat, asemille saapumiset, tee, vodka, musta leipä, smetana, kurkut... Myös tekstissä on toistoa. Aluksi nämä kertaukset hämmentävät, mutta muuhun tarinaan ja sen toisteisuuteen suhteutettuna uudelleen toistettavat pätkät eivät yllätä. Silti useamman kerran jälkeen toiston teho hieman laantuu ja muuttuu jopa ärsytykseksi. Tarina kantaisi mainiosti ilman toistoa.

Kirjan rakenne on muutenkin mielenkiintoinen. Aluksi nimettömäksi jäävä tyttö on kuin tyhjä kangas, joka matkan edetessä värittyy ja hänen taustansa avautuu hiljalleen lukijalle tytön muistellessa elämäänsä matkaa edeltävältä ajalta. Mies jatkaa loputonta puhettaan, mutta tyttö pysyy hiljaa. Mietin useamman kerran onko tyttö mykkä, mutta kyllä hänellä ääni on, hänen puoltaan keskusteluista miehen kanssa ei vain ole tarinassa juurikaan näkyvillä. Tyttö puhuu esimerkiksi junan vaunuemäntä Arisalle, mutta lopulta myös hyttikumppanilleen Vadim Nikolajevitš Ivanoville niin, että lukijakin kuulee tytön äänen. Ehkä tässä kuvastuu kirjan punainen lanka, tytön matka paitsi Ulan Batoriin myös itseensä, oman itsensä ja oman äänensä löytäminen. Hytti nro 6 jätti jälkeensä mielenkiintoisen, hieman kaihoisan tunnelman. Olisi tätä saattanut kuunnella kauemminkin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.

Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Kirjassa ei sanota suoraan vuotta, mutta miehen puheista selviää pienellä matematiikalla, että on vuosi 1986.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Venäjä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Tove Jansson: Muumipappa ja meri



Tove Jansson: Muumipappa ja meri
WSOY, 1991
181 sivua
Suomentanut: Laila Järvinen
(Pappan och havet, 1965)
Luettu: 8.5.2018
Mistä: lapsuuden lahja


Siitä on kauan kun olen edellisen kerran lukenut Muumipappa ja meri -romaanin, mutta oli jo aikakin palata muumien pariin. Kannustimena toimi jälleen lukupiiri.

Jos tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi saattaa saada päähänsä pakata tavaransa ja lähteä, ottaa uusi suunta elämälle jossain muualla. Näin käy Muumipapalle, joka vie perheensä Seikkailu-veneellä kaukaiselle majakkasaarelle. Merestä ja majakasta Muumipappa tietää kaiken, siellä muut tarvitsevat häntä, turvautuvat ja tukeutuvat häneen, siellä hän voi suojella perhettä vaaroilta, uhmata kaikkia meren ja luonnon voimia. Tai näin Muumipappa ainakin ajattelee, mutta onko meri, saari, majakanvartijan työ ja perheen johtaminen niin helppoa kuin Muumipappa luulee, onko meri ja majakka sittenkään hänelle niin tuttu kuin hän kuvitteli?

     – Käsitätkö, sanoi isä. On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. Minä en voi rakastaa saarta ellen pidä merestä.

Kun perhe asettuu eristyksissä olevalle saarelle voisi luulla, että he hakevat turvaa toisistaan, tutkivat ja tekevät asioita yhdessä, mutta majakkasaarella kaikki touhuavat omiaan eivätkä juurikaan välitä selvittää mitä muut puuhaavat. Majakka toimii kuitenkin tukikohtana, kotina, josta tietää ainakin Muumimamman tarvittaessa löytyvän, mutta saarella sekään ei ole varmaa. Äitikin voi kadota, ainakin hetkellisesti.

En muistanutkaan, että suosikillani Möröllä on tarinassa niin suuri rooli. Tuo surumielinen, yksinäinen ja kylmyyttä hohkaava hahmo on jostain syystä vienyt sydämeni ja olin riemuissani kohtauksesta, jossa Mörkö näyttää muutakin kuin tavallisen harmaan ja pelottavan puolensa, hetkestä jolloin Mörkö heittäytyy ja vallan riehaantuu. En muistanut sitäkään kuinka synkkä ja paikoitellen kauhuun sekä fantasiaan kallellaan tarina on, ajatus elävästä, hengittävästä saaresta liikkuvine osineen on kammottava.

Pidin siitä kuinka muumit muuttuvat täysin toisenlaisiksi ympäristön vaihtuessa. Lähtiessään tutusta Muumilaaksosta kaukaiselle saarelle niin Muumipappa, Muumimamma kuin Muumipeikko jättävät vanhat tutut tavat ja roolit taakseen ja joutuvat kohtaamaan pelkonsa ja rajansa. Muumipappa ottaa vastuun joka asiasta tai ainakin yrittää kovasti, tiesi hän siitä jotain tai ei. Muumimamma jättää kaikesta ja kaikista huolehtimisen ja luovuttaa ohjat Muumipapalle. Muumipeikko tekee itsenäisiä ratkaisuja, oppii olemaan yksin ja rohkaistuu. Vain pikku Myy on niin kuin ennenkin, oma rohkea ja suorasanainen itsensä.

Tarina on tulvillaan tovemaista, muumimaista viisautta. Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Joskus asiat joutuu oppimaan kantapään kautta eikä välttämättä vielä silloinkaan. Muumipappa ja meri on kirja jota ei voi ahmia (tai ehkä joku voi, mutta minä en), sitä on luettava hitaasti ja ajatuksella. Tarina on samalla satu, romaani, matkapäiväkirja ja kasvatusopas. Meren tuoksun ja pärskeet voi haistaa ja tuntea.


Sitaattikunniamaininnan saa useampi lause, äitien kunniaksi:

– Kyllä minä keitän kahvia, sanoi äiti. Istun vain tässä hetken tunnustelemassa aamua.

– Vaaraa on ihan tarpeeksi, huusi äiti takaisin. Ellemme lähde huviretkelle tässä paikassa, meidän kaikkien käy hullusti!

– Eivät äidit häviä noin vain ilman muuta, sanoi pikku Myy. He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii.


Hyvää äitienpäivää!


Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri