keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Mikael Niemi: Kirkon piru



Mikael Niemi: Kirkon piru
Schildts, 2002
233 sivua
Suomentanut: Tuula Kojo
(Kyrkdjävulen, 1994)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Kirkon piru jäi taannoisella lasten- ja nuortenkirjapainotteisella lukumaratonillani viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi. Nyt siitä pitäisi vielä osata sanoa jotain.

Pajalan koulun seitsemäsluokkalaiset tekevät historianopettaja Hirven johdolla opintoretken paikalliseen kirkkoon. Hirvi ei esittele oppilailleen kirkon rakennus- tai taidehistoriaa vaan vie lapset sakastiin katsomaan siellä säilytettävää vanhaa puulaatikkoa sisältöineen.

     Laatikossa oli jotain tummaa. Nahistunut, käppyräinen ruumis. Keltaiset silmät olivat kutistuneet kokoon, harmaiden halkeilleiden huulten välistä pilkottivat pitkät torahampaat, iho oli karvan peitossa.
     >>Kamala!>> joku parahti.
     Hirvi näytti tyytyväiseltä.
     >> Ajatelkaa, piru lukkojen takana täällä meidän Pajalan kirkossa! Tulkaa ihmeessä tänne eteen katsomaan, mutta älkää missään nimessä koskeko! Se on hapertunut kovasti vuosien varrella.>>

Liekö laatikon "asukas" suomalaisen papin aikaa sitten valmistama patsas vai oikea piru, mutta kauhistusta se kuitenkin oppilaissa herättää. Opintoretken jälkeen alkaa tapahtua kummia, verenseisauttaja, kuolemantapaus, outoja otuksia... Ihan kuin jotain pahaa olisi vapautunut Pajalaan, mutta mitä? Matti sekä hänen ystävänsä Simon ja Malin ryhtyvät selvittämään mistä on kysymys.

Mikael Niemi oli minulle ennestään tuttu samoihin Pajalan maisemiin sijoittuvan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -romaaninsa myötä. En ihastunut kyseiseen kirjaan, mutta Kirkon pirun takakannen perusteella tämä nuorten romaani vaikutti tyystin erilaiselta, kutkuttavan jännittävältä. Tarina osoittautuikin jännittäväksi, mutta myös yllättävän synkäksi ottaen huomioon, että tarinan päähenkilöt ovat seitsemäsluokkalaisia eli noin 13-vuotiaita.

Kirkon piru etenee vauhdikkaasti, mutta loppua kohden Niemelle tuntuu iskevän vauhtisokeus. Idea vanhasta ja tarinoiden värittämästä kirkossa pidettävästä pirupatsaasta on loistava, mutta kun juoneen lisätään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä aina kummituksiin, erikoisiin lemmikkieläimiin ja horoskooppeihin (loppuratkaisusta nyt puhumattakaan) alkaa keskittymiskyky hieman herpaantua ja tarinaan hieman turtua. Ihan pikkuisen vähemmän (uskomattomia) juonenkäänteitä ja Kirkon piru olisi ollut todella loistava. Nyt jäin hieman hämmennyksiin loppurytistelyn jälkeen, mutta pidin kirjasta tällaisenaankin, rönsyineen kaikkineen aika paljon. Myös MarikaOksa piti kirjasta kovasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

>> Net tulevat... >>, täti mumisi niin ikään suomeksi ja räpytteli jäykästi silmiään.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father



Hanneriina Moisseinen: Isä - Father
Huuda Huuda, 2013
155 sivua
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Lukumaratonin purku arvioiksi jatkuu, vielä yksi kirja Isän jälkeen odottaa vuoroaan.

Isä on tarina Hanneriina Moisseisen omasta isästä, Seppo Moisseisesta, joka katosi saaresta kesken työporukan illanvieton eikä koskaan enää palannut. Mitä isälle tapahtui? Katosiko hän vapaaehtoisesti, tapahtuiko hänelle onnettomuus vai joutuiko hän rikoksen uhriksi? Kun katoamisen syy ei selviä eikä isää tai hänen ruumistaan löydy jää perhe keskelle epätietoisuutta. Miten surra jos ei ole varmuutta mitä ja miksi suree? Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella.

Isä jakautuu kuuteen osaan: Aika ennen katoamista, Aika katoamisen jälkeen, Pako, Etäisyys, Paluu ja viimeisenä, eräänlaisena yhteenvetona tai hyvästeinä, käsialalla kirjoitettu Kirje isälle. Isä on sarjakuva-albumi, mutta tarina kerrotaan paitsi lyijykynäpiirroksin strippeinä ja kokosivun kuvina, myös albumiin kuvattujen kankaiden avulla. Osa kankaista on kirjottu, osa on toteutettu sekatekniikalla yhdistämällä mm. kirjontaa, helmiä ja pitsiä. Mustavalkoinen toteutus tukee sitä syvää surua ja epätoivoa,  joka on tarinassa vahvasti läsnä.





 


Albumin voi lukea myös englanniksi sillä Pauliina Haasjoen englanninkielinen käännös kulkee pienellä fontilla tarinan lomassa sivujen alalaidassa. Luulen kuitenkin, että hyvästä käännöksestä huolimatta lukukokemus on vahvimmillaan suomeksi sillä kuva ja teksti kulkevat Isässä vahvasti käsi kädessä.




Albumin lukemisesta on kulunut jo reilu viikko, mutta sen herättämiä tunteita on yhä vaikea pukea sanoiksi, joten siteeraan itseäni lukumaratonpostauksesta: Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Isä on voimakas lukukokemus, sekä kuvista että sanoista välittyy vahva tunnelataus. Ahdistusta, ikävää, muistoja. Pohdintaa unohtamisesta ja selviytymisestä. Isä on kuin surun ja tuskan huuto.


Sitaattikunniamaininnan saa (ote Kirjeestä isälle):

Haluan muistaa sinut. Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.


Isä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjaakapin kummitus, Kirjojen Pyörteissä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.


torstai 6. heinäkuuta 2017

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

 


Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
Otava, 2003
221 sivua
Suomentanut: Mika Kivimäki
(Coraline, 2002)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Tutustuin Coralineen ensin elokuvana kun villasukkalapset lainasivat sen kirjastosta. Pidin elokuvan synkästä, hieman timburtonmaisesta tunnelmasta todella paljon. En tiennyt Coralinen tarinan perustuvan kirjaan ja kun sitten törmäsin Gaimanin romaaniin kirjastossa ilahduin kovasti, tämä on pakko lukea!

Coraline vanhempineen ovat muuttaneet uuteen kotiin. Molemmat vanhemmat työskentelevät kotoa käsin ja heillä on kovin vähän aikaa tyttärelleen, joten Coraline joutuu viettämään aikaa itsekseen tehden tutkimusmatkoja sekä ulkona että sisällä. Hän tutustuu uusiin naapureihin, alakerrassa asuviin kahteen entiseen näyttelijättäreen, neiti Spinkiin ja Neiti Forcibleen koirineen sekä yläkerran vanhaan mieheen, herra Boboon, sirkushiirineen. Talossa Coraline laskee esineitä ja asioita, mutta 14. ovi on outo, sen takaa ei avaudu näkymä huoneeseen, kaappiin tai ulos vaan lukitun oven takana on vain tiiliseinä. Eräänä tylsänä päivänä Coraline nappaa avaimen ja avaa jälleen oven. Tiiliseinä on kadonnut! Coraline astuu tunkkaiseen, jotain ikivanhaa huokuvaan käytävään ja kulkee sen läpi asuntoon, joka on kuin heidän omansa, paitsi että se onkin varjojen talo, toinen todellisuus, jossa on toinen isä ja toinen äiti, jotain houkuttelevaa, mutta samalla jotain todella väärää...

     "Pieni maailma", Coraline totesi.
     "Se on tarpeeksi suuri hänelle", kissa sanoi. "Hämähäkin verkon tarvitsee olla vain sen verran iso, että kärpäset jäävät kiinni."
     Coralinea puistatti.

Coraline muistuttaa hieman Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä (sekä The Addams Familyä, mutta ei siitä sen enempää, että en spoilaa tarinaa). Molemmissa on samaa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä sekä rohkeutta ottaa asioista selvää. Kun Coralinea varotetaan kaivosta hän lähtee etsimään sitä tietääkseen missä se on osatakseen varoa sitä. Coraline vaikuttaa myös olevan tottunut huolehtimaan itsestään. Ja kuten kuka tahansa lapsi hän janoaa rakkautta, jota ei tunnu saavan vanhemmiltaan tarpeeksi. Kun eteen tulee mahdollisuus saada rajattomasti rakkautta ja huomiota on mietittävä mikä itselleen on tärkeää? Mitä on valmis maksamaan saadakseen haluamansa? Mistä on valmis luopumaan?

     "Jos haluat jäädä tänne", hänen toinen isänsä sanoi, "niin meidän pitää tehdä vain yksi pieni juttu, jotta voit sitten viipyä täällä aina ja iankaikkisesti."

Tykkäsin elokuvasta kovasti, mutta kirja peittosi sen silti mennen tullen. Harmittelin kirjaa lukiessani, että tulin katsoneeksi elokuvan ennen kirjan lukemista. Olisin halunnut lukea kirjan ns. puhtaalta pöydältä ja muodostaa itse mielessäni henkilöt ja kohtaukset, nyt elokuvamuistot yrittivät tyrkyttää itseään kirjasta itse luomieni mielikuvien tilalle. Onneksi Gaimanin kerronta on niin vahvaa ja vetävää, että tarina vei mukanaan eikä elokuva pyörinyt päässäni kuin satunnaisesti. Jos elokuva tuntui synkältä niin kirja oli mielestäni tunnelmaltaan vielä synkempi, surullisempi ja pelottavampi, mutta Coralinen tarmokkuuden ansiosta kirja ei tuntunut lohduttomalta.

Coraline varjojen talossa onnistui vähän pelottamaan tällaista kauhukonkariakin. Tämä oli upea lukukokemus, samoin kuin Gaimanilta aiemmin lukemani Hautausmaan poika. Täytyy lukea lisää Gaimania...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Loppujen lopuksi on paljon helpompaa pelätä sellaista, jota ei pysty näkemään.
 
Coraline varjojen talossa on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat.


- - -


Iin kirjastossa on käynnissä kesän 2017 lukuhaaste, jossa tulisi lukea yksi kirja jokaisesta viidestä ryhmästä. Houkuttimena on vielä kirjapalkinto, joka arvotaan osallistujien kesken. Coralinella merkitsen luetuksi kohdan 2: Jännitystä kesään: jokin muu kuin pohjoismainen dekkari

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri



Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri
(Pikku vampyyri #1)
Otava, 1988
157 sivua
Suomentanut: Leena Viljakainen
Kuvittanut: Amelie Glienke
(Der kleine Vampir, 1979)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Rakastan lukumaratoneja, sitä kun saa pyhittää kokonaisen vuorokauden lukemiselle, etukäteen valitulle kirjapinolle sekä mahdollisille suunnitelmasta poikkeaville kirjavalinnoille, mutta lukumaratonin jälkeensä jättämiä useamman kirjan bloggausjonoja en oikein siedä. Parasta olisi kirjoittaa kirjasta heti lukemisen jälkeen, mutta se taas veisi arvokasta lukuaikaa vuorokaudesta.

Aloitin neljännen lukumaratonini yhden lapsuuteni suosikkisarjan aloitusosalla. Tunnustinkin aiemmin lukuhuumassani, että Pikku vampyyrin Rydiger oli ensimmäisiä kirjallisia ihastuksiani. Ai että hän oli ihana! (Niinpä niin, rakastin lapsena vampyyrisarjaa ja silti olin jossain aikuisuuden vaiheessa sitä mieltä, että fantasia ei ole minun juttuni, en voi aina ymmärtää itseäni...)

Anton Bohnsack, yhdeksän vuotta, on usein lauantai-iltaisin yksin kotona kun hänen isänsä ja äitinsä käyvät ulkona. Anton pitää jännittävistä kirjoista sekä rikoselokuvista ja kun tämä yhdistetään hänen erittäin hyvään mielikuvitukseensa voi jopa matka televisiolta jääkaapille olla täynnä vaaroja ja uhkia. Eräänä lauantai-iltana Anton on juuri selvinnyt haaksirikosta, nälkäisistä haista ja kelluvista ruumiista kun hän kuulee jotain. Tai siis ei kuule mitään, televisio on sammunut, tai sammutettu... Rosvoja!? Ei suinkaan vaan jotain vielä kamalampaa!

Yhtäkkiä Anton pysähtyi kuin naulittuna ikkunalaudalla, ilmavirrassa lepattavan verhon edessä, istui joku ja tuijotti häntä. Se näytti niin kauhealta, että Anton luuli kuolevansa siihen paikkaan. Häntä tuijotti kaksi pientä, verestävää silmää kalkinvalkoisista kasvoista, takkuinen tukka roikkui pitkinä suortuvina tahraisen, mustan viitan päällä. Valtava verenpunainen suu avautui ja sulkeutui,  ja hampaat, jotka olivat loistavan valkoiset ja terävät kuin tikarit, napsahtelivat inhottavasti toisiaan vasten.

Anton on viimein tavannut kirjoistaan tutun yön olennon, vampryyrin. Selvittyään Rydiger von Schlottersteinin Antonin huoneeseen ilmestymisen aiheuttamasta alkujärkytyksestä Anton oppii vampyyreistä paljon uutta. Hän pääsee myös kyläilemään von Schlottersteinien hautakammioon ja tapaamaan osan pikku vampyyrin perheestä. Mutta kuinka esitellä omille vanhemmille uusi kalpea ystävä, jonka voi tavata vain auringonlaskun jälkeen, joka pitää haisevaa viittaa ja käyttää kulkemiseen oven sijasta ikkunaa?

Ajan hammas on puraissut hieman kirjan kulmasta. Esimerkiksi kun televisio laitetaan päälle pitää odottaa jonkin aikaa, että kuva ilmestyy näkyviin ja äidin hiustenkuivaaja ei ole kätevää käsimallia vaan siinä on hiusten ympärille laskettava kupu. Lapsen yksinäisyys, ystävän kaipuu, ystävyys ja vampyyrit ovat kuitenkin melkoisen iättömiä aiheita, jotka eivät välttämättä kaipaa ympärilleen tiettyä aikaikkunaa.

Tarina on lyhyt, mutta siihen on saatu mahdutettua mukava juoni, mahtavia vampyyripersoonia ja kutkuttavaa jännitystä. Tätä tuskin lapsena huomasin, mutta tarinaa lukiessa tuli pieni kasvatuksen tai opetuksen maku suuhun kun pienen sanaharkan jälkeen Anton mietiskelee, että hänen äitinsä pääsi viileällä, harkitulla tyylillään aina paljon paremmin selville hänen metkuistaan kuin isä pelkällä huutamisellaan ja haukkumisellaan! Lopussa onkin lyhyt Sommer-Bodenburgin esittely ja siinä mainitaan hänen sosiologian ja kasvatustieteiden opinnot sekä ura peruskoulun opettajana.

Pikku vampyyri oli yhtä ihana kuin lapsena luettuna! Voin kuvitella, että samaistuin lapsena Antoniin ja hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Antonhan on ihan kuin minä pienenä (tai no vähän isompanakin, saatan edelleen Antonin tavoin nähdä ja kuulla pimeässä kaikenlaista, varsinkin öisin...)! Minusta tuntuu, että taidan jatkaa nostalgiamatkaa ja tavata Antonin, Rydigerin, Annan (Rydigerin maitohampainen pikkusisko) ja kumppanit vielä monta kertaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Mutta Anton, äiti sanoi, – eikö ole paljon tärkeämpää, että ystävällä on hyvä sydän?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja



Petina Gappah: Muistojen kirja
Tammi, 2017
307 sivua
Suomentanut: Tero Valkonen
(The Book of Memory, 2015)
Luettu: 25.6.2017
Mistä: kirjastosta


Tässä vielä Gappahin kirjan arvio ennen kuin pääsen purkamaan keskiviikkoisen lukumaratonini lukukokemuksia. Gappahin värejä ryöppyävä kirjan kansi herätti huomioni kirjaston uutuushyllyssä ja takakannen kuvaus vaikutti lupaavalta. Sitä paitsi kirjan alku on melkoisen tyrmäävä.

     Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Memory on saanut kuolemantuomion valkoisen miehen murhasta. Zimbabwen Hararessa sijaitsevassa Chikurubin vankilassa tuomion täytäntöönpanoa odottava Memory kirjoittaa tarinaansa muistikirjoihin amerikkalaistoimittaja Melinda Carterille. Jospa hänen tapauksensa otettaisiin uudelleen käsittelyyn vaalien jälkeen ja kuuluisan toimittajan tapaukselle antaman huomion ansiosta.

Memory ei keskity muistiinpanoissaan pelkästään Lloyd Hendricksonin kuolemaan vaan hän kertoo koko elämäntarinansa sekä valottaa samalla Zimbabwen historiaa ja nykyhetkeä. Hän kuvaa lapsuudenperheensä vaatimattomia oloja, perhettä kohdanneita tragedioita, kyläyhteisöä, kokemaansa suurta elämänmuutosta ja etenkin albinismia, sitä minkälaista on elää poikkeavan värisenä, olla musta lapsi, joka oli musta vain sisältä. Memory kirjoittaa muistiinpanoihinsa myös elämästä vankilan muurien sisäpuolella, vankitovereista, vartijoista, epäoikeudenmukaisuudesta, toiveista, peloista...

Memory on kiinnostava päähenkilö, tarkkanäköinen ja tilanteeseensa nähden yllättävän positiivinen tai ainakin realistinen. Teloitus tulee jos on tullakseen, siihen asti on elettävä vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Tarinassa paikoitellen ja yllättävissäkin paikoissa vilahtelevä Memoryn musta ja kuiva huumori sopii aiheeltaan synkkään tarinaan hyvin.

Tarinan asetelmasta tuli mieleen Susan Fletcherin Noidan rippi. Muistojen kirja ei mennyt samalla tavalla ihon alle tai vedonnut yhtä paljon tunteisiin kuin Noidan rippi, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos jotain tekee tarpeeksi paljon, se muuttuu rutiiniksi – vaikka kysymyksessä olisi oman kuoleman odottaminen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Lukumaraton #4



Tarkoituksenani oli eilen illalla kirjoittaa Petina Gappahin Muistojen kirjasta, mutta sitten tuli puhetta lukumaratonista, uni vei voiton kirjoituspuuhista ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjapino oli valmiina jo muutama viikko sitten, mutta ajankohta oli silloin huono. Katsotaan onnistuisiko nyt, kirjapinokaan ei ole karannut minnekään. Olen yleensä aloittanut keskiyöllä, mutta tänään starttaan klo 8.00. Pistän taas alle päivitystä kuinka urakka etenee...




klo 9.55 / 157 luettua sivua
Aamu alkoi mukavalla nostalgiamatkalla, verestin (hah!) lapsuusmuistojani Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyrin parissa. Pientä ajan patinaa oli huomattavissa, television kuva ilmestyy hiljalleen näkyviin, hiustenkuivaaja on mallia pään päälle vedettävä koppa jne., mutta miten mahtavalta tarina edelleen tuntui! Pienenä paljastuksena kerrottakoon, että Rydiger oli ensimmäinen kirjallinen ihastukseni *punastuu*. Nyt aamupalaa ja pieni happihyppely...

klo 13.45 / 378 luettua sivua
Huh minkälaisessa maailmassa juuri kävin! Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa oli huikea! Toivon vain, että olisin lukenut kirjan ennen kuin näin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Nyt myöhäinen lounas ja seuraavan kirjan pariin...

klo 15.50 / 533 luettua sivua
Hanneriina Moisseisen Isä on nyt luettu. Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Voi isä... ♥

klo 20.15 / 766 luettua sivua
Ajattelin, että Mikael Niemen Kirkon piru saattaisi irrottaa minut Moisseisen sarjakuva-albumin jälkitunnemista ja MarikaOksan kommentti vahvisti kirjavalinnan. Jo vain oli erikoinen tarina, joka vaatii vähän sulattelemista. Paljon synkempi ja jännittävämpi kuin kuvittelin, mutta en ole vielä ihan varma menikö kuitenkin vähän överiksi. Taidan tässä välissä käydä hyvin ansaitulla kävelyllä ja palata sitten kirjapinon ääreen.

klo 00.45 / 876 luettua sivua
Niin hauskaa kuin Anssi Kelan Matkamuistoja onkin lukea on parempi laittaa nukkumaan kun silmät vuotavat naurun sijasta väsymyksestä. Saa nähdä heräänkö aamulla ajoissa vielä viimeistelemään lukumaratonini vai jääkö lukusaldo tähän. Hyvää yötä!

En laittanut aamulla herätyskelloa soimaan ja nukuin pitkään, joten kokonaissivumääräksi jäi tuo 876. Kirjavalinnat olivat onnistuneita ja koko lukumaraton sujui mukavasti. Lukukaverinani ollut nuorempi villasukkalapsikin jaksoi olla mukana melkein 12 tuntia, melkoinen saavutus! Saa nähdä pitääkö ensi viikolla ottaa vielä toinen lukumaraton kun vanhempi villasukkalapsi ei ehtinyt eilen mukaan. Josko seuraavalla kerralla kokeilisin lukea vain yhtä (paksumpaa) kirjaa kun nyt lukeminen painottui enemmän ohuempiin lasten- ja nuorten kirjoihin. Silloin vain pitää valita hyvä kirja, ettei mene puurtamiseksi.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Siri Pettersen: Mätä



Siri Pettersen: Mätä
(Korpinkehät #2)
Jalava, 2016
  499 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Råta, 2014)
Luettu: 15.6.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä ota kirjaston kirjoja mukaan ulkomaanmatkoille, mutta tein Mädän kohdalla poikkeuksen, en vain voinut jättää Hirkan tarinaa odottamaan viikoksi! Kertonee tarpeeksi Korpinkehät-sarjan vetovoimasta.

     Hirka oli tottunut yllättäviin hyökyihin. Siihen, että muistot valtasivat hänet. Mutta kaipuuseen hän ei koskaan tottunut. Rinnassa oleva aukko söi häntä päivä päivältä. Sadanviidenkymmenenneljän päivän ajan.
     Ainoa lohtu oli siinä, että Yminmaa oli nyt turvassa. Turvassa sokeilta nyt kun Hirka oli poissa.  Nyt kun mätää ei enää ollut.
     Mutta hänellä oli muistonsa. Lahjansa.
     Sydän alkoi lyödä rauhallisemmin. Tuli helpompi hengittää. Hän oli Hirka. Hän oli oikea. Hänen tavaransa olivat oikeita. Ne eivät vain kuuluneet tänne.
     Eivät tännekään.

Päädyttyään kivikehän kautta toiseen maailmaan ihmisten luo Hirka huomaa, että ei sekään paikka tunnu omalta, hän on yhä edelleen vieras, kummajainen muiden hännättömien joukossa. Ympäristö, tavat ja kieli ovat outoja eivätkä ihmiset ota häntä sen paremmin vastaan kuin yminväki, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Isä Brody ottaa Hirkan suojiinsa kirkkoonsa ja ystävä Jay yrittää opettaa häntä maa(ilma)n tavoille. Onneksi Hirkan mukana maailmasta toiseen matkannut Kuro-korppi muistuttaa menneestä, vaikka ei korvaakaan Rimeä. Toisaalla Rime totuttelee uuteen asemaansa Korpinkantajana, yhtenä Neuvoston jäsenenä. Niin Hirka kuin Rimekin huomaavat, että väen vanhat uskomukset ja tarinat odininlapsista, mädästä ja sokeista eivät pidäkään täysin paikkaansa. Hirka saa selville lisää alkuperästään ja ymmärtää olevansa osa tuhatvuotista taistelua, joka ei ole vieläkään ohi.

Hyppäys Odininlapsen Yminmaasta Mädän ihmisten kuolevaan maailmaan tuntui suurelta, olisin halunnut vielä jäädä Yminmaahan, tietää lisää väestä, Neuvostosta, historiasta ja tarinoista. Yminmaan outous ja erilaisuus kiehtoi, mutta ei oma maailmammekaan näyttäydy ihan samanlaisena Hirkan silmin katsottuna. Eikä se täysin samanlainen olekaan. Pettersen luo ihmisten sekaan veriorjia, Dreyrejä, Umpireja, olentoja, joista osa muistuttaa enemmän ja osa vähemmän ihmisiä. Pettersen ei kiepauta vain tapahtumapaikkaa uusiksi vaan hän sekoittaa pakkaa muutenkin isolla kädellä ja molempien maailmojen ja myös henkilöiden perustuksia ravistellaan kunnolla.

Ihastelin jo Odininlapsen kohdalla Pettersenin sujuvaa kerrontaa ja sama taituruus jatkui Mädän kohdalla. Pettersen kuljettaa tarinaa taitavasti myös ajallisesti. Esimerkiksi kun näkökulma vaihtuu Rimestä Hirkaan ei aika pysähdy Rimen kohdalla vaan kun kerronta palaa Rimeen on aika kulunut ja tarinassa hypätään hieman eteen päin sen sijaan että kerrontaa jatkettaisiin siitä mihin aiemmin Rimen kohdalla jäätiin. Tämä tekee tarinasta hieman haastavamman seurata, mutta samalla kiinnostavamman ja elävämmän. Lukija saa itse oivaltaa yhteyksiä ja täyttää aukkoja.

Joskus nuorten aikuisten kirjojen juonet kärsivät ennalta arvattavuudesta ja kliseistä, mutta nämä piirteet tuntuvat puuttuvan Korpinkehät-sarjasta täysin. Mikään ei ole varmaa, kaikki voi muuttua joksikin ihan muuksi. Rakkautta on, mutta ilman äitelää siirappia. Siispä odotankin innolla mitä trilogian viimeinen osa pitää sisällään, varaus on jo vetämässä kirjastossa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hirka ei pelännyt aaveita. Hän oli itsekin sellainen.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kalle Päätalo: Nälkämäki



Kalle Päätalo: Nälkämäki
(ikään kuin Iijoki #11½, mutta ei kuitenkaan ole)
Gummerus, 2000 (1967)
557 sivua
Luettu: 3.6.2017
Mistä: kirjastosta


Jouduin vähän poikkeamaan Päätalon Iijoki-sarjan lukuprojektistani sivuraiteille sillä vaikka Nälkämäki sijoittuu kyseisen sarjan 11. osan loppupuolelle on se silti oma itsenäinen teoksensa, jonka Päätalo on kirjoittanut ennen kuin on tiennyt tulevasta suurprojektistaan. Päätalo on kirjoittanut Nälkämäen päähenkilöksi Kalle Päätalon sijasta Matti Liekon, mutta samasta miehestä tämä kirja kuitenkin kertoo.

Lainasin aluksi kirjastosta  6. painoksen vuodelta 1970, mutta sitten tuli vastaan ongelma. Kirjassa oli sivujen 130-144 välillä useampia tyhjiä sivuja. Sivuja ei ollut irronnut sillä muuten tyhjillä sivuilla oli sivunumerot paikallaan, painojälki ei ollut haaleaa vaan sitä ei ollut ollenkaan. Noin joka toiselta aukeamalta puuttui tekstit kokonaan. Liekö painokseen päässyt yksi, useampi tai koko painoksen verran makkelikappaleita, en tiedä. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään vaan jouduin marssimaan kirjastoon hakemaan tilalle version, jossa oli sivut teksteineen tallessa ja pääsin jatkamaan lukemista.

On kesäkuun alku vuonna 1942. Nuori alikersantti Matti Lieko on päässyt pois piinapaikastaan, Lahdessa sijaitsevan sotasairaalan ihotautiosastolta, tuttavallisemmin sanottuna  ruostuneiden pyssyjen putsauslaitokselta, sukupuolitautien osastolta. Lieko odottaa Hennalan varuskunnassa komennusta jatkosijoituspaikkaan ja kun komppanian kirjuri huhuilee talousaliupseerin perään ilmoittautuu Lieko tehtävään. Uudeksi sijoituspaikaksi osoitetaan Siiranmäen vankileiri, jota Lieko toimitetaan perustamaan ja hoitamaan sen muonitusta. Toisin kuin Lieko luulee leirille tulevat vangit eivät ole vihollisia rajan takaa vaan omaa väkeä, suomalaisia miehiä, joista osa istuu tuomiota väkivaltarikoksesta, osa aseistakieltäytymisestä. Erilaisia taustoja, mutta kaikki samalla viivalla nälkäisinä ja huonoissa vaatteissa, linnoitus- ja muita töitä tekemässä.

     Tännekö minun on jäätävä...? Ruvettava katselemaan piikkilankakiekeröä ja sen sisälle aidattuja ihmisiä. Nähtävä synkän kuusikon keskellä kyhjöttävät parakit mittaamaton aika eteenpäin. Vaikka Matti Lieko onkin tottunut metsiin, häntä melkein yökäyttää, kun silmäilee ympärilleen. Parakit ovat suoraan sanottuna paljon uudenaikaisempia kuin metsätyömaiden kämpät, mutta silti ne vaikuttavat tympeiltä. Ja erikoisesti tuo piikkilankaseinä...! Se kaikottaa viimeisenkin tunnepisaran, jota aina ennen metsä on antanut.

Kaksi vuotta, satoja muonitettuja vankeja ja lukuisia vastoinkäymisiä, keinotteluja, kirjeitä, tarinoita sekä ilon hetkiä myöhemmin Lieko on myös purkamassa vankileiriä kun taistelun jyly lähestyy Siiranmäkeä. Samalla lähestyy sodan ja Liekon viisi vuotta kestäneen armeijassa olon loppu.

Aluksi tuntui kovin oudolta hypätä Iiijoki-sarjan päähenkilöstä Kalle Päätalosta Matti Liekon saappaisiin, mutta kun piti mielessä kirjan taustan ja tapahtumien sijoittumisen Iijoki-sarjaan sai tarinasta tolkun ja sen pystyi sijoittamaan oikeisiin kehyksiinsä. Olisin silti mieluummin lukenut tämänkin tarinan osana sarjaa, mutta ymmärrän kyllä miksi Päätalo ei ole lähtenyt kirjoittamaan tarinaa uudelleen vaan pelkästään viittasi Nälkämäkeen kun sen tapahtumien aika Iijoki-sarjassa koitti. (Nykyäänhän ei olisi mikään ihme jos kirjailija päättäisi kirjoittaa saman tarinan uudelleen toisesta näkökulmasta käsin.)

Päätalo on käyttänyt Iijoki-sarjasta tuttua aikamuodon vaihtelua kerronnassa myös Nälkämäessä, joten tarina tuntuu siitäkin syystä tutulta, mutta toisin kuin Iijoki-sarjassa Nälkämäkeä vaivaa hienoinen pomppuisuus. Varsinaisessa Iijoki-sarjassa tapahtumat kuvataan paikoin todella yksityiskohtaisesti ja kronologisesti kun taas Nälkämäessä hypätään paikoitellen pitkiäkin aikahyppyjä ja muistot tuntuvat hakevan paikkaansa, tai siis aikaansa. Erityisesti ihmetytti Liekon ja Lainan suhteen kuvaus, asia kuitattiin ohimennen muutamalla kappaleella ja siihen liittyen tärkeimmäksi asiaksi tuntui jäävän Liekon vihkiloma ja vankien luovuttama häälahja.

Vankileirielämän kuvaus oli paikoin hyvin karua ja raadollista ja minulle uutta. Ihailen edelleen tapaa jolla Päätalo on tarjonnut lukijalle palasia Suomen historiasta. Eläviä, historian kirjoja paljon lähemmäs tulevia palasia. Otetaan esimerkiksi nälkä, josta Päätalo on aiemminkin kirjoittanut. Nyt hän näyttää vankien näkökulmasta kuinka paljon nälkä muuttaa ihmistä, kuinka nopeasti nälkä kasvattaa ihmisestä inhimillisyyden unohtavan pedon.

     Hetkessä paine parakin päätyä kohti voimistuu niin kovaksi, että koko rakennus alkaa rutista ja huojahdella. Heikkorakenteiset seinät eivät kestä ja parakki rupeaa lakoamaan takakeikkaan. Leivän ja tupakan huudot hukkuvat valitukseen ja tuskan ulvaisuihin:
     Älkää jumalan nimessä painako! 
     Lopettakaa tunkeminen, litistytään!
     Älkää perkeleenn hullut survoko jalkoihinne!
     Akkunaruudut räsähtelevät rikki. Niitten kohdalla näkyy ulospullistuvia silmiä ja mustiksi vääristyneitä kasvoja. Matti Liekon polvet ja koko ruppi vapisevat. Hän ei pysty puhumaan ei tekemään mitään. Hyvä Jumala... Ovatko nuo ihmisiä vai petoja...? Minäkin olen joskus rukoillut leipää, paremminkin jauhoja, mutta se on ollut sittenkin vielä aivan höpö hätää tämän rinnalla... Nuoren, laihan pojan vartalo on painettu akkunasta sisäpuolelle. Hänen vatsansa puristuu akkuna -aukon alaosaa vasten. Nuorukainen kiroaa ja huutaa itkunsekaisella äänellä ja verinen vaahto pärskähtelee suusta.

Vaikka lukemisessa meni kauan ja luin kirjaa lähinnä lyhyissä pätkissä onnistui Päätalo jälleen pitämään minut otteessaan. Odotan innolla seuraavaa osaa. Vaikka nimi ei miestä pahenna on mukava palata taas Matin sijasta Kallen elämänvaiheisiin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä nämä kirjahommat oppii, kun vain jaksaa ihmisenä kestää...

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Siri Pettersen: Odininlapsi



Siri Pettersen: Odininlapsi
(Korpinkehät #1)
Jalava, 2015
612 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Odinsbarn, 2013)
Luettu: 25.5.2017
Mistä: kirjastosta


Viime viikon lauantaina tarkeni vihdoin ja viimein nauttia kevään ensimmäiset pihakahvit. Terassilla sai olla tuulelta suojassa, aurinko kutitteli nenää, kahvi kyytipoikineen maistui hyvältä ja kirjakin oli nappivalinta.

     Thorrald kaivoi lapsen selkää veitsellään. Lapsi huusi, ja Thorrald painoi kätensä sen suulle. Nyyhkäykset raastoivat häntä aivan niinkuin hän raastoi lasta. Veri valui peitteelle, ja Thorrald tunsi helpotusta nähdessään, että lapsi vuosi verta. Mitä hän oli odottanut? Oliko hän aivan heikkomielinen?
     Thorrald lopetti vasta, kun lapsen alaselässä oli kuoppa ja kynnenjälkiä muistuttavia viitoja. Tyttö lakkasi itkemästä aikaisemmin kuin hän oli odottanut. >>Jos joku kysyy, niin susi vei häntäsi. Kuuletko? Susi!>>

Hirka on hännätön, kykenemätön syleilemään, mädän tuoja, muukalainen, odininlapsi. Hän on tyttö ilman tulevaisuutta, hyvä että selvisi hengissä elämänsä alkumetreiltä, kiitos Thorraldin, joka pelasti hänet ja otti hänet tyttärekseen. Rime on poika, jonka tulevaisuus on pedattu valmiiksi heti ensimmäisestä hengenvedosta sillä hän on syntynyt An-Elderinin, yhden Neuvoston vanhimman ja vahvimman suvun jäseneksi, Ilumen lapsenlapseksi. Hirka ja Rime ovat olleet ystävykset ja kilpailijat jo lapsesta asti, kaksi toistensa vastakohtaa, kaksi nuorta kumoamassa kohtaloitaan. Pysyykö Rime valitsemallaan tiellä vai saako Ilume ja Neuvosto hänet kääntämään selkänsä taistelijan tulevaisuudelle? Entä Hirka, selviääkö hän hännätöntä uhkaavista vaaroista, miten hän voi osallistua maasokeana Riittiin ja mikä tärkeintä säilyykö hänen salaisuutensa, joka pysyi salassa häneltä itseltäänkin 15 vuotta?

Minä en pelkää. 

Lainasin Odininlapsen jo kahdesti aiemmin, mutta nyt vasta sain tartuttua siihen ja onneksi tartuin! Alussa Hirkan, Rimen ja koko Yminmaiden ja niiden asukkaiden ympärillä on salaperäisyyden verho. Petersen ei paljasta ja selitä kaikkea heti alussa vaan tavallaan heittää lukijan tyhjän päälle, antaa tarinan muotoutua hiljalleen. Yminmaat, kaupungit, Neuvosto, Jäämuuri, Kolkagga, mahti, mätä, Riitti, sokeat, termit saavat selityksensä ja palaset loksahtelevat yksi kerrallaan paikoilleen.

Petersenin luoma maailma on monivivahteinen ja mielenkiintoinen.Yminväellä on tiettyjä yhtäläisyyksiä omaan maailmaamme, mutta juuri ne eroavaisuudet tekevät tarinasta kiinnostavan. Yminväellä on hännät, heitä johtaa Neuvosto ja he palvovat Näkijää, korpinhahmoista jumalaa. Korpit ovat yhteisössä muutenkin tärkeässä asemassa, ne vievät viestejä, niitä kunnioitetaan, niille uhrataan Neuvoston edesmenneiden jäsenten ruumiit ja niiden sanotaan pystyvän kulkemaan korpinkehien, eräänlaisina maailmojen portteina toimivien kivikehien läpi.

Vau! Jo ensimmäinen luku vei minut mennessään ja halusin tietää lisää yminväestä, Hirkasta, hänen historiastaan ja tulevaisuudestaan, Rimestä, kaikesta. Petersen kasvattaa Hirkaa ja Rimeä juonen rinnalla kirjan alusta loppuun saakka eikä tarina tunnu missään vaiheessa hidastuvan tai latistuvan. Päinvastoin, lukijan täytyy etsiä ja sitoa langan pätkiä, olla koko ajan tarkkana ja varpaillaan, jotta mikään yksityiskohta tai vihje ei jää huomaamatta. Ainoat moitteet koskevat suomennokseen jääneitä kirjoitusvirheitä, jotka hieman herpaannuttivat lukuhuumasta, mutta Odininlapsi oli niin kiinnostava, jännittävä, julma, kaunis ja koukuttava, että sivut kääntyivät vauhdikkaasti ja tarina oli erittäin viihdyttävä ja sitä oli ilo lukea. Petersen on kirjoittanut hienoa ja taidokasta (nuorten) fantasiaa! Onneksi Hirkalle ei tarvinnut jättää hyvästejä reilun 600 sivun jälkeen vaan tarina on trilogian aloitusosa. Ja onneksi toinen osa oli lainattavissa kirjastosta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli itse oma kohtalonsa.

Odininlasta ja koko Petersenin trilogiaa on luettu ja kehuttu blogeissa paljon, mutta linkitän tällä kertaa pariin blogiin, joissa minun laillani kirjasarjaan on tartuttu vähän jälkijunassa eli Ja kaikkea muuta sekä Rossin lukucorneri.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Peter James: Kirottu talo



Peter James: Kirottu talo
Minerva, 2017
329 sivua
Suomentanut: Sirpa Parviainen
(The House on Cold Hill, 2015)
Luettu: 29.4.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä harrasta kirjaston pikalainoja, mutta Kirottu talo vaikutti erittäin lupaavalta ja nopealukuiselta, joten päätin poiketa tavoistani.

Ollie, Caro ja heidän tyttärensä Jade jättävät kaupungin hälyn taakseen ja muuttavat Englannin maaseudulle. Cold Hillin kartano on vanha ja ränsistynyt, mutta ajalla ja vaivalla siitä saa unelmien kodin tai niin ainakin Ollie kuvittelee. Unelmasta alkaa tulla painajainen kun remontti laajenee nopeasti nurkasta ja kerroksesta toiseen ja rahat alkavat olla tiukassa. Sitten kartanossa alkaa tapahtua outoja. Kuka kulkee atriumissa ja yläkerran ikkunoissa? Onko talossa Harcourtien ja työmiehien lisäksi muitakin?

     Kyyneleet alkoivat valua pitkin Caron poskia. Ollie nousi seisomaan ja rutisti hänet lujaa syliinsä. "Kuule, ajatellaanpa nyt järkevästi"
     "Niinhän minä teenkin, Ollie. Minä ajattelen järkevästi." Hän hengitti syvin, katkonaisin nyyhkäyksin. "Minä ajattelen järkevästi. Minä ajattelen, että tämä koko helvetin talo on kirottu."
     "Minä en usko kirouksiin."
     "Etkö? Ehkä sinun olisi parempi alkaa uskoa."

Pyörittelin heti alussa silmiäni (mitä, kummitteleeko täällä Fifty Shades -sarja?) kun vanhemmat vievät lapsensa asumaan kartanoon, jossa on kosteusvaurioita, lahosientä ja muuta vastaavaa. Tervetuloa vuotavat nenät ja silmät, hengitystieoireet, astma- ja allergiadiagnoosit... Lisäksi James on ripotellut tarinaansa melkoisen määrän tuotesijoittelua ja lauseisiin paikoitellen niin paljon sisältöä, että niiden alle hautautuu infoähkyssä ja ajatus lähtee harhailemaan.

Kun totuin Jamesin kerrontatyyiin ja pääsin tarinan imuun oli Kirottu talo vetävä ja tapahtumarikas eikä siinä ollut turhia suvantokohtia. Vaikka arvasin alun kuvasta juonen idean oli Jamesilla tarjota sekä alkuun että loppuun sellaiset yllätykset, että piti hetki ihan vain puhallella. Vau!

Jos aiemmin lukemani Tervetuloa Joylandiin ei ollut perinteinen kummitustarina niin Kirottu talo oli kuin malliesimerkki kummitustarinasta. Englannin maaseutu, muusta kylästä hieman syrjässä sijaitseva suuri kartano, persoonalliset kyläläiset ja heidän talosta ja sen edellisistä asukkaista kertomansa tarinat, selittämättömät tapahtumat, vilahdukset oudoista hahmoista, kieltäminen, pelko, epäily omasta mielenterveydestä... Kuvastosta jäi puuttumaan vain kartanon ympärille hiljalleen hiipivä ja sisätiloihin ujuttautuva kylmä sumu.

Vähän vähemmän kliseitä ja pikkuisen enemmän pelkoa niin Jamesin kauhu maistuisi takuulla toistekin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta oletteko koskaan miettinyt tätä? Kummitukset eivät ehkä saata välittää siitä, että te ette usko niihin? Jospa ne uskovat teihin?"