19 tammikuuta 2023

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

 


Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen
Aula & Co, 2021
321 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(Vom Ende der Einsamkeit, 2016)
Luettu: 1.12.2022
Mistä: kirjastosta


Jules Moreau herää sairaalasta, jossa hän on ollut moottoripyöräonnettomuuden jäljiltä kaksi päivää koomassa. Hän muistaa hetken ennen onnettomuutta, mutta mitä tapahtui ennen sitä? Jules ei uskalla – tai halua – muistaa vaan muistelee sen sijaan lapsuuttaan, lomia mummin luona Etelä-Ranskassa Berdillacissa, sisaruksiaan, vanhempiensa kuolemaa, opiskelua sisäoppilaitoksessa, tutustumista Alvaan, aikuistumista. Isoja ja pieniä muistoja, kunnes on viimein aika muistaa kaikki, myös ne kipeimmät ja kauneimmat hetket.

Julesin, Lizin ja Martyn vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa sisarusten ollessa teini-iässä tai sen kynnyksellä ja tuo hetki muuttaa kaiken. Vaikka trauma on sisaruksilla sama he käsittelevät sitä kukin omalla tavallaan. Yksi sulkeutuu itseensä ja yksinäisyyteen, toinen kapinoi ja käyttäytyy holtittomasti, kolmas keskittää kaiken tarmonsa tietokoneisiin. Yhteinen kokemus ei myöskään välttämättä yhdistä ja lähennä osapuolia vaan voi myös syystä tai toisesta erottaa, ainakin väliaikaisesti. Wells kuvaa lapsuuden traumoja sekä niiden kauaskantoisia ja moninaisia vaikutuksia osuvasti ja hienovaraisesti. Tuska, ikävä, muistot ja mitä jos -kysymykset ovat läsnä, mutta tilaa jää myös muulle, ystävyydelle, rakkaudelle, oppimiselle ja oivalluksille. 

Pidin kovasti Moreaun sisaruksista, heidän muuttuvasta suhteestaan toisiinsa, heidän ystävistään, rohkeasta ja sinnikkäästä Tonista ja omien traumojensa kanssa kamppailevasta Alvasta, vain Elena jäi hieman etäisemmäksi. Pidin myös tarinan rakenteesta, pienten yksityiskohtien toistumisesta, ympyröistä jotka sulkeutuvat. Näitä kehiä ja ympyröitä oli ilahduttava löytää sieltä täältä. Tarina etenee tasaisesti ja sujuvasti, ilman suurempaa tapahtumien dramatisointia, mutta myös ilman tarinan taantumista tylsäksi. Elämä kulkee eteenpäin.

Kaikki oli kuin ennen, paitsi ettei mikään enää ollut kuin ennen.


Sitaattikunniamaininnan saa (edellisen lisäksi):

Vain yhdessä voimme voittaa meissä asuvan yksinäisyyden.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 17. Kirjan kannessa tai takakannen tekstissä on kello (rannekello pienessä kuvassa)
Helmet-lukuhaaste 2022: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

10 tammikuuta 2023

Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä



Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä
SKS, 1999 (Lapsia 1895, Pikku ihmisiä 1913)
187 sivua
Luettu: 3.11.2022
Mistä: kirjastosta


SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa vuonna 1999 julkaistu yhteisnide pitää sisällään kaksi Teuvo Pakkalan novellikokoelmaa, vuonna 1895 julkaistun Lapsia sekä vuonna 1913 julkaistun Pikku ihmisiä. Näiden novellien pääosassa ovat lapset ja maailmaa katsotaan heidän silmin. Lapset leikkivät hautajais- nukke- ja hevosleikkejä, kilpailevat keskenään, laskevat mäkeä, käyttävät mahtisanoja, keräävät jumalmarjoja, esittelevät hienoja asuja, unohtelevat, sairastavat, oppivat, potevat huonoa omatuntoa ja koti-ikävää, kokevat iloja ja suruja.

Novelleista mieleenpainuvin on Veli, joka tuntuu lähentelevän kauhutarinaa. Se kertoo Laura-tytöstä, joka yllättäen kiinnostuu kaupan ikkunassa näkemästään nukesta. Laura nimeää nuken Kirstiksi ja leikki, johon Lauran lisäksi osallistuvat äiti, isä ja kyökkipiika Leena, saa yhä erikoisempia käänteitä. Tässä leikissä toden ja kuvitellun rajat häilyvät ja tunnelma on Kirsti-nuken ja hymyilevän, kuolemaa julistavan Lauran ansiosta kammottava.

Novelleissa esiintyvien lasten äänet ovat uskottavia, Pakkala kuvaa taitavasti lasten tunne- ja ajatusmaailmaa. Vaikka novellit ovat yli satavuotiaita ovat monet niistä edelleen ajankohtaisia niin hyvässä mitä moninaisempien yhteisten leikkien kuin pahassa syrjimisen tai kiusaamisen suhteen. Aika näkyy osassa novelleista, mutta hyvällä tavalla, novellit ovat kuin pieniä aikakapseleita menneisyyden tapoihin, oloihin ja myös kieleen. Pakkalan kielessä on ihastuttavia piirteitä ja sanoja. Esimerkiksi useammassa novellissa toistuva hauska-sana, jota Pakkala käyttää kiinnostavalla tavalla, asiat eivät ole hauskaa vaan hauska, kuten tässä Häiritty joulu-ilo -novellissa:

     Hävetti niin kovasti ja hän oli vihassa itselleen. Tuntui, että kaikki siellä sisällä vain nauravat hänelle. Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja nakatkoon lahjansa. Ei heillä kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut!
     Mutta kun hän oli ja tuumaili jonkun aikaa, niin tuntui hänen lahjansa sittekin (sic) arvokkaammalta kuin muiden, ja että hauska olisi se nakata.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka on kuin runo):

Pieniltä yppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmään lumeen.

Helmet-lukuhaaste 2022: 39. Novellikokoelma

06 tammikuuta 2023

Anni Kytömäki: Kultarinta


 
Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus, 2014
644 sivua
Luettu: 10.10.2022
Mistä: oma ostos


Varakkaan helsinkiläisperheen pojan Erik Stenforsin lapsuus järkkyy kun äiti sairastuu. Metsänomistajaisällä on jatkuvasti työkiireitä ja Erik kasvaa pääasiassa perheen Hanna-taloudenhoitajan hoidossa sukutilalla Aspholmin kartanossa ja kaupunkikodissa Helsingissä. Metsä ja luonto ovat Erikille tärkeitä, mutta isän työsaappaisiin astuminen ei innosta, Erik mieluummin tutkii metsää kuin hakkauttaa sitä. Helsingissä Erik kohtaa työläistyttö Lidian, mutta lähtee silti talveksi kauas pohjoiseen metsänvartijaksi. Talven jälkeen heidän tiensä kohtaavat uudelleen. Myöhemmin Erik pääsee jakamaan oppinsa ja rakkautensa luontoon tyttärelleen Mallalle, joka kulkee isänsä mukana metsissä ja vesien äärellä kuin kotonaan. Malla joutuu kantamaan harteillaan äitinsä kohtaloa, mutta myöhemmin lisäksi isänsä tekemän valinnan seurauksia. Luhtajoella, täysin uudessa ja oudossa ympäristössä nämä taakat ovat välillä kovin raskaita kantaa, mutta Mallan on etsittävä paikkansa uudessa tilanteessa. 

Kultarinta on 1900-luvun alkuun, Suomen itsenäistymisen vuosiin ja 1930-luvun loppuun ajoittuva rakkaustarina. Se kertoo romanttisista rakkauksista, mutta myös isän ja tyttären välisestä rakkaudesta sekä rakkaudesta luontoon. Kultarinnassa on myös annos mytologiaa, karhu on muutakin kuin metsän siimeksessä tallustava eläin. Tarinassa seurataan myös sukupolvien ketjua, sitä kuinka tietyt rasitteet, mutta myös rakkaudet periytyvät isiltä ja äideiltä pojille ja tyttärille. Lisäksi Kultarinta on ylistys- ja puolustuspuhe luonnolle, metsälle ja luonnonsuojelulle.

Anni Kytömäki vieraili Iin kirjastossa Muusajuhlilla ja tarkoitukseni oli lukea Kultarinta ennen sitä. Koin aluksi huonoa omatuntoa kun luin kirjaa niin hitaasti ja olin Muusajuhlien aikaan lukenut vasta muutamia kymmeniä sivuja, mutta Kytömäki mainitsi, että hän itse asiassa toivookin, että Kultarinnalle annettaisiin ahmimisen sijasta aikaa. Lopulta luin kirjan huoletta hitaasti, nautiskellen Kytömäen luomista kuvista, eläen ja hengittäen tarinaa ja sitä ympäröivää luontoa sivu sivulta. Lukukokemusta täydensivät omat luontoretket syksyn tumman vihreään metsään, oranssina keltaisena ja punaisena hohtaville soille ja vielä kirjan lukemisen jälkeen syksystä talveen siirtyville vaaroille ja tuntureille, jonne ajatukset palaavat tämä sitaatin myötä:

Vuori, vaara, kohoaa niin vieressä ettei sitä oikein uskalla katsoakaan. Voiko kiviaineksen tiheyden aistia ruumiissa? Tällaista painetta ei koskaan tunnu vesillä, harjuilla tai kotipuolen graniittikukkuloilla.

Kultarinta on upea ja runsas tarina, joka kannattaa lukea rauhassa, sellainen, jonka voi avata mistä kohtaa tahansa ja upota kauniiseen kuvaukseen, siirtyä muutamassa lauseessa kallioille upeiden järvimaisemien äärelle, pohjoisen vaatimattomaan metsäpirttiin pakkasen ja lumen keskelle, suolle joutsenen pesälle, Helsinkiin kaupungin kuhinaan väistelemään levottomuuksia tai nauttimaan konsertista. Ja ne Kultarinnan henkilöt, Erik, Lidia, Malla, Joel, karhut. Kultarinta kestää useamman lukukerran ja todennäköisesti silti huomaa ja aistii vielä jotain uutta, joka jäi edellisellä kerralla huomaamatta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

     Paljonko maksaa pilvenkorkuinen kuusi? Palokärki? Korpiluppo? Hiljaisuus? Niin paljon ettei kukaan pysty ostamaan niitä, varsinkaan kun niitä ei voi siirtää sieltä missä ne ovat.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 24. Kirja liittyy mytologiaan
Helmet-lukuhaaste 2022: 45. Palkittu esikoisteos


Pakko mainita vielä kuvassa näkyvä kirjanmerkki. Rakastan metsien saniaisia ja poimin kesälomamatkalta pienen metsäalvejuuren ja laitoin sen kuivumaan kirjan väliin. Vähän paperia ja kontaktimuovia ja minulla on kirjanmerkki, jossa on pala kesää.

30 joulukuuta 2022

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä



Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Schildts, 2011
294 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Case Histories, 2004)
Luettu: 5.10.2022
Mistä: kirjastosta


Vuonna 1970 Landin perheen kuopus 3-vuotias Olivia katoaa jälkiä jättämättä kodin puutarhaan pystytetystä teltasta yhdessä pehmolelunsa Hiiri Sinisen kanssa. Vuonna 1979 uupunut nuori äiti Michelle Fletcher tappaa miehensä kirveellä. Vuonna 1994 nuori Laura Wyre tapetaan kesken työpäivän metsästysveitsellä asianajotoimistossa eikä hyökkääjää saada kiinni. Vuonna 2004 Jackson Brodie, 45-vuotias yksityisetsivä päätyy tutkimaan velkojen perinnän, aviorikosepäiltyjen seuraamisen ja varastettujen kissojen etsimisen ohessa sekä kadonneen Olivia Landin että murhatun Laura Wyren tapausta. Jackson huomaa pian, että yhdellä jos toisellakin tapauksella saattaa olla tekemistä toistensa kanssa. 

Jackson Brodie on taustoiltaan melko kliseinen yksityisetsivä, hän on ennen etsivätoimiston perustamista työskennellyt poliisina ja sotilaspoliisina, hän on eronnut vaimostaan Josiesta ja heillä on 8-vuotias tytär Marlee. Kaiken arkisen aherruksen vastapainoksi Jackson haaveilee Ranskasta, jossa voisi istuskella kahviloissa polttelemassa savukkeita ja nauttimassa viiniä tai espressoa ja olla onnellinen. Ei hassumpi haave (tosin ilman tupakointia)! Värikkäämpää henkilökaartia tarinassa edustaa rasistinen, erikoisesti puhuva kissamummo Binky Rain sekä Landin sisarukset, joista jokainen on aivan oma lukunsa. 

Ihan tavallisena päivänä lähtee liikkeelle kolmesta tarinasta, tapauskertomuksesta, joiden myötä lukija pääsee kurkistamaan kolmeen perheeseen, kolmeen tavalliseen päivään, jotka menevät yhtäkkiä hirvittävällä tavalla pieleen. Nämä irrallisilta tuntuvat eri aikoina tapahtuneet katoamiset ja kuolemat näyttäytyvät ensin lähellä, loittonevat sitten kauemmas taustalle kunnes kiertyvät taas takaisin, yhä lähemmäs Jacksonia ja toisiaan. Rakenne on mielenkiintoinen ja kirjan kansi (pilvipyörre tai pyörremyrsky? Ehkä myös sormenjälki?) kuvaa tarinaa hyvin. Lauseet ja kappaleet ovat tiivistä tykitystä sisältäen todella paljon informaatiota, joten lukija saa olla tarkkana pysyäkseen käänteissä mukana. Tarkkaavaisuus palkitaan ja Atkinson kasaa tarinan yksittäiset osaset onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Takakannen mukaan Jackson Brodie tavataan myös Atkinsonin seuraavissa romaaneissa, joten ehkä tapaan Jacksonin vielä uudelleen.

Sekä tapauksissa että Jacksonin puheissa toistuu tyttöjen ja naisten turvallisuus, sen tärkeyden ja siitä huolehtimisen voisi nostaa kirjan tärkeimmäksi muistutukseksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä ihminen tekee sitten, kun kaikkein pahin mitä voi tapahtua oli jo tapahtunut – miten sitten voi elää?

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

25 joulukuuta 2022

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta


 
J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
(Harry Potter #5)
Tammi, 2004
1050 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003)
Luettu: 16.9.2022
Mistä: oma ostos


Minuun on iskenyt syksyn aikana vanhan tutun lukujumin sijasta postausjumi. Luettujen pinoon on kertynyt tapojeni vastaisesti useampia kirjoja, joten luvassa saattaa olla minipostauksia tilanteen korjaamiseksi. Feeniksin killan luin jo syyskuussa, mutta sain ajatukseni jäsenneltyä tekstiksi vasta jouluksi.

Ankeuttajat saapuvat Pikku Whingingiin keskelle jästien asutusaluetta ja yhteenoton seurauksena Harry on saada potkut Tylypahkasta jo ennen lukuvuoden alkua. Joukko velhoja ja noitia saapuu hakemaan Harryä Lontooseen Kalmanhanaukio 12:een, jossa sijaitsee Feeniksin killan eli Voldemortin vastustajista koostuvan salaseuran päämaja. Puheet Voldemortin paluusta repivät railoa velhomaailmaan, osa uskoo hänen palanneen ja haluaa valmistautua tulevaan kun taas moni pitää paluuta hölynpölynä ja valheena. Kun Taikaministeriöstä Tylypahkaan pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi saapuvan Dolores Pimennon teoriapainotteiset opetusmetodit eivät tyydytä kaikkia oppilaita päättää osa heistä ryhtyä opiskelemaan suojautumista keskenään, salassa. Koulussa on valtavasti tekemistä, V.I.P.-tutkinnot ovat tulossa ja niiden lisäksi Harrylle on määrätty yksityistunteina okklumeusta, mielen taikasuojausta ulkoisilta tunkeilijoilta. Harryn arpea särkee yhä ja hän näkee jälleen outoja, väkivaltaisia unia ja kaiken lisäksi Dumbledore välttelee häntä. Mitä pidemmälle Harryn viides opiskeluvuosi etenee sitä hullummaksi meno Tylypahkassa menee Taikaministeriön ulottaessa lonkeroitaan yhä syvemmälle koulun sisälle. Sekasorron keskellä on vaikeaa tietää mistä suunnasta vihollinen on tulossa.

Harrystä paljastuu aiempaa synkempi puoli, jonka kaikista ilmentymismuodoista en hirveästi pidä, kuten esimerkiksi siitä kuinka Harry yltyy kiusaamaan serkkuaan Dudleytä (mikä ei sinänsä ole mikään ihme kaiken sen jälkeen kuinka Dudley on kohdellut Harryä). Harry on jatkuvasti vihainen ja hän kiihtyy hetkessä lähes raivon partaalle, tämä säikäyttää häntä itseäänkin. Muutenkin Harryn mielenmaisema on kaiken yksinäisyyden, epätietoisuuden sekä uhkaavien ja todentuntuisten unien myötä melkoisen ahdistunut ja musta. Lohtua ja valoa Harryn elämään tuovat kummisetä Sirius Musta, ensi-ihastus ja tietysti ystävät. Lisäksi tarinassa käsitellään itseluottamusta, oikeudenmukaisuutta, ammatinvalintakysymyksiä sekä sitä kuinka eri tavalla henkilöt ja asiat voidaan nähdä henkilön itsensä tai muiden näkökulmasta. Kaikki ei ole aina sitä miltä ensi näkemältä tai -tuntemalta vaikuttaa.

Harry Potter ja Feeniksin kilta kesti loistavasti toisenkin lukukerran. Tällä kertaa hyvän tarinan lisäksi kiinnitin huomiota taitavaan henkilökuvailuun, henkilöiden luonteenpiirteet tuodaan esiin taitavasti ja kuin ohimennen yhdessä lauseessa, sekä muutamiin suomennokseen liittyviin yksityiskohtiin. Mistä mahtaa johtua, että osa henkilöiden nimistä on suomennettu ja osa ei? Esimerkiksi Sirius Musta (Black), Dolores Pimento (Umbridge), Alastor Vauhkomieli (Moody) ja Kingsley Kahlesalpa (Shacklebolt) ovat saaneet nimistään suomennoksen kun taas mm. Neville Longbottom, Lavender Brown ja Elfias Doze esiintyvät englanninkielisillä nimillään. Tosin Alastor "Villisilmä" Vauhkomieli oli muuttunut parissa kohtaa ehkä vahingossa Vauhkosilmäksi. Minua huvitti myös kohtaus, jossa rouva Weasley ohjeistaa lapsia myrkyttämään hutsuja, jonkinlaisia tuholaisotuksia. Erikoinen sanavalinta ainakin näin aikuislukijan mielestä, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa suomennos on uskollinen englanninkieliselle termille (Googlen mukaan doxy). Jos innostusta riittää vielä kolmanteen Harry Potter-lukukierrokseen voisi seuraava kierros olla mielenkiintoista lukea englanniksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Te olette ehkä huomanneetkin, että me ollaan oltu pääsiäisloma aika hiljaa sekasortorintamalla?"


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 3. Kirja, joka sisältää kirjeitä
Helmet-lukuhaaste 2022: 13. Lasten- tai nuorten kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla



Oikein hyvää joulua!


11 lokakuuta 2022

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa - runoja



Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa - runoja
Kirjapaja, 2018
93 sivua
Luettu: 8.9.2022
Mistä: kirjastosta


Runojen lukeminen on jäänyt viime aikoina (vuosina!) hävettävän vähälle, mutta kiitos lukupiirin ja miksei samalla myös lukuhaasteiden (Pohjoinen lukuhaaste 2022, Helmet-lukuhaaste 2022) nyt tuli pitkästä aikaa luettua runoja.

Jukka Itkosen Viisi vuodenaikaa on runokokoelma, jossa nimensä mukaisesti eletään koko vuodenkierto ja siinä samalla käydään läpi ihmisen ilot ja surut, koko ihmiselämä, mutta myös mm. osallistutaan eläinten juhliin ja pohditaan olevaisuuden kysymyksiä. Lukija voi myös pohtia mikä onkaan se viides vuodenaika?

Minulla ei kirjaan tarttuessani ollut oikeastaan minkäänlaista muisti- tai mielikuvaa Itkosen runoista, siksi hämmästyin kun runot tai ainakin Itkosen kieli tuntui kovin tutulta. Onkohan Itkosen lastenrunoja luettu joskus päivähoidossa tai koulussa, vai olenkohan itse lukenut näitä jossain vaiheessa omien lasteni kanssa, en osaa sanoa, mutta tätä kokoelmaa lukiessa tuntui lähes kotoisalta.

Osan kokoelman runoista tuntee syvästi ja ne hiipivät sydämeen kuten VOISIN OLLA, jossa on yhtä aikaa lapsuuden huolettomuutta, aikuisuuteen kurkottavan kasvukipuja, riittämisen ja riittämättömyyden ristiriitaa, toivoa ja lämpöä. Osan runoista vain lukaisee ilman kummempia tunnereaktiota. Jotkut runoista ovat hyvin henkilökohtaisia, osa hyvin syvällisiä ja jopa uskonnollisia elämän tutkiskeluja kuten PSALMI. Useammassakin runossa pilkahtelee osia lauluista, ehkä nämä ovat kumarrus Itkosen musiikkiuran puoleen. Ilahduin kovasti löytäessäni PÄIVÄ ON KOHTA JO PITEMPI -runosta lohikäärmeen luolassa vietettävistä eläinten talvipäivänseisaustanssiaisista suosikkibändini HIMin. Yllättävää! Monessa runossa onkin leikkisyyttä, niin myös kokoelman riemastuttavassa viimeisessä runossa KUMMA, jossa seikkailee piste. 

Tuolla se menee                             .

Antaa sen elää.

Teoksen runot ovat siis keskenään erilaisia ja siksi kokoelma ei tunnu välttämättä kovin kokonaiselta, mutta monipuolinen, leikkisä ja tunteikas se on. Jos runot herättävät lukijassa näin monenlaisia tunteita se on minusta hyvän runoteoksen merkki.


Sitaattikunniamaininnan saa ote pitkästä VOISIN OLLA -runosta, jonka voisi kirjoittaa jokaiselle nuorelle matkaevääksi maailmalle, niin hieno se on. Tässä siis pieni ote siitä. 

(---)
Voisin olla tarun synkkä haamu,
joka keskiyöllä ilmestyy.
Voisin olla ilta taikka aamu,
voisin olla seuraus tai syy.
(---)
Voisin olla pelkkä hiekanmuru,
voisin olla tähti taikka kuu.
Voisin olla ilo taikka suru,
koska kaikki niihin palautuu.
(---)

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 14. Runokirja, jossa on jotain talvesta
Helmet-lukuhaaste 2022: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana

21 syyskuuta 2022

Stephen King: Myöhemmin



Stephen King: Myöhemmin
Tammi, 2022
283 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Later, 2021)
Luettu 10.8.2022
Mistä: oma ostos


Olen tehnyt usein Kingin uudesta kirjasta ennakkotilauksen ja ehtinyt odottaa kirjan ilmestymistä kieli pitkällä jo kauan ennen julkaisua, mutta Myöhemmin-romaanin huomasin vasta kun se oli ehtinyt jo kauppoihin. En käsitä missä uutispimennossa olen ollut! Toki korjasin tilanteen ja kävin ostamassa kirjan itselleni välittömästi. Luin kirjan jo elokuussa, mutta mikäpä olisi oivallisempi postauspäivä kirjalle kuin Stephen Kingin 75. syntymäpäivä. Paljon onnea suosikkikirjailijalleni!

Jamie Conklinilla on kyky, josta ei hänen kirjallisuusagenttina työskentelevän yksinhuoltajaäitinsä mukaan saa puhua muille. Jamie näkee kuolleita, hän voi jopa jutella heidän kanssaan hetken aikaa ennen kuin nämä jatkavat matkaansa. Vainajat eivät kuitenkaan aina ole herttaisia naapurin mummoja vaan heidän joukossaan on myös ihmisiä, jotka ovat olleet pahoja niin eläessään kuin vielä kuoltuaankin. Auttaakseen äitiään sekä äidin poliisiystävää Jamien on kohdattava eräitä kuolleita, halusi tai ei.

Tarinan alkuasetelmasta tulee väistämättä mieleen M. Night Shyamalanin Kuudes aisti -elokuva ja kohtaus, jossa Haley Joel Osmentin näyttelemä pikkupoika Cole Sear kuiskaa Bruce Willisin näyttelemälle psykiatri Malcolm Crowelle "I see dead people". Mielikuvaa ei vähennä se, että kyvystään kertova minäkertoja Jamie viittaa samaiseen elokuvaan: Mutta tässä ei ole kyse samasta kuin siinä Bruce Willisin leffassa. Minusta tässä tosin on vähän samasta kyse, molemmat kun nyt kuitenkin sattuvat näkemään kuolleita. Ihan alussa Jamie ei ymmärrä näkevänsä kuolleita, mutta harjaantuu hiljalleen kyvylleen, tunnistaa kuolleet elävien joukosta ja oppii heistä asioita, kuten että kuolleet eivät voi valehdella ja heiltä voi tästä syystä saada tärkeitä, tähän asti salassa pysyneitä tietoja. Tämä onkin tarinan idea, voisiko kuolleista hyötyä jotenkin?

Kirjan minäkertoja Jamie on 22-vuotias kertoessaan lukijalle lapsuudestaan noin 6-vuotiaasta teini-ikäiseksi. Pidän lapsi-Jamiestä, tai siis siitä millainen kuva lapsi-Jamiestä tulee aikuisen Jamien muistojen ja muistelun kautta, mutta en juurikaan aikuistuvasta ja aikuisesta Jamiestä. Ehkä se on vanhemman Jamien puhetapa, jossa on samaan aikaan jotain lapsekasta ja luotaan työntävää enkä myöskään ihastunut myöhemmin-viittauksista. Minun ja aikuisen Jamien kemiat eivät vain kohdanneet.

Tsekkaa mitä itse tuumit.

Tarina tempaa mukaansa niin kuin Kingin kirjat yleensä, siinä on jännitystä ja kauhua, yliluonnollisuutta kammottavien vainajien ja pahuuden muodossa, surullisia ihmiskohtaloita ja kasvutarina. Lopun paljastus selittää osittain Jamien käytöstä tai piirteitä, mutta paljastus latisti lukuelämystä, se tuntui hieman päälle liimatulta, ehkä odotin Kingiltä ennemmin jotain yliluonnollista ratkaisua. Mutinoista huolimatta Myöhemmin on hyvä kummitusjuttu, mutta ei missään nimessä nouse suosikki-Kingieni joukkoon.


Sitaattikunniamaininnan saa (vähän pidempi pätkä):

Ajattelin usein, että jos avaisin komeron ottaakseni paidan, hän olisi komerossa, minun ikioma mörköni. Tai sängyn alla, ja mitä jos hän nukkuessani tarttuisi minua ranteesta tai nilkasta? En uskonut, että hän pystyisi tarttumaan, mutta en ollut varma siitäkään, etenkään jos hän koko ajan vahvistui.
     Mitä jos heräisin ja näkisin hänet vierelläni sängyssä?

Helmet-lukuhaaste 2022: 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022 (suomennos)

11 syyskuuta 2022

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja



Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
Gummerus, 2021
360 sivua
Suomentanut: Paula Takio
(The Little Shop of Happy Ever After, 2020)
Luettu: 1.8.2022
Mistä: oma ostos


Kun Birminghamin pikkukirjasto lakkautetaan saa 29-vuotias kirjastonhoitaja Nina Redmond potkut. Sen sijaan, että jäisi murehtimaan onnetonta työtilannettaan Nina ryhtyy – ystäviensä ja jopa itsensä yllätykseksi – toteuttamaan unelmaansa. Hän ostaa eri paikoista haalimilleen kirjoilleen pakettiauton, muokkaa siitä liikkuvan kirjakaupan ja muuttaa hektisestä Birminghamista pikkuiseen Kirrinfieldiin, Skotlannin ylämaille. Ninan koko elämä muuttuu täysin, mutta vielä pitäisi saada ylämaalaiset kiinnostumaan kirjoista ja lukemaan, jotta muutoksessa olisi jotain järkeä.

Ostin Colganin kirjan alun perin joululukemiseksi, mutta lopulta kirja valikoitui vasta kesäloman reissulukemistoon ja ihan hyvä niin. Olimme reissussa autolla, joten Uusia lukuja ja onnellisia loppuja Ninan pyörillä kulkevine kirjakauppoineen oli oivallista lukemista, sopi vähän kuin teemaan. Tarina on mukavan kevyt, joten ei haitannut, vaikka ehdin lukea vain lyhyitä pätkiä kaiken lomaohjelman lomassa, lähinnä ennen nukkumaan menoa.

Kirjassa ehkä parasta on upeat maisemat (aion ehdottomasti lähteä joskus vaeltamaan Skotlannin nummille!) ja pikkupaikkakunnan elämänmeno. Ja onhan jo liikkuva kirjakauppa itsessään ihana idea, vaikkakin ehkä enemmän sellainen lottovoittajan unelma, omaa elantoa en ehkä sellaisen varaan uskaltaisi laittaa. Lopulta pelkät puitteet eivät kuitenkaan riittäneet lumoamaan minua vaan jäin kaipaamaan vielä sitä kuuluisaa jotain. Tarina etenee sujuvasti, mutta on valitettavasti hieman ennalta-arvattava. Onneksi kuitenkin luin kirjan onnellisen ja rentoutuneen lomalaisen reissulasien läpi, joten kirjasta jäi lopulta mukava ja leppoisa olo. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin sää olisi syntynyt silmien edessä: taivas oli kuin valtava vaihtuva näytelmä, jossa liike virtasi ja kieppui.

Helmet-lukuhaaste 2022: 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

29 heinäkuuta 2022

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan



Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan
Tammi, 2020
427 sivua
Luettu: 6.7.2022
Mistä: kirjastosta


Huomasin kirjastossa Terhi Tarkiaisen hieman erikoisen nimisen Kitty, eli kuinka mies tuhotaan -romaanin ja se tuntui juuri sopivalta kesäkirjalta, etenkin kun Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua jäi mieleen mukavan viihdyttävänä kirjana.

Kitty Blackstone on kuin vaivihkaa imenyt oppia apoteekkari-isältään tämän valmistaessa pillereitä, pulvereita, uutteita ja emeettejä. Kitty haaveilee Blackstonen apoteekin siirtymisestä isän jälkeen hänen itsensä hoitoon, mutta sitten isä järjestää Kittyn naimisiin vanhemman, kihdin vaivaaman kauppiaan Joshua Goodwinin kanssa ja haaveelta putoaa pohja. Tulevaisuudessa siintää apoteekin pidon, lääkkeiden sekoittamisen ja asiakkaiden palvelelmisen sijasta elämä kauppiaan rouvana, kodin ja palvelusväen pyörittäminen, koruompeleiden teko, seurustelu ja miehen odottaminen töistä kotiin. Pian koittaa hääpäivä ja häävastaanotto, jossa Kitty kohtaa vieraiden joukossa miehen, jolla on neljä naarmua kasvoissaan. Samassa Kitty palaa mielessään yöhön äitinsä kuoleman jälkeen, hetkeen jolloin hänen kyntensä raapivat miehen kasvoja. Nyt Kittyllä on uusi tehtävä, kostaa tuolle palavapäiselle herra Heathille kunhan vain löytää siihen sopivan lääkkeen.

Kitty ei mahdu perinteisen 1740-luvun lontoolaisnaisen muottiin, jonka mukaan naisen paikka on kotona miehensä vierellä eikä miehisessä apoteekkarin ammatissa arvostetun apoteekin pitäjänä. Kitty on valmis ottamaan onnen ja oikeuden omiin käsiinsä, keinoja kaihtamatta ja aviomiehen tai muiden mielipiteistä suuremmin välittämättä. Kitty onkin omapäisyydessään, itsenäisyydessään, rohkeudessaan ja jopa tietynlaisessa röyhkeydessään loistava päähenkilö!

     "Herran tähden, Kitty", Charlotte suhahti ja yritti taluttaa minut vielä kauemmas sisaristaan, mutta huoneella oli rajoituksensa, joten jäimme seisomaan salongin nurkkaan kuin olisimme ihastelleet seinäpaneelin lakattua pintaa. "Haluatko tosiaan, että koko kaupunki tietää sinun tahdittomuudestasi?"
     "Mutta kun en ole ollut tahditon", puolustauduin samalla kun hipelöin hyvin tavanomaista puupaneelia, "olen pysynyt täydellisesti tahdissa!"     

En tiedä kuinka paljon Tarkiainen on perehtynyt 1700-luvun Lontooseen, mutta lukijana ostin täysin hänen tarinansa eli puitteet tuntuvat  uskottavilta. Naisen asema, seurapiirit, avioliittojärjestelyt, valta ja muut poliittiset kuviot, matkustaminen, kaupunkiolot hajuineen ja äänineen, sairauksien ja vaivojen hoito sekä punaisena lankana kosto. Tarkiainen on kirjoittanut toimivan ja viihdyttävän tarinan. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minun piti olla vastaisuudessa tarkempi, suunnitella kostoni huolellisemmin, jotta en surmaisi miestä vahingossa ja ilman selitystä.

Helmet-lukuhaaste 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet

15 heinäkuuta 2022

Aino Huilaja: Pakumatkalla



Aino Huilaja: Pakumatkalla
Kuvat: Jerry Ylkänen
Otava, 2021
191 sivua + 20 sivua kuvia
Luettu: 25.6.2022
Mistä: kirjastosta


Muutama vuosi sitten uutisoitiin toimittaja Aino Huilajan irtisanoutumisesta MTV:n uutisankkurin työstä ja lähdöstä reissuun pakettiautolla. Ajattelin, että siinäpä rohkea nainen ja teko. Moni haaveilee oravanpyörästä irtautumisesta, mutta harva uskaltaa sitä toteuttaa. Pakumatkalla on tästä matkasta ja matkalla syntynyt kirja, jossa kerrotaan tästä irtiotosta, sen taustoista ja seurauksista Huilajan sanoin ja hänen puolisonsa Jerry Ylkäsen reissukuvin.

Huilaja kuvailee kirjassaan kuinka hän elää ammatillista unelmaelämäänsä, hän on saanut matkustaa, tehdä juttuja erilaisista aiheista, haastatella kiinnostavia henkilöitä ja humaltua suorien lähetysten tuomasta tunteesta. Silti jotain on pielessä ja Huilaja voi henkisesti huonosti. Terapeutille kuin puolihuolimattomasti heitetty haave muuttaa pakettiautoon ja ajaa minne haluaa alkaa konkretisoitua. Huilaja ja hänen puolisonsa hankkivat oranssin pakettiauton, "Ranssin", jota alkavat muokata kodikseen, Huilaja irtisanoutuu MTV:ltä, he myyvät ja varastoivat tavaroitaan, antavat asuntonsa vuokralle ja viimein 18. lokakuuta 2019 he lähtevät matkaan yhdessä koiransa Arskan kanssa, ilman tarkkoja suunnitelmia ja aikatauluja.

Minua ärsyttää pienten alkukirjainten käyttö kirjailijan ja kirjan nimessä (sekä lukujen otsikoissa), mutta se onkin kirjan ainoa huono puoli sillä kirjan sisältö on todella kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja matkakuumetta nostattava. Kirjassa ei ole kuvattu kovin tarkasti matkareittejä, -aikatauluja tai -varusteita vaan Huilajan kerronta on ennemmin suurpiirteistä ja rentoa, edes kaikkia paikkoja ei nimetä maata tarkemmin. Toisaalta yksityiskohdat kiinnostaisivat, mutta niillä ei loppujen lopuksi ole tässä kirjassa niin väliä. Vaikka ote on kevyehkö kuvaa Huilaja myös vakavia asioita ja tunteita. 
     
Minä pidän enemmän Euroopasta, joka on aidosti vapaa ja avoin. Sellaisesta Euroopasta, jossa valtameret eivät värjäydy verenpunaisiksi vaan lyövät kirkasvetisinä vasten Normandian rannikkoa. Euroopasta, jossa Atlantin äärellä itketään ilosta, ei surusta. Sellaisessa Euroopassa on oranssin pakettiautonkin hyvä kulkea.
     Nostan olutlasin huulilleni ja maistan kevyen suullisen hedelmäiseltä tuoksuvaa blonde alea. Ei tämä maailman parasta olutta ole, mutta sen maku jää mieleeni varmasti. Siinä on sopiva ripaus vapautta.

Huilaja kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että olisin mielelläni lukenut heidän matkastaan pidemmästi. Kuten matkan alun ajankohdasta voi päätellä vaikuttaa maailmalla levinnyt koronavirus myös Huilajan ja Ylkäsen matkaan, reittiä ja aikataulua täytyy muuttaa lennosta ja lopulta he päättävät palata Suomeen ennakoitua aiemmin, joten väistämättä heillä jäi paljon kokematta, näkemättä ja siten myös kansien väliin kirjaamatta. Pienehkö sivumäärä (191 sivua sekä 20 sivua kuvia) pitää kuitenkin sisällään paljon, upeita maisemia, erilaisia vastoinkäymisiä ja jopa kauhun hetkiä.

Kirjan lopun perusteella Huilaja ja Ylkänen eivät matkan jälkeen palaa vanhaan tuttuun arkeen. Lukisin mielelläni tämän jatko-osan, mitä heille kuuluu nyt, millaiseksi heidän uusi arkensa muodostui?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pidän paikoista, joista näkee kauas.


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 5. Kirja sijoittuu suljettuun yhteisöön (korona sulkee Eurooppaa, ulkonaliikkumiskieltoja julistetaan ja pariskunta mm. majoittuu Ranskassa suljetulla maatilaleirintäalueella)
Helmet-lukuhaaste 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana (pakettiautoelämä Euroopassa on varmasti erikoinen ja mahtava kokemus!)