26 marraskuuta 2020

Jim Davis: Paksu-Karvinen



Jim Davis: Paksu-Karvinen
Otava, 2004
380 sivua
Suomentanut: Eeva Lepistö
Tekstannut: Sakari Kinnunen
(Garfield Fat Cat 3 pack, 1995)
Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


19.6.1978 julkaistiin Jim Davisin ensimmäinen Karvinen-strippisarjakuva ja siitä alkoi tämän pulskan, laiskan ja valtavalla (lasagnevuoren kokoisella) egolla varustetun kissan maailmanvalloitus. Paksu-Karvinen sisältää samoissa kansissa kolme Karvis-albumia, Karvinen muhkeimmillaan, Karvinen - täyttä tavaraa sekä Karvinen entistä ehompana. Päivästrippien lisäksi kirjasta löytyy Kysytäänpä Jim Davisilta- , Näin piirrät Karvisen- (sitaattikunniamainintaruutu on juuri tästä sivusta) sekä Karvisen syvähaastattelu -sivut.

Tässä ensimmäisessä Paksussa näkee Karvisen muodonmuutoksen. Alussa Karvisella on hieman rujot ja jopa epäsiistit piirteet, venähtäneet kasvot (Karvinen näyttää hieman krapulaiselta, anteeksi vain!) ja sieltä täältä hapsottavat karvat, mutta nämä piirteet pehmenevät ja silottuvat matkan varrella ja Karvisesta muotoutuu se nykypäivän ihana kamala kolli. Siisteys ja silottuminen ei koske vain Karvista vaan myös esimerkiksi Eskoa, Karvisen isäntää, hahmoista tulee hiljalleen selkeämpiä ja teräväpiirteisempiä. En tiedä olisinko lapsena ihastunut Karviseen jos olisin tutustunut ensimmäisenä tähän vanhaan, alkuperäiseen versioon Karvisesta.


Alkuaikojen (27.6.1978) Karvinen

Lukiessani nauroin ääneen monessa kohtaa, ei haitannut, vaikka muistin ison osan jutuista. Olin kuitenkin unohtanut sen kuinka Osku, Karvisen paras ystävä tai pahin kiusankappale (näkökulma vaihtelee päivästä ja Karvisen mielialasta riippuen) saapui taloon. Karvisen huumori puree minuun edelleen. Kirjaa puolestaan on hieman purrut ajan hammas, Karvinen lämmittelee putkitelevision päällä ja jumittaa kirjoituskoneen kirjasinvarsia, Esko soittaa lankapuhelimella... 

Karvisella on ollut oma paikkansa sydämessäni lapsuudestani asti. Luin sarjakuvia ja tykkäsin myös piirtää Karvisia, en siis juurikaan muita hahmoja ehkä satunnaisia Oskuja lukuun ottamatta, Karvinen oli rakkain. Albumin lukeminen toimi siis melkoisena nostalgiamatkana lapsuuteen ja juuri näitä matkoja ajatellen olen ostanut näitä Paksu-Karvinen -kirjoja kun niitä on sattunut vastaan tulemaan, näihin on mukava silloin tällöin palata. Harmi vain, että paksut pehmeäkantiset kirjat eivät ole kovin kestäviä vaan sivut irtoilevat ja niitä joutuu teippaamaan kiinni. Ei näistä silti voi missään nimessä luopua!


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
 
Karvinen omassa tutummassa ulkomuodossaan,
vuosimallia 1979


 
Pohjoinen lukuhaaste 2020: 10. Kirja, jonka muistan lapsuudesta.
Helmet-lukuhaaste 2020: 2. Iloinen kirja

18 marraskuuta 2020

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö


 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi, 2016
255 sivua
Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Anton Rajamaan työkaveri Unto Mäkilä on kuollut oudoissa olosuhteissa. Ennen kuolemaansa Mäkilä on jättänyt Antonin työhuoneeseen punaisen kansion, jonka sisältä löytyy Mäkilän Antonille kirjoittama kirje sekä pala Antonin menneisyyttä Iida Hallaston potilaskertomuksen muodossa. Antonin Iida-tytär on ollut Mäkilän potilaana samoin kuin toinen nuori nainen Sanni Vuorio. Sen lisäksi, että Iidalla ja Sannilla on ollut sama psykoterapeutti heitä yhdistää myös heidän oireensa. Molemmat ovat kuulleet ääniä, äänen, samalla tavalla. Mäkilän jättämiä jälkiä seuraamalla Anton uppoaa yhä syvemmälle äänien, kummallisten tapahtumien ja tarinoiden maailmaan.

     Kerroin että tunnen joskus hengityksen korvalehdelläni. Se ei ole mikään tavallinen hengitys. Ääni ei koskaan pidä taukoja, se ei koskaan hengitä sisäänpäin, pelkästään ulospäin. Sillä ei ole mitään tekemistä sydämen tai unien kanssa. Vaikka ääni on tytön, sen takana on ehkä jotakin vanhempaa ja kylmempää. Taustakohinaa. Maan puhetta. Taivaan puhetta. Tähtien puhetta. Tähtityttö.
 
Kerronta kulkee pääsiassa Antonin näkökulmasta, mutta myös muut henkilöt pääsevät esille (ääneen!). Heistä Mirjam Lahti jää hieman irralliseksi, mutta Sanni Vuorio ja Iida Hallasto ovat mieleenpainuvia henkilöitä. Toisaalta samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia, heissä on herkkyyttä, kovuutta, toivottomuutta, päättäväisyyttä ja vimmaisuutta, heidän kauttaan tarinaan tulee lisäjännitettä.
 
Jännite ja painostava tunnelma kasvavat tarinan edetessä. Hautala ei tässäkään sorru selittämään asioita puhki vaan jättää lukijalle tulkinnan vapauden, tilaisuuden yhdistää asioita. Tämä tietynlainen luotto lukijaan on Hautalan vahvuus tarinankertojana, mutta samalla heikkous sikäli, että lukijan on helpompi eksyä tarinassa kun joku vaivihkainen yksityiskohta menee huomaamatta ohi.

Puitteet Hautalan kirjan lukemiselle olivat täydelliset. Mökillä yksin valvoessa, ikkunoiden takaa huokuvassa pimeydessä ja tuulen ulvoessa jännitys nousi aivan omalle tasolleen ja Hautalan tarina pääsi oikeuksiinsa. Harmi vain, että en jaksanut (lukumaratonilla) lukea koko kirjaa yötä vasten, osa kirjan jännityksestä tuntui katoavan päivänvalossa. Pidin erityisesti tarinan lopusta, joka on yhtä aikaa lohdullinen ja kammottava.
 
Kuiskaava tyttö on hyytävä. Sen jäljiltä hiljaisuutta kuuntelee eri tavalla. Onko hiljaisuus täydellistä vai kuuluuko jostain ääntä, ehkä korvan juuresta, kuiskasiko joku...?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Se lähettää puhetta loputtomasti kuin siipien supatusta ja niiden kahinaa toisiaan vasten tiiviissä perhosparvessa, joka tulee koko ajan päin ja joka tukahduttaa ja jonka läpi ei näe mitään.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä (menköön nyt tähän kohtaan, kuvauksessa on tulkintatavasta riippuen kolme tai neljä ihmistä...)
 

01 marraskuuta 2020

S. J. Watson: Kun suljen silmäni


 
 S. J. Watson: Kun suljen silmäni
Bazarin e-kirja, 2012
380 sivua
Suomentanut: Laura Beck
(Beford I Go to Sleep, 2008)
Luettu: 17.10.2020
Mistä: Ilmaiskappale


Miltä tuntuisi herätä aamulla tietämättä missä olet ja kuka nukkuu vieressäsi, tai herätä ja huomata, että et olekaan pikku tyttö tai parikymppinen opiskelija vaan 47-vuotias naimisissa oleva nainen? Tämä on Christinen arkea. Joka aamu Christinen täytyy heräämisen jälkeisen järkytyksen jälkeen kasata elämänsä valokuvien ja aviomiehensä Benin tarjoamien muistojen palasista ja joka ikinen yö Christinen muisti nollautuu, päivän tapahtumat ja henkilöt pyyhkiytyvät pois hänen mielestään. Kuka on Christinelle soittava tohtori Nash ja miten hän tietää Christinen kaapissa olevasta päiväkirjasta? Christine on valmis tekemään kaikkensa palauttaakseen muistinsa.
 
Nyt istun sängyssäni. Odotan aviomiestäni. Katselen valokuvaa lapsuudenkodistani. Se näyttää niin tavalliselta, niin jokapäiväiseltä. Ja niin tutulta.
     Miten olen päätynyt sieltä tänne? minä mietin. Mitä on tapahtunut? Millainen on minun tarinani? 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Koska minäkertoja Christine ei muista kuluvaa päivää vanhempia asioita hän on täysin muiden kertoman varassa eli hän on sikäli varsin epäluotettava kertoja. Christine on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, jonka avulla hän saa kiinni viime päivien tapahtumista, mutta entä jos häntä ei muistuteta päiväkirjan olemassaolosta? Entä jos väliin jäisikin päiviä ilman merkintöjä, kuinka Christine silloin voisi rakentaa ehjää kuvaa elämästään? Koska Christine joutuu päivittäin myös lukemaan päiväkirjansa palauttaakseen kirjoittamansa asiat mieleensä herää kysymys missä vaiheessa päivän tunnit eivät enää riitä elämiseen vaan pelkästään menneen kertaamiseen?
 
Koska kyseessä kuitenkin on fiktio, psykologinen trilleri, voisi edellä mainitut mietinnät jättää huomiotta, keskittyä lukemiseen ja odottaa milloin selviää mihin koira on haudattuna. Tarinaan keskittymistä kuitenkin häiritsi Christinelle toistuvasti esitettävät "muistatko...?" -kysymykset, joita ei muistisairaalle pitäisi esittää sekä ristiriitaisuudet ja epäuskottavat yksityiskohdat, joita tuli vastaan matkan varrella. Toki kaikki selviää lopulta, mutta kieltämättä odottaminen kävi hieman puuduttavaksi kun samoja asioita kerrataan, no, päivästä toiseen. En myöskään ollut kovin tyytyväinen loppukohtaukseen, se oli pitkän (pitkän pitkän!) pohjustamisen jälkeen hätäinen. Silti tarina onnistui koukuttamaan enkä missään vaiheessa miettinyt keskeyttämistä.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaipaan epätoivoisesti tukevaa maata, jotakin todellista, jotakin joka ei häviä nukkuessani. Haluan ankkuroitua johonkin.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

19 lokakuuta 2020

Lukumaraton #9


 
Keräsin mökille mukaan kassillisen kirjoja, ajattelin juhlistaa syysloman alkua lukumaratonilla. Yleensä olen aloittanut lukumaratonit keskiyöllä, mutta nyt päätin startata klo 21.00. Nettiyhteys on aika hidas, joten saa nähdä pystynkö tekemään välipäivityksiä. Kirjapinossa on täsmäiskuja lukuhaasteisiin, jännitystä, runoja, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, sarjakuvia jne. Ensimmäinen valinta on Marko Hautalan Kuiskaava tyttö eli kotimaista kauhua pimeään iltaan...




Klo 0.50 / 165 luettua sivua
Mieli tekisi vielä jatkaa Hautalan kirjan parissa, mutta silmissä alkaa uni painaa. Täytyy (toivoa, että kukaan ei kuiskaile korvaan) jatkaa lukemista aamulla.

Klo 12.05 / 255 luettua sivua
Aamu meni vähän pitkäksi oireilevan migreenin ja huonosti nukutun yön jäljiltä. Kävin ulkona hengittämässä pakkasilmaa, se piristi. Luin Hautalan kirjan loppuun, oli mukavan hyytävä. Nyt taidan syödä lounasta ja miettiä mitä lukisin seuraavaksi.

Klo 14.40 / 635 luettua sivua
Jim Davisin Paksu Karvinen toimi sopivana vastapainona Hautalan jännitykselle. Loistavaa kissahuumoria, toimii myös koiraihmiselle. Nyt kahvia ja seuraavan kirjan kimppuun. 

Klo 15.35 / 719 luettua sivua
Otin kahvin seuraksi Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville -runokokoelman. Muuten hyvä valinta, mutta kahvi meinasi jäähtyä. Slungan runoissa yhdistyy kauneus ja rumuus. Näihin runoihin täytyy palata, ne vaativat aikaa avautuakseen täyteen kukkaan.

Klo 21.00 / 778 sivua
Slungan jälkeen tartuin Veikko Huovisen Lentsuun, mutta lukuvauhti hiipui iltaa kohden ruoanlaiton, ulkoilun ja saunomisen myötä. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen päivän lukusaldoon.

18 lokakuuta 2020

Kalle Päätalo: Oman katon alle

 
 
Kalle Päätalo: Oman katon alle
(Iijoki #19)
Gummerus, 1989
699 sivua
Luettu: 10.10.2020
Mistä: lahja


Kallen ensimmäinen mestarointi, osuusliikkeen myymälä Tampereen lähipitäjässä, valmistuu viimein monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen. Reissutyö jää taakse sillä Kallen seuraavat työmaat Rakennusliike Rantanen & Lehtimaa Oy:n leivissä Sarviksen ja Uusbetoni Oy:n tehtailla ovat polkupyöräetäisyydellä kotoa. Illat ja sunnuntait kuluvat omalla tontilla Kallen itsensä suunnittelemaa rintamamiestaloa rakentaessa. Kuusisen yläkerrassa alkaakin olla ahdasta sillä Kallen armeijakaveri Ilmari Vouvila ja hänen vaimonsa Maria ovat muuttaneet samaan huusholliin Päätalojen kanssa. Unelma omasta kodista on päivä päivältä lähempänä, mutta matkassa on yllättävä paljon murheita.

Kalle alkaa päästä sisään rakennusmestarin työhön ja siirtyminen pienemmältä työmaalta isommalle työmaalle sujuu melko kivuttomasti, mitä nyt osuuskaupan urakan pitkäksi mennyt lopettelu ja jälkipyykki verisine pitsinenäliinoineen koettelee jälleen aviosopua Lainan kanssa. Väkevillä juomilla höystetyt illanistujaiset lähtevät Kallelta lapasesta eikä onnikaan ole reissussa mukana, niinpä Kalle saa taas Lainalta sanallista korvamakeaa. Arvostelua tulee myös töissä, Kalle saa tottua siihen, että rakennusmestari saa välillä kuraa niskaansa, eikä suinkaan aina aiheesta.

Kirjassa seurataan Kallea kahdessa erilaisessa rakennusmestarin roolissa, toisaalla Kalle toimii rakennusliikkeen palkkalistoilla, toisaalla hän toimii omaan lukuunsa oman kodin rakentamista johtaessaan. Nämä roolit eroavat yllättävän paljon toisistaan. Päivätyössä rakennusliikkeen urakoita viedessään Kalle osaa ja uskaltaa vaatia sekä hyvää työnjälkeä että soveliasta käytöstä työntekijöiltään, mutta Kirvestiellä omalla rakennustyömaallaan rakennusmestari on kovin arka ja liian kiltti. Itseltään Kalle vaatii paljon myös omalla rakennuksellaan, mutta muiden kohdalla hän tekee suuria myönnytyksiä ja saa kärsiä tästä paitsi henkisesti myös rahallisesti. Myös väsymys alkaa näkyä. Pahimmillaan Kalle sinnittelee parin-kolmen tunnin yöunilla ja kulkee kuin sumussa. Kalle tunnustaakin Ilmarille talon valmistumiseen liittyvän haaveen:

(...) Ja kun se ihme tapahtuu, minä nukun, levähän perusteellisesti yhen viikon. Heti kun tulen Uusbetonilta ja purasen, kallistun sänkyyn ja nukun. Nukun aamukuuteen asti. Vaikka kuinka paikat ovat keskeneräsiä. Olen helevetin väsyny. Jumaliste kun olen nykysi väsyny!

Kerronta on muuten sujuvaa, mutta alkupuolella kirjaa kesken ensimmäisen rakennustyön kuvauksen tulee yhtäkkiä kolmen sivun pituinen luettelomainen maailmankatsaus. Tämä katkaisi lukuimun ja osio tuntui irralliselta ja hieman päälle liimatulta. Päätalo kuvaa rakennustyömaan eri työvaiheita todella tarkasti, mutta kun teknisen kuvauksen lomassa on kiinnostavia henkilöitä, ihmissuhteita ja ajankuvaa ei rakentaminen pääse uuvuttamaan. 

On hieman surkuhupaisaa, että ihan kuin isä-Herkko sai aikanaan harmaita hiuksia Kalliomäen paikkaansa hakevan uunin muuranneen satusedän takia myös Kalle saa kärsiä muurarin, jopa useamman, takia. Historia toistaa itseään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Lienen ketku ja kekkuli, mutta tämä on tottuus.

Helmet-lukuhaaste 2020: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa
 

06 lokakuuta 2020

Katja Kettu: Rose on poissa

 
 
Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY, 2019 (2018)
284 sivua
Luettu: 27.9.2020
Mistä: kirjastosta


Lempi, amerikansuomalaisen Ettun ja ojibwa-intiaani Rosen tytär palaa vuosikymmenten poissaolon jälkeen takaisin kotimaisemiinsa reservaattiin. Mitä 45 vuotta sitten tapahtui kun isä menetti muistinsa ja äiti katosi?

Rose on poissa on kahdessa ajassa kulkeva kirjeromaani, jossa kuvataan kuinka kaksi erilaista ihmistä löytää yhteisen polun, rakastavat, perustavat kodin ja perheen, kulkevat rinnakkain kunnes eksyvät, kääntyvät väärään suuntaan eivätkä löydä enää takaisin polulle. Elokuussa 2018 Lempi etsii itseään ja äitiään, kerää palasia äidin kohtalosta, äidin ja isän tarinasta ja kasaa näistä palasista kokonaista tarinaa. Kirjeiden saajana tai tarinoinnin kohteena on nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki. Helmikuuussa 1973 Rose pakoilee paholaista, Weendigoa, ja kirjaa tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja suunnitelmiaan tyttärelleen Lempille kirjoittamiinsa kirjeisiin. Nämä kirjeet Lempi saa käsiinsä vasta aikuisena. Tarinan punaisena lankana kulkee intiaanien uskomus elämänpolusta.

Saanko arvata? Tulit ettimään äitees luita täältä? Näin teidän vaihtavan katseita keskenänne, kun Patti kurkotti kohti minua, tuijotti sisääni kuin olisi tarkkaillut uunissa kohoavaa kyseenalaista kaakkua:
     Hyvähän se oisikin saada tämä surkeus päätökseen. Mutta ei ne täällä Kasinolla kalise. Ei kellarissa eikä rulettiringissä, voit tirkistellä jos tekee mieli. Sinun äitis Rose oli semmoinen villi sielu ja kevyt jalka, sillä oli monta paikkaa hairahtaa polultansa.
Seittemän kertaa saattaa ihminen polulta luiskahtaa ja seittemän kertaa se saattaa suuntansa uudestaan löytää. Ja se viimeinen, se kävi hälle turmioksi, ymmärrätkö?

Tarina on kiinnostava, siinä yhdistyy fiktiivinen rakkaustarina sekä suomalaisten ja intiaanien yhteinen historia. Jännitystä tarinaan tuo Rosen katoamisen selvittely. Ettun muistiongelmat ja roikkuminen kiinni elämän syrjässä puolestaan on raastavaa luettavaa. Lempin tarinasta huokuu suru, hänen kokema irrallisuuden tunne ja vanhempien poissaolo on jättänyt häneen jälkensä, hän on valahtanut kahden kulttuurin väliin, hän on irrallaan niin juuristaan kuin itsestään. 
 
Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puoivälissä kaikessa jos sitäkään.

Erityiskiitokset ja -kehut ansaitsee Ketun kieli, se on eläväistä ja yllätyksellistä, hän leikittelee persoonallisilla kielikuvilla ja sanoilla. Kettu myös osaa vetää rajan kielileikittelylleen, se ei missään vaiheessa tunnu teennäiseltä tai yliampuvalta vaan teksti soljuu ja solisee eteenpäin. Tarinassa tapahtuu rankkoja asioita, mutta niiden vastapainona on upean kielen lisäksi rakkaus. Rakkaus kotiin, kulttuuriin, puolisoon, perinteisiin ja luontoon. Minulle kuitenkin nousi esiin erityisesti rakkaus lapseen, äidinrakkaus ja isänrakkaus, joita Kettu kuvaa todella hienosti, jopa vimmaisesti.

     Mutta tiiätkö, mitä te mulle olitte? Tähtien turvatit.
     Tähtien turvatit?
     Niin.
     Että niin kauan kun minulla teidät on, kaikki päättyy hyvin.
     Silloin ajattelin että kun tänne teidät tuon, Saavutukseen turvaan, enkä enää päästä poies niin täällä meillä on rauha rahki. Täällä me ehjiksi kasvetaan, uudessa maailmassa, taikapiirissä. Vaan niinhän se ei mene että vangitsemalla henki vapautetaan.
 
Lukiessa kokee siis tunteita laidasta laitaan, myös hienoista infoähkyä. Tarinaan on nimittäin sijoitettu paljon tietoa (f)intiaanien kulttuurista ja se tuntuu välillä vievän huomiota juonelta.  Fintiaanien mailla ja Rose on poissa -teoksissa on jonkin verran yhtäläisyyksiä, romaanin henkilöt tuntuvat etäästi tutuilta, tarinassa vilahtelee tietokirjasta tuttuja palasia ja yksityiskohtia. Huomaa, että aihe on Ketulle tärkeä ja perehtyneisyys paistaa tekstistä. Romaanin lopussa on jopa listattuna teoksia, artikkeleja ja dokumentteja aiheesta. Ehkä osittain tästä tietotulvasta johtuen kerronta poukkoilee ja rönsyää ja muutaman kerran jouduin tarkistamaan kumpi, Lempi vai Rose, sanoi ja teki mitä. Entä sitten loppukohtaus, oliko se totta vai kuvitelmaa?
 
Aion ehdottomasti lukea lisää Kettua.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
Rakas lapseni, toivon että sinun tiesi on silattu silkokivin ja löydät tiellesi takaisin, jos sinun joskus täytyykin poiketa sähiseväneulaiseen kuusikkoon ja pimeyteen.

Sekä:

Vanha kalmisto oli oma, hiljaiseksi unohtunut maailmansa, ja jotenkin hämmästyin kuinka moni hauta siellä vaikeni suomeksi. Oli Salmia, Heikkisiä, Ojia, kaikki heitä joita Uudessa Maailmassa ei onnistanut, ja se suretti minua ja tunsin että nämäkin olivat minun heimoani.

 
Pohjoinen lukuhaaste 2020: 19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Kettu on Muhokselta, lasken sen Pohjois-Suomeksi).
Helmet-lukuhaaste 2020: 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta:

Jim Harmaaturkki,

minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.

- - -
 
 
Katja Kettu vieraili 13.8. Iin kunnankirjastossa Muusajuhlilla, jossa häntä haastatteli Jyri-Jussi Rekinen. Haastattelu keskittyi erityisesti fintiaaniteemaan eli Ketun yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa tekemaan fintiaaneista (eli amerikansuomalaisten ja pohjoisamerikkalaisten intiaanien jälkeläisistä) kertovaan Fintiaanien mailla -tietokirjaan sekä Rose on poissa -romaaniin. Haastattelu oli todella mielenkiintoinen ja oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa kirjallisuustapahtumaan. Myös lukupiiri näyttäisi jatkuvan, ehkä kirjailijavierailun innoittamana Rose on poissa valikoitui syksyn ensimmäisen lukupiirin kirjaksi. Olikin juuri sopiva hetki lukea kirja kirjailijavierailun jälkitunnelmissa.
 


30 syyskuuta 2020

Peter Mayle: Vuosi Provencessa



 Peter Mayle: Vuosi Provencessa
WSOY, 1993
257 sivua
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
(A Year Provence, 1990)
Luettu: 22.8.2020
Mistä: kirjastosta


Kun matkustaminen ulkomaille on koronan takia vain kaukainen haave ja utopistiselta tuntuva ajatus on loistava hetki matkustaa kirjojen avulla. Minä tein elokuussa kirjamatkan ihanaan Ranskaan, yhteen sielumaistani.

Useaan otteeseen Ranskassa lomailleet Peter ja Jennie Mayle toteuttavat haaveensa ja muuttavat ranskalaiseen maalaiskylään, Lubéron-vuoren juurelle 200-vuotiaaseen maalaistaloon. Elämä Provencessa ei ole kuitenkaan pelkkää auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja viiniä vaan myös epäluuloisia kyläläisiä, myrskyjä, pitkittyvää ja laajenevaa remonttia sekä uusia ystäviä. Vastoinkäymisistä ja väärinkäsityksistä voi oppia ja humoristisella ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle.
 
Talokaupat oli tehty lakimiehen toimistossa viidentoista mailin päässä. Lähdimme noutamaan paperia [talon kauppakirjaa auton ostoa varten] ja panimme sen sitten voitonriemuisesti myyjän nokan alle tiskille. Samaan paikkaan laskimme šekin. Voisimmeko nyt saada automme?
     »Malheureusement, non.» Meidän oli odotettava kunnes šekki olisi vaihdettu. Se kestäisi noin neljä viisi päivää, vaikka olisikin osoitettu paikalliseen pankkiin. Emmekö voisi mennä yhdessä pankkiin nyt heti sitä vaihtamaan? Ei, emme voineet. Oli lounasaika. On kaksi asiaa joissa Ranska on maailman johtava maa – byrokratia ja gastronomia. Ne panivat meidät polvilleen.
 
Vuosi Provencessa on vuoden mittainen kuukausiin jaettu päiväkirjamainen matkakertomus, jossa on ripaus kirjeromaania. Maylen kirjoitustapa on nimittäin niin tuttavallinen ja lämminhenkinen, että tuntuu kuin lukisi ystävän kirjeitä. Kuvaus uudesta asuinympäristöstä, arkisista sattumuksista ja persoonallisista kyläläisistä tempaa mukaansa. Mieleen piirtyy selkeitä kuvia viiniviljelmistä, toreista, metsästä, ravintoloista ja pariskunnan talosta aina murheenkryyniksi muodostuvaa kivipöytää myöten... Tahdon Ranskaan!
 
Vuoden aikana pariskunta muuttuu muutaman viikon turisteista paikallisiksi, ranskalaistuu. Maylet oppivat ymmärtämään paikallista murretta, tulkitsemaan remonttimiesten ja muiden ammattilaisten lupauksia ja vetämään juuri oikeista naruista heidän kanssaan asioidessaan, tuntemaan hyvät ruokapaikat ja ostamaan oliiviöljynsä pikkupullojen sijasta kanistereissa. 
 
Ja ennen kaikkea olemme tunteneet olevamme kotona.

Kirja oli nappivalinta loppukesän lukemiseksi. Kirja ilahdutti, nostatti matkakuumetta ja kerronnan lomaan ripotellut ranskan kielen sanat, fraasit ja lauseet toivat Ranskan vielä pikkuisen lähemmäs. Kirja toimi jopa kimmokkeena osallistua vihdoin ja viimein sienikurssille! Ilokseni huomasin, että tämä ei ole Maylen ainoa kirja elämästä Ranskassa, joten leppoisaa luettavaa on luvassa vielä enemmänkin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Cést la vie.


Helmet 2020-lukuhaaste: 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla


Ps. Käy osallistumassa blogisynttäriarvontaan, suoritan arvonnan 11.10.2020.


21 syyskuuta 2020

Blogisynttärit ja arvonta



Arvonta suoritettu! Tulokset postauksen lopussa!

Enpä olisi kymmenen vuotta sitten blogiani ja ensimmäistä postausta julkaistessani osannut kuvitella kuinka pitkäaikaisesta harrastuksesta olisi kyse. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Mitä kymmenessä vuodessa on sitten tapahtunut? Aika paljon, mutta pääpiirteittäin tilanne on sama kuin aloittaessani. En listaa julkaistujen postausten tai luettujen kirjojen määriä, mutta jonkinlainen väliraportti lienee paikallaan.
 
Rakastan edelleen lukemista, vaikka viime (korona-)aikoina lukeminen on ollut jotenkin hidasta. Luettujen kirjojen herättämien ajatusten purkaminen sanoiksi ja postauksiksi tuo edelleen iloa, vaikka joskus tuntuu, että kirjasta on vaikea sanoa mitään. Haluan kuitenkin jättää lukemisistani jonkin jäljen blogiini, joten kirjoitan ainakin vähän.

Kuuntelen nykyään sujuvasti äänikirjoja, mutta kun työmatkani vuosi sitten lyheni jäi päivittäinen äänikirjojen kuuntelu pois. Luen satunnaisesti e-kirjoja, lähinnä puhelimen näytöltä, se ei ole mikään miellyttävin vaihtoehto, mutta menettelee. Jos minulla ei ole perinteistä kirjaa mukanani laukussa niin puhelin ainakin on ja sieltä löytyy lukemista.

Olen edelleen todella huono jättämään kirjoja kesken.

Blogin myötä olen tutustunut moneen mahtavaan tyyppiin. On pidetty blogitapaamisia, juteltu kirjoista ja kaikesta muusta niin kasvotusten kuin somessa. Toivottavasti näitä kohtaamisia tulee lisää, koronakurimus voisi jo väistyä... Onneksi lukupiiri näyttäisi pyörähtävän käyntiin piakkoin, siinä yksi lisäilon tuoja lukemiseen. Lukupiirin myötä tulee luettua kirjoja joihin ei muuten välttämättä tulisi tartuttua ja kirjat herättävät usein todella kiinnostavia keskusteluja.
 
Aion edelleen jatkaa blogin pitoa joten tervetuloa toistekin! Pidemmittä puheitta arvontaan:
 
 
 
Blogisynttäreiden kunniaksi sekä samalla kiitokseksi lukijoilleni järjestän arvonnan. Arvontaan voi siis osallistua blogini lukijaksi kirjautuneet (katso löytyykö nimesi/nimimerkkisi blogini sivupalkista kohdasta Lukijat, jos et ole vielä lukija niin voit liittyä Lue-kohdasta). Osallistuminen tapahtuu kommentoimalla tätä postausta. Suoritan arvonnan 11.10., palkintona on 30 euron lahjakortti Adlibris-verkkokirjakauppaan ja koska tänään sattuu olemaan myös suosikkikirjailijani Stephen Kingin syntymäpäivä arvon lisäksi Stephen Kingin novellikokoelman Auringonlaskun jälkeen (linkki vie arviooni). Molemmat palkinnot maksan itse. Laitan omat kommentit molemmille palkinnoille, kommentoi sen palkinnon alle, jonka arvontaan haluat osallistua, voit osallistua halutessasi molempien arvontaan. Jätäthän kommenttiisi myös sähköpostiosoitteesi, jotta voin ilmoittaa voitosta sähköpostitse ja sopia palkinnon toimittamisesta (Suomeen). Jos voittaja ei vastaa sähköpostiini arvon uuden voittajan 18.10. eli tarkkaile sähköpostiasi. Onnea arvontaan!


- - -
 
 
Suoritin arvonnan tänään 11.10., onnettarena toimi melonda.fi/arvontakone. Adlibris-lahjakortin voitti Henna, Stephen Kingin Auringonlaskun jälkeen -romaanin voitto meni MarikaOksalle. Voittajille lähtee kohta sähköpostia. Paljon onnea voittajille ja kiitokset kaikille kommentoijille / arvontaan osallistuneille!
 

13 syyskuuta 2020

Essi Kummu: Karhun kuolema


Essi Kummu: Karhun kuolema
Tammi, 2010
212 sivua
Luettu: 10.8.2020
Mistä: kirjastosta

Karhun kuolema kertoo yhden perheen tarinan. Mumma, hänen kaksi aikuista tytärtään Fanny ja Stella sekä Stellan lapset asuttavat samaa pihapiiriä pienessä ruotsinkielisessä kylässä. Mumma elää viimeisiä hetkiään, Fanny hoitaa äitiään ja pitää huolta kotitalosta, Fannyn poika Alex kulkee maailmalla valokuvaamassa, Stella kasvattaa pieniä lapsiaan, parantaa kyläläisiä ja haaveilee karhusta. Mumman kuolema käynnistää tapahtumaketjun, joka muuttaa heitä kaikkia ja saa lopulta myös etäämmällä pysytelleet kyläläiset sekaantumaan perheen asioihin.

Rikki menneessä perheessä jokaisella on omat ongelmansa ja Mumman kuoleman myötä asiat menevät vielä enemmän sekaisin. Itsensä kovettanut ja katkeroitunut Fanny alkaa surussaan muistuttaa hetki hetkeltä enemmän äitiään, hän huutaa, kiroilee ja räiskyy. Tätä muutosta on mielenkiintoista seurata. Ehkä kannen ja nimen takia odotin lapsesta asti karhua rakastaneen Stellan osuuden olevan merkittävämpi, mutta lopulta hän jää minulle henkilöistä etäisimmäksi, en saanut hänestä otetta. Liikkuvaa työn, yksinäisyyden, uskonnollisuuden ja ahdistuksen täyttämää elämää elävä Alex nousee minulle tarinassa suurempaan osaan. Alexin ajatukset karkailevat menneeseen, mielessä vilahtalee lämpimiä ja onnellisia muistoja Mummasta, babushkasta, mutta suru-uutinen saavuttaa myös Grönlannin. Alexin suru kääntyy sisälle, se on hiljaista, mutta repivää.
   
   Alex nostaa puhelimen, mutta sen johto ei yllä kovin kauas. Hän kävelee puhelimen kanssa kauemmas tytöstä ja sängystä, seisoo sen kanssa ohuessa kumarassa huoneensa eteiskäytävällä.
      Äidin ääni kaikuu hänen korvaansa.
      Paha ääni joka on kipua. Kaikki on miten sattuu.
 
Karhun kuolemassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla vanhan ja uuden ajan tuntu, pikkukylän ahdasmielisyys ja kansainvälinen boheemius. Mukana on ripaus sadunomaisuutta karhuineen ja synkkine metsineen sekä kummitustarinaa Mumman jäädessä kotiinsa vielä kuolemansa jälkeenkin. Teksti on hiottua, kaunista ja tiivistä. Kummu kuvaa uskottavasti ja hienovaraisesti henkilöistä ja tapahtumista huokuvan surun ja ahdistuksen, se ei ole päälle hyökkäävää, mutta selvästi aistittavaa. Kaikesta hyvästä huolimatta tarina ei vienyt minua täysin mukaansa vaan siitä jäi puuttumaan jotain.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:


Kuinka paljon voi yksi huone muuttua kun sieltä yksi ihminen äkkiä onkin poissa.



Pohjoinen lukuhaaste 2020: 15. Kirja, jossa on kansalaisaktivismia (Ei kovin paljoa, mutta kyläläisten käytös kirjan loppupuolella eräässä kohtauksessa täyttää mielestäni kriteerit.)
Helmet-lukuhaaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

03 syyskuuta 2020

J. R. Ward: Peto

 


J. R. Ward: Peto
(Mustan tikarin veljeskunta #14)
Viisas Elämä, 2016
549 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The Beast, 2016)
Luettu: 24.7.2020
Mistä: kirjastosta
 

Mustan tikarin veljeskunnan jäsenet ovat vanhan Brownswickin tyttökoulun laitamilla, valmiina hyökkäämään vihollistensa, lessereiden, tukikohtaan. Juuri ennen h-hetkeä jo valmiiksi malttamaton ja henkisesti kovilla oleva Rhage saa kuulla ennenäkyjä näkevältä veljeltään Vishousilta kohtalonsa. Rhage ei kuitenkaan pakene vaan ryntää suoraan kohti kohtaloaan. Rhagen lisäksi useampi Veljeskunnan jäsen on suurten kysymysten äärellä.

Räjähtävästä alusta huolimatta tässä oli paljon odottelua, milloin syntymän, milloin kuoleman ja välillä heräämisen. Esimerkiksi Xcorin osuus alkoi tuntua jopa tylsältä, aina kun häneen palattiin odotin, että jotain tapahtuu, mutta eipä juuri. Kaikesta paikallaan jumittamisesta huolimatta tarinassa tapahtui paljon, jopa yksi vampyyrimaailman peruspilareita (tässä tapauksessa vampyyrirodun luonutta Kirjurineitsyttä) horjuttava tapaus. Sivut kääntyivät taas kuin itsekseen, oli pakko lukea vielä yksi sivu, vielä yksi luku...

Ward (oikealta nimeltään Jessica Bird) tuo mukaan jälleen uusia henkilöitä kuten veriorja Markcuksen, aloittelevan toimittajan Jo Earlyn ja muutaman lapsen. Heihin takuulla palataan vielä. Henkilögallerian lisäksi Ward laajentaa myös tehokeinoarsenaaliaan, kiroilun, nopean sanailun ja kaikenlaisen roisiuden rinnalla vilahtelee risuaita-merkkiä tunnistesanoineen. Jotain uutta sarjassa, mutta #ehkävähäntyperää. 

Ilmeisesti Peto on tällä hetkellä viimeisin suomennettu Mustan tikarin veljeskunta -sarjan osa, joten joutunen odottamaan hetken aikaa ennen kuin pääsen seuraavan kerran haukkaamaan palan tätä luottoviihdettäni. Minulle sarja toimii mainiosti ajatusten nollaajana rankan tai muuten vain vakavamman kirjan jälkeen, lukujumin laukaisemiseen sekä tilanteeseen kun en vain osaa päättää mitä haluaisi seuraavaksi lukea. Pieni toisto ja ennalta-arvattavuuskaan ei haittaa kun ei lue sarjaa yhteen putkeen.

 

Sitaattikunniamaininna saa: 

 

Toisinaan kaikkein parasta oli se, kun sai vain istua ja katsella lapsensa pitävän hauskaa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos