tiistai 20. helmikuuta 2018

J. R. Ward: Minun rakastajani



J. R. Ward: Minun rakastajani
(Mustan tikarin veljeskunta #8)
Basam Books, 2012
704 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Mine, 2010)
Luettu: 15.2.2018
Mistä: kirjastosta


Mihin tämä aika rientää? Tuntuu kuin olisin lukenut sarjan edellisen osan ihan muutama viikko sitten, mutta se olikin lokakuussa... Nyt oli taas kirjallisen vampyyriannoksen aika.

Rehvengen pelastusretken loppurytinöissä Xhex katosi ja sen jälkeen Veljeskunta on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mitä hänelle tapahtui. Varsinkin John on hyppiä seinille kun ei tiedä missä hänen ihastuksensa kohde on tai onko hän enää edes elossa. Xhex on hengissä, ainakin vielä, hän pyristelee pahuuden pojan Lashin kynsissä, tämän mielen voimien muodostamassa vankilassa, heikkona, mutta raivosta ja kostonhimosta kihisten.

     Xhex oli omillaan, ja hänelle kävisi niin kuin kävisi.
     Hän oli viettänyt väkivaltaista elämää, joten ei ollut ollenkaan yllättävää, että hän kohtaisi väkivaltaisen lopun... mutta tyylilleen uskollisena hän riistäisi vastustajansa lihasta paunan jos toisenkin matkallaan pois tästä maailmasta. 

Minun rakastajani pyörii siis Xhexin ympärillä, mutta pääjuonen ohella tarinassa on taas useampi sivuhaara. Välillä majaillaan Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa, jossa kuvataan Paranormal Investigators -ohjelmaa, välillä hypätään ajassa taaksepäin Dariuksen ja Hharmin pojan seuraan erään arvoisan naaraan pelastusoperaatioon ja myös vampyyrien vihollisten lessereiden leiriin kurkistetaan moneen kertaan. Lukiessa tuntuu, että kansien väliin on tungettu pikkuisen liikaa tavaraa, mutta palaset löytävät paikkansa.

Taistelujen lomassa jäin miettimään vampyyrien ja lessereiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Ihmisiä voi käännyttää lesseriksi, mutta vampyyriksi ei, joten lessereiden joukot voivat kasvaa enemmän kuin vampyyrien. Ikävä juttu vampyyrien kannalta. Lesserit ovat impotentteja ja lisääntymiskyvyttömiä, vampyyrit voivat lisääntyä, mutta se on aika harvinaista. Tästä pisteet vampyyreille. Molemmat lajit ovat kestäviä, pitkäikäisiä ja vaikeita saada hengiltä jne... Nämä lajien perussäännöt tosin eivät ole ihan kiveen hakattuja sillä sarjan edetessä esiin on tullut pieniä yllätyksiä ja muutoksia. Wardin vampyyreissä on sopivasti omaleimaisuutta niin että ne jaksavat viihdyttää kerran toisensa jälkeen. Karsimalla löysää sanahelinää vähemmäksi tarinasta saisi napakamman ja vielä viihdyttävämmän.

Tarinan loppu on tietyiltä osin (jälleen) ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu myös saippuaoopperamaista draamasiirappia: upeita vaatteita, yllättäviä perheenjäsenpaljastuksia, kyyneliä (osa verisiä), komeaa laulantaa ja häähumua. Ah ja oih... Vampyyriviihdenälkä on taas hetkeksi tyydytetty.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ensin alan kirkua, ja nyt tulee vielä tällaista pitkin naamaa tippuvaa hölynpölyä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

torstai 15. helmikuuta 2018

Tiina Konttila & Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 - Suuri taikajahti



Tiina Konttila & Anne Muhonen:
Sirkus Rinkeli 2 - Suuri taikajahti
Omakustanne, 2017
42 sivua
Luettu: 13.2.2018
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Suuri taikajahti oli tehdä katoamistempun samalla tavalla kuin eräs Sirkus Rinkelin väen uusi... tuttavuus? ... ystävä? Kun villasukkalapset saivat ohuen ohuen ja pienen pienen sarjakuva-albumin luettua se yllättäen kaivautui erääseen kirja- ja paperipinoon ja jäi sinne odottamaan löytäjäänsä. Minua.

Taikurikokelas Pitkämies saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Pitkämiehelle ilmoitetaan, että hänelle lähetetään hänen ensimmäinen taikansa. Pian ympäri sirkusta alkaa kuulua salaperäistä hihitystä ja tapahtua kaikenlaista kummaa kuten katoavia tai muuttuvia tavaroita tai puuhun ilmestyvä mummo...

Jälleennäkeminen sirkuslaisten kanssa oli riemuisa! Topakka Eppu, joka tarttuu heti tuumasta toimeen, ihana ujohko Pitkämies, joka ei pitkältä ja hoikalta varreltaan ole mahtua ruutuun... Vanhojen tuttujen hahmojen lisäksi tarinassa ihastutti virkeä vanha rouva Elli. Minäkin haluan olla vanhana samanlainen mummo: pilkettä silmäkulmassa, ripaus anarkiaa ajatuksissa ja käytöksessä, mutta silti rohkeutta pyytää tarvittaessa apua ja sitten taas olla vähän leidi tai diiva jos siltä sattuu tuntumaan. Elli pöllyttää pinttyneitä oletuksia vanhuksen stereotyypistä!



Ulkoasu on kokenut päivityksen, sarjakuva-albumi on nyt kooltaan pienempi, paperilaatu on vaihtunut kiiltävämmäksi sekä liukkaammaksi. Suuren taikajahdin alussa noudetaan aloitusosan, Sirkus Rinkelin, seepiavoittoista värimaailmaa ja luonnosjäljet näkyviin jättävää mukavan viimeiselemättömältä vaikuttavaa puuvärikynämäistä piirrosjälkeä, mutta sitten, kuin taikaiskusta (hihhihiiiii), värimaailma muuttuu rohkeammaksi ja kirkkaammaksi, viivat tarkemmiksi ja väritys tussimaiseksi. Pidin enemmän pehmeämmästä värityksestä sekä aloitusosan rouheamman tuntoisista suuremmista sivuista, joissa myös kuvitus pääsi paremmin oikeuksiinsa. Suuresta taikajahdista löytyi sivunumerointi mikä oli pieni, mutta hyvä parannus, kiitos siitä. 

Juoni ei ole liian jännittävä pienemmällekään lukijalle, mutta aikuislukijallakin riittää luettavaa ja katsottavaa. Jos yksittäisten hihitysten ja hihityspolkujen seuraaminen viihdytti aikuislukijaa niin voin kuvitella, että varsinkin pienimmille se vasta on hauskaa! Vaikka kuvitus näyttää nopeasti selaamalla yksinkertaisen pelkistetyltä löytyy kuvista paljon kivoja yksityiskohtia. Etenkin muutamat tehosteena käytetyt kirkkaanväriset yksityiskohdat nousevat hienosti esille. Konttila ja Muhonen ovat tehneet jälleen hienoa jälkeä!

Tässä vielä nuoremman villasukkalapsen (9 v.) kommentit sarjakuva-albumista: "Hyvä, kiinnostava kirja. Hauska tarina ja hienot kuvat. Hauskat yllättävät käänteet. Tykkäsin kovasti." Tähtiasteikolla 1-5 häneltä irtosi 4 tähteä. Myös vanhempi villasukkalapsi (11 v.) oli samoilla linjoilla, tykkäsi ja antoi saman verran tähtiä. Tarina toimii siis monen ikäiselle lukijalle.


Sitaattikunniamaininnan saa (näin influenssakautena ajankohtainen tohtorin diagnoosi):

Tilanne on selkeä: Brunolla on keskiärhäkkä kurkunpään törähdys. Lääkityksenä lepoa sekä vaimentavaa troppia.


Helmet-lukuhaaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin. (Tätä haastekohtaa en halunnut käyttää mihinkään romaaniin koska haluan välttää kaikenlaisia juonipaljastuksia. Lapsille suunnatuissa kirjoissa käy usein hyvin, joten siksi tuntui "turvalliselta" valita kyseinen haastekohta tämän kirjan kohdalla.)

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni



Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY:n äänikirja, 2015
5 cd-levyä, kesto n. 5 h 30 min
Kuunneltu: 1.2.2018
Mistä: kirjastosta


Työkaveri kehui Skiftesvikin kirjaa ja edellisestä äänikirjakokeilusta rohkaistuneena päätin kokeille miten Valkoinen Toyota vei vaimoni sujuu kuunneltuna. En muista lukeneeni Skiftesvikiä aiemmin, mutta suunnitelmissa kyllä on ollut lukea, onhan hän kotoisin naapurikunnasta.

Joni Skiftesvik saattelee vaimonsa kotipihalla odottavaan valkoiseen taksiin. Puoliso Hilkka on odottanut pitkään uutta sydäntä ja vihdoin edessä on matka Helsinkiin suureen sydämensiirto-operaatioon. Jonin omakaan olo ei ole kaksinen, kivut rinnassa yltyvät ja pian sekä mies että vaimo makaavat sairaalassa, toinen Helsingissä, toinen Oulussa. Samalla kun jännittää vaimon leikkauksen onnistumista ja siitä selviämistä sekä odottaa oman voinnin kohenemista ja oireiden syiden selviämistä tulee miettineeksi ja muistelleeksi omaa elämää, sen vasta-aallokoita ja myötätuulia.

Skiftesvik kuvaa kirjassaan tähänastisen elämänkaarensa pienin palasin. Pariskunnan molempien osapuolten vakavat sairastumiset toimivat kuin lähtölaukauksena tai kehyksenä, jonka ympärille tarina kiertyy. Skiftesvik kertoo lapsuudestaan, opiskelustaan, toimittajan työstään, perheen perustamisesta, siirtymisestään täyspäiväiseksi kirjailjaksi ja perheen suuresta menetyksestä, pojan kuolemasta. Tunnelma vaihtelee hauskoista sattumuksista harmiin, suruun ja onnen hetkiin. Kerrontaa värittää merelliset termit sillä meri, laivat ja purjehtiminen on ollut läsnä Skiftesvikin elämässä lapsuudesta asti. Pidin kovasti Skiftesvikin tiiviistä ja samaan aikaan tunnelmallisesta kerronnasta. Esimerkiksi seuraava pätkä upposi syvälle sydämeen, samalla kuvaus lämmitti kauneudellaan ja viilsi haikeudellaan:

     Kesä vei vanhetessaan voikukista keltavärin ja pojat olivat haikeina. Pian he huomasivat uuden leikin: kukkien haituvapalleroita oli mukava puhaltaa letoon. Kun tuuli kävi, he puhalsivat, ja haituvat matkustivat suurina parvina vaaran rinnettä alas. Pojat juoksivat riemuissaan, keräsivät kukkia lisää ja pullauttelivat puhureita suustaan antaen kyytiä haituville. He hyppivät, löivät käsiään yhteen ja yrittivät vangita kukkien lentäviä siemeniä. Mutta poikien pettymykseksi ne eivät olleet ulottuvilla pitkään vaan matkustivat sinne, mihin kaikki maailman voikukan haituvat matkustavat, pikkupoikien ulottumattomiin.

Vaikka Skiftesvik hetkittäin harppoo vähän liikaa aiheesta toiseen, menee joissain asioissa liikaa yksityiskohtiin tai arvostelee esimerkiksi vanhoja yhteistyökumppaneitaan melko kipakasti on tarinan tunnelma pääasiassa vahva, tiivis, lämmin ja levollinen. Perheen tärkeys paistaa läpi Skiftesvikin kerronnasta ja hän puhuu perheestään samoin kuin lapsuudestaan Martinniemessä vahvasti tunteella. Skiftesvikin kuvaus toimittajan työstä puolestaan oli kiinnostavaa luettavaa, miten lehtitalo ja toimitus pyöri ennen tai kuinka levikki saattoi joissain kunnissa olla yli 100 %...

     - Eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Emäntä ja isäntä tilaavat kumpikin oman lehden, ettei tule tappelua.
     Nyökyteltiin, naureskeltiin ja viisasteltiin lisää.
     - Ristijärviset isännät ovat tunnetusti tavaransa päälle ja riitaisaa sakkia, ei ne lainaa lehteään kenellekään. Oma se olla pitää.

Jukka Pitkänen sopii kirjan lukijaksi erittäin hyvin. Hänen äänensä sopii yhteen Skiftesvikin rauhallisesti, paikoin jopa verkkaisesti etenevän tarinan kanssa. Tarinan paikasta ja ajasta toiseen hyppivän kerronnan vuoksi kirja soveltui hyvin kuunneltavaksi myös pätkissä. Valkoinen Toyota vei vaimoni on taidokas kokoelma tunnelmia monilta vuosikymmeniltä, ajan kuvausta, miehen sielunmaisemaa, pelkoa ja huolta puolisonsa puolesta, menetetyn lapsen ikävää, rakkautta perheeseen, kotiseutuun ja työhön.  Skiftesvikin esikoisteos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja täytyy lukea miehen tuotannosta seuraavaksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Laivanlastaajan pojasta, kivikkorantojen kiertäjästä, isänsä ikävöijästä, oli tullut kirjailija.

Sekä:

Heillä täytyi siintää silmien edessä jotakin, mikä pani uurastamaan, päättelin.


Helmet-lukuhaaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi (valkoinen)

maanantai 5. helmikuuta 2018

Pierre Lemaitre: Irène



Pierre Lemaitre: Irène
(Camille Verhoeven #1)
Minerva, 2016
392 sivua
Suomentanut: Sirkka Aulanko
(Travail soigné, 2006)
Luettu: 31.1.2018
Mistä: kirjastosta


Tämä ranskalaisdekkari valikoitui luettavakseni lukupiirin ansiosta. Sisäinen kontrollifriikkini tappeli vähän kirjavalintaa vastaan sillä kuvittelin Irènen olevan Verhoeven-trilogian kolmas osa. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaan trilogia (Irène, Alex, Camille) on vain  suomennettu eri järjestyksessä kuin mitä alkukieliset teokset on julkaistu. Jo helpotti.

Ylikomisario Camille Verhoeven odottaa vaimonsa Irènen kanssa vauvaa, mutta vauva-arkeen valmistautuminen jää väistämättä taka-alalle kun Verhoeven hälytetään Courbevoien teollisuusalueelle, jossa on kammottavalla tavalla murhattu kaksi nuorta naista. Vaikuttaa siltä, että tekijä ei ole ensimmäistä kertaa asialla sillä murhapaikalta löytyvä seinään painettu sormenjälki viittaa pari vuotta aiemmin Tremblay-en-Francessa tapahtuneeseen murhaan. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että Tremblayn murha on kuin kopio erästä James Ellroyn rikosromaanista. Myös lehdistö saa tietää yhteneväisyydestä ja pian lehdissä, varsinkin Le Matinissa, riepotellaan raakoja murhia ja annetaan murhaajalle liikanimi Kirjailija. Verhoeven tekee kaikkensa päästäkseen murhaajan jäljille, mutta johtolangat ovat vähissä.

"(...) hän sanoo mitä tekee, ja tekee mitä sanoo. On tehnyt niin alusta asti. Ja eniten minua huolestuttaa se", tuomari lisäsi katsoen tiukasti Camilleen, "että hän on laatinut suunnitelmansa jo kauan sitten. Hän on alun alkaen tiennyt mihin tämä johtaa..."
     "...kun taas me emme tiedä sitä vieläkään", Camille sanoi täydentäen hänen lauseensa. 

Olipa mielenkiintoista hypätä sisään ranskalaiseen murhatutkimukseen. Camille Verhoevenista saa heti Irènen ensisivuilta lähtien hieman ristiriitaisen ensivaikutelman. Verhoeven on raudankova ammattilainen, joka nauttii alaistena kunnioitusta, mutta jolla on kuitenkin heikkoutensa tai pehmeät kohtansa. Suurimpina on hänen pituutensa - tarkemmin sanottuna sen puute -, mikä aiheuttaa toistuvasti epämukavia tilanteita. Verhoevenin lyhytkasvuisuus juontaa juurensa hänen rakkaaseen edesmenneeseen kuvataiteilijaäitiinsä, joka vaikuttaa aiheuttaneen elämäntavoillaan lapsensa kasvuhäiriön. Ehkä Verhoeven olisi terapian tarpeessa lapsuuden aikaisten asioiden suhteen. Verhoevenin toinen heikko kohta on hänen jumalaisen upea vaimonsa Irène. Verhoeven ihmettelee kerran toisensa jälkeen miten hänellä on ollut niin paljon onnea rakkaudessa ja miten kummassa Irène onkaan hänet valinnut. Näiden ongelmien väliin mahtuu hankala ja verinen murhavyyhti.

Tarinan punainen lanka onnistui yllättämään, vaikka muutama yksityiskohta (joita en sen tarkemmin avaa, jotta juonen käänne ei paljastu) kiinnittikin huomioni ja ehdin ihmetellää onko Lemaitren juonenkuljetus karannut harha-askelille. Kun tapahtumat etenivät käännekohtaansa näille parille kummallisuudelle löytyi selitys, mutta samalla tarinan jännitys hieman lässähti. Käänne tuntui kaukaa haetulta ja tarinan loppuun vienti vaikutti vähän hätäiseltä. Olisin toivonut Lemaitrelta malttia kirjoittaa tarina loppuun samalla jännitteellä kuin alku.

Yllätyin hieman kun koin rikosten raakuuden niin voimakkaasti. Raiskaaminen, silpominen ja muu kiduttaminen ei ole mitään kevyttä luettavaa. Ehkä rikosten silmitön väkivalta ja samalla niiden realistisuus on ollut syynä siihen, että dekkarit ovat jääneet minulta nykyään vähemmälle luvulle. Kestän raakuuksia paremmin jos tarinassa on mukana yliluonnollisia elementtejä (kuten Stephen Kingin Viimeinen vartio -dekkarissa) kuin tällaisia kirjoja, joiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta. Vielä kun raakojen rikosten yksityiskohtien kuvausten kanssa vuorottelee viimeisillään raskaana oleva nainen ja pariskunnan valmistautuminen vanhemmuuteen tuntuu näiden kahden ääripään välille kasvavan niin syvä kuilu, että sen laidalla on välillä vaikea tasapainoilla.

Ranskalainen runsas ja kuvaileva kerronta vei mukanaan ja raakuuksista huolimatta taidan jatkaa Camille Verhoevenin matkassa, Alex löytyykin omasta hyllystä. Tarvitsen kuitenkin väliin jotain vähemmän raakaa ja ehkä enemmän yliluonnollisuuksia sisältävää tai tyystin erilaista tarinointia.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja hän, Camille Verhoeven, aivan tavallinen poliisi ja kääpiö rikospoliisien joukossa, mahtaileva ja rakastunut pikku peikko, hän hyväili ihanaa naistaan, ihmettä, joka oli joka hetki uusi.


Helmet-lukuhaaste 2018:
16. Kirjassa luetaan kirjaa. Ja lukemisessa on kysymys elämästä ja kuolemasta, etenkin kuolemasta...

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2017 parhaiksi kirjoiksi



On taas aika äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja julkaisee omat pisteensä samanaikaisesti sunnuntaina 4.2.2018 klo 10.00, jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian vetäjät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa maanantaina klo 10.00. Vaikka luen enemmän hieman vanhempaa kirjallisuutta äänestän kuitenkin kolmessa kategoriassa. Alla omat ehdokkaani pisteineen.

3 pistettä saa:
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Tämä kirja tuntuu siltä, että sen tapahtumat ja tunteet on kirjoitettu muistiin sydän vereslihalla. Se jättää vahvan jäljen.
 
2 pistettä saa:
Anne Leinonen: Metsän äiti
Tarina on tulvillaan erikoista, yliluonnollisuutta tihkuvaa tunnelmaa. Metsän äiti saa ajattelemaan metsän eri ulottuvuuksia, omia metsäkokemuksia ja herättää kiinnostuksen vanhoihin kansantaruihin

1 pisteen saa:
Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
Yllättävien juonenkäänteiden lisäksi Aro käyttää sanoja jännittävällä ja miellyttävällä tavalla. Novellikokoelma ei ollut niin aivoja ja ajatuksia nyrjäyttävä kuin ehkä odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus.



3 pistettä saa:
Beth Lewis: Suden tie
Suden tie on vimmainen selviytymistarina. Se on raaka, rosoinen ja armoton, se pitää sisällään hirvittäviä salaisuuksia ja julmia tekoja. Samalla se on komea ja karu kuvaus luonnosta, erämaasta, metsästä ja sen asukkaista, metsästäjistä ja saaliista. Suden tie on myös tarina tuhosta.

2 pistettä saa:
Stephen King: Etsivä löytää
King tekee perusteellista pohjatyötä, hän ei pilaa tarinaa hätiköimällä. Tarina rullaa jouhevasti lähes koko ajan, juoni kulkee ja kasvaa loppuun asti. Etsivä löytää oli pakko ahmia vauhdilla.
 
1 pisteen saa:
Petina Gappah: Muistojen kirja
Ei ihan mennyt ihon alle tai vedonnut tunteisiin täysillä, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.



3 pistettä saa:
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Tarinassa on yliluonnollisuuden lisäksi sopivasti nykyajan ilmiöitä ja ongelmia, maahanmuuttajia, talonvaltausta, huumeita, rasismia ja kodittomuutta, mutta rinnalla kulkee myös nuoruuteen liittyvää kipuilua, ihastumisia, riitoja vanhempien kanssa, menetystä, pettymistä, pelkoa ja uusia alkuja. Muistojenlukija on loistava aloitus trilogialle ja se sopii monen ikäiselle lukijalle.

2 pistettä saa:
Stephanie Garber: Caraval
Kaikki on vähän vinksallaan, mikään ei ole sitä miltä ensinäkemältä kuvittelisi ja on vaikea tietää keneen luottaa. Peli vei minut mukanaan, mutta olisin silti halunnut pitää tarinasta vielä enemmän, nähdä ja tuntea taian syvemmin. En ihan koko aikaa tavoittanut sitä tunnetta, jota Garber takuulla on tarinaansa hakenut, mutta nautin silti lukemisesta kovasti.


Edit 5.2.2018:
Tässä vielä voittajat:
Blogistanian Finlandia: Rosa Liksom: Everstinna
Blogistanian Globalia: Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Blogistanian Kuopus: Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Blogistanian Tieto: Koko Hubara: Ruskeat tytöt
 

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Stephen King: Viimeinen vartio



Stephen King: Viimeinen vartio
(Bill Hodges #3)
Tammi, 2018
402 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(End of Watch, 2016)
Luettu: 22.1.2018
Mistä: oma ostos


Kingin trilogian kolmas osa ei ehtinyt ilmestyä joulupakettiin, mutta sain tavallaan toisen joulun kun sain Viimeisen vartion käsiini. Tämä oli pakko päästä lukemaan heti!

Ei kahta ilman kolmatta. Tarina käynnistyy jälleen City Centerin edustalta, jonne Brady Hartsfield, Mersumies, on juuri tehnyt murhaiskunsa ja missä ambulanssimiehet Rob Martin ja Jason Rapsis tekevät kaikkensa auttaakseen Mersumiehen yliajon uhreja.

Lähes seitsemän vuotta myöhemmin Bill Hodges on viimein pääsemäisillään irti päähänpinttymästään käydä hiillostamassa Kinerin sairaalan aivovammaosastolla pitkäaikaispotilaana olevaa Hartsfieldiä. Sitten hänen entinen työparinsa Pete Huntley soittaa: yksi Mersumiehen vaikeasti vammauttamista uhreista, Martine Stover sekä hänen äitinsä Janice Ellerton ovat kuolleet. Stoverin vanha äiti on riistänyt hengen ensin Martinelta ja sitten itseltään heidän kotonaan Hilltop Courtilla. Rikospaikalta löytyy tussilla piirretty z-merkki, virtajohto ja Hodgesin etsivätoimistokollegan ja ystävän Holly Gibneyn vaivihkaisella avustuksella myös vaaleanpunainen pelikonsoli Zappit Commander. Ovatko itsemurhat (City Centeriin tavalla tai toisella kytköksissä olevia paljastuu useampia), kuolemat ja Hartsfieldin ympärillä vellovat huhut kuitenkin vain sattumaa, yksittäisiä ja toisistaan irrallisia tapauksia, siitä Billin ja Hollyn on otettava selvää.

Mitä Hilltop Courtin talossa sitten tapahtuikin - ajatusten ja keskustelujen ketju, kyynelten ja lupauksien ketju, joka päättyi, kun liuenneet pilerit puristettiin ruiskulla letkuun  ja kun nauravien lasten kuvalla varustettu heliumpullo avattiin - sillä ei voi olla mitään tekemistä Brady Hartsfieldin kanssa, koska Holly kirjaimellisesti iski hänen aivonsa sammuksiin. Jos Hodges toisinaan epäilee sitä, se johtuu siitä, ettei hän kestä ajatella Bradyn säästyneen rangaistukselta. Ajatella, että hirviö karkasi hänen käsistään. Hodges ei edes päässyt lyömään häntä laakerin kuulilla täytetyllä sukalla, koska sai samaan aikaan sydänkohtauksen.
     Silti hänellä on hämärä muisto: Zappit.
     Hän tietää kuulleensa nimen ennenkin.

Viimeinen vartio tuntuu selvästi tutummalta Kingiltä kuin trilogian aiemmat perinteisempään dekkarimuottiin istuvat osat. Kuten edellisen Etsivä löytää -tarinan lopulla aavistelin on tässä päätösosassa yliluonnollisuus vahvassa roolissa ja kirjaa lukiessa tuli väistämättä mieleen vanha sanonta mihin koira karvoistaan pääsee. King, yliluonnollisuus ja kauhu ovat yksinkertaisesti todella toimiva yhdistelmä. Kun tähän liittää vielä itsemurhateeman liikutaan paikoin todella syvissä ja ahdistavissa vesissä. Tarina sai aikaan kylmiä väreitä ja kirjan vaaleanpunainen pelikonsoli sai minut kaivelemaan kaappeja. Oli pakko tarkistaa onko meidän useita pelejä sisältävässä laitteessa Fishin´ Hole -peliä, mutta onneksi ei. Se olisi ollut jo vähän liikaa...

Näyttö välähtää sinisenä, ja kalat palaavat. Ne uivat vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. Musiikki soi: By the sea, by the sea, by the beautiful sea, you and me, you and me, oh how happy we´ll be.
     Vaaleanpunainen kala! Hän napsauttaa sitä!

Täydelliseen King-tykitykseen Viimeinen vartio ei yllä. Koin kerronnan lomaan ripotellut aiempien tapahtumien kertaukset ylimääräisinä ja ne katkaisivat muuten niin sujuvasti etenevää tarinaa. Sellaisenaan kertaukset eivät riitä avaamaan menneitä tapahtumia jos aiemmat osat on lukematta ja sitten taas kertaukset tuntuvat turhilta kun aiemmat osat on lukenut. Minusta tämä sarja on vahvasti kokonaisuus enkä usko, että Viimeinen vartio toimisi kovin hyvin itsenäisenä teoksena.

Jos edellisessä osassa oli kaikuja Kingin Piinasta niin myös Viimeinen vartio toi hetkittäin muistituulahduksia Kingin aiemmista teoksista. Zappit sai ajattelemaan Kuulolla-romaania ja loppuosan lumiset maisemat ja mökkivierailu taas toivat mieleen Unensieppaajan.

Vaikka Bill Hodgesiin on ehtinyt tutustua hyvin kolmen kirjan aikana ei hän silti muodostunut minulle läheiseksi tai erityisen mieleenpainuvaksi hahmoksi. Toki tunsin hienoista haikeutta etenkin viimeisillä sivuilla ja nautin trilogian jokaisesta osasta, mutta nyt tarina on kerrottu ja luettu, tähän oli hyvä päättää sarja. Hodgesin viimeinen vartio on päättynyt.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinuna en panisi sitä päälle", Holly sanoo terävästi.

Sekä:

Eihän hän kenellekään pahaa tee.

Niinpä niin...


Viimeinen vartio on luettu myös mm. täällä: Kirjojen keskellä, Mummo matkalla, Rakkaudesta kirjoihin.

Helmet-lukuhaaste 2018:
44. Kirja liittyy johonkin peliin. -Kiitos Kingin aion pysytellä todella kaukana Fishin´Hole -pelistä! (Ehdin jo ajatella, että tämä haasteen kohta olisi vaikea, mutta yllättäen Viimeinen vartio tuli ja kuittasi kohdan.)


Bill Hodges / Mersumies-trilogia:
Mersumies
Etsivä löytää
Viimeinen vartio

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Peter Franzén: Samoilla silmillä



Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammen äänikirja, 2013
5 cd-levyä, kesto n. 5 h 24 min
Kuunneltu: 15.1.2018
Mistä: kirjastosta


En ole oppinut äänikirjojen ystäväksi, mutta ajattelin taas yrittää. Haluan lukiessani imeä jokaisen lauseen ja sanan itseeni, mutta äänikirjojen kohdalla tämä on ollut ongelma. Väistämättä tulee hetki jolloin osa tekstistä menee syystä tai toisesta ohi, keskittymiskyky herpaantuu ja ajatus harhailee. Painetussa kirjassa on helppo palata taaksepäin, äänikirjassa se ei suju niin helposti. On pakko antaa mennä ja keskittyä tarinan päälinjoihin. Onneksi kokeiluuni löytyi Peter Franzénin Samoilla silmillä, miehen itsensä lukemana.

14-vuotias Pete elää ihan tavallista teinipojan elämää, kulkee kavereiden kanssa, katselee tyttöjä ja kokeilee rajojaan. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla, mutta onneksi mummo ja pappa ovat tukena. He käyvät auttamassa Peteä ja pikkusisko Suvia silloin kun äiti on poissa, tuovat ruokaa ja pitävät heitä silmällä. Onneksi väkivallan uhka ei enää painosta arkea sillä isäpuoli Pertti asuu muualla. Nyt nyrkit heiluvat treeneissä sillä nyrkkeilystä on tullut tärkeä osa Peten ja hänen kaverinsa Pekan elämää.

     "Pam, pam, pam... Ai of te taigör...!" raikuu kolkossa pukuhuoneessa, jossa tunnen olevani kuin kotonani. Missään muualla en ole näin onnellinen ja täysi. Jore ottaa minun ja Pekan ranteista kiinni ja nostaa meidät puupenkille ja pitää käsiämme kohotettuina ilmaan kuin voittajilla kehässä.

Muistelen, että Peten aiemmista vaiheista kertovassa Tumman veden päällä -kirjassa Pete olisi ollut ainoana kertojana, mutta tässä jatko-osassa ääneen pääsevät myös Peten äiti Eeva sekä isäpuoli Pertti. Ensin kertojaratkaisu oudoksutti, mutta se täydensi tarinan kokonaiseksi. Roolit myös kääntyvät hieman päälaelleen, Eeva elää villimpää vaihetta opiskelijarientoineen kun taas Pertti kokee kylmän herätyksen ja joutuu katsomaan itseään kriittisesti peilistä.

Pidin valtavasti teini-ikäisestä Petestä. Äidin neuvot ja Petelle kovin läheisen papan auktoriteetti ovat vahvasti läsnä, mutta silti mieli ja teot hamuavat jo lapsuudesta aikuisuuden puolelle. Vaikka välillä tulee tehtyä typeryyksiä on päällimmäisenä huoli siitä, että tuottaa äidille tai papalle pettymyksen. Huolet ja murheet kuitenkin helpottavat kun pääsee pelaamaan mummon kanssa myllyä tai juttelemaan papan kanssa saunan lauteilla. Myös Peten suhtautumisessa siskoonsa Suviin sekä isoon tyttöön Tupuun oli jotakin hellyyttävää, siinä vuorotteli ärsytys, huolehtiminen, arkuus, ihastus, suojelunhalu, rohkeus ja uteliaisuus, siihen tuntui kiteytyvän koko teini-iän olemus.

Franzén on juuri oikea henkilö lukemaan kirjansa, hänen ääntään ja Kemin seudun murretta on miellyttävä ja sujuva kuunnella. Peten perheen vaiheet saavat vuoroin riemastumaan, rauhoittumaan ja herkistymään. Kirja on tulvillaan lämpöä, välittämistä sekä välitöntä, minulle omaa ja tuttua pohjoisen eloa ja oloa. Hymyilin itsekseni moneen otteeseen kirjaa kuunnellessani. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää kaverusten ilonpitoa, ihastumisia tai treenihien ja nyrkkeilyhanskojen hajua vaan tarinassa on myös synkempiä sävyjä kuten itsetuhoisuutta ja rikkonaisia perheitä.
 
Franzénin lapsikertoja, pikku Pete, oli edellisessä osassa todella uskottava, nyt Franzén astui onnistuneesti niin teini-ikäisen pojan, aikuisen miehen kuin vielä naisenkin saappaisiin. Minkälainen mahtaisi olla aikuinen Pete? Tapaisin erittäin mielelläni hänet kolmannenkin kerran.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Joskus määki hengitän aivan hilijaa talavela ja toivon, ettei kukkaan arvais, että mää oon siinä", minä sanon ja haukkaan ranskanleivästä, jonka päälle äiti on laittanut paksun lauantaimakkarasiivun ja paprikaa, ja niiden mukana nielaisen viimeiset sanani.
 
 Sekä:

Tupun silmät kimaltelevat niin kuin Kemijoki pimeällä, kun veteen heijastuu vastarannan valoja.
 
(Sitaatit piti hakea äänikirjan sijaan pokkarista, tulipahan kirjoitettua oikein.)

Helmet-lukuhaaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Tarinan lomassa vilisee vähän väliä nostalgisia viitteitä ajan ilmiöihin, Eye of the Tiger pauhaa moneen kertaan kirjan sivuilla (ja päässäni), on Kissin Lick it upia, Wham!in hiustyyliä, Dingoa, W.A.S.P.ia, Samantha Foxin julistetta, Bon Jovia jne...

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa



Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
231 sivua
Luettu: 11.1.2018
Mistä: kirjablogiystävältä


Selja Ahava on yksi suosikeistani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Luin Eksyneen muistikirjan aeb (aikaan ennen blogia) ja muistelen pitäneeni siitä kovasti, Taivaalta tippuvat asiat oli uskomattoman upea, joten Ennen kuin mieheni katoaa piti laittaa luettavien listalle.

Pariskunnan arkinen hetki keittiönpöydän ääressä muuttuu kuin absurdiksi näytelmäksi kun mies kertoo vaimolleen, että hän on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Ääneen lausutun tunnustuksen jälkeen kaikki muuttuu, pala palalta. Vaimo epäilee miestään, itseään, kaikkea yhdessä koettua, miettii mennyttä ja tulevaa. Miten näin iso asia on jäänyt huomaamatta? Mitä nyt tapahtuu? Voisiko mies olla nainen vain silloin tällöin, ihan vain vähäsen, muilta piilossa? Rinnalla kulkee tarina Kristoffer Kolumbuksesta, siitä miten hän kuvitteli löytäneensä Intian, mutta olikin kokonaisen maanosan verran väärässä.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta. 

Ennen kuin mieheni katoaa ei ole romaani vaan Ahavan omakohtainen tarina siitä mitä tapahtuu kun puoliso tunnustaa elävänsä väärässä kehossa, kun parisuhteeseen ilmestyy yhtäkkiä vieras nainen. Tieto siitä, että tarina on ainakin pääpiirteittäin tosi teki lukemisen ajoittain haastavaksi. Ahava nimittäin kuvaa paljastuksen jälkeisiä hetkiä ja naisen tunteita niin vahvasti, että välissä tuntuu kuin tirkistelisin toisen elämää, lukisin hänen päiväkirjaansa ja pääsisin liian lähelle. Vaikka taitto on ilmavaa ja virkkeet lyhyitä on tunnelma todella tiivis, teksti tihkuu tunnetta ja on pakahduttavan, ylitsevyöryävän täyttä. Naisen tuska kasvaa, yltyy kuin huudoksi, hänen hämmennyksensä lisääntyy sivu sivulta, tihkuu rivien välistä ja tunnen, että minäkin eksyn.

     Mitä miehestäni jäi? Keskeneräinen jousipyssy, niistämisen törähdys, ääni puhelimessa, satunnainen leuan liikahdus. Niin vähän, tuskin mitään. Muistini on täynnä kuvia, joista hän puuttuu.

Kolumbuksen osuus tarinaan on perusteltu ja ymmärrettävä. Sekä naisen että Kolumbuksen elämää ovat määrittäneet virheolettamat. Nainen on ollut väärässä puolisonsa sukupuolen verran, Kolumbus taas kokonaisen maanosan verran. Kolumbuksen virhe on on ehkä mittaluokaltaan suurempi, mutta molemmilla virheillä on valtava vaikutus. Naisen puolisoa ja Kolumbusta yhdistää löytöretki. Puoliso tutkii itseään, uutta, viimein pintaan asti päässyttä sukupuoltaan ja identiteettiään kun taas Kolumbus etsii ja kartoittaa uutta mannerta ja sen ihmisiä. Kaikki kolme, niin pariskunnan molemmat osapuolet kuin Kolumbuskin piirtävät karttaa, kuka itsestään, puolisostaan tai merestä ja maanosista.

Kolumbuksen vaiheet veivät mukanaan vain hetkellisesti ja huomasin odottavani malttamattomana paluuta naisen kertomukseen. Pariskunnan tarina itsessään olisi kantanut kirjan alusta loppuun, mutta tässä tapauksessa on vaikea mennä sanomaan, että olisitpa jättänyt tämän tai tämän pois. Tämä kirja tuntuu siltä, että sen tapahtumat ja tunteet on kirjoitettu muistiin sydän vereslihalla. Se jättää vahvan jäljen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

On vaikea olla katsomatta horisonttiin, kun horisontti on joka puolella eikä mitään muuta ole.

Sekä:

On lauseita, jotka jakavat ajan kahtia: ennen ja sen jälkeen.


Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Tässä tapauksessa uusi nainen miehen kuorista.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla



Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla
(Iijoki #12)
Gummerus, 1982
672 sivua
Luettu: 6.1.2018
Mistä: lahja


Edellinen lukemani Päätalo, Nälkämäki, oli pieni hyppäys pois varsinaisesta Iijoki-sarjasta, nyt on aika palata takaisin varsinaiselle reitille ja sarjan 12. osan pariin.

Ennen lähes viisivuotiseksi venyneen sotaväkiaikansa päättymistä Kalle kihlautuu ja avioituu kirjekaverinsa Lainan kanssa sekä hoitaa sijoitusyksikkönsä Siiranmäen vankileirin talouspuolta aina leirin siirtämisestä Kannakselta Ihakselan parakkikylään ja leirin purkamiseen asti. Taivalkosken Jokijärvi ja lapsuudenkoti jäävät taakse kun Kalle reppuineen siirtyy Tampereen kupeessa sijaitsevaan Messukylään. Armeijan jälkeinen elämä asumisjärjestelyineen ei kuitenkaan ole ihan sitä mistä Kalle on itsekseen haaveillut.

     Ja minullahan oli nyt oma perhe! Ei tosin vielä muuta kuin vaimo, mutta joka tapauksessa siteeni kotiin ja kotiväkeeni olivat katkeamassa. Oli tullut aika, lopultakin, että saisin nousta omille jaloilleni, opetella elämään vaimokseni vihityn, mutta tosiasiassa minulle vielä varsin vieraan naisen kanssa samana kattilakuntana. Enpä ollut ennen sotia osannut kuvitella, että joutuisin aloittamaan oman perhe-elämäni aikana, jolloin koko Suomi on hävittyjen sotien jälkeen sekasortoisessa tilanteessa! Itsekään en ollut enää terve mies. Olin haavoittumisteni seurauksena pudonnut B2-luokkaan, eli olin lievästi invalidi.

Päätalo kuvaa taitavasti murroksessa elävän Suomen tilaa, armeijan arkea ja sitä kaaosta, jossa suomalaiset elävät kun sota Neuvostoliittoa vastaan on lopussa ja kun vastassa on uusi vihollinen, entiset aseveljet eli saksalaiset. Evakkoon on jouduttu kuka minnekin, perheet ovat hajallaan eikä evakosta palatessa ole varmuutta onko lainkaan kotia johon palata. Kaikesta on pula, kaikki on aloitettava alusta. Armeijassa tehdään edelleen mitä käsketään, vaikka osa tehtävistä turhauttaa ja byrokratian pyörien tai ainakin ylempien käskyttäjien mielivallan alle on helppo pyörähtää. Lopulta kiltin ja kuuliaisen Kallenkin kamelinselkä katkeaa kun hän puolikuolleena väsymyksestä saa tarpeekseen ja jättää kenttäkeittiön toimittamisen puolitiehen.

Myös Kallen avioliitto tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. Lähes puolitutut päätyvät solmimaan avioliiton kirjeenvaihdon sekä ehkä muutaman tapaamisen perusteella ja opettelevat tuntemaan toisensa vasta papin aamenen jälkeen. Olisi kiinnostava tietää kuinka paljon tällaisia nopeita avioliittoja solmittiin, kuinka moni niistä oli onnellisia liittoja ja kuinka moni päättyi eroon.

Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia, mutta tarina ei etene niin sujuvasti kuin aiemmat osat. Kirjan suurin ongelma liittyy alussa mainitsemaani Nälkämäki-kirjaan, joka ajoittuu Tuulessa ja tuiskussa ja Tammerkosken sillalla -kirjojen väliin olematta kuitenkaan osa sarjaa (Nälkämäki on julkaistu vuonna 1967 ennen kuin Päätalo on aloittanut Iijoki-sarjaansa, kirjan päähenkilö on Päätalon itsensä sijaan nimetty Matti Liekoksi). Nälkämäki tuntuu sekoittaneen Päätalon ajankuvauksen ja kerronnan rytmin, hän joutuu selittämään, hyppimään ja kertaamaan asioita ja välillä hän lainaa pitkät pätkät Nälkämäkeä (tästä syystä aiemmin mainitsemani surkuhupaisa kenttäkeittiön luovutuskin tulee luettua uudelleen). Välillä tuntuu, että Päätalolla on ollut hankaluuksia sovittaa nämä teokset omiksi itsenäisiksi kirjoiksi. Olisi voinut olla parempi jättää Nälkämäki lukematta, mutta toisaalta siinä oli niin paljon tapahtumia, joita lukematta olisi Tammerkosken sillalla saattanut tuntua entistäkin sekavammalta. Toivottavasti seuraava osa etenee selkeämmin. Sekavuudesta ja harppomisesta huolimatta pidin kirjasta paljon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivotaan että saahaan vielä maalimassa kunnon vaatekerta päällemmä ja syyvä röyhtäillä asti!


- - -


Päätin osallistua ensimmäistä kertaa Helmet-lukuhaasteeseen, jossa on 50 eri aihealuetta ja lukuaikaa vuosi. Katsotaan kuinka monta kohtaa saan täytettyä. Tammerkosken sillalla -kirjan laitan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kooste kirjavuodesta 2017



Mietin teenkö ollenkaan koostetta viime vuoden luetuista, mutta tästä on tullut jo tapa ja on kiva pistää kirjavuosi pakettiin ennen uuden alkua. Puhumattakaan siitä, että listojen tekeminen on hauskaa. Tässä kirjavuoden 2017 lukuja:

  • 39 luettua kirjaa. Tavoitteeksi olin merkinnyt 50 kirjaa, en edes muista milloin olisin lukenut määrällisesti näin vähän kirjoja. Aikaa on mennyt muuhun kuin lukemiseen, mutta vuodelle 2018 aion järjestää enemmän aikaa lukemiselle. Lukeminen on kuitenkin henkireikäni ja suoranaista terapiaa kiireisen arjen vastapainoksi.
  • 14184 sivua (Goodreadsin mukaan).
  • 12 kotimaista, 27 ulkomaista.
  • Miesten kirjoittamia 19, naisten kirjoittamia 21 (yhdessä kirjassa useampi tekijä).
  • Faktaa 5, fiktiota 33, siltä väliltä 2 (Kalle Päätalon Nälkämäki ja Antti Hyryn Uuni).
  • Kirjojen alkuperä jakautui seuraavasti: kirjastosta lainattuja 27, lahjakirjoja 3, kirjablogikaverilta saatuja 1, itse ostettuja 4, pyydettyjä arvostelukappaleita 1 ja ystävältä lainattuja 3.
  • Vuonna 2017 julkaistuja uutuuksia 8.
  • Minulle uusia, aiemmin lukemattomia kirjailijoita 17 (esimerkiksi Anthony Doerr, Andrew Michael Hurley, Siri Pettersen).
  • Perinteisiä kirjoja 37, e-kirjoja 2 sekä vaivainen yksi yritys kuunnella äänikirjaa (puhelin nakkasi pois kuuntelusta toistuvasti enkä enää päässyt hyppäämään kohtaan, johon jäin. Jatkoin perinteisenä kirjana).
  • Luin kaikki kirjat suomeksi.
  • En edelleenkään ole hyvä jättämään kirjoja kesken, mutta ainakin Johanna Holmströmin Sulje silmäs pienoinen jäi ainakin toistaiseksi kesken.

Osallistuin muutamaan lukuhaasteeseen. Suoritin Iin kirjaston kesän lukuhaasteen (5 kirjaa), Halloween-lukuhaasteen (2 kirjaa) ja marraskuun lukuhaasteen (1665 sivua). Kirjallinen maailmanvalloitus etenee todella hitaasti, vain 3 uutta maata tuli valloitettua (Zimbabwe, Viro, Saint Vincent ja Grenadiinit). Blogissani on keskeneräisille ja suoritetuille haasteille omat välilehtensä, sieltä löytyy tarkempaa tietoa haasteista.

Omista lukuprojekteista sain luettua loppuun lapsuudensuosikkini Viisikot. Stephen King-projektini eteni niin, että pääsin viimein lukemaan hänen uusimmat suomennetut kirjat tuoreeltaan. Mahtavaa! Projektini jatkuu, sillä olen lukenut suurimman osan Kingeistä aeb (aikaan ennen blogia). Haluan tuoda blogiini loputkin Kingin tuotannosta, ainakin suomennetut teokset, mutta myös todennäköisesti ne muutamat suomentamattomat romaanit. Suosikkikirjailijan kirjoja ei voi lukea liikaa ja onneksi Kingin tuotanto on sen verran laaja, että lukemista riittää.


Sitten kirjavuoden 2017 huippuhetkiin. Vuoden paras oli armoton ja upea Beth Lewisin Suden tie.

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/11/beth-lewis-suden-tie.html


Top 10 -listalle ylsi Lewisin kirjan lisäksi seuraavat (kuvat toimivat linkkeinä kirjojen arvioihin):

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/01/anthony-doerr-davidin-uni.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/05/siri-pettersen-odininlapsi.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/07/angela-sommer-bodenburg-pikku-vampyyri.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/07/neil-gaiman-coraline-varjojen-talossa.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/12/elina-rouhiainen-muistojenlukija.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/12/stephanie-garber-caraval-seka.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/10/stephen-king-mersumies.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/10/j-r-ward-koston-rakastaja.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/01/ransom-riggs-kolkko-kaupunki.html


Top 10 -listalle oli tunkua, monta upeaa kirjaa piti tiputtaa ulkopuolelle. Toivottavati myös alkanut kirjavuosi 2018 tuo mukanaan upeita lukuelämyksiä! En ole tehnyt mitään varsinaisia lupauksia uudelle kirjavuodelle, mutta aion kokeilla taas e- ja äänikirjoja (yksi on jo kuuntelussa) ja tavoitteena olisi lukea ainakin yksi kirja englanniksi. Ranskaksi lukemisesta haaveilen myös, mutta se olisi jo haastavampaa. Osaisiko joku vinkata jotain "helppoa" ja lyhyttä ranskankielistä kirjallisuutta?