sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille



Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille
(Mma Ramotswe tutkii #3)
Otava, 2010
285 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Morality for Beautiful Girls, 2001)
Luettu: 11.5.2019
Mistä: kirjastosta


Tässä taannoin kirjastossa käydessäni iski halu tehdä kirjamatka Afrikkaan Mma Ramotswen seurassa, onneksi sarjan kolmas osa oli sopivasti lainattavissa. Sain myös pitkästä aikaa rastittua kohdan lähes unohtuneesta TBR100-listastani, tällä menolla sen läpikäymiseen menee ikuisuus...

Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä puhaltavat muutoksen tuulet. Yrityksen menoja on karsittava ja edessä on muutto samoihin tiloihin Tlokweng Road Speedy Motors -autokorjaamon kanssa. Kun Mma Ramotswen sulhanen J.L.B. Matekoni sairastuu joutuu Mma Ramotswe ja hänen sihteeri-apulaisetsivänsä Mma Makutsi pyörittämään sekä etsivätoimistoa että herra Matekonin autokorjaamoa. Kahden laiskan autokorjaajan paimentamisen lisäksi naisten työlistalla on myrkytysepäily, kauneuskilpailuun osallistuvien tyttöjen kunnollisuuden selvittely ja metsästä ilmestyneen pikkulapsen tapaus.

Afrikan auringon lämpö ja päivien kuumuus hiipivät kirjan sivuilta lukijan iholle. Tunnelma on leppoisa, kenelläkään ei ole kiire mihinkään eikä haittaa vaikka etsivätoimiston toimeksiannot antavat odottaa itseään, iso osa kerronnasta keskittyy ihan muuhun kuin varsinaisiin tutkimuksiin. Naiset juttelevat keskenään, juovat teetä ja ihmettelevät maailman menoa ja kehitystä. Sitten kun naiset pääsevät varsinaisiin töihin ei toimeksiannot ole hirveän jännittäviä vaikka yksi tapauksista koskeekin mahdollista murhayritystä.

Yksi asia muuten mukavassa kirjassa alkaa ärsyttää. Mma Ramotswella on auto ja aina kun se mainitaan muistetaan erikseen kertoa, että kyseessä on pieni valkoinen pakettiauto. Ei vain ensimmäisellä kerralla kun autosta puhutaan vaan joka kerta. Hyvä ettei pieni valkoinen pakettiauto ujuttaudu uniin... Toisto on osasyy siihen, että kerronta kuulostaa hetkittäin hieman lapsekkaalta. Naiiviuden vastapainoksi kerronnassa on hienoja kuvauksia esimerkiksi Afrikan luonnosta.

Mma Ramotswe katseli ympärilleen. Aurinko ei nousisi vielä puoleen tuntiin, mutta sarastuksen kajossa näki jo jotain, ja maailma valkeni hetki hetkeltä. Puut olivat yhä pelkkiä tummia möhkäleitä, mutta pian yksittäiset oksat ja lehdet tulisivat esiin kuin näkymättömän käden maalaamina. Juuri sitä aikaa päivästä hän rakasti, ja siellä, syrjäisellä maatilalla, kaukana teistä, ihmisistä ja ihmisten äänistä, hänen kotimaansa ihanuus tuntui olevan täydellisimmillään. Pian nouseva aurinko tekisi maailmasta karkeamman, mutta vielä hetken pensaat, taivas ja maa näyttäisivät vaatimattomilta ilman turhaa mahtailua.

Leppoisan kerronnan lomassa sivutaan Afrikan synkempiä puolia kuten sotilaiden tekemiä julmuuksia, palvelusväen riistoa tai basarwojen huonoa kohtelua ja orjuuttamista. Myös moraalia pohditaan. Tarina ei ole pelkkää huoletonta eloa ja auringonpaistetta, mutta tunnelma pysyy silti positiivisena, etenkin kiitos kiltin ja lempeän Mma Ramotswen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

»Nyt en enää koskaan aja kenenkään perään», Mma Ramotswe sanoi kiitollisena kokeiltuaan uusia jarruja ensimmäistä kertaa. »Voin pysähtyä juuri silloin kun tahdon.»

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 11. Alkuperäiskansan jäsenestä tai kulttuurista kertova kirja (botswanalainen kulttuuri, basarwat, busmannit jne)
Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia (kirjassa käsitellään jonkin verran masennusta)
TBR 24/100

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Elena Ferrante: Loistava ystäväni



Elena Ferrante: Loistava ystäväni
(Napoli #1)
WSOY:n äänikirja, 2016
Kesto: 12 h 4 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(L'amica geniale, 2011)
Kuunneltu: 18.4.2019
Mistä: kirjastosta


Elena Ferranten (pseudonyymi) Napoli-sarjaan ei ole voinut olla törmäämättä, niin paljon julkisuutta se on saanut. Jostain syystä en ole aiemmin innostunut sarjasta, mutta kun aloitusosa oli kirjastossa äänikirjana päätin tutustua ilmiöön. Kannatti.

Eräänä aamuna Elena "Lenù" Greco saa puhelun, hänen lapsuudenystävänsä Raffaella "Lila" Cerullon poika Rino ilmoittaa, että hänen äitinsä on kadonnut. Lila on puhunut Lenùlle jo kolmisenkymmentä vuotta halustaan kadota ja nyt 66-vuotiaana hän on ilmeisesti toteuttanut haaveensa. Kun Lilasta ei löydy jälkeäkään eikä hänestä kuulu mitään alkaa Lenù muistella heidän lapsuuttaan, tutustumistaan ja ystävyyttään, kirjoittaa muistiin heidän tarinaansa, ihan sen alusta, don Achillesta asti.

     Pysyttelimme lähellä seinää, Lila edellä, minä pari askelmaa hänen takanaan miettien, kuroako välimatka umpeen vai antaako sen kasvaa. Muistan yhä, kuinka olkapääni hipoi lohkeilevaa seinää ja kuinka korkeilta raput tuntuivat, korkeammilta kuin meidän talossamme. Tärisin. Jokainen kuulemani askel, ääni, oli don Achille joka hiipi takanamme tai tuli meitä vastaan kädessään pitkä veitsi, jollaisilla kanojen rintoja viillettiin auki. Ilmassa leijui paistetun valkosipulin haju. Maria, don Achille vaimo, heittäisi minut kiehuvaan öljykattilaan, hänen lapsensa söisivät minut, ja don Achille imisi päästäni mehua niin kuin isäni mulloista.

Toisistaan rohkeutta imien Lila ja Lenù kiipeävät asker kerrallaan ylemmäs, kohti don Achillen asuntoa ja samalla kohti ystävyytensä sinetöintiä.

    Hän oli mielestään oikealla ja tarpeellisella asialla, mutta minä olin jo unohtanut kaikki järkisyyt ja pysyin mukana vain hänen takiaan. Kiipesimme hitaasti kohti lapsuusaikamme kauhuista suurinta, menimme altistamaan itsemme pelolle, ottamaan siitä selvää.
     Vähän ennen neljättä kerrosta Lila teki jotakin yllättävää. Hän pysähtyi odottamaan minua, ja kun olin päässyt hänen rinnalleen, hän tarttui käteeni. Se ele muutti kaiken välillämme ainiaaksi.

Lenù ja Lila ovat melkoinen parivaljakko. He ovat erilaisia niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, Lenù on kiltti ja rauhallinen, Lila on villi ja pahanilkinen ja heidän ystävyytensä perustuu ennemmin keskinäiselle kilpailulle kuin tasaväkiselle toveruudelle. Kun Lenúlle selviää, että Lila osaa lukea ja kirjoittaa alkaa Lenú panostaa opiskeluun udella tavalla, yrittäen peitota Lilan etevyyden omilla taidoillaan tai ainakin päästä samalle tasolle ystävänsä kanssa. Sama kilvoittelu jatkuu läpi lapsuuden ja nuoruuden, Lenù peilaa alati omaa elämäännsä Lilan elämän kautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. Lenùn ja Lilan kotikulmat jossain Napolin laitakaupungilla ovat hieman rähjäiset ja väkivalta sekä köyhyys ovat arkipäivää. Lapset leikkivät yhdessä, milloin pienessä ja milloin isommassa porukassa, laajentavat elinpiiriään, tunteet räiskyvät, lapset tappelevat välillä, mutta ovat toistensa tukena. Sama porukka muuntuu vuosien aikana lapsista nuoriksi, jotka alkavat katsoa toisiaan ja elämäänsä uudella tavalla, mukaan tulee ihastuksia, tulevaisuudensuunnitelmia ja uudenlaisia pettymyksiä sekä onnea.

Tämä kirja on taidokkaasti kerrottu ystävyyden ylistys. Pidin kovasti Ferranten kerronnasta niin henkilöiden kuin ympäristön kuvauksen osalta. Ferrante tuo Lilan ja etenkin kirjan minäkertoja Lenùn lukijan lähelle, elin tyttöjen kokeman jännityksen, ilon, epävarmuuden ja pelon tunteet, kädet hikosivat kun kuljin heidän kanssaan pimeässä portaikossa alas kohti kellaria tai ylös kohti don Achillen kotia. Samalla tavalla Ferrante osaa kuvata elävästi nuoriksi naisiksi kasvavien Lenùn ja Lilan elämää ja tunteita. Kirja sytytti paitsi odotukset seuraavaa osaa kohtaan myös matkakuumeen Italiaan.


Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka kuvaa täydellisesti Lenùn ja Lilan suhdetta):

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Ja jos hän loittoni, jos hänen äänensä loittoni niistä, ne likaantuivat, pölyyntyivät.


Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä (useampiakin, mainittakoon Cerullon suutarinliike)
Kirjallinen maailmanvalloitus: Italia

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär



Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär
Johnny Kniga, 2018
282 sivua
Luettu: 17.4.2019
Mistä: kirjastosta


Noidat ja noituus ovat kiinnostavia aiheita kirjoissa ja elokuvissa, niin faktassa kuin fiktiossa. Vaikka aiheesta on ilmestynyt monta kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa on niiden lukeminen jäänyt vähiin. Susan Fletcherin Noidan ripin luin muutama vuosia sitten, elokuvapuolelta täytyy mainita viime talvena IIK!! -kauhuelokuvafestareilla katsomani vuonna 1922 ilmestynyt elokuva Häxan, Veli-Matti O Äijälän säestämänä. Nyt lukuvuoroon pääsi Tapio Koivukarin kirjoittama historiallinen noitaromaani.

Poltetun miehen tytär sijoittuu 1600-luvun Islantiin. Árnesin pitäjässä, Rantojen kihlakunnassa Hyväniemessä asuvan Mangan isä turvautuu rukousten lisäksi vanhoihin taikoihin ja riimuihin turvatakseen kalaretket ja kalansaaliin, Mangan äiti puolestaan on kyläläisten luottonainen sairauksissa ja synnytyksissä. Äidin opit ovat tarttuneet myös tyttäreen, varsinkin äidin sairastaessa Manga yrittää jos ei parantaa niin ainakin helpottaa äidin oloa äidiltä oppimillaan rohdoilla. Ajat kovenevat niin Hyväniemessä kuin Àrnesissa ja lopulta Mangan isää syytetään noituudesta, jonka rangaistuksena on kuolema. Noituuden syytös tarttuu ja leviää eikä Manga koe enää olevansa turvassa vaan pakenee kylästä.

     Ymmärsin, että minun oli päästävä täältä, pois koko pitäjästä, sillä täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, sylkäisty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär, ja se ajatus poltti minun sieluani ja sydäntäni kuin hehkuva rauta tai polttava liekki. Tai se liekki oli jo sisimmässäni, korvensi minua, vei minulta päivän rauhan ja yön unen, sai minut varjoa säikkymään ja jokaista risahdusta kavahtamaan.

Toisessa osassa kerronta siirtyy Syvännölle, Ísavuonon kihlakuntaan pappi Tómasin talouteen, jota koettelee suru. Olin hetken vähän hukassa, ehkä Koivukarin tähän toisen osan alkuun tekemä henkilöhahmon nimivalinta hämäsi ja johti tarkoituksella harhapolulle, mutta sitten löysin taas oikean suunnan, kokonaisuus alkoi hahmottua ja tarina imaisi uudestaan mukaansa.

Aihe, noitasyytökset ja etenkin niihin liittyvät oikeudenkäynnit ja rangaistukset ovat julmia, mutta niistä kerrotaan hienovaraisesti. Vaikka polttoroviot syttyvät ei niiden äärelle jäädä tuijottamaan liekeissä palavia hahmoja vaan katse ja kerronta siirtyy vaivihkaa kauemmas, eteenpäin. Manga on päähenkilö, mutta tarinaa kuljetetaan myös muiden henkilöiden näkökulmasta. Mangan kertojaääni erottuu, se kuulostaa vanhahtavalta, se on välillä kuin laulu ja se soi hienosti.

Kaaduin ja uuvuin montakin kertaa, mutten rohjennut itkua päästää, nyt oli vain taivalta tehtävä, matkaa mentävä jos elää mieli, puroa seurattava solinaa myöten.

Pidin Islannin jylhistä maisemista ja tarinan verkkaisesta tunnelmasta. Noituus on solutettu kyläläisten elämään ja arjen askareihin. Koivukari kuvaa hienosti sitä miten kovina aikoina on helppo etsiä syitä ja syyllisiä muista, nähdä kaikki vastoinkäymiset paholaisen työnä. Henkilöiden väliset kiistat ja kaunat on helppo pukea noidan merkeiksi ja näitä syytöksiä vastaan on vaikea järjellä taistella. Kirjaa lukiessa mielessä pyörii ajatus, jonka Tómas pukee sanoiksi:

(...) ajattelin, että jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Mielenkiintoinen kirja.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy koko tarina):

Noidan maine on semmoinen, ettei sen saanut siitä niin vain vapaudu.

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Kirjallinen maailmanvalloitus: Islanti


sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin



J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin
(Mustan tikarin veljeskunta #11)
Basam Books, 2013
640 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(Lover at Last, 2013)
Luettu: 2.4.2019
Mistä: kirjastosta


Lisääntyvä auringonpaiste ei sovi vampyyreille, mutta vampyyreistä pitävä lukutoukka kaipaa vampyyritarinoita myös valoisaan aikaan. Lomalukemiseksi valikoitui siis tuttua ja taattua viihdettä.

Vanhempiensa hylkäämä Qhuinn on menettänyt perheensä lessereiden murha-aallossa, saattanut Laylan, yhden Kirjurineitsyen Valituista raskaaksi ja on kaiken kukkuraksi toivottoman rakastunut ystäväänsä Blayhin, joka seurustelee Qhuinnin serkun Saxtonin kanssa. Qhuinnin elämä on siis melkoisen sekaisin ja kaikessa ajatusmyrskyssä hän onnistuu kadottamaan Veljeskunnan auton. Siitä käynnistyy tapahtumaketju, johon kuuluu takaa-ajoja, taisteluita ja loukkaantumisia. Samaan aikaan Harvennuskunta kasvattaa joukkojaan, mutta kärsii johtajatason ongelmasta ja Esi-lesserin paikka on todella tuulinen. Soppaa sekoittavat vielä vampyyrien kuninkaan valtaistuinta havitteleva Xcor joukkoineen sekä huumekauppaa pyörittävä Assail, jolla on säätöjä vähän kaikkien osapuolten kanssa, mutta joka ei halua asettua kenenkään puolelle.

Qhuinn siis tekee tarinassa vakavaa itsetutkiskelua, mutta hukkaa itsensä vähän väliä mitä erikoisempiin tilanteisiin ja solmuihin. Alusta asti on melko selvää mihin lopputulokseen tarinassa tullaan, mutta matkaan mahtuu paljon käänteitä. Juoni harppoo paikasta toiseen ja hetkittäin varjot Trez ja iAm, Assailin apulaisina toimivat serkut Ehric ja mikä-hänen-kaksosensa-nimi-nyt-olikaan, Valitut ja muut henkilöt menevät iloisesti sekaisin.

Tässä osassa oli melkoista sähellystä ja poukkoilua, olisi ollut mukava saada keskittyä kuhunkin juonilinjaan paremmin. Juonilinjoja oli niin monta, että olisi vaatinut paljon lisäsivuja, jotta ne kaikki olisi saatu päätökseen tässä osassa. Koska asiat jäivät niin pahasti auki jouduin jo hakemaan seuraavan osan kirjastosta... Tämä ei ole sarjan parhaimmistoa, mutta ehdottoman koukuttavaa, kevyttä ja viihdyttävää luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (erään vampyyriäidin sanat lapselleen, vähän kuin jatkona edellisen lukemani kirjan vanhempi-lapsi -teemalle):

Minä rakastan sinua. Sinä olet kehoni ulkopuolella lyövä sydämeni.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 18. Kirja, jossa on yli 500 sivua
Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita



Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita
S&S, 2018
303 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Fierce Kingdom, 2017)
Luettu: 31.3.2019
Mistä: kirjastosta


Viikonloppuna tarkeni juoda kuistilla kahvit ja istua auringonpaisteessa lukemassa. Kevät on siis täällä!

Eläintarhan laitamilla sijaitsevalla lasten alueella on dinosauruskuoppa, jossa neljävuotias Lincoln leikkii muovisilla sankariukoillaan äitinsä Joanin tarkkaillessa vieressä ja miettiessä omiaan. Kauempaa kuuluu muiden kävijöiden ääniä, huutoja ja ilotulitusta muistuttavaa rätinää. Kun eläintarhan sulkemisaika lähestyy kaksikko lähtee kohti uloskäyntiä. Mukava iltapäivä eläintarhassa muuttuu kauhujen illaksi kun porttia lähestyvälle Joanille valkenee mitä eläintarhassa on tapahtunut. Joanin ja Lincolnin on paettava samaa tietä takaisin, syvemmälle puistoon ja yritettävä selvitä hengissä.

Jos heidät huomataan, juokseminen ei auta mitään.
     Se tuntuu hänestä tärkeältä ajatukselta. Se todistaa, että hänen aivonsa toimivat paniikista huolimatta.
     Juuri niin. Juokseminen ei auta mitään. Heidän pitää piiloutua niin hyvin, että kukaan ei näe heitä, ei vaikka kulkisi kuinka läheltä. Nyt tarvitaan kaninkolo. Bunkkeri. Salakäytävä.
     Lincoln on lakannut hokemasta hänen nimeään. Jotenkin hänen pelkonsa on tarttunut Lincolniin, ja se on hänestä hyvä, kunhan sitä vain ei tartu liikaa Lincoln saa pelätä niin paljon, että tottelee, mutta ei niin paljon, että hätääntyy. 

Kirjaa mainostetaan kannessa taitavasti punotuksi trilleriksi, mutta yllättäen selviytymistaistelu tuntuu jäävän vanhemmuus- ja kasvatuspohdintojen taustalle. Joan miettii Lincolnin etevyyttä ja reippautta, heidän äiti-poika-suhdettaan ja siinä sivussa omaa lapsuuttaan sekä avioliittoaan. Joanin pohdinnat ja huomiot äitiydestä ovat monessa kohtaa tarkkoja, ne ovat täynnä lämpöä, mutta niissä on myös katkeransuloista luopumista lapsen kasvaessa ja muuttuessa. Vaikka pahat miehet riehuvat ympäri eläintarhaa metsästämässä ei tunnelma tiivisty kuin vasta tarinan loppupuolella, paikoitellen vain, no, istua kökötetään pissahädässä puskassa ja yritetään ajatella mukavia.

Pidin kovasti Lincolnin ja Joanin lämpimästä suhteesta, mutta sisäinen kukkahattutätini heristi sormeaan Joanin ajatellessa heidän elokuvatuokioitaan. Arnold Schwarzenegger, Predator, ihmisten nylkeminen ja raajojen irtirepiminen ei todellakaan ole sopivaa katsottavaa neljävuotiaalle, oli hän kuinka fiksu ja kypsä tahansa. Välillä päälle neljäkymppinen Joan tuntui hyvin järkevältä, mutta sitten taas tuli vastaan tuollaisia kasvatussammakoita.

Kokonaisuudessaan Niin kuin me olisimme kauniita on sujuvasti etenevä ja nopealukuinen ja se tarjoaa hetkittäin jännitystä. Tarinalla on kiinnostavat puitteet, tavallisesti mukava, turvallinen ja viihdyttävä paikka näyttää pimeän puolensa. Tarinan idea voisi periaatteessa olla täyttä totta ja siksi tarinassa on oma hyytävä tunnelmansa.


Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen kuvaus touhukkaasta ja papupatamaisesti juttelevasta lapsesta):

Hän on ääriään myöten täynnä ääntä ja liikettä, ja jotain läikkyy aina reunan yli, eikä siinä yleensä ole mitään pahaa, mutta nyt se saa Joanin kauhun kuplimaan pintaan.


Helmet-lukuhaaste 2019: 19. Et pidä kirjan nimestä. Nimi ja tarina tuntuvat riitelevän keskenään, vaikka nimen merkitystä tarinassa sivutaankin.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina



Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY:n äänikirja, 2007
9 cd-levyä
Lukija: Ville Tiihonen,
laulu: Olli Lindholm
piano: Mikko Kangasjärvi
Kuunneltu: 14.3.2019
Mistä: kirjastosta

sekä painettu teos:

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY, 2003  
255 sivua


Jos minun pitäisi kasata soundtrack lapsuus- ja nuoruusvuosistani olisi Yö-yhtyeellä siinä tärkeä osa. Serkun kanssa vietetyt kesäpäivät ja leikkimökissä nukutut sekä varsinkin valvotut yöt: Särkynyt enkeli, Tia-Maria ja monet muut kappaleet Yön parhaat -kokoelmalta. Isoskoulutus ja leirit: Satelliitti-albumi ja varsinkin sen nimikkobiisi. Monta muistoa, joita Yö tahdittaa. Ajan kuluessa musiikkimaku on elänyt ja Yö on jäänyt taustalle, mutta vanhempi tuotanto ja varsinkin nuo kaksi albumia biiseineen ovat jääneet sydämeen. Kun kuulin uutisen bändin solistin Olli Lindholmin menehtymisestä päätin, että palaan tämän kirjan kautta noihin muistoihin, kuuntelen mitä Lindholmilla on ollut elämästä ja Yöstä sanottavanaan.

Otan arviooni mukaan äänikirjan rinnalle alkuperäisen painetun version kirjasta, sillä molemmissa versioissa on jotain mitä toisessa ei ole ja siitä syystä nämä teokset toimivat parhaiten parina. Ensinnäkin äänikirja jatkuu ajallisesti hieman pidemmälle kuin painettu kirja, joka päättyy vuoteen 2003. Äänikirjassa on mukana otteita ja jopa kokonaisia Olli Lindholmin laulamia ja Mikko Kangasjärven pianolla säestämiä kappaleita. Painetussa versiossa puolestaan on valokuvia, joita äänikirjassa ei luonnollisesti ole. Harmillisesti kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, osa melko pieniä ja tummia, joten ne eivät ihan pääse oikeuksiinsa, mutta tuovat mukavasti tunnelmaa ja ajan henkeä kerrontaan. Painetussa teoksessa on myös laululyriikoita, joissa on mukana biisien tekijöiden, Olli Lindholmin, Jussi Hakulisen, Juice Leskisen ja Pauli Hanhiniemen kommmentteja. Teokset siis tukevat toisiaan.

Yhden Yön tarina kertoo Yö-yhtyeen siihen astisen kaksikymmenvuotisen historian ja samalla sen pitkäaikaisimman jäsenen Olli Lindholmin elämäntarinan. Kirjassa kuvataan kuinka villistä valjaissa pidettävästä pojanviikarista kasvaa Yö-yhtyeen solisti, joka puolestaan pitää valjaissaan bändiä, valtavaa fanilaumaa ja menestystä suomalaisessa musiikkimaailmassa.

Menestys ei ole tullut helpolla vaan bändi on käynyt pohjalla ja kuilun partaalla useamman kerran. Lindholm kertoo kuinka määrätietoisesti Yötä on rakennettu, miten hän on johtanut bändiä ja miten bändissä on tehty välillä vaikeitakin ratkaisuja jäsenvaihdosten myötä. Lindholm on tehnyt Yön rinnalla muita töitä vaatemyynnistä siivousalan töihin ja taksin ajoon tuodakseen leivän perheen pöytään, mutta lopulta Yö on vienyt voiton.

     Yksi hienoimpia asioita musiikin tekemisessä on saada olla osa ihmisten elämää, tuoda siihen jotain positiivista, kaunista, unohtumatonta. Tehdä jonkun ihmisen elämä hetkellisesti helpommaksi tai ainakin saada hänet huomaamaan, että hän ei ole yksin, että joku tuntee samoin.
     Vaikka en siviilissä halua olla, enkä olekaan, mikään rokkitähti tai julkkis, silti lämmittää kun Ähtärin eläinpuistossa kuulee jonkun esittelevän minua pojalleen tyyliin »tuossa on se Olli Lindholm, joka on tehnyt sen Ihmisen pojan jota isä sulle lauloi kun synnyit». Silloin tietää saaneensa aikaan jotain pysyvää.

Lindholm kuvaa rehellisesti myös omia ongelmiaan sekä oman päänsä sisällä muodostuvia haasteita, miellyttämisen halua, huomion hakua, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, alkoholin käyttöä, riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kontrolloida kaikkea ja pitää langat käsissä, hoitaa hommat alusta loppuun asti ja mieluiten ihan itse. Lindholmista saa suoraselkäisen, vaativan, mutta myös huolehtivan bändin johtajan kuvan. Lindholm antaa kirjassa kiitokset useaan kertaan ja moneen suuntaan, bändikavereille, yhteistyökumppaneille ja ystäville. Hetkittäin Lindholmista huokuu ylpeyttä, lähes kerskumista ja kovuutta, mutta hän näyttää itsestään myös lempeän ja lämpimän puolen, erityisen kauniisti hän puhuu perheestään, äidistään, puolisostaan ja lapsistaan.

Yhden Yön tarina kuulostaa juuri siltä kuin Yön musiikki parhaimmillaan. Siinä on rehellisyyttä, tunnetta ja tarinoita, se koskettaa. Lukiessa kuulee Yön musiikin, kappaleen toisensa jälkeen. Lopussa on vielä Lindholmin itsensä lukemat jälkisanat, jotka hätkähdyttävät ja pysäyttävät.



Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on suuri asia musiikissa kun tuntee vilunväreet.


Olli Lindholmin muistolle.



Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot 


torstai 14. maaliskuuta 2019

Mohsin Hamid: Exit west

 


Mohsin Hamid: Exit west
Otava, 2018
182 sivua
Suomentanut: Juhani Lindholm
(Exit West, 2017)
Luettu: 7.3.2019
Mistä: kirjastosta


Saeed ja Nadia opiskelevat samassa iltakoulussa. Saeed lähestyy Nadiaa ja kankeasta keskustelun avauksesta huolimatta nuoret päätyvät yhdessä kahville, siitä alkaa heidän yhteinen taipaleensa. Hallituksen ja kapinallisten joukkojen väliset taistelut kaupungissa yltyvät, etsinnät ja teloitukset lisääntyvät eikä kaduilla tai kodeissakaan ole enää turvallista.

     Kokonaiset kaupunginosat joutuivat ällistyttävän nopeassa tahdissa kapinallisten haltuun, ja Saeedin äidin mielikuva paikasta jossa hän oli elänyt koko elämänsä alkoi muistuttaa vanhaa tilkkutäkkiä: hallituksen ja kapinallisten tilkut vaihtelivat. Tilkkujen rispaantuneet saumakohdat olivat kaikkein vaarallisimpia, ja niitä oli syytä karttaa kaikin keinoin. Näihin saumoihin katosivat hänen lihakauppiaansa ja mies, joka oli värjännyt kankaat hänen juhlavaatteitaan varten - kummankin liikehuoneistot olivat luhistuneet lasi- ja tiilimurskan täyttämiksi raunioiksi.

Tavalliset tiet pois kaupungista on suljettu, mutta kansan keskuudessa leviävät huhut uudesta poistumistiestä, tosin sitä mihin paikkaan tie, ovet, johtavat, ei ole välttämättä varmuutta. Saeedin ja Nadian on lopulta tehtävä ratkaisunsa.

Kirjan alku sijoittuu johonkin nimettömään Lähi-idän maahan ja kaupunkiin. Kaikki määränpäät nimetään ja sijoitetaan kartalle, vain tarinan lähtökaupunki jää hämäräksi. Tämä epämääräisyys luo Saeedin ja Nadian ympärille juurettomuutta, ihan kuin he olisivat kotoisin ei mistään ja matkalla ei minnekään. Kun ovet ilmestyvät on koko maailma yhtäkkiä auki, muutaman askelen päässä. Tavallinen rakkaustarina muuttuu pakolais- ja maahanmuuttotilannetta käsitteleväksi dystopia- ja scifitarinaksi.

Lyhyeen tarinaan mahtuu lukuisia hyppyjä tuntemattomaan, uusia alkuja ja uusia paikkoja mikä tarkoittaa samalla lähes kaiken vanhan hylkäämistä. Vaikka Nadia pukeutuu perinteiseen mustaan kaapuun hän pyristelee sen sisällä perinteitä vastaan, on rohkea, nykyaikainen ja tietyllä tapaa kapinallinen. Saeed taas on uskonnollinen ja kunnioittaa juuriaan sekä kulttuuriaan vaikka samalla Nadian kaapu, lähi-idän naisen pukeutumisen perinteinen symboli ärsyttää Saeedia. Tarina on täynnä vastakohtia, sotaa, rauhaa, rakkautta, alkuperäisväestöä, maahanmuuttajia, pakolaisia, rikkautta, hyvinvointia, kurjuutta, teknologiaa...

Vastakohtaisuus yltää virkkeisiin ja sanoihin. Monet virkkeet ovat kiemuraisia, poukkoilevia ja täysiä, niiden idea ehtii hukkua ennen loppuun pääsyä ja sitten on palattava takaisin. Osa virkkeistä taas on lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Väliin mahtuu myös hienoja, kauniilta kuulostavia lauseita, joiden sisältö ja idea ei kuitenkaan välttämättä aukea ensimmäisellä tai vielä toisellakaan lukukerralla, lauseita, joiden ympärille jää jokin salaperäinen kerrostuma.

Saeed oli kiitollinen, että Nadia oli sävyttämässä huoneistoon langenneita hiljaisuuksia, ei niinkään ehkä täyttämässä niitä sanoilla kuin loiventamassa niiden mykkää kauneutta.

Tarinan idea on kiinnostava, mutta paikkojen, hyppyjen ja näkymien runsaus sekä kerronnan epätasaisuus saa aikaan ähkyn ja hämmennyksen, liikaa kaikkea. Kehut kuitenkin siitä, että Hamid kuvaa onnistuneesti päälle vyöryvää sotaa, valinnan vaikeutta jäämisen ja lähtemisen välillä sekä myös rakkautta monelta kantilta, niin sukulais- kuin romanttista rakkautta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki me olemme siirtolaisia ajassa.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 15. Afrikkalaisen tai aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Helmet-lukuhaaste 2019: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

tiistai 26. helmikuuta 2019

Gillian Phillip: Sudenmyrkky



Gillian Philip: Sudenmyrkky
(Kapinaenkelit #3)
Alligaattori, 2017
   408 sivua
Suomentanut: Jussi Hirvi
(Wolfsbane, 2012)
Luettu: 23.2.2019
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Ai että odottavan aika on pitkä, varsinkin jos ei ole pitänyt silmiään tarkasti auki ja kirjan julkaisu on mennyt ihan ohi... Nyt viimein pääsin jatkamaan kapinaenkeleiden parissa. Ensin piti kuitenkin ottaa pieni kertauskurssi selaamalla aiemmat osat, Tulimieli ja Verikivi.

Nuori Rory yrittää näyttää hyvältä ja arvolliselta sitheltä isänsä silmissä ja samaan aikaan hänen on pidettävä yllä oman kansansa toivoa, onhan hän ennustusten lupaama Verikivi, ihmisten ja sithejen maailmat toisistaan erottavan Hunnun pelastaja. Välillä taakka kasvaa liian raskaaksi ja Roryn on päästävä tuulettumaan. Onneksi Huntu taipuu hänen käsissään ja tarjoaa pakopaikan toiselta puolelta, ihmisten maailmasta. Yhdellä näistä karkuretkistä Rory tapaa nuoren, kaltoin kohdellun Hannahin, jonka hän ottaa mukaansa Hunnun toiselle puolen. Vaikka Hannah pääsee pakoon kasvatti-isänsä ahdistelua ei elo sithejen maailmassa ole sen auvoisempaa. Kuningatar Kate NicNivenin juonittelut käyvät ovelammiksi ja ulottuvat koko ajan lähemmäs, sota kuningattaren ja Seth MacGregorin klaanien välillä käy yhä raaemmaksi, aika on käymässä vähiin.

      "Iolaire." Epäröin taas. "Olen pahoillani. Kaiken tämän tappamisen vuoksi.  Omasta osuudestani."
     "Rory, olemme sodassa." Iolaire hymyili minulle lempeästi. "Ja tapoimme toisiamme jo vuosisatoja sitten, ennen kuin sinua olikaan. Se on osa ihmisluontoa."
     "En edes tiedä, kuinka sen pirun Hunnun voisi korjata. Vähän kuin minun odotettaisiin luovan joku upea kuvakudos, enkä hallitse edes ristipistoa."
     "Voi Rory. Et voi muuta kuin elää ja tehdä parhaasi, ihan kuin me muutkin."

Kapinaenkelit olisi ehdottomasti parhaimmillaan peräkkäin luettuna. Siitä huolimatta, että pikaluin edelliset osat ennen Sudenmyrkkyyn tarttumista tuntui, että osa henkilöistä ja aiemmista tapahtumista ehti silti unohtua. En edelleenkään ole ihan kartalla esimerkiksi selkyreistä, ovatko he vihollisia vai jonkinlaisia apureita kuljettamaan sithejä tuonpuoleiseen? Entä sitten aika? Se kulkee eri tahtiin eri puolilla Huntua, kieppuu ja kiihdyttää. Ja sitten vielä salaperäinen Huntu, joka on vähän kuin aika, molemmat saattavat karata käsistä jos et ole tarkkana (ja jos et satu olemaan Rory, jolla on taito käsitellä Huntua ja joka pitää sitä hetkittäin vähän kuin leikkikalunaan). Pidän siitä miten aika on kuvattu ja liitetty tarinaan, välillä ollaan hyvin tiiviisti tässä hetkessä ja välillä ympäristö on jotenkin ajaton, irrallaan aikajanalta. Myös henkilöt ovat omalla tavallaan iättömiä, teinit tuntuvat aikuisilta ja monta sataa vuotta vanhat sithet taas teineiltä tai nuorilta aikuisilta. Ja entä vesihevoset sitten, siinä vasta ärhäköitä ja kiinnostavia otuksia!

Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, joka puolella tapahtuu koko ajan ja lukija saa olla tarkkana kenen kengissä kulloinkin kuljetaan. Vauhdista huolimatta tarinassa ei ole ryntäilyn makua vaan juoni kulkee hallitusti henkilöstä, tapahtumasta ja maailmasta toiseen. Muutamissa paikoissa pistetään mutkat suoriksi eikä liiemmin pohjusteta ja lämmitellä ennen juonenkäännettä. Esimerkiksi Sethin ja Finnin välinen asetelma muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Lopussa tulee yllättäen hieman hitaampi vaihe, mutta sitten taas vauhti kasvaa ja päättyy koukkuun, lupaukseen uudesta, takuulla vauhdikkaasta jatkosta.

Oli todella vaikea laskea Sudenmyrkkyä käsistä, olisi tehnyt mieli ahmaista se yhdellä istumalla loppuun ja toisaalta lopun lähestyessä olisi tehnyt mieli hidastella. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Sarjaan on ilmestynyt englanniksi neljäs osa, jonka suomennosta odotan innolla!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Et ole velkaa kuolleille, Finn. Jos olisimme, elämämme ei ikinä olisi omissa käsissämme."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana
Helmet-lukuhaaste 2019: 37. Pienkustantamon julkaisu

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth



Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
Otava, 2014
431 sivua
Luettu: 11.2.2019
Mistä: kirjastosta


Tunnustan Minna Canthin tuotannon kokoisen aukon yleissivistyksessäni, en muistaakseni ole lukenut häneltä mitään. Aion paikata tuon aukon ja aloitin Canthiin tutustumisen ihan perustuksista, lukemalla hänestä kertovan elämäkerran.

Minna Maijala kuvaa kirjassaan Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth kuinka työläisperheen tyttärestä Ulrika Wilhelmina Johnsonista tulee lehtorin rouva Minna Canth, lehtinainen, kirjailija, kauppias sekä naisten koulutuksen ja tasa-arvon puolestapuhuja, rohkea nainen, joka on uskaltanut olla eri mieltä asioista ja tuoda mielipiteensä julki, tehdä asioita omalla tavallaan. Maijala ei kuitenkaan nosta Canthia virheettömyyden, aina oikeassa olemisen tai täydellisyyden jalustalle vaan tarkastelee Canthia myös kriittisesti ja näyttää herkemmän puolen Canthista. Maijalan kuvauksen mukaan Canth oli myös ujo, hyväksyntää kaipaava, omaa etuaan tavoitteleva, heikoista hermoista kärsivä ja utelias sekä tiedonhaluinen. Matkustamisesta Canth ei pitänyt vaan hän viihtyi parhaiten omassa tutussa ympäristössään.

Kotonaan Kuopiossa Canth oli sydämellinen, lämmin ja vieraanvarainen, aina innokas syvälliseen keskusteluun. Valtaistuimen virkaa toimitti keinutuoli, vanhanaikainen raskas mööpeli, jossa hän keinutteli itseään edestakaisin ajatustensa tahtiin. Kerran hänen lapsensa hankkivat hänelle uuden keinutuolin kuluneen ja vanhan tilalle, mutta kun Minna liki keikahti sillä nurin, oli vanha kannettava sisälle takaisin. Vain sen tahdissa tunsi Minna ajatustensa soljuvan vapaasti ja pidäkkeettömästi. Kesäisin keinutuoli nostettiin Kanttilan kuistille, jonne nuoret kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan uusista aatteista tai kuinka hän luki heille otteita uusista teoksistaan.

Maijala on jakanut teoksensa kolmeen osaan: elämä, kirjoittaminen ja aatoksia. Tämä jaottelu on sikäli hyvä, että esimerkiksi Canthin elämästä saa selvän kuvan, mutta toisaalta kirjoittamisen irrottaminen eriyttää sen täysin Canthin elämän aikajanalta. Maijala tutustuttaa lukijan Minna Canthiin monelta kulmalta, mutta rakenteen vuoksi on vaikea hahmottaa mitä Canth missäkin elämänvaiheessaan kirjoitti ja kokonaiskuvan muodostaminen hämärtyy. Lisäksi Maijala ajautuu mielestäni liikaa sivupoluille, toistaa asioita ja keskittyy liikaa muiden kirjailijoiden ja heidän teoksiensa kuvailuun ja analysointiin. Vaikka Canth oli vaikuttunut jostain aikalaisestaan tai otti vaikutteita toisten kirjailijoiden tuotannosta en kokenut lisäarvoa näiden muiden kirjailijoiden tuotannon kuvaamisesta. Kirjasta huokuu Maijalan epäilemättä vahva Canth-tietämys, mutta siitä jäi vähän brassailun maku. Olisin siis kaivannut tiivistämistä ja tarkempaa rajausta.

Käsitellessään Canthin tuotantoa Maijala tekee harmittavan paljon juonipaljastuksia. Canthin tuotanto on epäilemättä Maijalalle itselleen niin tuttu (myös hänen väitöskirjansa käsittelee Canthin tuotantoa), että hän tekee paljastukset ajattelemattomuuttaan tai ehkä hän olettaa lukijan tuntevan Canthin tuotannon, mutta minua nämä juonipaljastukset ärsyttivät suunnattoman paljon.

Yksi kirjan parhaimmista ja myös kiinnostavimmista anneista oli ajankuvaus. Maijalan teoksessa on kuvattu ilahduttavan paljon aikalaisten näkemyksiä ja kommentteja Canthista ja kirjeenvaihtoa eri henkilöiden välillä oli kiinnostava lukea. Kirjeiden, pakinoiden ja muissa yhteyksissä esitettyjen kommenttien tiukka ja viiltävä sävy hieman yllätti, milloin arvosteltiin negatiiviseen sävyyn Canthin kampausta, milloin hänen luonnettaan. Samaa arvostelua voi nykyään lukea niin lehtien palstoilta kuin etenkin sosiaalisesta mediasta, mutta on ilkeilyä osattu ennen vanhaankin. Canthin seurapiirielämän kuvaaminen oli myös kiinnostavaa luettavaa, se miten hän keräsi ympärilleen nuoria, joiden kanssa kävi keskusteluja monista eri aiheista ja se kuinka jotkut tahot näkivät tämän(kin) Canthin toiminnan, keskustelupiirin pitämisen, sopimattomana asiana.

Kanttilan ikkunoissa ei juuri koskaan ollut uutimia, muistelee Juhani Aho, ja sisään saattoi poiketa vapaasti mihin aikaan tahansa, jos ikkunasta kurkatessa kävi ilmi, ettei siellä jo ollut muita vieraita, joihin ei tahtonut törmätä.

Kun sivuutin kaikki itseäni puuduttaneet ja ylimääräiseltä tuntuneet asiat sain kuitenkin kirjasta irti todella paljon. Kirjan avulla tiedän paljon aiempaa enemmän Minna Canthista, hänen elämästään ja tuotannostaan, hänen merkityksestään suomalaiselle kirjallisuudelle, koulutukselle ja tasa-arvolle. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa Canthin tuotantoon. Lainasin jo kirjastosta yhden Canthin novellikokoelman, odotan innolla sen lukemista, vaikka ärsyttääkin, että tiedän jo aika paljon niiden juonenkäänteistä.


Sitaattikunniamaininnan saa (Canthin lausahdus omasta biografiastaan):

Minä - tämmöinen pikku ihminen pienessä porvarillisissa oloissa kaukana täällä sydänmaassa! Mistä syystä pitäisin itseäni niin tärkeänä, että kannattaa pieniä elämän kokemuksiani ja lapsellisuuksiani maailmalle kertoa?

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 23. Muistelmateos tai elämäkerta
Helmet-lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa


torstai 7. helmikuuta 2019

Stephen King & Owen King: Ruususen uni



Stephen King & Owen King: Ruususen uni
Tammi, 2018
752 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Sleeping Beuties, 2017)
Luettu: 31.1.2019
Mistä: oma ostos


Tuntuu, että luen aina alkuvuodesta Kingiä ja tarkasteltuani lukuhistoriaani Luetut kirjat -välilehdeltä nyt tosiaan on kuudes vuosi putkeen kun vuoden viiden ensimmäisen luetun kirjan joukossa on Kingin kirja. Ruususen uni on erityinen teos sillä tässä on kirjoittajana kaksi Kingiä, Stephen sekä hänen poikansa Owen.

Doolingin pikkukaupungissa on käynnistymässä tavallinen päivä. Seriffi Lila Norcross palaa yövuoron jälkeen kotiin lepäämään. Lilan aviomies, Doolingin naisvankilan psykiatri Clint Norcross tekee aamutoimiaan. Naisvankilan asukkaat heräilevät uuteen päivään. Samaan aikaan kaupungin laitamilta metsästä ilmestyy alaston nainen yöperhosia hiuksissaan, nainen, Eve, joka juttelee eläimille ja jättää taakseen räjähdyksen ja ruumiita. Kun Lila hälytetään ennen nukahtamistaan takaisin töihin  hän saa tietämättään uuden mahdollisuuden, sillä nukkumaan menneet naiset eivät enää herää, lisäksi heidän ympärilleen kehittyy kuin suojaava kotelo, tahmea seitti. Auroraksi nimetty epidemia jatkaa leviämistään ja saavuttaa pian myös Doolingin. Yksi toisensa jälkeen naiset ja tytöt nukahtavat eikä miesten kannata tehdä sitä virhettä, että herättäisivät heidät.

Iltapäivä oli kuuma, pikemminkin kesäinen kuin keväinen, ja kaikkialla Doolingissa puhelimet alkoivat soida, kun jotkut uutisia seuranneet soittivat ystäville ja sukulaisille, jotka eivät olleet niitä katsoneet. Toiset taas antoivat asian olla, koska uskoivat, että kyseessä olisi myrsky vesilasissa kuten Y2K tai suorastaan huijaus, kuten internetissä levitetty huhu Johnny Deppin kuolemasta. Niinpä monet naiset, jotka mieluummin kuuntelivat musiikkia kuin katsoivat televisiota, laittoivat tapansa mukaan pienokaisensa iltapäiväunille, ja näiden asetuttua kävivät itsekin pitkäkseen.
     Nukkuakseen ja nähdäkseen unia muista kuin omasta maailmastaan.
     Heidän tyttölapsensa tulivat mukaan näihin uniin.
     Poikalapset eivät tulleet. Unta ei ollut tarkoitettu heille.

Mitä naisille tapahtuu heidän vaivuttuaan uneen? Miten miehet selviävät kun naiset ovat poissa pelistä? Miten perheet, naapurustot, kaupungit ja koko maapallo pyörii kun niin kodinhengettärinä kuin kodin ulkopuolella työskentelevät naiset eivät teekään tavallisia askareitaan, hoida lapsia ja kotia tai suorita tehtäviään eri aloilla vaan ainoastaan nukkuvat? Entä jos uni on lopullista, miten ihmiskunnan sitten käy? Ruususen uni on kuin aikuiseksi kasvanut lasten satu, painajaisissa ja pimeässä pyöritetty kauhukertomus. Siinä on yllätyksiä, uskonnollista kuvastoa, yhteiskuntakritiikkiä, puhuvia eläimiä, pelkoa ja opetusta. Se, onko tällä sadulla onnellista loppua täytyy ottaa itse selvää.

Naiset olivat sitä taikaa, josta miehet uneksivat, mutta joskus heidän unensa olivat painajaisia.

Kahden kirjailijan kerronta kulkee hyvin yhteen, en huomannut saumakohtia missä Stephenin ja Owenin äänet olisivat erottuneet. Kingit rakentavat tarinaa isä-Stephenin kirjoista tutulla rauhallisella, perusteellisella tahdilla. Kaupunki ja kaupunkilaiset, joita on taas melkoinen joukko, tulevat tutuksi ennen kuin Kingit päästävät pirun irti. Tällä kertaa pahuus vain tuntuu olevan sellaista laatua, että siitä ei ihan saa otetta. Ollaanko tässä nyt uskonnollisten asioiden, perinteisen hyvän ja pahan äärellä, vai onko pahuus jotain muualta tullutta?

Tarina kiihtyy ja kehittyy, mukaan tulee toisia ulottuvuuksia ja dystopiamaista kuvailua, mutta loppu jää vaisummaksi mitä odotin. Ihan kuin iltasadussa olisi tullut aikaraja vastaan ja lukijan olisi pitänyt päästä "sen pituinen se" -kohtaan nopeasti ennen kuin iltasadun kuuntelija nukahtaa. Kävi mielessä, että onko tässä viety isä-Stephenin aikoinaan pojalleen/pojilleen kertoma satu vähän pidemmälle? Minä kaipasin hieman lisää jännitystä, vielä muutaman tiukan kierroksen, vähän pidempään ja piinaavammin valvomista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinun kannattaa antaa miehellesi suukko ennen kuin menet nukkumaan. Sinun kannattaa antaa hänelle jäähyväissuukko, kun siihen on vielä tilaisuus."

Siinäpä hyvä elämänohje noudatettavaksi. Hyvää yötä ja kauniita (painajais?)unia!
 

Tammikuun loppupuolella julkaistiin Outikirjastojen Pohjoinen lukuhaaste 2019, johon päätin osallistua samalla rennolla ja suunnittelemattomalla otteella kuin Helmet-lukuhaasteeseenkin. Ensimmäisen suoritusmerkinnän nappaan kohdasta 13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Helmet 2019-lukuhaaste: 29. Kirjassa nähdään unia.