maanantai 4. marraskuuta 2019

Louise Penny: Naivistin kuolema



Louise Penny: Naivistin kuolema
(Armand Gamache / Three Pines #1)
WSOY, 2005
  368 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(Still Life, 2005)
Luettu: 01.11.2019
Mistä: kirjastosta
 
 
Bazar Kustannus on julkaissut Naivistin kuoleman uudelleen nimellä Kuolema kiitospäivänä, mutta minä päätin lukea tämän alkuperäisellä nimellä julkaistun version, joka oli nopeammin saatavissa kirjastosta. En tiedä ovatko kirjat nyt kysyttyjä ajankohtaisen uudelleenjulkaisun takia vai siksi, että tämä oli meidän lukupiirikirjana.
 
Pienessä ja rauhallisessa Three Pinesin kylässä valmistaudutaan kiitospäivän viettoon. Sitten kylän laidalta vaahterametsästä löytyy 76-vuotiaan entisen opettajan Jane Nealin ruumis. Tapahtunutta epäillään aluksi järkyttäväksi metsästysonnettomuudeksi, mutta pian tapausta aletaan tutkia murhana. Kuka halusi lempeän ja ystävällisen Janen kuolevan ja miksi? Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache ryhtyy selvittämään tapausta yhdessä tiiminsä kanssa. 

Nainen oli ehkä ryöstetty, mutta häneen ei ollut kajottu. Paitsi että tietysti hänet oli tapettu.
     Gamachen ruskeiden silmien katse viivähti uhrin ruskeilla, maksaläikkäisillä käsillä. Karheat, päivettyneet kädet, jotka olivat tunteneet vuodenaikojen kierron puutarhassa. Ei sormuksia sormissa, ei liioin merkkiä siitä, että sellaista olisi koskaan ollutkaan. Gamachen sydäntä vihlaisi aina kun hän katseli juuri kuolleen ihmisen käsiä ja kuvitteli, mitä kaikkia esineitä ja ihmisiä ne olivat pidelleet. Mitä ruokia, kasvoja, ovennuppeja. Mitä eleitä ne olivat tehneet viestiäkseen iloa tai surua. Ja mikä oli ollut niiden viimeinen ele, ele jolla varmaankin oli yritetty torjua tappava isku. Liikuttavimpia olivat nuorten ihmisten kädet, jotka eivät ikinä hajamielisesti sipaisisi harmaata hiussuortuvaa omilta silmiltä.

Ylikomisario Armand Gamache on miellyttävä tuttavuus. Gamache on yhtä aikaa karismaattinen, lempeä, huumorintajuinen ja tiukka. Vaikka hän vaikuttaa pehmeältä ei hänen silmilleen hypitä. Hän ohjaa alaisensa tiukasti takaisin ruotuun, mutta tarvittaessa pyyhkäisee hellästi veritipan työtoverinsa huulesta. Gamachen kanssa saattaisi ratkaista useammankin rikoksen.
 
Three Pinesista tulee mieleen kaksi muuta kuvitteellista kaupunkia. Three Pinesissa yhdistyvät Stars Hollowin (tv-sarja Gilmoren tytöt) leppoisuus ja Twin Peaksin (tv-sarja  Twin Peaks) synkkyys. Persoonalliset kyläläiset värittävät tarinaa ja vaikka keskiössä on murha on tunnelma pääasiassa mukava ja kotoisa eikä murhalla ja sen yksityiskohdilla mässäillä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja kyläläisten keskuudessa kulkee murhaaja.
 
Kirjan tapahtumat etenevät melko verkkaisesti, mutta pikkukylän tunnelma ja ihmiset imaisevat mukaansa. Kuvitteellinen Three Pines sijoittuu Kanadan ranskankieliselle alueelle Quebecin provinssiin ja tapahtumapaikka huokuu paitsi pikkukylän- myös ihastuttavaa ranskalaista tunnelmaa. Très bon! Loppukohtaus tuntuu hieman hätäiseltä kaiken verkkaisuuden jälkeen, mutta onneksi loppuun on jätetty vielä tilaa hengähtää.
 
 
Sitaattikunniamaininnan saa (kauniisti vanhuutta kuvaava lause):
 
Hän kietoi kätensä Janen ympärille ja tunsi, miten tämän vanha ruumis asettui narahdellen.
 
 Sekä:
 
Savupiipusta tuprahteli ulos savua joutuakseen tuulen vietäväksi ja päästäkseen takaisin metsäiseen kotiinsa.
 
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kanada

tiistai 29. lokakuuta 2019

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 


Clare Mackintosh: Minä näen sinut
Gummerus, 219
413 sivua
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
(I See You, 2016)
Luettu: 12.10.2019
Mistä: oma ostos


Ostin tämän viime kesänä lentokentältä miehelleni lomalukemiseksi oikeastaan siitä syystä, että nimeen liittyy yksi perheemme sisäpiirivitsi. Edellinen Mackintosh-lukukokemus Annoin sinun mennä jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta päätin antaa kirjailijattarelle uuden tilaisuuden ja luin itsekin tämän.

Zoe Walker matkustaa lähijunalla töihin niin kuin joka arkiaamu. Sama aika, sama reitti, usein jopa sama paikka metrossa. Lehteä lukiessaan hänen silmiinsä osuu kuvallinen seuralaisilmoitus. Nainen valokuvassa näyttää olevan Zoe itse. Hetken aikaa Zoe uskottelee itselleen kuvitelleensa kaiken, mutta kun hän löytää toisen vastaavan ilmoituksen ja huomaa kuvan naisen joutuneen rikoksen uhriksi alkaa epäilys ja pelko nostaa uudelleen päätään. Oliko Zoen kuva sittenkin lehdessä? Onko hän vaarassa?

Luin kirjaa junamatkalla ja vaikka kyseessä ei ollutkaan lähijuna se toi lukemiseen oman mukavan lisäjännitteen. Valitettavasti muuta jännitystä tarina ei oikein tarjonnut. Tunnelma jäi laimeaksi, henkilöt etäisiksi eikä tarina imaissut mukaansa. Kaksi kirjan naiskertojaa, Zoe ja Kelly kuulostivat välillä samanlaisilta, sillä erotuksella, että heistä vain Zoe on minäkertoja.

Kirjan värikkäästä kannesta sekä nimestä sen sijaan pidin, samoin kuin tarinan ideasta. Se saa pohtimaan omia tapoja ja rutiineja. Ehkä valitsenkin huomenna eri reitin töihin...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Me kaikki olemme tapojemme orjia.


Helmet-lukuhaaste 2019: 31. Kirjassa kuljetaan metrolla

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

J. R. Ward: Kuningas



J. R. Ward: Kuningas
(Mustan tikarin veljeskunta #12)
Basam Books, 2014
648 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The King, 2014)
Luettu: 11.10.2019
Mistä: kirjastosta


Onko J. R. Wardilla loppunut rakastajasanavarasto vai miksi ihmeessä hän on tässä vaiheessa sarjaa, yhdentoista osan jälkeen muuttanut kirjojen nimeämistapaa? Tämä olisi ihan hyvin voinut olla Lover King tai King lover, mutta ei, pelkkä Kuningas. No olkoon.

Mustan tikarin veljeskunnan kartanossa sekä kuningas että kuningatar kärsivät ja kriiseilevät. Kuningatar Bethillä on hirvittävä vauvakuume eikä hänen puolisonsa kuningas Wrath ota hänen vauvahaaveitaan kuuleviin korviinsa. Wrath kärsii kuninkuuden varjopuolista eikä haluaisi, että hänen lapsensa olisi pakotettu vastaanottamaan kruunua ja sen mukanaan tuomia velvollisuuksia. Wrath aikoo pysyä lapsettomana myös siksi koska pelkää, että Beth ei selviäisi raskaudesta hengissä. Vampyyrinaaraiden raskaudet eivät ole mikään läpihuutojuttu ja kun Beth on puoliksi ihminen olisi hänen raskautensa kulku täysi arvoitus. Samaan aikaan toisaalla suunnitellaan kuninkaan syrjäyttämistä, vallankaappausta.

Pidin kuningasparista sarjan ensimmäisessä osassa, jossa kerrottiin heidän suhteensa alkuvaiheista, mutta en ollut tunnistaa heitä tästä osasta. Bethistä tuntuu kadonneen kaikki se lämpö ja älykkyys mikä hänestä Pimeyden rakastaja -kirjasta välittyi ja jäljellä tuntui olevan vain kiroileva ja kiimainen miehensä käsivarsilla roikkuva minä-minä-tyyppi. Eikä Wrath ole sen parempi, myös hän katsoo (sokeilla silmillään) vain omaa napaansa, valittaa milloin mistäkin ja hajottaa siinä sivussa kiukuspäissään yhden huoneen.

Juonen puolesta tässäkin osassa riittää lukemista, mutta lähes jokaisesta käänteestä jää käteen hienoinen kyllästyminen. Tapahtumat tuntuvat jo kertaalleen käsitellyiltä yhden jos toisenkin veljeskunnan jäsenen osalta. Kun veljeskierros alkaa olla käyty läpi niin ehkä alkaisi olla aika laittaa sarjalle piste ennen kuin alkaa toistaa itseään liikaa. Silti en voisi kuvitella jättäväni sarjaa kesken, nämä tarinat toimivat mukavina ja viihdyttävinä välipaloina muun lukemisen lomassa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänellä oli selvästikin kusipäänsärkyä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 17. Läheisen suosittelema kirja (kiitos ystävälle sarjan suosittelusta!)
Helmet-lukuhaaste 2019: 6. Rakkausromaani (tämän lähemmäs rakkausromaania en nyt pääse)

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla



Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
WSOY, 2016
316 sivua
Luettu: 10.10.2019
Mistä: kirjastosta


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat tutustuneet Yhdysvaltojen ja Kanadan rajamaille suurten järvien alueelle keskittyneeseen kahden kulttuurin kansaan, suomalaisten ja intiaanien jälkeläisiin eli fintiaaneihin. Kirjassaan kolmikko kuvaa fintiaanien historiaa ja nykypäivää, kuinka suomalaiset siirtolaiset ja Amerikan alkuasukkaat tutustuivat toisiinsa ja synnyttivät yhteisön ja kulttuurin, joka on nykypäivänä vaarassa hiipua unohduksiin. Mitä ja ketä fintiaanit ovat, minkälainen on heidän kulttuurinsa ja elinympäristönsä ja millaisia haasteita he kohtaavat?

     Moni fintiaani on kokenut ulkopuolisuutta, koska ei ole ollut kokonaan amerikansuomalainen eikä intiaani. Molemmat etniset ryhmät olivat halveksittuja, mutta fintiaanius tarkoitti vielä pahempaa: ei kuulunut oikein mihinkään ja oli omiensa joukossakin jatkuvasti vääränlainen.

Kirjassa esitellään fintiaaneja ja heidän kulttuuriaan yleisen tietopainotteisen tason lisäksi myös yksittäisten henkilöiden ja perheiden välityksellä. Nämä henkilötarinat ja Koutaniemen valokuvat tuovat aiheen lähelle lukijaa. Monen fintiaanin kohdalla köyhyys, kouluttautumattomuus, rasismi ja päihdeongelmat ovat arkipäivää, mutta vastoinkäymisistään huolimatta monesta henkilöstä huokuu valoa ja voimaa. Vaikuttaa siltä, että suomalaisten lisäksi myös intiaaneissa on samanlaista sisua, joka on siirtynyt verenperintönä myös näiden kahden kansan jälkeläisille. Vaikka fintiaaneja on yritetty lannistaa ja suitsia haluttuun muottiin he eivät anna periksi vaan jatkavat elämässään eteen päin taustoistaan ja traumoistaan huolimatta, sitkastuneina ja ylpeinä.

Kirja valottaa Yhdysvaltain valtion ristiriitaista ja ikävää suhtautumista (f)intiaaneihin. Valtio ei halua tukea vähemmistökansaa vaan yrittää muokata  heistä valkoisia, tappaa intiaani ihmisen sisältä ja säästää itse yksilö, mutta samalla (f)intiaanit kelpaavat sotakoneiston massaksi, armeija käy värväämässä reservaattien asukkaita lupaamalla siinä sivussa koulutusta. Jos tulevaisuudessa siintää elämä köyhyydessä ilman koulutusta on koulutusporkkanaan helppo tarttua, vaikka lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin kultainen. Sotaan joutuneilla nuorilla fintiaaneilla voi olla edessään uudenlaiset traumat.

Tekstin lomaan on sijoitettu muutamia fintiaanien taruja ja kertomuksia. Osa tarinoista muistuttaa kerronnaltaan suomalaisia satuja ja ne on kerrottu satumaiseen, hieman lapsekkaaseen tai pelkistettyyn tyyliin. Kertomukset eivät täysin onnistuneet sulautumaan osaksi kokonaisuutta vaan jäivät irralleen. Kuitenkin nämä lyhyet tarinat tarjosivat hieman erilaisen näkökulman fintiaanien kulttuuriin.

Fintiaanien tausta ja kulttuuri eivät olleet minulle ennestään tuttuja ja koin kirjan erittäin kiinnostavana ja informatiivisena. Kirja paitsi avaa silmät fintiaanien kokemille ongelmille myös kuvaa heidän vahvaa yhteisöllisyyttä. Kirjan sivujen kautta pääsi mm. osallistumaan fintiaanien powwow-juhliin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, intiaanit tekevät pienen nuotion ja istuvat lähekkäin, nauraa Rebecca Gawboy illan alkaessa pimetä.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 21. Kiinnostava tietokirja aiheesta, joka on minulle uusi
Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika



Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika
(Iijoki #16)
Gummerus, 1986
638 sivua
Luettu: 9.9.2019
Mistä: lahja


Yksi selkeistä ja lämpimistä lapsuuden kirjamuistoistani on kun mummulassa käydessäni papalla oli aina jonkun pöydän kulmalla Päätalon Iijoki-sarjan osa luettavana. Se toimi kimmokkeena sarjaan tarttumiselleni ja kuin huomaamatta papan tapa (ja vielä juuri samoilla, papan vanhoilla kirjoilla!) on tarttunut minullekin. Lämpimät terveiset sinne jonnekin pilven päälle pappa!

Ville Lahtinen, tuttavallisemmin Rousto-Ville, on saanut Ikaalisista urakan rakentaa metsätyömiehille nykyaikainen metsätyökeskus ja hän on pyytänyt Kallen mukaansa kirvesmieheksi. Koska työmaa sijaitsee pitkän matkan päässä keskellä korpea täytyy miesten hankkia paikka jossa yöpyä, vastoinkäymisten jälkeen reissukortteeri löytyy Urpulan Jalon ja Maijan katon alta. Ville on puhunut Kallelle rakennusmestarin opinnoista ja tästä innostuneena Kalle alkaa rakennustöiden ohella suorittaa kirjekursseja tavoitteenaan opiskelu Tampereen teollisuuskoulussa. Palkkatyön ja opiskelun ohella tulevaisuudessa siintävät oman kodin rakennussuunnitelmat saavat Kallen tekemään raskaan päätöksen jättää lehtiin kirjoittamisen sekä siirtää haaveet kirjailijan urasta myöhempään ajankohtaan.

Kallen elämä tuntuu työn ja opiskelun puolesta todella täydeltä ja eteenpäin vievältä kun taas avioelämässä puhaltaa välillä seesteiset tuulet. Edellisen osan harjannostajaisten jälkeen puhjennut iso riita on saatu sovittua eikä edes Kallen lähtö reissutyöhön tunnu saavan Lainaa suuttumaan ja pariskuntaa torautumaan sen suurempiin riitoihin. Ehkä Ikaalisten reissutyö toimii sekä Kallelle että Lainalle tarpeellisena hengähdyshetkenä. Päätalo on tuonut kerronnassaan useamman kerran esille sota-ajan avioliitot ja sen kuinka nopeasti ja toisiinsa paremmin tutustumatta myös hän ja Laina avioituivat.

Kirjassa Kalle työskentelee niin korvessa kuin kaupungissa. Keskelle korpea sijoittuvan rakennustyömaan etenemistä oli mukava seurata, se tuntuu minulle kotoisammalta ympäristöltä, mutta olen huomaavinani että myös Päätalo saa enemmän tunnetta irti metsään sijoittuvasta kerronnastaan. Ehkä ihminen voi lähteä metsästä, mutta metsä ei ihmisestä. Kalle vierailee pitkästä aikaa myös kotiseudullaan, Taivalkoskella käynti on ehdottomasti yksi kirjan tähtihetkistä. Saattoipa hieman silmäkulmakin kostua (ensin naurusta ja sitten haikeudesta) kun Kalle, Manne-veli ja Herkko-isä pistäytyvät ensin huussissa ja kulkevat sitten pitkin kylänraittia yhdessä.

     Mutta me kaikki kolme Kallioniemen miestä kävelemme syntymäpitäjäni kirkonkylää itä-länsisuunnassa halkaisevaa ja Jokijärven suuntaan jatkuvaa maantietä Manne ja minä pyöreäposkisina ja sileäihoisina, lähes satakiloisina uroina kävelemme rinnatusten edellä. Isämme huonoiksi käyneillä jaloillaan, hartiat jo hieman kyssään pyrkivinä ja vuosikymmenien suksenladut sängen peittämillä kasvoillaan, tissuttelee perässämme. Isä ei sano ei varmasti edes henkäise siihen suuntaan , mutta minulle tulee tunne, että isä tuntee pientä ylpeyttä kulkiessaan perässämme raittia, jossa liikkuu juhlayleisöä.

Pitänee hakea taas seuraava osa valmiiksi odottamaan sopivaa lukuhetkeä.


Sitaattikunniamaininnan saa (Herkon tokaisu Mannelle):

– Elä sitte, rönsä, juo ihteäsi, että heilut kylän raitilla kun vasikan häntä!


Pohjoinen lukuhaaste 2019:  9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen (Kalle käy Taivalkoskella)

maanantai 16. syyskuuta 2019

Antti Halme: Saattaen vaihdettava



Antti Halme: Saattaen vaihdettava
Atena, 2019
273 sivua
Luettu: 2.9.2019
Mistä: kirjastosta


Mainostoimistossa työskentelevän nelikymppisen Mikan elämä on täyttä, työ ja perhe täyttävät arjen, mutta silti hän kaipaa siihen jotain lisää. Työkaverin innoittamana Mika hakeutuu vapaaehtoiseksi saattokotiin, ehkä sieltä saisi elämäänsä lisäkarmaa. Saattokoti tulee tutuksi myös Tomille, hieman yli nelikymppiselle veturikuljettajalle, joka saa diagnoosin parantumattomasta aivokasvaimesta. Sitten on vielä Minna, ehkä suuriin piirtein samaa ikäluokkaa oleva nainen syvässä syöksykierteessä, suistumassa raiteiltaan. Näiden kolmen kohtalot risteävät kuin junan raiteet.

Ensisilmäyksellä en pidä yhdestäkään tarinan henkilöstä. Mika vaikuttaa ärsyttävän itseriittoiselta pintaliitomieheltä, jolta irtoaa letkeitä sanontoja toisensa perään. Tomi taas tuntuu ronskilta ja rempseältä äijältä, henkeen ja vereen rautatietyöläiseltä, junankuljettajalta, joka on saanut miehen mallin alkoholissa marinoidulta isältään. Minna on hukassa, jäänyt jumiin traumaan, jossa velloessaan hajottaa itseään ja perhettään pala palalta eikä ymmärrä mitä on menettämässä.

Kerronta vuorottelee lyhyin luvuin kolmikon välillä. Mika ja Tomi tuovat toisistaan esiin uudet puolet, Tomi kuorii Mikasta muovikuoren ja opettaa hänelle rohkeutta, Mika puolestaan paljastaa Tomista herkemmän puolen. Mikalla ja Tomilla kemiat kohtaavat ja he muodostavat tiiviin kaksikon kerronnassa kun taas Minna tuntuu jäävän leijumaan tarinaan ulkopuoliseksi osaksi. Odotan koko ajan risteystä, jossa näiden kolmen tarinat yhdistyvät. Lopulta yhteys löytyy, mutta siitä huolimatta Minnan osuus jää kaikessa traagisuudessaan irralliseksi, tarina olisi kantanut pelkästään Mikan ja Tomin voimin.

Vakavasta aiheestaan huolimatta tarinassa kukkii musta huumori. Kuolema on tarinassa pelinappula varsinkin Mikan ja Tomin kohdalla. Kuolemalla leikitellään ja sen välityksellä käydään jopa kauppaa. Miten kuolemasta voi hyötyä? Minkälaisia palveluksia olisit valmis tekemään kuolevan pyynnöstä? Nopea dialogi ja kertojan vaihtelut pitävät tarinan vauhdissa eikä tarina vaivu synkkyyteen, vaikka siihen olisi kaikki edellytykset. Saattaen vaihdettava pitää sisällään tutun opetuksen, elä hetkessä, aika voi loppua milloin tahansa. Tässä tapauksessa opetus annetaan rennolla ja humoristisella otteella.

Jokainen tunti tuntuu sekunnilta, jokainen yö on vain silmänräpäys. Jos olette onnettomia, tehkää valinta jo tänään. Jos olette onnellisia, jakakaa onnestanne muille. En minä vanhempana veturinkuljettajana osaa sitä paremmin neuvoa. Tämä lähetys päättyy täältä ohjaamosta tähän. Seuraavana Riihimäki. Kiitos, anteeksi ja hyvää päivänjatkoa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lapsen nauru on kuin sormet, jotka hellivät päänahkaa.

Sekä (lause, joka saa edellispäivän pullan kuulostamaan varsin houkuttelevalta):

Levännyt pulla on enemmän kuin pulla, se on stressitön ja energinen, kauneusunensa nukkunut pörheä leivonnainen, täynnä makua ja viettelystä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Niina Repo: Vyöry



Niina Repo: Vyöry
Siltala, 2018
240 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Sylvia elää unelmaansa, elämää, jossa kaikki tärkeimmät haaveet ovat käyneet toteen. On perhe, mies ja kaksi tytärtä, omakotitalo ja tytön vaihto-oppilasvuosi. Sylvian täydellinen maailma perustuksineen järkkyy kun kodin vierestä, tien toiselta puolelta löytyy verta ja kivenmurikka. Siitä käynnistyy vyöry. Tai oikeastaan se on alkanut jo aiemmin, mutta nyt se pääsee kunnolla vauhtiin.

Tässä kertomuksessa on veritahra, valheita, toteutuneita haaveita, hulluutta, unelmien talo, mahdoton takkaprojekti, tuhoisia vyöryjä ja mahdollisesti rikos, ehkä useampikin.
     Miten helpottaisin tilanteen hahmottamista? Koska pidän kakuista, käytän leipomisvertausta. Elämäni asiat - unelmat, jotka toteutuivat, tai ongelmat, jotka syntyivät, miten asian nyt haluaakin ilmaista voi koota täytekakuksi.
     Sitä alkaa leipoa, koska tekee mieli makeaa. 

Vyöry on merkillinen, hieman salaperäinen kirja. Takakansi ja alku lupaavat yhtä, mutta tarina antaa lopulta jotain ihan muuta. Tarinasta on vaikea kertoa tekemättä juonipaljastuksia, joten mainitaan nyt vain päähenkilön, tarinan minäkertojan Sylvian mielenkiintoinen harrastus. Sylviaa kiinnostaa ihmiset, jotka on syystä tai toisesta poistettu valokuvista. Ei sellaiset arkipäiväiset tapaukset kuten valokuvista pois saksitut entiset ihastukset vaan sellaiset, jotka on käsitelty kokonaan pois, henkilöt, joiden paikalle valokuviin on jäänyt vain tausta, tyhjä paikka, häilähtelevää sumua. Yksi Sylvian kiinnostuksen kohteista on Emma, jolle Sylvia kirjoittaa kirjeitä, ikään kuin keskustelee hänen kanssaan. Sylvian harrastus ei jää irtonaiseksi yksityiskohdaksi, vaan sillä on osansa tarinassa.

Repo imaisee lukijan tiiviistunnelmaiseen tarinaan tiukasti heti alusta alkaen ja vyöryttää (sic) tapahtumia taitavasti eteen päin. Pari takkamestariin ja vaihto-oppilaaseen liittyvää yksityiskohtaa tuntui epäuskottavalta tai liioitellulta, mutta tarinan edetessä nämä yksityiskohdat hämärtyivät ja upposivat siihen hämäävään, harhauttavaan sumuverhoon, joka tarinan yllä leijuu.

Luin kirjaa ulkona yhtenä kesän viimeisistä hellepäivistä, en ole ihan varma alkoiko päivä vain viiletä vai johtuivatko vilunväristykset puhtaasti kirjasta. Oletin kirjan olevan jonkinlainen rikos- tai kauhutarina, mutta ennakko-oletuksistani huolimatta tämä ei oikein osu noihin lokeroihin. On mikä on, mutta vahva tunnelma kasvaa hyytäväksi ja vetää hiljaiseksi. Voi Sylvia.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hymy karehti suupieliini, sitä oli niin paljon, ettei se mahtunut minnekään.

 Sekä:

Me olemme kaikki yksilöitä, vaikeita virallisilla sanoilla vangita.

Helmet-lukuhaaste 2019: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (kirja oli nostettu kirjastossa esille erilliseen hyllyyn)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Ei kuvaa (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)


- - -


Hyvää YK:n kansainvälistä lukupäivää! Lasten ja nuorten säätiö liputtaa lukutaidon tärkeyden puolesta ja haastaa koko Suomen pysähtymään tänään klo 19 lukemisen ääreen tunniksi. Lue joko itseksesi tai ääneen jollekin toiselle, lue perinteistä kirjaa tai kuuntele vaikka äänikirjaa, tapa on vapaa. Facebookista löytyy haasteen tiimoilta oma tapahtuma ja sosiaalisessa mediassa haasteeseen liittyen voi käyttää hashtagia #ReadHour. Ei muuta kuin lukemaan ja haastamaan myös muita mukaan.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto



Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto
Arktinen Banaani, 2018
166 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto pitää sisällään tarinoita metsistä ja puista, niihin liittyvää historiaa ja mytologiaa sekä runoja. Ensin kutakin aihetta lähestytään tietopainotteisesti tekstein, sitten tarinoin ja kuvin sarjakuvan välityksellä. Kirjassa kerrotaan metsänpeitosta, haavasta, männystä, pihlajasta, metsälehmuksesta, lepästä, koivusta, kuusesta ja tammesta.

Kirjan jaottelu on toimiva. Tieto-osiot ovat hurjan mielenkiintoisia ja ne on koottu mukavan tiiviiksi kokonaisuuksiksi. Kaunokirjoituksella kirjoitetut runot ovat hieman vaikeasti luettavia, mutta käsin kirjoitettu tekstaus sopii kokonaisuuteen. Tummasävyiset sarjakuvat ovat melko lyhyitä, mutta silti vaikuttavia ja voimakkaita, niissä ei ole paljon sanoja, kuvat puhuvat puolestaan ja kertovat tarinan. Osa jää rivien (ruutujen) väliin lukijan tulkittavaksi.




Luin kirjan ulkona auringonpaisteessa ja ympärillä kuuluvat luonnon äänet, linnut ja puiden havina tuulessa loivat juuri sopivat puitteet lukemiselle. Ehkä vielä täydellisempi paikka olisi ollut jossain metsäaukiolla, mutta piha oli hyvä. Kirjan luettuani teki mieli mennä halaamaan pihan puita, etenkin paksua koivua ja pihlajia, joita löytyy lähes pihan jokaiselta kulmalta. Minun sydän- ja sielupuuni, joiden mytologiaa kirja mukavasti avasi.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jonka sanoma on tärkeä muistaa ja joka saa ajattelemaan ajankohtaisia, surullisia ja kamalia Amazonin sademetsien tapahtumia):

Keskellä kuudetta sukupuuttoaaltoa rakkaat metsät ja puut ovat välttämättömiä elämän monimuotoisuudelle, josta planeettamme tulevaisuus riippuu.


Helmet-lukuhaaste 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sarjakuva-Finlandia 2018 -ehdokas)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Puu (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kooste kesän 2019 kirjankansibingosta

Osallistuin jälleen Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan ideoimaan kirjankansibingoon kesälle 2019, jossa ideana oli rastittaa sopivia ruutuja 2.6.-25.8.2019 välisenä aikana luettujen kirjojen kansikuvien perusteella. Eli jos kannessa on vaikka ruutuja saa kyseisen ruudun rastittaa. Alla omat osumani, sain täyteen kaksi kokonaista riviä, yhtä vailla kolmannen rivin sekä yhden yksittäisosuman. Tarkemmalla etukäteissuunnittelulla tulos olisi saattanut olla parempi, mutta ilman tavoitteita ja suunnitelma haasteeseen osallistuminen tuntui hauskemmalta. Parin kirjan osalta arvio on vasta tulossa, mutta ne on luettu haasteen aikana.




Tässä vielä kaikki osumat listattuna (nimeä klikkaamalla pääsee arvioon ja kurkkaamaan kunkin kansikuvan, paitsi kahden viimeisen osalta arviota ei vielä ole):

Matkalla: Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä
Nainen: Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Raitoja: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin 
Piirroskuva: J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi  
Hauska kansi: Terhi Tarkiainen: Pure mua
Yö: Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Kaunis vaate: Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
Jännitys: Mariette Lindstein: Ehdoton valta
Väh. 5 eri väriä: Joanne Harris: Kesäviiniä
Harrastus: C. J. Tudor: Liitu-ukko
Kotieläin: Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu
Puu: Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto (arvio tulossa)
Ei kuvaa: Niina Repo: Vyöry (arvio tulossa)

Kiitos haasteesta MarikaOksa, tämä oli yhtä kivaa kuin aiemminkin!

Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu



Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu
readme.fi, 2019
44 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Valtakunnan ykköskoira Lennu kurkisteli kirjaston hyllystä muiden äsken palautettujen kirjojen lomasta. En voinut vastustaa kannessa olevaa, hieman närkästyneen näköistä julkkiskoiraa ja lainasin kirjan.

Lennu, vuonna 2011 syntynyt bostoninterrieri, valtakunnan vahtikoira, kertoo paitsi itsestään, hoitajistaan ja reviiristään myös hoitajamitoituksesta, kättelyn jalosta taidosta, lahjoista, valtiovierailuista, ulkomaanpolitiikasta, vaaleista, kulttuurista ja urheilusta. Lennun yksinpuheluiden tukena on valokuvia, joissa esiintyy Lennun lisäksi esimerkiksi S (Lennun antama koodinimi uroshoitajalleen), muu lähipiiri ja herkkuja.

En tiennyt mitään kirjasta, mutta oletin siihen tarttuessani, että siinä esitellään Lennua. Lennu esittäytyy lyhyesti, mutta sen jälkeen saa lukea Lennun suuhun laitettuja ajatuksia päivänpolttavista aiheista. Lennun ihmistäminen on hauska ja monista sosiaalisen median eläinprofiileista tuttu idea, jonka avulla Lennu sekä samalla hänen "hoitajansa", Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö tuodaan lähemmäs ihmisiä ja ihmisten arkea. En vain ole varma pidänkö kirjan esittelemästä Lennun äänestä. Kuulostaako Lennu koiramaisella huumorilla varustetulta bostoninterrieriltä vai pelkästään kirjan kirjoittajalta, politiikan toimittaja Jari Korkilta? Osa aiheista sentään liittyy myös koiran arkeen, kuten koirarekisteri.

     Koirien rekisteri aloittaa aikaisintaan 2022. Kissojen kanssa on otettu aikalisä. Minusta se voisi olla aika pitkäkin. Yhtä asiaa en kumminkaan ihan jaksa sulattaa. Mitä ihmettä se Lepän Jari oikein mahtoi tuumia kun keksi, että koirarekisteriä ylläpitää ruokavirasto. Ruoka?
     Kas kun ei Eläintarhan Neste.
     Ei millään pahalla, mutta tässä tuli jo mieleen kaikenlaista, kun aasialainen keittiö jatkaa voittokulkuaan Suomessakin.
     Pelkään, että tähän on koira haudattuna.

Kuvista ja osittain myös tekstistä erottuu valtavalla egolla varustettu pieni koira. Lennun valtavuus paistaa jo kannesta. Kun Lennu on läsnä jää hänen hoitajansa varjoon, tai ainakin hoitajan kasvot voi rajata kuvasta pois. Keskitytään olennaiseen, voisi Lennu tokaista. Lennu on koira isolla k:lla. Koira, joka marssii omavaltaisesti haistelemaan hoitajilleen tuotuja lahjoja. Koira, joka näyttää väliin närkästyneeltä, riemastuneelta tai tylsistyneeltä. Koira, joka uskaltaa käyttää arvovaltaista uroshoitajaansa ponnahduslautana nähdäkseen jotain kiinnostavaa. Koira, joka tekee kaiken tämän välittämättä vähääkään kuinka virallisesta tilaisuudesta on kyse.


Kuva: Heikki Saukkomaa

Kirja on mukava, hauska ja sympaattinen, mutta olisin mieluummin lukenut enemmän lennumaisia ajatuksia valtakunnan ykköskoiran arjesta kuin politiikasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Täällä määrään minä.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 24. Umpimähkään valittu kirja (ei ihan sokkona, mutta osui sattumalta käden ulottuville ja nappasin mukaan)
Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
Kirjankansibingo kesälle 2019: Kotieläin