keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Marko Annala: Värityskirja



Marko Annala: Värityskirja
Like, 2017
202 sivua
Luettu: 11.6.2018
Mistä: kirjastosta


Mokoman uuden Hengen pitimet -albumin kappale Kepeät mullat on soinut moneen otteeseen radiossa ja se toimi muistutuksena siitä, että bändin keulakuvan ja laulajan Marko Annalan kirja odottelee lukupinossa. Tuumasta toimeen.

Värityskirja on Marko Annalan omaan elämään pohjautuva romaani, jonka sivuilla hän kuljettaa lukijaa minäkertojan lapsuuden leikeistä vakavaan koulukiusaamiseen, musiikista kiinnostumiseen ja bändin sekä perheen perustamiseen. Minäkertojan elämää varjostaa koulukiusaamisen jättämät syvät arvet sekä erilaiset psyykkiset oireet, jotka saavat hänestä otteen useamman kerran, painavat pimeyteen ja vievät elämästä värit.

Sivumäärältään suhteelliseen pieneen teokseen mahtuu paljon. Annala kuvaa minäkertojan elämää pieninä, toisistaan näennäisesti irrallisina tarinoina, tuokiokuvina, joilla kuitenkin on selvä kronologinen järjestys ja punainen lanka. Annala kuvaa kiusaamista ja sen aiheuttamia ongelmia sekä sairastumista rehellisesti ja kipeästi, lauseisiin latautuu paljon tunnetta ja tuskaa. Varsinkin teini-ikäisen pojan selviytymistaistelua on riipaisevaa seurata.

     Kotona olen tyhjä astia. Kaikki sisältäni on kaavittu ulos. En kuuntele musiikkia, en leiki, en piirrä, en katso televisiota, en tee mitään. Minä vain olen. En usko että elän. (...)
     Seison lätäkössä liki tunnin. Toivon saavani vähintään keuhkokuumeen. Näin teen joka kerta ollessani yksin kotona. En silti sairastu. Tyhjässä astiassa ei ole mitään mihin tauti tarttuisi.

Seitsemäsluokkalainen poika, joka mieltää itsensä tyhjäksi astiaksi, pojaksi, joka on jo kuollut. On niin hirveää, oksettavaa ja surullista mitä kiusaaminen aiheuttaa. Tästä pojasta kasvaa mies, joka nousee kerta toisensa jälkeen suurten ihmisjoukkojen eteen lavalle, laulaa ja esiintyy vaikka paniikki ja ahdistus puskee takaraivossa, mies, joka huolehtii perheestään, mies, joka selviää. Kirjan tunnelma ei painu pelkästään synkäksi ja ahdistavaksi vaan mukana on paljon valoa ja iloa, lämpöä, anteeksiantoa, rakkautta ja onnea. Värityskirja kertoo, että synkistä hetkistä huolimatta on aina toivoa paremmasta.

Pidän Mokoman musiikista ja Annalan sanoituksista, nyt kirjan luettuani arvostukseni Annalaa kohtaan kasvoi entisestään. Jäin miettimään missä Värityskirjan kohdalla menee omaelämäkerran ja romaanin raja. Minä luin tämän enemmän edellisenä kuin jälkimmäisenä ja ehkä siinä valossa koen, että ymmärrän nyt paremmin mistä Mokoman osittain kovin melankoliset ja synkät sanoitukset kumpuavat. Mikäli Annala on todella kirjoittanut Värityskirjan sivuille itsensä on hienoa, että että hän on löytänyt keinon purkaa pahaa oloaan musiikkiin ja nostan hattua sille, että hän on avannut sanaisen arkkunsa myös oman taustansa osalta. Olen varma, että moni saa tästä kirjasta voimaa, oli se sitten täysin Annalan omiin kokemuksiin pohjautuvaa tai väritettyä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Laulun seassa voi huutaa möykkyä ulos sisältään.


Helmet lukuhaaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin (kissoja)

Kirjankansibingo kesä 2018: keltainen ja oranssi (ei nyt ihan pääosassa, mutta kyllä tuolta molempia löytyy)



perjantai 8. kesäkuuta 2018

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

 


Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2016 (2012)
330 sivua
Luettu: 5.6.2018
Mistä: oma ostos


Kevään viimeinen lukupiirikirja löytyi omasta hyllystä odottelemasta lukuvuoroaan. Itärannan dystopiaan tarttuminen on hieman arveluttanut, mutta nyt viimein se tuli luettua.

Entisajalla ilmasto lämpeni nopeasti ja merten pinnat nousivat, vedet nielivät maata alleen ja karkottivat ihmiset uusille seuduille. Ihmisten toimien seurauksena vedet saastuivat ja nyt he kärsivät ankarasta kuivuudesta. Puhtaasta vedestä on huutava pula ja siitä on tullut kallista valuuttaa, ylellisyystuote, johon on vara vain harvoilla ja valituilla, eikä kohta ehkä heilläkään. Nuori Noria Kaitio seuraa isänsä jalanjälkiä teemestariksi, teerituaalin tuntijaksi ja veden vartijaksi. Ammatin lisäksi Norialle periytyy teemestarien salaisuus, joka tuo vapautta ja valtaa, mutta myös vaarantaa vaalijansa.

"Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole."
     "Muistan", sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki.

Minun oli hankala päästä sisään kirjan maailmaan. Teemestarin ammatti rituaaleineen ei oikein avautunut ja koko Skandinaavian Unioni suomalais-aasialaisvaikutteineen tuntui vieraalta. Ehkä ympäristön rajojen häivyttäminen oli Itärannan tahallinen tyylikeino, mutta minua se etäännytti liikaa. Tarinaa lukiessa tuntui kuin olisi itsekin veden viemänä, kelluisin (kuumissani ja janoisena) aalloilla, josta näen rantaa, mutta jonka rajoja ja ääriviivoja en pysty paikantamaan.

Sen lisäksi, että tunsin olevani hukassa maantieteellisesti odotin koko ajan, että tarina nousisi siivilleen. Noria mainitsee toistuvasti miten olisi pitänyt tietää jotain ja olisi pitänyt nähdä enteitä, hän jossittelee ja vihjailee, vähän kuin lupailee suuria, mutta tarina vain jatkuu tasaisena, kasvu ja huiput jäävät mielestäni vajaaksi tai puuttumaan. Loppu on osittain yllättävä, mutta senkin jälkeen lukuelämys jää vähän hailakaksi.

Kielellisesti tarinassa löytyy selkeitä huippuja. Tarina on suurimmaksi osaksi sellaista peruskivaa kerrontaa, mutta osaan lauseista Itäranta on saanut selvästi enemmän latausta ja tunnetta, kauneutta, mutta myös osittain monimutkaisuutta. Joitakin lauseita pitää pysähtyä lukemaan useampaan kertaan, osittain siksi, että ne ovat niin taidokkaasti sanottuja, mutta osittain myös siksi, että lauseen merkitys on kadota kauneuden alle. 

Vaikka tarina jäi vähän etäiseksi puskivat sen puitteet senkin edestä iholle. Ilmaston lämpeneminen, oudot sääilmiöt ja kuivuus ovat pelottavan ajankohtaisia asioita. Tänä keväänä on sää muuttunut toukokuun aikaisesta helteestä kesäkuun kylmyyteen, kuivuuteen ja myrskyihin. Meret pullistelevat jätettä, erityisesti muovia. Tekniikka vanhenee turhan nopeasti. Hyväosaiset kuluttavat surutta vettä ja muita luonnonvaroja huolimatta siitä, että osalla niistä on pula ja vaikka niiden loppumisen uhka on olemassa. Jonnekin tulevaisuuteen ajoittuvaa Norian maailmaa ei siis ole kovin vaikea kuvitella. Silti hieman vähempi sormen heristely olisi riittänyt.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä. Pinnalla mikään ei liikahda, mutta asiat, joista emme voi puhua kenellekään,hiertävät ja kuluttavat, ja hitaasti elämä kiertyy niiden ympärille, etsii muotonsa niiden mukaan.


Helmet lukuhaaste 2018: 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaa.

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa päätti juhlistaa kesää kirjankansibingolla, jossa saa rastia bingoruudukosta kirjan kanteen sopivan kohdan. Tätä bingoa voi pelata 19.8.2018 asti. Olen mukana ja Teemestarin kirjalla rastitan ensimmäisen ruudun (valokuva).


maanantai 4. kesäkuuta 2018

J. R. Ward: Vapautettu rakastaja



J. R. Ward: Vapautettu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #9)
Basam Books, 2012
  595 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Unleashed, 2011)
Luettu: 22.5.2018
Mistä: kirjastosta

Toukokuussa tuli nautittua taas annos vampyyrihömppää. Yhdeksän osan jälkeen ei ole vielä havaittavissa kyllästymistä.

Kirjurineitsyen tytär, Vishousin kaksoissisar Payne makaa veljeskunnan sairaalassa henkihievierissä ja liikuntakykynsä menettäneenä. Näyttää siltä, että edes veljeskunnan oma taitava kummituslääkäri Jane ei pysty tekemään mitään Paynen hyväksi, mutta hänellä on ratkaisu ongelmaan. Veljeskunnan on pakko kääntyä ihmisen puoleen, sillä Janen ex-pomo Manny Mannello on huippukirurgi ja ainoa, joka voi enää auttaa Paynea. Mannellon käyttäminen ei ole ihan yksinkertaista, siihen liittyy paljon järjestelyjä, muistien pyyhkimisiä ja avunannolla on lopulta arvaamattomat seuraukset.

     "Janeko siis tavoitti sen kirurgin?" Kun Vishous nyökkäsi, Butch vakavoitui haudanvakavaksi. "Lupaa minulle yksi asia."
     "No mikä?"
     Ettet tapa sitä kirurgia." Butch tiesi täsmälleen, millaista oli kompastua ulkomaailmaan ja pudota vampyyrien kaninkoloon. Hänen tapauksessaan tilanne oli saatu selvitettyä, mutta entä nyt Manellon kanssa? "Tämä ei ole sen tyypin syytä tai hänen huolensa."
     V näpsäytti tumpin sormistaan roskapönttöön ja vilkaisi Butchia timanttisilmät kylminä kuin arktisen alueen yö. "Katsotaan, miten tässä käy, jepari."
     Sen sanottuaan V kiepahti kannoillaan ja työntyi ovista huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi.
     No, ainakin se nartunpenikka on rehellinen, Butch ajatteli ja kirosi. 

Vapautettu rakastaja kärsii hienoisesta ennalta arvattavuudesta. Ei tarvitse lukea kovin pitkään kun jo arvaa mihin suuntaan Payneen ja häntä pelastamaan värvättyyn Mannyyn keskittyvä tarina tarina lähtee etenemään. Tosin toisella mantereella, Euroopassa, seikkaileva uusi hahmo Xcor sekä Butch O´Nealin entinen työpari, aiemminkin sarjassa ohimennen esiintynyt etsivä José de la Cruz sekoittavat vähän pakkaa. Näistä Xcorin tarinaa avataan jo nyt ja veikkaan, että myös etsivälle pedataan paikkaa tulevia osia varten.

Juonessa on jälleen hieman rönsyilyä veljeskunnan ulkopuolelle, mutta viihdearvo on lähes samalla tasolla kuin aiemmissa osissa. Pidän enemmän veljeskunnan jäseniin keskittyvistä tarinalinjoista, nyt varsinkin José de la Cruzin rikosten selvittely tuntui turhan irralliselta. Myös Xcorin ja hänen joukkojensa seuraamista oli vähän liikaa, varsinkin siihen nähden kuinka nopeasti Xcorin tausta lopulta selviää ja kuinka pieneen osaan häneen liittyvä "loppuhuipennus" jää. Ehkä tämänkin osalta Vapautettu rakastaja maistuu hieman väliteokselta, seuraavan juonikuvion pohjustukselta.

Väliteos tai ei, viihdyin jälleen loistavasti Caldwellin kujilla ja veljeskunnan hulppeassa kartanossa. Välien, tunteiden ja suhteiden selvittelyjä, taisteluja, seksiä, paljastuksia ja juonien punontaa. Saa nähdä keneen seuraavassa osassa keskitytään... Ennen sitä täytyy kuitenkin lukea muutama muu kirja, ei näitä ihan putkeen jaksaisi lukea.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Qhuinn ei halunnut painostaa naaraita, mutta ilmeisesti hänen sisäinen, uinuva herrasuroksensa oli noussut puuterivippavuoteeltaan ja huomannut, että sen kalsarit olivat kierteellä.

Välillä näille rönsyileville kielikuville ei voi kuin nauraa... 


Helmet lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (New York).

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Rosa Liksom: Hytti nro 6



Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY:n äänikirja, 2012 (2011)
6 levyä, kesto n. 6 h 50 min
Lukija: Pertti Sveholm
Kuunneltu: 8.5.2018
Mistä: kirjastosta


Kun huomasin kirjaston äänikirjahyllyssä Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaanin ajattelin, että voisin kuunnella sen junamatkailun hengessä, hieman senkin vuoksi kun minulla ajoittuu tähän kevään ja kesän taitteeseen parikin junamatkaa.

Tyttö hyppää Moskovasta Siperian halki Mongoliaan menevään junaan. Samaan hyttiin astuu kaalikorvainen mies, vaikka tyttö kuinka itsekseen toisin toivoo. Alkaa matka ja samalla miehen jatkuva jutustelu. Tyttö ehtii kuulla monta tarinaa, mitkä tosia ja mitkä keksittyjä tai väritettyjä, nähdä monta paikkaa, kokea monta tunnetta ja tilannetta pitkän matkan aikana niin hytissä kuin sen ulkopuolella ennen päämäärää Ulan Batoria.

Juna sukeltaa luontoon, jyskyttää halki lumisen, aution maan.

Hytti nro 6 on merkillinen ja kiinnostava matka halki Neuvostoliiton. Liksomin kerronta yhdistettynä tasaisesti etenevään junamatkaan on hypnoottista. Kieli pursuaa adjektiiveja, se on kuvailevaa ja listaavaa. Tarina on parhaimmillaan lyhyehköissä pätkissä kuunneltuna, jolloin runsaasta kielestä ja kuvailusta nauttii. Pidempään kuunnellessa varsinkin maisema vyöryy päälle ja iskee ähky. Kuin upean kerronnan vastapainoksi mies on välillä erittäin karkea, rivo sekä inhottava. Liksomin luonnonkuvaukset, tarkat näkymät junan ikkunoista ihastuttavat ja saavat nopeasti unohtamaan miehen ajoittain alatyylisen käytöksen.

Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen.. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Tarinassa on paljon toistoa. Asemilta lähdöt, lähtöjen yhteydessä muovisista kaiuttimista pauhaava mahtipontinen musiikki, ikkunasta vilisevät maisemat, asemille saapumiset, tee, vodka, musta leipä, smetana, kurkut... Myös tekstissä on toistoa. Aluksi nämä kertaukset hämmentävät, mutta muuhun tarinaan ja sen toisteisuuteen suhteutettuna uudelleen toistettavat pätkät eivät yllätä. Silti useamman kerran jälkeen toiston teho hieman laantuu ja muuttuu jopa ärsytykseksi. Tarina kantaisi mainiosti ilman toistoa.

Kirjan rakenne on muutenkin mielenkiintoinen. Aluksi nimettömäksi jäävä tyttö on kuin tyhjä kangas, joka matkan edetessä värittyy ja hänen taustansa avautuu hiljalleen lukijalle tytön muistellessa elämäänsä matkaa edeltävältä ajalta. Mies jatkaa loputonta puhettaan, mutta tyttö pysyy hiljaa. Mietin useamman kerran onko tyttö mykkä, mutta kyllä hänellä ääni on, hänen puoltaan keskusteluista miehen kanssa ei vain ole tarinassa juurikaan näkyvillä. Tyttö puhuu esimerkiksi junan vaunuemäntä Arisalle, mutta lopulta myös hyttikumppanilleen Vadim Nikolajevitš Ivanoville niin, että lukijakin kuulee tytön äänen. Ehkä tässä kuvastuu kirjan punainen lanka, tytön matka paitsi Ulan Batoriin myös itseensä, oman itsensä ja oman äänensä löytäminen. Hytti nro 6 jätti jälkeensä mielenkiintoisen, hieman kaihoisan tunnelman. Olisi tätä saattanut kuunnella kauemminkin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.

Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Kirjassa ei sanota suoraan vuotta, mutta miehen puheista selviää pienellä matematiikalla, että on vuosi 1986.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Venäjä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Tove Jansson: Muumipappa ja meri



Tove Jansson: Muumipappa ja meri
WSOY, 1991
181 sivua
Suomentanut: Laila Järvinen
(Pappan och havet, 1965)
Luettu: 8.5.2018
Mistä: lapsuuden lahja


Siitä on kauan kun olen edellisen kerran lukenut Muumipappa ja meri -romaanin, mutta oli jo aikakin palata muumien pariin. Kannustimena toimi jälleen lukupiiri.

Jos tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi saattaa saada päähänsä pakata tavaransa ja lähteä, ottaa uusi suunta elämälle jossain muualla. Näin käy Muumipapalle, joka vie perheensä Seikkailu-veneellä kaukaiselle majakkasaarelle. Merestä ja majakasta Muumipappa tietää kaiken, siellä muut tarvitsevat häntä, turvautuvat ja tukeutuvat häneen, siellä hän voi suojella perhettä vaaroilta, uhmata kaikkia meren ja luonnon voimia. Tai näin Muumipappa ainakin ajattelee, mutta onko meri, saari, majakanvartijan työ ja perheen johtaminen niin helppoa kuin Muumipappa luulee, onko meri ja majakka sittenkään hänelle niin tuttu kuin hän kuvitteli?

     – Käsitätkö, sanoi isä. On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. Minä en voi rakastaa saarta ellen pidä merestä.

Kun perhe asettuu eristyksissä olevalle saarelle voisi luulla, että he hakevat turvaa toisistaan, tutkivat ja tekevät asioita yhdessä, mutta majakkasaarella kaikki touhuavat omiaan eivätkä juurikaan välitä selvittää mitä muut puuhaavat. Majakka toimii kuitenkin tukikohtana, kotina, josta tietää ainakin Muumimamman tarvittaessa löytyvän, mutta saarella sekään ei ole varmaa. Äitikin voi kadota, ainakin hetkellisesti.

En muistanutkaan, että suosikillani Möröllä on tarinassa niin suuri rooli. Tuo surumielinen, yksinäinen ja kylmyyttä hohkaava hahmo on jostain syystä vienyt sydämeni ja olin riemuissani kohtauksesta, jossa Mörkö näyttää muutakin kuin tavallisen harmaan ja pelottavan puolensa, hetkestä jolloin Mörkö heittäytyy ja vallan riehaantuu. En muistanut sitäkään kuinka synkkä ja paikoitellen kauhuun sekä fantasiaan kallellaan tarina on, ajatus elävästä, hengittävästä saaresta liikkuvine osineen on kammottava.

Pidin siitä kuinka muumit muuttuvat täysin toisenlaisiksi ympäristön vaihtuessa. Lähtiessään tutusta Muumilaaksosta kaukaiselle saarelle niin Muumipappa, Muumimamma kuin Muumipeikko jättävät vanhat tutut tavat ja roolit taakseen ja joutuvat kohtaamaan pelkonsa ja rajansa. Muumipappa ottaa vastuun joka asiasta tai ainakin yrittää kovasti, tiesi hän siitä jotain tai ei. Muumimamma jättää kaikesta ja kaikista huolehtimisen ja luovuttaa ohjat Muumipapalle. Muumipeikko tekee itsenäisiä ratkaisuja, oppii olemaan yksin ja rohkaistuu. Vain pikku Myy on niin kuin ennenkin, oma rohkea ja suorasanainen itsensä.

Tarina on tulvillaan tovemaista, muumimaista viisautta. Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Joskus asiat joutuu oppimaan kantapään kautta eikä välttämättä vielä silloinkaan. Muumipappa ja meri on kirja jota ei voi ahmia (tai ehkä joku voi, mutta minä en), sitä on luettava hitaasti ja ajatuksella. Tarina on samalla satu, romaani, matkapäiväkirja ja kasvatusopas. Meren tuoksun ja pärskeet voi haistaa ja tuntea.


Sitaattikunniamaininnan saa useampi lause, äitien kunniaksi:

– Kyllä minä keitän kahvia, sanoi äiti. Istun vain tässä hetken tunnustelemassa aamua.

– Vaaraa on ihan tarpeeksi, huusi äiti takaisin. Ellemme lähde huviretkelle tässä paikassa, meidän kaikkien käy hullusti!

– Eivät äidit häviä noin vain ilman muuta, sanoi pikku Myy. He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii.


Hyvää äitienpäivää!


Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

tiistai 1. toukokuuta 2018

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

 


Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
Otava, 2004
396 sivua
Suomentanut: Annika Eräpuro
(Easter Island, 2003)
Luettu: 1.5.2018
Mistä: kirjastosta


Vanderbesin Pääsiäissaari on taas yksi niistä kirjoista, joita olen pyöritellyt kirjastossa useamman kerran ja miettinyt lainaisinko sen. Taisipa kirja olla kerran vaihtarina ja/tai puheena eräässä Oulun kirjablogitapaamisessakin. Nyt viimein oli päästävä kirjamatkalle Pääsiäissaarelle.

Vuonna 1913 brittinainen, 23-vuotias Elsa Pendleton Beazley, saapuu Pääsiäissaarelle vastavihittynä vaimona yhdessä miehensä Edwardin sekä 3 vuotta nuoremman sisarensa Alicen kanssa. Laivamatka saarelle on pitkä ja perillä odottaa Edwardin tutkimusprojekti liittyen aikanaan eri puolilla saarta seisoneisiin valtaviin moai-patsaisiin. Vuonna 1973 Pääsiäissaarelle lentää 33-vuotias amerikkalaisnainen Greer Farraday. Saari on kiehtonut Greerin mieltä pitkään ja viimein, jonkin aikaa sitten leskeksi jäätyään hän on saapunut saarelle tutkiakseen sen kasviston kehittymistä.

Kaukana kaikesta sijaitseva Pääsiäissaari, Te Pito O Te Henua tai Rapa Nui, esittäytyy kirjassa kahden naisen kohtalona, kuin pakopaikkana tai surutyön alttarina, jossa parantaa särkynyttä sydäntä, etsiä elämälle uutta sisältöä ja suuntaa, miettiä menneisyyttä, pohtia valintoja ja vastuuta. Kuinka paljon voi hyväksyä itseensä kohdistuvia vääryyksiä ja missä vaiheessa ei tarvitse tai voi enää antaa anteeksi? Kuinka paljon voi joustaa, elää toisen henkilön ehdoilla, milloin voi ajatella itseään?

Onko tämä uusi elämä suunniteltu hänen varalleen, sovittu ennalta, niin kuin isä olisi luvannut että hän tarjoilisi teetä, ja nyt hän vain kantaisi höyryävää pannua? Jonkin oman tahtoni säikeen, ajattelee Elsa, vaikka miten pienen, tulisi olla kudottuna tulevaisuuteeni. Vaikka tietäisin kuoleman tulevan huomenna, eikö minun pitäisi saada valita myrkyn ja pistoolin välillä?

Eri aikoina saarella olleilla Elsalla ja Greerillä on paljon yhteistä. Molemmat purkavat suruaan ja hämmennystään uuteen arkeen uudessa, täysin erilaisessa elinympäristössä ja eristyksissä vanhasta elämästä. Elsalla on rakas autistinen sisarensa Alice, jonka huolehtimisesta Elsa on tehnyt elämäntehtävänsä, Greerillä on oma kenttätyönsä, johon uppoutua. Molemmat naiset ovat joutuneet jättämään taakseen miehen, Elsa on joutunut unohtamaan Maxin solmittuaan järkiavioliiton Edwardin kanssa, Greer puolestaan on menettänyt puolisonsa Thomasin tämän menehdyttyä äkillisesti sairaskohtaukseen. Niin Max ja Edward kuin Thomas ovat reilusti vanhempia kuin Elsa ja Greer eli naisia yhdistää myös suhteet vanhempiin miehiin. Kaiken kehyksenä on tiede sekä tutkimusprojektit.

Tutkimuksiin uppoutuminen oli aina tuonut hänelle lohtua. Jo lapsena, katsellessaan isänsä mikroskooppiin, hän oli oivaltanut että tiede oli kuin tila johon mieli saattoi astua, turvallinen pohdiskelukammio jossa ei ollut tilaa surulle. Myöhemmin hän tuli ymmärtämään, että loppujen lopuksi kyse oli mittasuhteista. Pienempääkin pieni siitepöyhiukkaset (sic) ja valtavan suuri geologinen aika, ajanjaksojen vaihtuminen sai jokapäiväiset, jopa kuukausia ja vuosia eämään vaikuttaneet pettymykset tuntumaan toisarvoisilta. Vuosien myötä tieteestä oli tullut turvallinen peite, jonka alta hän saattoi etsiä suojaa elämän kylmyydeltä.

Elsan ja Greerin lisäksi tarinassa seurataan yhden saksalaisen laivueen vaiheita ja kerrataan Darwinin evoluutioteoriaa sekä muutaman tutkimusmatkailijan kokemuksia Pääsiäissaarelta. Nämä tarinalinjat tuntuivat aluksi irrallisilta naisten tarinoihin nähden, mutta lopulta nämäkin löysivät paikkansa kokonaisuudessa. Elsan ja Greerin matkan varrelle mahtui yllättäviä käänteitä ja heidän vaiheitaan oli sujuva ja miellyttävä seurata, mutta silti päähenkilöt jäivät vähän etäisiksi ja lukukokemus haaleammaksi mitä odotin.

Pääsiäissaari oli kiinnostava ja eksoottinen kohde kirjalliselle matkalle. Pidin moai-patsaista, saaren historiasta, tavoista, kulttuurista sekä luonnosta. Tarinaan upotetusta kasvitieteellisestä osuudesta en jaksanut hirveästi innostua. Siitepöly, siemenet, latinankieliset kasvien nimet ja mikroskooppinäkymät olivat minulle vähän liikaa, ilman niitä olisin saattanut pitää Pääsiäissaaresta paljon enemmän.

Iorana!

(Rapa Nuin kieltä, tarkoitta sekä päivää että näkemiin.)

 
Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen usein ajatellut, että maailma olisi edelleen täysin kartoittamaton, elleivät särkyneet sydämet olisi saaneet ihmisiä liikkeelle.


Helmet-lukuhaaste 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Johanna Valkama: Itämeren Auri

 


Johanna Valkama: Itämeren Auri
(Metsän ja meren suku #1)
Otava, 2016
443 sivua
Luettu: 13.4.2018
Mistä: kirjastosta


Kiinnostuin Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta heti nähtyäni Itämeren Aurin esittelyn kustantamon katalogista, mutta muut kirjat ja kirjasarjat ovat tähän asti onnistuneet kiilaamaan luettavien pinossa sen ohitse. Nyt pääsin korjaamaan tilanteen.

Pienessä Suolammen kylässä, suolla sijaitsevassa vaatimattomassa pirtissä asuu nuori nainen Auri vanhan isoäitinsä Tieran kanssa. Auri on pienestä pitäen seurannut Tieran työtä, ollut isoäitinsä opissa ja nyt hän valmistautuu vanhan naisen viisauksien ja parantajataitojen jatkajaksi, tullakseen seuraavaksi Hämeen parantajaksi. Kohtalo astuu peliin ja tuo Aurin polulle pahasti haavoittuneen muukalaisen, Haakonin, jota hoitaessaan Auri huomaa, että valinta vaimon tien ja tietäjän tien välillä ei olekaan itsestään selvä.

Jo parantajan oppilaanakin Auri oli tavallisille ihmisille kuten Tiera jumalattaren välikappale, Ylisen ja Alisen ymmärtäjä ja Keskisen maan käskijä. Ja se hänestä oikeasti tulisi, ellei nyt naisen ikään vartuttuaan valitsisi toista tietä ryhtyisi vaimoksi miehelle.
     Ohikiitävä ajatus katosi nopeasti. Epäilykset ja luulottelut kuuluivat muille: Auri oli parantaja, eikä tahtonut muuta. Vapaus, josta muut saattoivat vain haaveilla, kuuluisi hänelle. 

Rautakauden Pohjola, luonnon vahva läsnäolo, parantajan keinojen kuvaus sekä kiinnostavat heimot ja henkilöt veivät mennessään heti alusta alkaen. Valkaman kerronta on vahvaa ja elävää, kuvailu ammentaa paljon luonnosta. Upean, kuvailevan kerronnan rinnalla kulkevat kalevalaiset runolaulut, joita tietäjät ja parantajat käyttävät riiteissään. Suo, metsä, mytologia ja meri hyökyvät kirjan sivuilta lähelle lukijaa. Romantiikkaa ja jännitystä on mukana sopivassa suhteessa.

Kirjan alkuasetelmasta tuli mieleen toinen loistava sarja, Jean M. Untinen-Auelin esihistorialliseen Eurooppaan ajoittuva ja sijoittuva Maan lapset. Molempien sarjojen naispäähenkilöt ovat omassa yhteisössään osittain syrjittyjä sivustakatsojia, mutta silti vahvoja ja arvonsa tietäviä naisia, molemmat kohtaavat komean, loukkaantuneen muukalaisen, joka heidän on parannettava ja kummallakin on tarpeeksi rohkeutta lähteä muualle etsimään paikkaansa. Siinä missä Untinen-Auelin tarinat rönsyävät muhkeiksi tiiliskiviksi pitää Valkama kerronnan tiiviinä, mutta samalla rikkaana. Valkama myös yhdistää hienosti tarinassaan metsäkylien ja linnavuorten asukkaat sekä sotaisat viikinkikansat. Mahtavaa, että tätä on luvassa vielä lisää!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsän veri nosti hänen mielensä maasta kuin kevään vehreän verson pitkän talven jälkeen.


Helmet-lukuhaaste 2018: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tarinassa on paljon kalevalaisia runoja, joita Auri ja muut tietäjät laulavat. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo Valkaman käyttämistä runolauluista.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Michael Cunningham: Tunnit



Michael Cunningham: Tunnit
Gummeruksen äänikirja, 2009 (2000)
7 levyä, kesto n. 7 h 40 min
Lukija: Eero Saarinen
Suomentanut: Marja Alopaeus
(The Hours, 1998)
Kuunneltu: 13.4.2018
Mistä: kirjastosta 


Äänikirjan kuuntelusta työmatkalla on ehtinyt tulla jo todella koukuttava tapa. Tällä kertaa päätin kokeilla miten ulkomainen käännöskirjallisuus toimisi kuunneltuna.

Tunnit on yhdenpäivänromaani, jossa kurkistetaan kolmeen eri aikaan ja paikkaan, kolmen eri naisen elämään. 1920-luvulla Virginia Woolf kirjoittaa romaania rauhallisessa Richmondissa, valmistautuu sisarensa sekä tämän lasten vierailuun ja kaipaa palavasti vilkkaaseen, elävään Lontooseen. 1900-luvun lopulla New Yorkissa Clarissa Vaughan, Mrs. Dalloway, kuten hänen ex-rakastajansa, aidsin runtelema ystävänsä Richard häntä kutsuu, on järjestämässä juhlaa Richardille myönnetyn kirjallisuuspalkinnon kunniaksi. Los Angelesissa 1940-luvun lopulla toista lastaan odottava Laura Brown suunnittelee miehensä Danin syntymäpäivää, jota juhlistaakseen Lauran on leivottava kakku yhdessä pienen poikansa Richien kanssa.

Tunnit on Michael Cunninghamin kunnianosoitus Virginia Woolfille ja hänen romaanilleen Mrs. Dalloway, tai ainakin kyseinen romaani on toiminut Cunninghamin  romaanin innoittajana. En ole lukenut kyseistä Woolfin romaania ja mietin koituisiko tämä ongelmaksi. Jo prologissa selviää mitä Virginia Woolfille tapahtui, sitten piti vain rauhoittua, vetää henkeä ja hypätä varsinaiseen tarinaan. Mietin jo hetken, että pitääkö minun sittenkin perehtyä ensin Woolfin vaiheisiin tai ainakin lukea Mrs. Dalloway, mutta päätin kuitenkin jatkaa kuuntelua "kylmiltään" ja ihan hyvä niin, eipähän ollut minkäänlaista vertauskohtaa taustalla.

Tarinan päähenkilöiden, kolmen eri naisen välillä on paljon yhtäläisyyksiä. He kaikki valmistautuvat tahoillaan tulevaan tapahtumaan, pieneen tai suureen tapaamiseen, juhlaan. Heitä kaikkia yhdistää myös sairastaminen, kenellä horjuu oma mielenterveys, kenellä taas läheinen sairastaa tai sairastuu. Jokaisella naisella on vahva side kirjallisuuteen, yksi kirjoittaa, toinen lukee, kolmas on kuin kirjasta ja omalla tavallaan näin onkin. Myös kuoleman kaipuu tai kuoleman ajatuksella leikittely yhdistää heitä. Sekä Virginia, Clarissa että Laura tarvitsevat tahoillaan paon arjesta ja tekevät sen kukin omalla tavallaan. Joihinkin pakokeinoihin on varsin helppo samaistua.

     Yksi sivu, hän päättää, vain yksi. Hän ei ole vielä valmis, edessä odottavat tehtävät (aamutakin vetäminen ylle, hiusten harjaaminen, alas keittiöön meneminen) ovat vielä liian hataria, liian pakenevia. Hän sallii itselleen lisätuokion täällä, vuoteessa, ennen kuin astuu päivään. Hän antaa itselleen ihan vähän enemmän aikaa.

Tarinat kietoutuvat vaivihkaa yhteen, tietyt asiat toistuvat kerran toisensa jälkeen. Kukat, varsinkin (keltaiset) ruusut. Tarkasti kuvaillut tuolit. Sielut. Riittämättömyyden ja riittämisen pohdinta, ajatus siitä, että tämä tässä on tarpeeksi ja kyllin. Suudelmat, toteutuneet ja toteutumattomat, suun sijasta poskelle painetut. Valinnat, hetket, tunnit. Lopulta kirjan nimi sekä myös kukat ja niiden terälehdet saavat merkityksen, niiden syy selviää. Kun tarinan palaset alkavat asettua paikalleen hämmästyin. Olihan asetelma aistittavissa, mutta ohitin hetkellisen, ratkaisuun liittyvän aavistukseni ja jatkoin kuuntelua, en ehkä pysähtynyt ajattelemaan. Viimeisillä sivuilla mietin miksi minä en tätä heti tajunnut, olihan se nähtävissä koko ajan! Oli pakko ottaa rinnalle paperiversio, etsiä ne kohdat, vihjeet, jotka olin ohittanut.

Prologin aiheuttaman pienen järkytyksen jälkeen tarina taantui tasaisemmaksi. Virginian, Clarissan ja Lauran tarinat tuntuivat samaan aikaan hieman surumielisiltä, mutta myös arkisilta, ehkä jopa mitäänsanomattomilta ja naisten äänet tuntuivat välillä sekoittuvan keskenään. Lopulta kirjan viimeiset luvut nostivat lukukokemuksen paremmaksi, mieleenpainuvammaksi. Loppu toi järjestyksen, pisti asiat paikoilleen, hiljensi ja sai kuuntelemaan kellon tikitystä. Pitäisiköhän sittenkin lukea myös Woolfin Mrs. Dalloway...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metallikansi suutelee kattilan reunaa.


Helmet-lukuhaaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe (Clarissa, Sally ja tytär Julia) tai samaa sukupuolta oleva pariskunta (Clarissa ja Sally, Julia ja Mary, Richard ja Louis...).

torstai 5. huhtikuuta 2018

Jhumpa Lahiri: Kaima

 


Jhumpa Lahiri:Kaima
Tammi, 2014 (2005)
413 sivua
Suomentanut: Kersti Juva
(The Namesake, 2003)
Luettu: 2.4.2018
Mistä: kirjastosta


Jhumpa Lahiri on nimenä tuttu ja hänen kirjojaan on kehuttu, mutta vasta ulkopuolelta, lukupiirin lukujärjestyksestä tulevan kimmokkeen myötä otin Kaiman luettavakseni.

Hetkeä ennen ensitapaamista Ashumi astuu empien ja kuin varkain olohuoneessa istuvan Ashoken kenkiin. Näin lähellä miehen kosketusta hän ei ollut koskaan käynyt. Tästä hetkestä alkaa Gangulin perheen tarina. Ashumi ja Ashoke solmivat avioliiton vanhempiensa sopimuksesta, jättävät Intian sekä suuren suvun taakseen ja lähtevät Ashoken työn perässä Yhdysvaltoihin. Siellä, Cambridgessa, Gangulin perhe alkaa hakea paikkaansa, elää ja kasvaa kaukana juuriltaan. Vaikka oikea suku on kaukana keräävät Ashumi ja Ashoke ympärilleen tukiverkon, kuin uuden suvun uusista (intialaisista) ystävistä. Elokuussa 1968 perheeseen syntyy poika, joka saa hetken empimisen jälkeen nimekseen Gogol, kuuluisan venäläisen kirjailijan Nikolai Gogolin mukaan. Toukokuussa 1974 perheeseen syntyy vielä tyttö, Sonali eli Sonia.

Kaima on Gogolin kasvutarina, mutta se on myös tarina perheestä, suvusta, siirtolaisuudesta, odotuksista, haaveista, rakkaudesta, menetyksistä, peloista ja pettymyksistä. Gogol on intialaisten vanhempien lapsi, joka syntyy Yhdysvalloissa, uudessa kotimaassa. Gogol tasapainottelee ja etsii itseään kahden maan ja maanosan odotusten sekä velvotteiden välissä, kahden kovin erilaisen kulttuurin ristiaallokossa. Nämä ulkoa tulevat paineet ja niiden vaikutus Gogolin elämään herättävät kysymyksen siitä kuinka pitkään voi elää muiden odotusten mukaan, toteuttaen toisten unelmia ja haaveita? Mihin, milloin, monenteenko sukupolveen siirtolaisuuden painolasti loppuu ja mistä alkaa tavallinen, valtaväestöön kuuluvan yksilön elämä?

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

En etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin sen, että se käsittelee siirtolaisuutta. Yllätyin siitä kuinka polveileva, runsas ja pitkälle ajanjaksolle sijoittuva tarina on kirjoitettu "pelkästä" nimestä, aihe kulkee alusta loppuun kerronnassa mukana. Mitä mikäkin nimi tarkoittaa? Mikä on nimen merkitys identiteetille, kuinka paljon nimi määrittää yksilöä? Voiko nimeä muuttamalla muuttaa itseään? Kirjassa kuvattu intialainen nimenantoperinne koti- ja virallisine nimineen oli minulle uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Kantaa kahta nimeä, kotinimeä ja kunnon nimeä, paikassa jossa sellaista eroa ei tehdä, siinä jos missä tiivistyi koko hämmennys.

Tarina tasapainottelee intialaisuuden ja amerikkalaisuuden välillä, mutta hiljalleen painopiste muuttui ja noin puolivälissä tarina tuntui jo hyvin amerikkalaiselta. Mutta sellaistahan siirtolaisuus on, sopeutumista uuteen elinympäristöön, elämistä suurelta osin uuden maan ehdoilla. Siinä mielessä Gangulin perheen tarina on todella taitavasti kuvattu. Lahiri ei tarjoa vain yhtä näkökulmaa siirtolaisen elämästä vaan kaikki Gangulin perheen jäsenet sopeutuvat hieman eri tavalla elämään Yhdysvalloissa. Ashoke oppii uuden maan tavat helpommin kuin vaimonsa, ehkä yliopistotyönsä ansiosta, mutta lopulta myös kotiäitinä pitkään ollut Ashumi löytää paikkansa. Perheen lapset Gogol ja Sonia ovat enemmän kotonaan Yhdysvalloissa, eiväthän he juuri muusta tiedä, perheen historiasta huolimatta.

He eivät tyydy, sopeudu, suostu vähempään kuin onneen, mikä heidän käsityksensä siitä onkin. Edellisen sukupolven kokema paine on väistynyt amerikkalaisen terveen järjen tieltä.

Odotin kirjaa aloittaessani tarinalta enemmän Intian kuumuutta, kaoottisuutta, mausteiden tuoksua, kaikkea sitä mikä Intiasta tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta loppujen lopuksi se olisi sitten ollut eri tarina, tähän kuulumaton, Kaima kertoo kuitenkin intialaislähtöisen perheen elämästä Yhdysvalloissa, ei intialaisista Intiassa. Tarina soljui vaivattomasti ja tasaisesti eteenpäin, ilman suuria huippuja tai laaksoja. En menettänyt tarinalle sydäntäni, mutta en olisi silti millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Vaikka lukemisesta on jo muutama päivä pyörii Gangulin perhe edelleen ajatuksissani, ja erityisesti eräs kirje salaperäisine sisältöineen...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Amerikkalaiset sekunnit tikittävät hänen ranteensa sykkeen päällä.


Helmet-lukuhaaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Intia ja Yhdysvallat, mutta myös ripaus iki-ihanaa Ranskaa).
Kirjallinen maailmanvalloitus: Intia

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen



Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen
(Iijoki #13)
Gummerus, 1983
704 sivua
Luettu: 26.3.2018
Mistä: lahja


Luin Iijoki-sarjan edellisen osan tammikuussa, tässä tuli siis palattua samaan yksi osa kahden kuukauden välein -lukutahtiin kuin silloin kun aloitin sarjan lukemisen Kirjavan kammarin Karoliinan Iijoki-sarjan kimppaluvussa.

Ensimmäistä rauhan joulua 1944 vietetään vielä vanhassa asunnossa, Lundgrenin papan kamarissa, mutta sen jälkeen Kalle, Laina sekä Kallen anoppi pääsevät muuttamaan väljempään asuntoon Alli ja Aukusti "Ukki" Kuusisen talon yläkertaan. Järjestyypä lopulta vielä niin, että Kalle ja Laina pääsevät asumaan ihan kahdestaan. Kalle käy edelleen hakkaamassa halkoja Messukylän kunnalle, mutta mielessä pyörivät toiveet päästä toisiin töihin, rakennukselle ja näihin töihin Kalle erinäisten vastoinkäymisten jälkeen pääseekin. Kirjalliset, kirjoittamiseen liittyvät haaveet nytkähtävät eteenpäin sillä alkuvuodesta 1945 Kalle aloittaa Tampereen Työväenopistolla suomen kielen opinnot sekä kynäilykerho Viirin ja jatkaa tarinoiden kirjoittamista lehtiin. Silti, vaikka elämä tuntuu olevan päällisin puolin kohdallaan, vaivaa Kallea kova koti-ikävä, alakulo sekä sairaalloiseksi yltyvä mustasukkaisuus ja Kallen päässä pyörii kerran toisensa jälkeen toistuen haikea kappale lasihelmistä...

     – Ja jos kerran aivoissasi soi jokin helkkarin gramofoni jatkuvasti, ei sellainen ole normaalia!
     – Minun aivoissani se soipi. Sen ei pitäisi sinnua häiritä... 
     Vai ei häiritse! Ärhentelet ja välillä lähes poraat, että minä olen muka sinulle jokin hiton lasihelmi...

En osannut kirjaa aloittaessani arvata kuinka kuvaava kirjan nimi on. Ajattelin, että nimi viittaa siihen kuinka Kalle aloittaa armeijan ja sodan jälkeisen elämänsä tyhjästä, vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, vähissä vaatteissa, uuteen työtilanteeseen totutellen, mutta tässä ponnistetaan pohjalta myös henkisesti. Kalle kuvaa henkistä pahoinvointiaan ja oireitaan yllättävän suorasanaisesti ja rehellisesti, Herkko-isänsä mielisairauteen peilaten. Kalle käy todella syvällä, niin pohjalla kuin vain on mahdollista ja sitä on sydäntä särkevää seurata. Silti välissä pilkahtelee Kallen tuttu huumori kun harmittavista, tummista ja pelottavistakin asioista voi etsiä itsekseen ärhentelyn ja huumorin kautta tietä ulos.

     Ei, ei...! Minun elämästäni ei tule piruvaa! yritin vielä kähähdellä ääneeni kohottuani seisomaan ja alkaessani sulatella ja puhdistaa jäätyneitä silmälasejani. Näkkyy olevan haaveet haaveita! En osannu ennen sottia, en perkele, ehki mieleeni päästää, että maalaispoijan eläminen oisi kaupunkipaikassa näin helevetin työtä ja tuskaa! Ja minä saatanan pyöreäpää haaveksin että eläsin vaimoni kansa tyytyväisenä kaupungissa osakehuoneissa ja laulaa lollottasin vain onnesta...!
     Puhdistettuani rillini ja pantuani ne takaisin päähäni aloin katsella vuoroin hämärtymään alkanutta avaruutta ja vuoroin ympärillä seisovaa metsää, jonka heiluvissa oksissa lumen sekaisena puhalteleva tuuli vingahteli. Ääneeni kähisin: En tiijä, perkele! Lähteäkkö yrittämään Messukylään ja kortteeriini, vai puranko sahani jännenarun! Tien narun toiseen päähän juoksusilmukan ja toiselle päälle kahtelen kyllin vahvan oksan...
     Osaksi sanani olivat jätkän huumoria, mutta paljolti myös epätoivoisen ja synkän mielialani purkausta.

Väriä ja räiskettä kerrontaan tulee myös Päätalojen Kuusiselle muuton myötä! Uusi vuokraemäntä Alli Kuusinen on puheissaan kovaääninen, rempseä ja räävitön. Perkeleitä lentelee joka väliin eikä hän myöskään kaihda puheissaan sukupuolielämään tai -elimiin liittyviä asioita. Tietyllä tapaa Alli ja Kalle muistuttavat toisiaan, onhan Kallekin tottunut etenkin tukkisavotoissa puhumaan jätkien kieltä, mutta on vain vaimonsa seurassa opetellut hieman siistimään suutaan.

Tässäkin osassa on mukana paljon kiinnostavaa ajankuvausta Suomen jälleenrakentamisesta ja nousemisesta takaisin jaloilleen sekä poliittisen ilmapiirin muutoksesta, johon myös Kalle hiljalleen herää jutellessaan uusien tuttaviensa kanssa sekä vertaillessaan parin lehden uutisointia ja ilmoittelua tulevista vaaleista. Päätalon oman kuvauksen sekä hänen siteeraamiensa sanomalehtijuttujen myötä avautuu lukijan silmien eteen myös se kuilu, joka on Suomen sodanjälkeisessä arjessa repeytynyt eri seutujen välille. Tampereella kaupunkimaisemissa riemuitaan kun on jälleen mahdollista mennä katsomaan näytelmiä ja saada tanssia kun taas pohjoisessa yritetään selvitä hengissä poltettujen talojen raunioilla, miettiä mihin päänsä illalla kallistaisi, mihin sijoittaisi ne muutamat sodasta selvinneet eläimet ja millä ne tai itsensä ruokkisi. Pitkät lehtijuttujen siteeraukset tuovat ajankuvaan omat kiinnostavat lisänsä, mutta samalla ne hieman puuduttavat. Mieluummin luen Päätalon omaa kuvausta, joka on todella tarkkaa, elävää ja tunteikasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Heppulei, ota kiinni...!

Sekä tärkeä muistutus, jonka Kallekin joutuu kovimman kautta oppimaan:

Ei ihminen kone ole...


Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan


- - -


Ps. Parin viikon takaiset terveiset (Kallea lainaten terviisit) Taivalkoskelta, pistäydyimme Jalavassa kahvilla. Siellä oli pannu kuumana ja pöydät notkuivat herkkuja vanhan kauppiaan, Ari Jalavan, 70-vuotispäivän kunniaksi.