tiistai 20. kesäkuuta 2017

Siri Pettersen: Mätä



Siri Pettersen: Mätä
(Korpinkehät #2)
Jalava, 2016
  499 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Råta, 2014)
Luettu: 15.6.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä ota kirjaston kirjoja mukaan ulkomaanmatkoille, mutta tein Mädän kohdalla poikkeuksen, en vain voinut jättää Hirkan tarinaa odottamaan viikoksi! Kertonee tarpeeksi Korpinkehät-sarjan vetovoimasta.

     Hirka oli tottunut yllättäviin hyökyihin. Siihen, että muistot valtasivat hänet. Mutta kaipuuseen hän ei koskaan tottunut. Rinnassa oleva aukko söi häntä päivä päivältä. Sadanviidenkymmenenneljän päivän ajan.
     Ainoa lohtu oli siinä, että Yminmaa oli nyt turvassa. Turvassa sokeilta nyt kun Hirka oli poissa.  Nyt kun mätää ei enää ollut.
     Mutta hänellä oli muistonsa. Lahjansa.
     Sydän alkoi lyödä rauhallisemmin. Tuli helpompi hengittää. Hän oli Hirka. Hän oli oikea. Hänen tavaransa olivat oikeita. Ne eivät vain kuuluneet tänne.
     Eivät tännekään.

Päädyttyään kivikehän kautta toiseen maailmaan ihmisten luo Hirka huomaa, että ei sekään paikka tunnu omalta, hän on yhä edelleen vieras, kummajainen muiden hännättömien joukossa. Ympäristö, tavat ja kieli ovat outoja eivätkä ihmiset ota häntä sen paremmin vastaan kuin yminväki, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Isä Brody ottaa Hirkan suojiinsa kirkkoonsa ja ystävä Jay yrittää opettaa häntä maa(ilma)n tavoille. Onneksi Hirkan mukana maailmasta toiseen matkannut Kuro-korppi muistuttaa menneestä, vaikka ei korvaakaan Rimeä. Toisaalla Rime totuttelee uuteen asemaansa Korpinkantajana, yhtenä Neuvoston jäsenenä. Niin Hirka kuin Rimekin huomaavat, että väen vanhat uskomukset ja tarinat odininlapsista, mädästä ja sokeista eivät pidäkään täysin paikkaansa. Hirka saa selville lisää alkuperästään ja ymmärtää olevansa osa tuhatvuotista taistelua, joka ei ole vieläkään ohi.

Hyppäys Odininlapsen Yminmaasta Mädän ihmisten kuolevaan maailmaan tuntui suurelta, olisin halunnut vielä jäädä Yminmaahan, tietää lisää väestä, Neuvostosta, historiasta ja tarinoista. Yminmaan outous ja erilaisuus kiehtoi, mutta ei oma maailmammekaan näyttäydy ihan samanlaisena Hirkan silmin katsottuna. Eikä se täysin samanlainen olekaan. Pettersen luo ihmisten sekaan veriorjia, Dreyrejä, Umpireja, olentoja, joista osa muistuttaa enemmän ja osa vähemmän ihmisiä. Pettersen ei kiepauta vain tapahtumapaikkaa uusiksi vaan hän sekoittaa pakkaa muutenkin isolla kädellä ja molempien maailmojen ja myös henkilöiden perustuksia ravistellaan kunnolla.

Ihastelin jo Odininlapsen kohdalla Pettersenin sujuvaa kerrontaa ja sama taituruus jatkui Mädän kohdalla. Pettersen kuljettaa tarinaa taitavasti myös ajallisesti. Esimerkiksi kun näkökulma vaihtuu Rimestä Hirkaan ei aika pysähdy Rimen kohdalla vaan kun kerronta palaa Rimeen on aika kulunut ja tarinassa hypätään hieman eteen päin sen sijaan että kerrontaa jatkettaisiin siitä mihin aiemmin Rimen kohdalla jäätiin. Tämä tekee tarinasta hieman haastavamman seurata, mutta samalla kiinnostavamman ja elävämmän. Lukija saa itse oivaltaa yhteyksiä ja täyttää aukkoja.

Joskus nuorten aikuisten kirjojen juonet kärsivät ennalta arvattavuudesta ja kliseistä, mutta nämä piirteet tuntuvat puuttuvan Korpinkehät-sarjasta täysin. Mikään ei ole varmaa, kaikki voi muuttua joksikin ihan muuksi. Rakkautta on, mutta ilman äitelää siirappia. Siispä odotankin innolla mitä trilogian viimeinen osa pitää sisällään, varaus on jo vetämässä kirjastossa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hirka ei pelännyt aaveita. Hän oli itsekin sellainen.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kalle Päätalo: Nälkämäki



Kalle Päätalo: Nälkämäki
(ikään kuin Iijoki #11½, mutta ei kuitenkaan ole)
Gummerus, 2000 (1967)
557 sivua
Luettu: 3.6.2017
Mistä: kirjastosta


Jouduin vähän poikkeamaan Päätalon Iijoki-sarjan lukuprojektistani sivuraiteille sillä vaikka Nälkämäki sijoittuu kyseisen sarjan 11. osan loppupuolelle on se silti oma itsenäinen teoksensa, jonka Päätalo on kirjoittanut ennen kuin on tiennyt tulevasta suurprojektistaan. Päätalo on kirjoittanut Nälkämäen päähenkilöksi Kalle Päätalon sijasta Matti Liekon, mutta samasta miehestä tämä kirja kuitenkin kertoo.

Lainasin aluksi kirjastosta  6. painoksen vuodelta 1970, mutta sitten tuli vastaan ongelma. Kirjassa oli sivujen 130-144 välillä useampia tyhjiä sivuja. Sivuja ei ollut irronnut sillä muuten tyhjillä sivuilla oli sivunumerot paikallaan, painojälki ei ollut haaleaa vaan sitä ei ollut ollenkaan. Noin joka toiselta aukeamalta puuttui tekstit kokonaan. Liekö painokseen päässyt yksi, useampi tai koko painoksen verran makkelikappaleita, en tiedä. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään vaan jouduin marssimaan kirjastoon hakemaan tilalle version, jossa oli sivut teksteineen tallessa ja pääsin jatkamaan lukemista.

On kesäkuun alku vuonna 1942. Nuori alikersantti Matti Lieko on päässyt pois piinapaikastaan, Lahdessa sijaitsevan sotasairaalan ihotautiosastolta, tuttavallisemmin sanottuna  ruostuneiden pyssyjen putsauslaitokselta, sukupuolitautien osastolta. Lieko odottaa Hennalan varuskunnassa komennusta jatkosijoituspaikkaan ja kun komppanian kirjuri huhuilee talousaliupseerin perään ilmoittautuu Lieko tehtävään. Uudeksi sijoituspaikaksi osoitetaan Siiranmäen vankileiri, jota Lieko toimitetaan perustamaan ja hoitamaan sen muonitusta. Toisin kuin Lieko luulee leirille tulevat vangit eivät ole vihollisia rajan takaa vaan omaa väkeä, suomalaisia miehiä, joista osa istuu tuomiota väkivaltarikoksesta, osa aseistakieltäytymisestä. Erilaisia taustoja, mutta kaikki samalla viivalla nälkäisinä ja huonoissa vaatteissa, linnoitus- ja muita töitä tekemässä.

     Tännekö minun on jäätävä...? Ruvettava katselemaan piikkilankakiekeröä ja sen sisälle aidattuja ihmisiä. Nähtävä synkän kuusikon keskellä kyhjöttävät parakit mittaamaton aika eteenpäin. Vaikka Matti Lieko onkin tottunut metsiin, häntä melkein yökäyttää, kun silmäilee ympärilleen. Parakit ovat suoraan sanottuna paljon uudenaikaisempia kuin metsätyömaiden kämpät, mutta silti ne vaikuttavat tympeiltä. Ja erikoisesti tuo piikkilankaseinä...! Se kaikottaa viimeisenkin tunnepisaran, jota aina ennen metsä on antanut.

Kaksi vuotta, satoja muonitettuja vankeja ja lukuisia vastoinkäymisiä, keinotteluja, kirjeitä, tarinoita sekä ilon hetkiä myöhemmin Lieko on myös purkamassa vankileiriä kun taistelun jyly lähestyy Siiranmäkeä. Samalla lähestyy sodan ja Liekon viisi vuotta kestäneen armeijassa olon loppu.

Aluksi tuntui kovin oudolta hypätä Iiijoki-sarjan päähenkilöstä Kalle Päätalosta Matti Liekon saappaisiin, mutta kun piti mielessä kirjan taustan ja tapahtumien sijoittumisen Iijoki-sarjaan sai tarinasta tolkun ja sen pystyi sijoittamaan oikeisiin kehyksiinsä. Olisin silti mieluummin lukenut tämänkin tarinan osana sarjaa, mutta ymmärrän kyllä miksi Päätalo ei ole lähtenyt kirjoittamaan tarinaa uudelleen vaan pelkästään viittasi Nälkämäkeen kun sen tapahtumien aika Iijoki-sarjassa koitti. (Nykyäänhän ei olisi mikään ihme jos kirjailija päättäisi kirjoittaa saman tarinan uudelleen toisesta näkökulmasta käsin.)

Päätalo on käyttänyt Iijoki-sarjasta tuttua aikamuodon vaihtelua kerronnassa myös Nälkämäessä, joten tarina tuntuu siitäkin syystä tutulta, mutta toisin kuin Iijoki-sarjassa Nälkämäkeä vaivaa hienoinen pomppuisuus. Varsinaisessa Iijoki-sarjassa tapahtumat kuvataan paikoin todella yksityiskohtaisesti ja kronologisesti kun taas Nälkämäessä hypätään paikoitellen pitkiäkin aikahyppyjä ja muistot tuntuvat hakevan paikkaansa, tai siis aikaansa. Erityisesti ihmetytti Liekon ja Lainan suhteen kuvaus, asia kuitattiin ohimennen muutamalla kappaleella ja siihen liittyen tärkeimmäksi asiaksi tuntui jäävän Liekon vihkiloma ja vankien luovuttama häälahja.

Vankileirielämän kuvaus oli paikoin hyvin karua ja raadollista ja minulle uutta. Ihailen edelleen tapaa jolla Päätalo on tarjonnut lukijalle palasia Suomen historiasta. Eläviä, historian kirjoja paljon lähemmäs tulevia palasia. Otetaan esimerkiksi nälkä, josta Päätalo on aiemminkin kirjoittanut. Nyt hän näyttää vankien näkökulmasta kuinka paljon nälkä muuttaa ihmistä, kuinka nopeasti nälkä kasvattaa ihmisestä inhimillisyyden unohtavan pedon.

     Hetkessä paine parakin päätyä kohti voimistuu niin kovaksi, että koko rakennus alkaa rutista ja huojahdella. Heikkorakenteiset seinät eivät kestä ja parakki rupeaa lakoamaan takakeikkaan. Leivän ja tupakan huudot hukkuvat valitukseen ja tuskan ulvaisuihin:
     Älkää jumalan nimessä painako! 
     Lopettakaa tunkeminen, litistytään!
     Älkää perkeleenn hullut survoko jalkoihinne!
     Akkunaruudut räsähtelevät rikki. Niitten kohdalla näkyy ulospullistuvia silmiä ja mustiksi vääristyneitä kasvoja. Matti Liekon polvet ja koko ruppi vapisevat. Hän ei pysty puhumaan ei tekemään mitään. Hyvä Jumala... Ovatko nuo ihmisiä vai petoja...? Minäkin olen joskus rukoillut leipää, paremminkin jauhoja, mutta se on ollut sittenkin vielä aivan höpö hätää tämän rinnalla... Nuoren, laihan pojan vartalo on painettu akkunasta sisäpuolelle. Hänen vatsansa puristuu akkuna -aukon alaosaa vasten. Nuorukainen kiroaa ja huutaa itkunsekaisella äänellä ja verinen vaahto pärskähtelee suusta.

Vaikka lukemisessa meni kauan ja luin kirjaa lähinnä lyhyissä pätkissä onnistui Päätalo jälleen pitämään minut otteessaan. Odotan innolla seuraavaa osaa. Vaikka nimi ei miestä pahenna on mukava palata taas Matin sijasta Kallen elämänvaiheisiin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä nämä kirjahommat oppii, kun vain jaksaa ihmisenä kestää...

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Siri Pettersen: Odininlapsi



Siri Pettersen: Odininlapsi
(Korpinkehät #1)
Jalava, 2015
612 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Odinsbarn, 2013)
Luettu: 25.5.2017
Mistä: kirjastosta


Viime viikon lauantaina tarkeni vihdoin ja viimein nauttia kevään ensimmäiset pihakahvit. Terassilla sai olla tuulelta suojassa, aurinko kutitteli nenää, kahvi kyytipoikineen maistui hyvältä ja kirjakin oli nappivalinta.

     Thorrald kaivoi lapsen selkää veitsellään. Lapsi huusi, ja Thorrald painoi kätensä sen suulle. Nyyhkäykset raastoivat häntä aivan niinkuin hän raastoi lasta. Veri valui peitteelle, ja Thorrald tunsi helpotusta nähdessään, että lapsi vuosi verta. Mitä hän oli odottanut? Oliko hän aivan heikkomielinen?
     Thorrald lopetti vasta, kun lapsen alaselässä oli kuoppa ja kynnenjälkiä muistuttavia viitoja. Tyttö lakkasi itkemästä aikaisemmin kuin hän oli odottanut. >>Jos joku kysyy, niin susi vei häntäsi. Kuuletko? Susi!>>

Hirka on hännätön, kykenemätön syleilemään, mädän tuoja, muukalainen, odininlapsi. Hän on tyttö ilman tulevaisuutta, hyvä että selvisi hengissä elämänsä alkumetreiltä, kiitos Thorraldin, joka pelasti hänet ja otti hänet tyttärekseen. Rime on poika, jonka tulevaisuus on pedattu valmiiksi heti ensimmäisestä hengenvedosta sillä hän on syntynyt An-Elderinin, yhden Neuvoston vanhimman ja vahvimman suvun jäseneksi, Ilumen lapsenlapseksi. Hirka ja Rime ovat olleet ystävykset ja kilpailijat jo lapsesta asti, kaksi toistensa vastakohtaa, kaksi nuorta kumoamassa kohtaloitaan. Pysyykö Rime valitsemallaan tiellä vai saako Ilume ja Neuvosto hänet kääntämään selkänsä taistelijan tulevaisuudelle? Entä Hirka, selviääkö hän hännätöntä uhkaavista vaaroista, miten hän voi osallistua maasokeana Riittiin ja mikä tärkeintä säilyykö hänen salaisuutensa, joka pysyi salassa häneltä itseltäänkin 15 vuotta?

Minä en pelkää. 

Lainasin Odininlapsen jo kahdesti aiemmin, mutta nyt vasta sain tartuttua siihen ja onneksi tartuin! Alussa Hirkan, Rimen ja koko Yminmaiden ja niiden asukkaiden ympärillä on salaperäisyyden verho. Petersen ei paljasta ja selitä kaikkea heti alussa vaan tavallaan heittää lukijan tyhjän päälle, antaa tarinan muotoutua hiljalleen. Yminmaat, kaupungit, Neuvosto, Jäämuuri, Kolkagga, mahti, mätä, Riitti, sokeat, termit saavat selityksensä ja palaset loksahtelevat yksi kerrallaan paikoilleen.

Petersenin luoma maailma on monivivahteinen ja mielenkiintoinen.Yminväellä on tiettyjä yhtäläisyyksiä omaan maailmaamme, mutta juuri ne eroavaisuudet tekevät tarinasta kiinnostavan. Yminväellä on hännät, heitä johtaa Neuvosto ja he palvovat Näkijää, korpinhahmoista jumalaa. Korpit ovat yhteisössä muutenkin tärkeässä asemassa, ne vievät viestejä, niitä kunnioitetaan, niille uhrataan Neuvoston edesmenneiden jäsenten ruumiit ja niiden sanotaan pystyvän kulkemaan korpinkehien, eräänlaisina maailmojen portteina toimivien kivikehien läpi.

Vau! Jo ensimmäinen luku vei minut mennessään ja halusin tietää lisää yminväestä, Hirkasta, hänen historiastaan ja tulevaisuudestaan, Rimestä, kaikesta. Petersen kasvattaa Hirkaa ja Rimeä juonen rinnalla kirjan alusta loppuun saakka eikä tarina tunnu missään vaiheessa hidastuvan tai latistuvan. Päinvastoin, lukijan täytyy etsiä ja sitoa langan pätkiä, olla koko ajan tarkkana ja varpaillaan, jotta mikään yksityiskohta tai vihje ei jää huomaamatta. Ainoat moitteet koskevat suomennokseen jääneitä kirjoitusvirheitä, jotka hieman herpaannuttivat lukuhuumasta, mutta Odininlapsi oli niin kiinnostava, jännittävä, julma, kaunis ja koukuttava, että sivut kääntyivät vauhdikkaasti ja tarina oli erittäin viihdyttävä ja sitä oli ilo lukea. Petersen on kirjoittanut hienoa ja taidokasta (nuorten) fantasiaa! Onneksi Hirkalle ei tarvinnut jättää hyvästejä reilun 600 sivun jälkeen vaan tarina on trilogian aloitusosa. Ja onneksi toinen osa oli lainattavissa kirjastosta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli itse oma kohtalonsa.

Odininlasta ja koko Petersenin trilogiaa on luettu ja kehuttu blogeissa paljon, mutta linkitän tällä kertaa pariin blogiin, joissa minun laillani kirjasarjaan on tartuttu vähän jälkijunassa eli Ja kaikkea muuta sekä Rossin lukucorneri.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Peter James: Kirottu talo



Peter James: Kirottu talo
Minerva, 2017
329 sivua
Suomentanut: Sirpa Parviainen
(The House on Cold Hill, 2015)
Luettu: 29.4.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä harrasta kirjaston pikalainoja, mutta Kirottu talo vaikutti erittäin lupaavalta ja nopealukuiselta, joten päätin poiketa tavoistani.

Ollie, Caro ja heidän tyttärensä Jade jättävät kaupungin hälyn taakseen ja muuttavat Englannin maaseudulle. Cold Hillin kartano on vanha ja ränsistynyt, mutta ajalla ja vaivalla siitä saa unelmien kodin tai niin ainakin Ollie kuvittelee. Unelmasta alkaa tulla painajainen kun remontti laajenee nopeasti nurkasta ja kerroksesta toiseen ja rahat alkavat olla tiukassa. Sitten kartanossa alkaa tapahtua outoja. Kuka kulkee atriumissa ja yläkerran ikkunoissa? Onko talossa Harcourtien ja työmiehien lisäksi muitakin?

     Kyyneleet alkoivat valua pitkin Caron poskia. Ollie nousi seisomaan ja rutisti hänet lujaa syliinsä. "Kuule, ajatellaanpa nyt järkevästi"
     "Niinhän minä teenkin, Ollie. Minä ajattelen järkevästi." Hän hengitti syvin, katkonaisin nyyhkäyksin. "Minä ajattelen järkevästi. Minä ajattelen, että tämä koko helvetin talo on kirottu."
     "Minä en usko kirouksiin."
     "Etkö? Ehkä sinun olisi parempi alkaa uskoa."

Pyörittelin heti alussa silmiäni (mitä, kummitteleeko täällä Fifty Shades -sarja?) kun vanhemmat vievät lapsensa asumaan kartanoon, jossa on kosteusvaurioita, lahosientä ja muuta vastaavaa. Tervetuloa vuotavat nenät ja silmät, hengitystieoireet, astma- ja allergiadiagnoosit... Lisäksi James on ripotellut tarinaansa melkoisen määrän tuotesijoittelua ja lauseisiin paikoitellen niin paljon sisältöä, että niiden alle hautautuu infoähkyssä ja ajatus lähtee harhailemaan.

Kun totuin Jamesin kerrontatyyiin ja pääsin tarinan imuun oli Kirottu talo vetävä ja tapahtumarikas eikä siinä ollut turhia suvantokohtia. Vaikka arvasin alun kuvasta juonen idean oli Jamesilla tarjota sekä alkuun että loppuun sellaiset yllätykset, että piti hetki ihan vain puhallella. Vau!

Jos aiemmin lukemani Tervetuloa Joylandiin ei ollut perinteinen kummitustarina niin Kirottu talo oli kuin malliesimerkki kummitustarinasta. Englannin maaseutu, muusta kylästä hieman syrjässä sijaitseva suuri kartano, persoonalliset kyläläiset ja heidän talosta ja sen edellisistä asukkaista kertomansa tarinat, selittämättömät tapahtumat, vilahdukset oudoista hahmoista, kieltäminen, pelko, epäily omasta mielenterveydestä... Kuvastosta jäi puuttumaan vain kartanon ympärille hiljalleen hiipivä ja sisätiloihin ujuttautuva kylmä sumu.

Vähän vähemmän kliseitä ja pikkuisen enemmän pelkoa niin Jamesin kauhu maistuisi takuulla toistekin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta oletteko koskaan miettinyt tätä? Kummitukset eivät ehkä saata välittää siitä, että te ette usko niihin? Jospa ne uskovat teihin?"

tiistai 2. toukokuuta 2017

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin



Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Tammi, 2015
288 sivua
Suomentanut: Kristiina Vaara
(Joyland, 2013)
Luettu: 22.4.2017
Mistä: lahja


Noin 1800 sivun Fifty Shades -rutistuksen jälkeen minuun iski hämmennys ja miten sen nyt sanoisi, höttöähky? Kaipasin napakkaa, hyvin kerrottua tarinaa, jossa olisi mahdollisuus törmätä johonkin yliluonnolliseen, jotain kerrasta poikki -kerrontaa, ei mitään sarjaa. Otin käyttöön kirjallisen luottolääkkeeni, Stephen Kingin. Lukuvuorossa oli (Kingin kirjaksi erittäin ohut) Tervetuloa Joylandiin.

21-vuotias Devin "Dev" Jones kärsii särkyneestä sydämestä. Edessä on kesä ilman tyttöystävä Wendyä eikä kesätyö yliopiston ruokalassa jaksa kiinnostaa. Sattuma puuttuu peliin ja heittää Devin eteen tilaisuuden,  TYÖPAIKKA TAIVAASTA!. Dev repäisee itsensä irti tutuista ympyröistä ja pestautuu huvipuistoapulaiseksi Heaven´s Bayssä toimivaan Joylandiin. Heti aluksi Dev saa kurkistuksen omaan tulevaisuuteensa kädestäennustaja Madame Fortunalta, sitten taas huvipuiston menneisyyteen Carolina-pyörää ohjaavalta Lane Hardyltä tämän kertoessa tarinan huvipuiston kummitusjunassa murhatusta nuoresta naisesta, joka yhä edelleen saatetaan nähdä kuolinpaikassaan...

     "Teillä tulee olemaan kiinnostavat, antoisat elämät, nuoret ystäväni. Teette paljon hyvää ja koette monia merkittäviä asioita. Mutta toivon että muistatte aina aikanne Joylandissa erityisenä. Me emme myy huonekaluja. Me emme myy autoja. Me emme myy maata emmekä taloja emmekä eläkerahastoja. Meillä ei ole poliittista päämäärää. Me myymme hauskaa. Älkää unohtako sitä koskaan. Kiitos tarkkaavaisuudestanne. Lähtekääpä nyt liikkeelle."

Näillä sanoilla huvipuiston perustaja Bradley Easterbrook lähettää työntekijät uudelle hauskuuden työkaudelle. Huvipuisto laitteineen, meluineen ja kielineen, Joylandin oma maskotti Howie Hilpeä Hurtta kuumine turkkeineen sekä uudet työkaverit tulevat Deville kesän mittaan tutuiksi. Kesä ei ole pelkkää ilottelua vaan sydänsurut, kummitustarina ja huoli uudesta nuoresta ystävästä Mikesta kulkevat Devin mukana.

Oli ilo palata Kingin maailmaan. Odotin ehkä perinteisempää kummitustarinaa säikyttelyineen, mutta sain samaa ihanan viipyilevää ja haikeaa (irtipäästämisen) tunnelmaa kuin Liseyn tarinassa, rakkautta ilman imelyyttä, mutta myös kaipaamaani yliluonnollisuutta. Vaikka säikyttely jäi vähemmäksi oli tarinassa oma synkkä ja uhkaava tunnelmansa. Ihastelin jälleen sitä miten King ripottelee tekstinsä lomaan kauniita kielikuvia, kuten vaikka Devin varjo, joka nousuveden aikaan väreili veden pinnassa kuin olisi keinutellut hiljaa lanteitaan tai loppuun valitsemani sitaattikunniamaininnat. King taitaa sekä suoran kerronnan että lukijan pakahduttamisen kauniilla sanoilla.

Vanha ja ehkä jopa hieman nukkavieru Joyland oli tapahtumaympäristönä houkutteleva ja salaperäinen. Kaiken ei tarvitse olla viimeisteltyä ja kimalluksella kuorrutettua ollakseen nautinnollista ja hauskaa. Hauskuudella on kuitenkin kääntöpuolensa ja sen King esittelee taas taitavasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun on kaksikymmentäyksi, elämä on tiekartta. Kaksikymmentäviisivuotiaana alkaa epäillä, että on lukenut karttaa väärin päin, mutta vasta nelikymppisenä on varma siitä. Ja kuusikymppisenä onkin sitten helvetin hukassa, uskokaa pois.

Sekä:

Oli vaikeaa päästää irti. Vaikka se mistä pitää kiinni olisi täynnä piikkejä, on silti vaikea päästää irti. Ehkä erityisesti silloin.


(Sain vielä ripauksen tahatonta yliluonnollisuutta kirjaa lukiessani. Kirjan lopussa oli Kaunotar ja Hirviö -viittaus, luin sen juuri samana iltana kun kävimme katsomassa kyseisen elokuvan elokuvateatterissa. Hrrr, tuli kylmiä väreitä... )


lauantai 22. huhtikuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu



E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu (#3)
Otava, 2014
621 sivua
Suomentanut: Johanna Rossi
(Fifty Shades Freed, 2012)
Luettu: 16.4.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Kolmas ja viimeinen annos Fifty Shadesia on nyt ahmaistu. Lukemisesta on kulunut viikko ja tuntuu, että suuri osa kirjan tapahtumista on jo ehtinyt haihtua päästä. Sarja on siis paitsi nopeasti ahmittava myös nopeasti unohdettava viihdepläjäys.

Anastasian kannoilla kierrelleestä Christianin epätasapainoisesta ex-palvelijattaresta on selvitty, pari on astunut avioliiton rauhaisaan satamaan ja lähtenyt pitkälle häämatkalle. Tosin rauhaa hieman häiritsee perässä varjon lailla kulkevat turvamiehet, mutta ne ovat tarpeen kun pian kotiin palattuaan Anastasia ja Christian joutuvat vaaralliseen takaa-ajoon tai kun Christianin toimistorakennuksessa syttyy tulipalo, puhumattakaan siitä kun Anastasia saa odottamattoman vieraan. Ulkopuoliset uhat eivät riitä vaan pari tahtoo kokea jännitystä myös leikkihuoneen puolella.

     Hän sivelee poskeani etusormellaan ja vie sen sitten suulleni. Hän kumartuu aivan lähelleni ja sanoo matalalla äänellä: "Leikitäänkö?" Halu kiertyy auki alavatsassani, ja koko olemiseni painopiste syöksyy alavartalooni.
     "Leikitään", henkäisen.
     Hän hymyilee. "Hienoa." Saan höyhenenkeveän suudelman otsalleni. "Tähän tarvitaan turvasana."
     Mitä? 

Tässä kolmannessa osassa menneisyys palaa kummittelemaan useammallakin tavalla. Yhdessä kirjan tärkeimmistä juonikuvioista nykyhetkeen yhdistyy pariskunnan toisen jäsenen lähimenneisyys ja toisen lapsuus. Suuri maailma tuntuu yhtäkkiä kovin pieneltä. Toiseksi menneisyys näkyy myös siinä, että Vapautetussa on useita takaumia Anastasian palatessa muistelemaan viimeaikaisia tapahtumia. Koska aiemmissa osissa ei takaumia ole tuntui kerrontaratkaisu aluksi häiritsevältä, meni hetki ennen kuin ymmärsin missä mennään ja tuntui oudolta hypätä Anastasian ajatusten mukana menneisyyteen.

Valitin aiemmin, että edellisissä osissa juonessa tapahtuu äkkikiihdytys ja nopea lässähdys tapahtumien selvitessä hetkessä. Vapautetussa James on malttanut kasvattaa jännitystä, tiivistää tunnelmaa hiljalleen ja ripotella vihjeitä matkan varrelle. Ei tässä osassakaan hirveän syviin juonen syövereihin sukelleta, mutta ei tarvitsekaan. Nyt ollaan viihteen äärellä, nämä käänteet riittävät.

Riittämisestä puheen ollen kolme osaa Fifty Shadesia on ihan riittävä määrä. Sarja on parantunut loppua kohden, mutta tuntuu, että kaikki tarpeellinen on jo kerrottu ja sarja on tarjonnut kaiken viihteen mitä sillä on annettavanaan. En siis usko tarttuvani Grey-romaaniin, jossa tarina on kerrottu Christianin näkökulmasta. Tosin en uskonut tarttuvani koko sarjaan, joten saa nähdä...

Mietin ennen sarjaan tarttumista, että muuttaako sen lukeminen mielikuvaani Meyerin Twilight-sarjasta, mutta niin ei käynyt. Onneksi Fifty Shades on niin erilainen, että fanifiktiotaustastaan huolimatta sen luki täysin erillisenä, itsenäisenä sarjana.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Herra Orgasmihirmu sumensi aistini hienomotoriikkataidoillaan.


Siinä taas pureksittavaa hetkeksi aikaa :D Melkein täällä punastelen ja kiemurtelen.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Satutettu



E. L. James: Fifty Shades - Satutettu (#2)
Otava, 2014
598 sivua
Suomentanut: Riie Heikkilä
(Fifty Shades Darker, 2011)
Luettu: 6.4.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Sidotun luettuani jatkoin saman tien seuraavaan osaan. Mitäköhän Christian ja Anastasia nyt keksivät kun sm-sopimuskin karahti kiville...

On kulunut kolme päivää siitä kun Anastasia jätti Christianin. Christian näkee painajaisia (kuten ensimmäisestä luvusta selviää, juuri sen enempää hänen päähänsä ei kirjassa päästä) ja Anastasia aloittelee uudessa työpaikassaan kustantamossa. Ero jää lyhyeksi Anastasian ja Christianin ajautuessa taas saman (helikopterin) katon alle kun he menevät yhdessä Anastasian ystävän Josén valokuvanäyttelyyn. Tunteet vievät voiton ja pari palaa yhteen, mutta eri ehdoilla kuin ennen. Ongelmia on kuitenkin luvassa kun Anastasia törmää työpaikkansa ulkopuolella laihaan ja epätasapainoiselta vaikuttavaan naiseen, joka muistuttaa ulkonäöltään kovasti Anastasiaa itseään.

     Sitten nainen naurahtaa. Kummallinen epäsointuinen ääni vain ruokkii levottomuuttani lisää.
     "Mitä sinulla muka on mitä minulla ei ole?" hän kysyy surullisesti.
     Levottomuuteni muuttuu peloksi. "Anteeksi, mutta kuka sinä olet?"
     "Minäkö? Minä en ole kukaan." Hän nostaa  käsivartensa sukiakseen olkapäille asti ulottuvia hiuksiaan, ja samalla trenssin hiha valahtaa alaspäin paljastaen ranteen ympärillä olevan likaisen siteen.
     Luoja paratkoon.
     Hyvää päivänjatkoa, neiti Steele." Nainen kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään katua pitkin.

Kun Sidottu oli juoneltaan tasapaksuhko oli Satutettu jos nyt ei mutkikkaampi niin ainakin kiinnostavampi. Christianin taustojen selvittely tuo mukanaan lisää jännitettä eikä kirja onneksi nojaa pelkkään seksiin. Ilokseni myös Anastasiasta löytyy uutta potkua eikä hän ole pelkästään se pääosin hiljainen alistuva hissukka kuin edellisessä osassa. Sekä Sidotussa että Satutetussa on kuitenkin sama ongelma. Ensin tarina etenee normaaliin tapaan, sitten yhtäkkiä ollaankin keskellä kriisiä, joka on ilmestynyt kuin tyhjästä ja sitten kaikki selviää salamannopeasti muutamassa lauseessa. Missä on tunnelman tiivistyminen, missä jännityksen ylläpitäminen?

Eroottinen kirjallisuus ei ole minulle ennestään tuttua, mutta ainakaan tämän sarjan seksi ei vaikuta ylimaallisen upealta. Minulle ei siis ole ainakaan vielä selvinnyt miksi tämä sarja on saavuttanut niin suuren suosion. Sarjasta tulee mieleen nuoruusvuosina luetut Harlequin-kirjat, ehkä tässä on uusi, päivitetty ja pidennetty versio niistä. Suoraviivaista viihdettä ja seksiä, joka ei vaadi liiemmin paneutumista (hah!) tai analysointia.

Mutta miksi ihmeessä en tullut ajatelleeksi Twilight-bingoa!?! Olisin voinut Jamesin sarjaa lukiessani napsia viittauksia Meyerin sarjaan ja katsoa kuinka monta tuttua juttua löytyy. Voin ilman kirjanpitoakin sanoa, että aika monta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän väläyttää minulle uskomattoman, vinon hymynsä, joka räjäyttää sataviisikymmentäprosenttisella varmuudella kenen tahansa pikkuhousut.


Jestas sentään, ihan oikeasti nyt! Pyörittelen silmiäni ja sekä alitajuntani että sisäinen jumalattareni hirnuvat naurusta :D


maanantai 27. maaliskuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu



E. L. James: Fifty Shades - Sidottu (#1)
Otava, 2014
585 sivua
Suomentanut: Riie Heikkilä
(Fifty Shades of Grey, 2011)
Luettu: 25.3.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Älä koskaan sano ei koskaan. Paljon kohua herättänyt eroottinen kirjasarja (joka on sittemmin taipunut myös elokuviksi) on tähän asti ollut minulle vähän sellainen huvittava ilmiö, johon minulla ei ole ollut kiinnostusta tarttua. Yksi syy Jamesin kirjasarjan kartteluun on ollut se, että se on kirjoitettu Stephenie Meyerin Twilight-sarjan fanifiktioksi. Meyerin sarja nimittäin vei sydämeni enkä halunnut tahrata lukukokemusta tarinalla, joka pohjautuu Twilightin henkilöihin ja/tai tapahtumiin sadomasokistisella seksillä höystettynä. Kun ystäväni pyysi minulta Twilightit lainaan hän suositteli minulle vastalainaan Fifty Shadeseja. Okei, kokeillaan, ainahan voin jättää kirjan kesken jos se ei kiinnosta (kyllä, taidan alkaa hiljalleen oppia jättämään kirjan kesken).

Anastasia Steele joutuu tekemään ystävälleen palveluksen ja menee flunssaisen ystävänsä sijasta haastattelemaan opiskelijalehteen nuorta monimiljonääriä, Grey Enterprises Holdings Inc.in toimitusjohtajaa Christian Greytä. Ikimuistoinen ensivaikutelma on valmis kun kömpelö ja kokematon Anastasia lentää polvilleen komean ja viileän hillityn Greyn eteen. Anastasia ei saa salaperäistä ja upeaa Greytä mielestään. He kohtaavat uudelleen ja aloittavat vaikeasti selitettävän suhteen, jossa tasapainotellaan vallan ja tunteiden välillä. Suhteen, jossa molemmat nauttivat seksistä, mutta jossa molempien rajoja koetellaan.

     "Oletko sinä sadisti?"
     "Minä olen herra." Hänen silmänsä ovat hiilenharmaat ja tuijottavat minua tiukasti.
     "Mitä se tarkoittaa?" minä kuiskaan.
     "Se tarkoittaa sitä, että haluan sinun antautuvan vapaaehtoisesti minun käsiini sanan jokaisessa merkityksessä."
     Rypistän otsaani ja yritän tajuta mitä hän tarkoittaa.
     "Miksi minä niin tekisin?"
     "Miellyttääksesi minua", hän kuiskaa ja kallistaa päätään. Näen hymyn käyvän hänen huulillaan.

Fifty Shades - Sidottu on tietääkseni ensimmäinen kosketukseni fanifiktioon. Sidotusta puuttuu vampyyrit ja muut yliluonnollisuudet, mutta Twilightit lukeneena tunnistaa selvästi Jamesin tarinan perustukset. Kieltämättä tämä häiritsi paikoitellen Sidotun lukemista kun tietyt kirjan henkilöt saivat väkisinkin Twilightista tuttujen henkilöiden kasvot. Tietyt maneerit kuten Anastasian kömpelyys, Christianin suojelun- ja omistamisen halu sekä hänen sisarpuoltensa luonteenpiirteet (sisarpuolen pirtsakkuus, velipuolen rempseys) iskivät pahasti läpi. Twilightissa seksiä oli vain nimeksi, tässä sitä on senkin edestä. Väistämättä tulee mieleen, että kirjailija on Meyerin vampyyrisarjaa lukiessaan turhautunut seksin vähyyteen ja kompensoi sitä omassa tarinassaan antamalla raippojen viuhua ja kumien kulua. Auts, aah ja voih.

Olen lukenut muutamia lähinnä tätä sarjan aloitusosaa koskevia arvioita ja tiesin odottaa Anastasian ja Christianin omituisuuksia. Mies esimerkiksi puhuttelee mieluiten itseään koko nimellään, varsinainen kontrollifriikki, kuten Anastasia osuvasti useaan kertaan ilmaisee. Mies on myös raivostuttava komentelija. Syö! Hengitä! Älä pure huultasi! Istu! Tule! Hyvä ettei sentään tseh!-komentoa tule. Ja se rankaiseminen, aargh! Mies on melkoinen ongelmakimppu ja luulen, että aloitusosassa vain raapaistaan kimpun pintaa.

Entä Anastasia sitten. Hänen punastelunsa ja silmien pyörittelynsä vielä menettelee, mutta toistuvan päänahan kihelmöinnin lisäksi naisparan päässä on myös kovasti ruuhkaa. Siellä on äänessä milloin ailahtelevainen alitajunta, milloin seksinnälkäinen sisäinen jumalatar, pahimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jompi kumpi saattaa jopa ottaa hatkat ja hypätä piiloon sohvan taakse. Anastasia on myös melkoinen tunteiden ja tilanteiden ylianalysoija eikä hänen reaktioissaan aina meinaa pysyä mukana.

Välillä tekee mieli ravistella Anastasiaa, välillä taas Christiania. Voi siis sanoa, että kirja meni monella tapaa tunteisiin. Raivostuttavia henkilöitä, mutta samalla sen verran koukuttavaa viihdettä, että on pakko lukea seuraava osa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nautinnon ja kivun välinen raja on veteen piirretty viiva, Anastasia.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset



S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2016
349 sivua
Suomentanut: Oona Nyström
(The Ice Twins, 2015)
Luettu: 12.3.2017
Mistä: kirjablogiystävältä


Tremaynen (eli Tom Knoxin eli Sean Thomasin, kertoo mm. Wikipedia) kirja nousi välittömästi luettavien listalleni kun näin sen kustantajan katalogissa, mutta kauan meni ennen kuin sain sen käsiini. Teos oli koko ajan menossa kirjastosta enkä tullut varanneeksi sitä ja kun sain lainattua sen e-kirjana kului laina-aika (vaivaiset 10 päivää) loppuun ihan huomaamatta. Onneksi on kirjablogiystävät, jotka laittavat joutilaaksi käyneet kirjansa kiertoon. Jääkaksoset taisi olla Niinan tuomisia edelliseen Oulun seudun kirjabloggareiden tapaamiseen. Kiitos vielä kerran!

     Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut.
     Isäni antoi heille jopa lempinimen: Jääkaksoset. Koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Lempinimi kalskahti hivenen surumieliseltä, joten en koskaan oikein pitänyt siitä. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että nimi oli tietyssä mielessä varsin osuva. Se kuvasi hyvin tyttöjen salaperäistä, selittämätöntä luontoa.
     Kaksosena oleminen on juuri sellaista: heillä oli oma, erityinen nimensä, joka kuulu vain heille kahdelle. 

Sarah ja Angus Moorcroftia on kohdannut kaikkien vanhempien pahin painajainen, he ovat menettäneet lapsensa. Lydian kuolemasta on  reilu vuosi ja se on kulunut sumussa ja surussa. Etenkin Kirstie, heidän eloonjäänyt kaksostyttärensä elää eräänlaista varjoelämää apeana, hämmentyneenä ja kuin puolet itsestään menettäneenä. Nyt Moorcroftit ovat muuttamassa Skotlantiin, remontoimaan syrjäisellä majakkasaarella sijaitsevaa Angusin isoäidiltään perimää taloa. Kun Sarah kertoo tyttärelleen muutosta pudottaa Kirstie pommin, joka saa perheen vielä enemmän pois raiteiltaan.

     Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitän, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä tosinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin.  
     "No", sanon. "Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?"
    Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo:
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?"
     Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
     "Anteeksi mitä, kulta?"
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia."

Tarina kietoutuu elävän ja kuolleen kaksossisaren ympärille ja kaksosuus tarinan teemana on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Missä määrin identtiset kaksoset ovat yhtä ja samaa henkilöä, milloin loppuu "me" ja alkaa "minä" tai toisin päin? Pystyvätkö yhdestä munasolusta kasvaneet kaksoset kommunikoimaan keskenään sanattomasti, aistimaan ja tuntemaan toisensa jollakin selittämättömällä, henkisellä tasolla? Kuinka paljon heissä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, minkä verran perimä ja kasvuympäristö vaikuttavat heidän kehitykseensä? Miten ihmiset, lähinnä kaksosten lähipiiri vanhemmat mukaan lukien, pystyvät erottamaan kaksoset toisistaan muuten kuin erilaisesta vaatetuksesta tai luonteenpiirteistä? Entä silloin jos kaksoset vaihtavat roolejaan, esiintyvät tahallaan toisinaan?

Surua ja siitä selviytymistä, salaisuuksia, vaiettuja totuuksia, padottuja tunteita ja hirvittävää hämmennystä, siinä Jääkaksoset pähkinänkuoressa. Tarinan idea on hyytävä ja hyvä, mutta alusta asti minua häiritsi tarinan elokuvamaisuus. Tremayne kuvaa kaiken niin tarkasti, että lukijalle ei jää paljoa kuvittelun varaa. Maisema, eleet, äänet, ajatukset, dialogi, kaikki on käsikirjoitusmaista ja minun makuuni liian valmiiksi pureskeltua.

Tarinassa oli muutamassa kohdassa ehkä hieman oiottu (esim. tunnetun psykiatrin vastaanotolle pääsee melkein samalla minuutilla) ja joitain epäuskottavuuksia olisi kirjasta voinut karsia (mm. sydän syrjällään toisaalla olevan lapsensa puolesta, mutta siitä huolimatta pitää puhelintaan äänettömällä näkymättömissä). Onneksi juoni on suurimmaksi osaksi todella vetävä sekä viihdyttävä ja varsinkin loppu pääsi yllättämään. Lisäksi kaunis ja karu Skotlanti syrjäisine majakkasaarineen on tapahtumapaikkana upea ja sopii tarinan henkeen täydellisesti.

Odotukset ehtivät  kirjaa odotellessa kohota korkeuksiin ja niihin nähden kirja oli pieni pettymys, mutta lukuhetkeen (talviloma, rinnepäivän jälkeinen väsymys, takkatulen ääressä sohvalla loikoillen luettuna) suhteutettuna Jääkaksokset oli juuri sopiva herkkupala.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt suukotan eloon jäänyttä tytärtäni pakkomielteisesti, taikauskoisesti, kuin pystyisin sillä tavalla suojelemaan häntä kaikelta pahalta.
 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Enid Blyton: Viisikko kuiskausten saarella ja Viisikko jälleen yhdessä



Hiihtoloma oli ihana ja tuli todella tarpeeseen, mutta sen jäljiltä kertyi odottamaan kolmen (!!!) kirjan bloggausjono. Ei mikään helppo hetki minulle sillä haluan blogata kirjasta heti luettuani enkä mielellään kerää edes kahta kirjaa odottamaan postausta. Onneksi Viisikoista voi kirjoittaa samalla kertaa.


Enid Blyton: Viisikko Kuiskausten saarella (#20)
Tammi, 2005
149 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Have a Mystery to Solve, 1963)
Luettu: 2.3.2017
Mistä: kirjastosta


Sen sijaan, että viisikko pääsisi nauttimaan yhdessäolosta ulkona ensimmäisenä lomapäivänään heidän täytyy jäädä sisään teelle vanhan rouva Laymanin kanssa. Rouva pyytää lapsia pitämään huolta pojanpojastaan, sillä hän itse joutuu matkustamaan auttamaan sairasta sukulaistaan. Lapset ja Tim-koira lähtevät rouva Laymanin talolle ja tutustuvat omaperäiseen Wilfridiin, rouva Laymanin pojanpoikaan, eräänlaiseen eläinkuiskaajaan. Golfkentällä vieraillessaan lapset kuulevat tarinan läheisestä Kuiskausten saaresta, sen menneisyydestä, aarteista ja runsaasta eläimistöstä. Harmi vain, että saarella on vartijoita, jotka eivät ota vieraita avosylin vastaan. Itse asiassa osa saarelle pyrkijöistä ei ole tarinoiden mukaan koskaan palannut takaisin...
  
     – Minusta meidän pitäisi pistäytyä siellä, Pauli sanoi. – Minä en usko, että kukaan vartija rupeaisi ampumaan meitä, vai mitä te luulette? Niistä voisi olla jopa hauskaa, että joku joskus tulee käymään – täytyyhän siellä tulla ikävä kun ei ole ketään kenen kanssa jutella.
      – Tuo on kyllä toiveajattelua, Leo sanoi. – Me emme missään nimessä mene sitä saarta lähellekään, heitä mielestäsi koko juttu.

... mutta siitä huolimatta lapset ovat pian saarella, tutkimassa paikkoja. Saari muistuttaa kovin paljon Paulin omaa Kirrinin saarta ja ehkä siitä syystä tarina tuntui tutulta, vanhan idean toistolta. Juoni ei kestä kovin tarkkaa silmäilyä, sen verran paljon siinä on aukkoja. Otetaan esimerkiksi huone, johon kurkistat katonrajaan paksuun seinään tehdystä aukosta. Et todennäköisesti pysty näkemään huoneen lattialla olevia korkeitakaan esineitä vaan pelkästään huoneen vastakkaisen seinän ja kattoa. Tai toinen esimerkki. Kuten Viisikoissa yleensä on tässäkin pahiksia, joita jahdataan. Jos olisit rikollinen ja vaarassa jäädä kiinni pakenisitko paikalta vai jäisitkö sittenkin rikospaikalle odottamaan poliiseja?

Ohuesta juonesta huolimatta tarina on ahmittava ja toistosta huolimatta lähes yhtä viihdyttävä kuin aiemmat Viisikot. Lisäpisteitä tulee siitä, että aina niin kiltti Anne yllättää toiset muuttumalla tiikeriksi. Ei, ei sentään mitään yliluonnollista touhua, sellaista ei tästä sarjasta löydy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei auta niin hyvin kuin ämpärillinen kylmää vettä silloin tällöin näkemään asioita sellaisina kuin ne todella ovat.


 - - -


Enid Blyton: Viisikko jälleen yhdessä (#21)
Tammi, 1987
146 sivua
Suomentanut: Sisko Pylkkänen
(Five Are Together Again, 1963)
Luettu: 13.3.2017
Mistä: kirjastosta


Kirrinien apulaisella Joannalla on tulirokko ja Paulin vanhemmat ovat karanteenissa, joten viisikon on lähdettävä viettämään lomansa muualle. Onneksi apu löytyy läheltä, Big Hollowsta vanhan tutun professori Haylingin ja tämän Hurina-pojan luota. Lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina majoittuvat teltoissa viereiselle niitylle, jonne saapuu myös kiertävä sirkus. Pellet, Charlie-simpanssi, taikuri, Jere, vaari ja muut sirkuslaiset ovat hauskaa ja kiinnostavaa seuraa, mutta kun professori Haylingin tutkimustornista katoaa hänen tärkeitä papereita joutuvat lapset keskittymään hauskanpidon sijaan selvittämään varkautta ja varmistamaan, että lisävahinkoja ei synny.

     – Kuinka hirveää! Hurina sanoi. – Isä säilytti siellä kaikkein kallisarvoisimpia papereitaan, joissa oli laskut hänen uuteen sähkölaitteeseensa. Se on suurenmoinen laite, aivan liian suurenmoinen sanoin kuvattavaksi, se on...
– Älä sinä paljasta isäsi suunnitelmia, älä edes minulle, Jenny sanoi. – Siitä on sanottu sinulle aikaisemminkin. Ehkä olet jo nyt puhunut liikaa ja joku on ollut tarkkakorvainen!

Kirjan lukeminen oli tietyllä tavalla haikeaa, onhan kyseessä viimeinen Viisikko. Haikeuden korvasi kuitenkin heti alussa hämmennys. Anne puhuu Paulista (Paula) onnen poikana, vaikka yleensä häntä puhutellaankin tytöksi siitä huolimatta, että hän  pukeutuu pojaksi. Samoin Anne puhuu lomasta Paulin äidin luona, entä Paulin isä? Ei rouva Kirrin ole yksinhuoltaja. Entä sitten se, että Tim ei ole Paulin mukana koulussa (tyttöjen sisäoppilaitoksessa) kuten ennen? Pieniä yksityiskohtia, mutta ne kummastuttivat. Tässä on eri suomentaja kuin aiemmissa osissa (tai sitten Sisko Pylkkänen on suomentanut Viisikoita ennenkin, ehkä hän on yksi Lea Karvonen -nimen takana olevista suomentajista, jännä yksityiskohta tämä suomentajasalanimen käyttö), mutta tuskin eri suomentaja selittää näitä vaan kyseessä on Blytonin ratkaisut.

Ei ole ensimmäinen, mutta on kylläkin viimeinen osa, josta löytyy toistoa. Aiemmin tavattujen Haylingien lisäksi tässäkin tarinassa seikkailun alkusysäyksenä on sairastuminen (viimeksi edellisessä osassa). Erilaisia esiintyviä seurueita on nähty Viisikoissa moneen kertaan, tässä osassa on Tapperin kiertävä sirkus ja yksi heidän vetonauloistaan on kahden henkilön ylle puettava aasin nahka, joka kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin vanha tuttu Clopper. Samoin telttailu, eväät, taitavan tiedemiehen salaiset projektit ja lasten nokkeluus ovat ah niin tuttuja ja rakkaiksi muodostuneita elementtejä.

Koko sarjan uudelleen luettuani on todettava, että Viisikot ovat kestäneet aikaa melko hyvin. Aikuislukijakin jaksaa lukea osan toisensa jälkeen toistosta ja paikoin ohuista juonista huolimatta. Tosin omalla kohdalla on huomioitava korkea nostalgiakerroin, en tiedä miten kirjat toimisivat aikuislukijalle uutena tuttavuutena. Suurimmaksi ongelmaksi nousi vähemmistöjen kuten romanien rasistinen kohtelu sekä poikien nostaminen paremmaksi sukupuoleksi ja tyttöjen osaamisen vähättely. Valitettavasti nämä ongelmat näkyvät jollakin lailla vielä nytkin, 75-54 vuotta myöhemmin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten hankalaa onkaan pitää viisasta miestä talossa! Mitähän hän seuraavaksi keksii?


Nostalgiamatka lapsuuden lukuhetkiin on siis tältä erää ohi. Seuraava matka saattaa olla jo ovella, sillä toinen villasukkalapsi lainasi ensimmäisen Pikku vampyyrin, yhden monista lapsuuden (sarja)suosikeistani. Uskallankohan kohdata aikuisena lapsuuteni kirjaihastuksen, Rydigerin...