maanantai 18. maaliskuuta 2019

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina



Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY:n äänikirja, 2007
9 cd-levyä
Lukija: Ville Tiihonen,
laulu: Olli Lindholm
piano: Mikko Kangasjärvi
Kuunneltu: 14.3.2019
Mistä: kirjastosta

sekä painettu teos:

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY, 2003  
255 sivua


Jos minun pitäisi kasata soundtrack lapsuus- ja nuoruusvuosistani olisi Yö-yhtyeellä siinä tärkeä osa. Serkun kanssa vietetyt kesäpäivät ja leikkimökissä nukutut sekä varsinkin valvotut yöt: Särkynyt enkeli, Tia-Maria ja monet muut kappaleet Yön parhaat -kokoelmalta. Isoskoulutus ja leirit: Satelliitti-albumi ja varsinkin sen nimikkobiisi. Monta muistoa, joita Yö tahdittaa. Ajan kuluessa musiikkimaku on elänyt ja Yö on jäänyt taustalle, mutta vanhempi tuotanto ja varsinkin nuo kaksi albumia biiseineen ovat jääneet sydämeen. Kun kuulin uutisen bändin solistin Olli Lindholmin menehtymisestä päätin, että palaan tämän kirjan kautta noihin muistoihin, kuuntelen mitä Lindholmilla on ollut elämästä ja Yöstä sanottavanaan.

Otan arviooni mukaan äänikirjan rinnalle alkuperäisen painetun version kirjasta, sillä molemmissa versioissa on jotain mitä toisessa ei ole ja siitä syystä nämä teokset toimivat parhaiten parina. Ensinnäkin äänikirja jatkuu ajallisesti hieman pidemmälle kuin painettu kirja, joka päättyy vuoteen 2003. Äänikirjassa on mukana otteita ja jopa kokonaisia Olli Lindholmin laulamia ja Mikko Kangasjärven pianolla säestämiä kappaleita. Painetussa versiossa puolestaan on valokuvia, joita äänikirjassa ei luonnollisesti ole. Harmillisesti kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, osa melko pieniä ja tummia, joten ne eivät ihan pääse oikeuksiinsa, mutta tuovat mukavasti tunnelmaa ja ajan henkeä kerrontaan. Painetussa teoksessa on myös laululyriikoita, joissa on mukana biisien tekijöiden, Olli Lindholmin, Jussi Hakulisen, Juice Leskisen ja Pauli Hanhiniemen kommmentteja. Teokset siis tukevat toisiaan.

Yhden Yön tarina kertoo Yö-yhtyeen siihen astisen kaksikymmenvuotisen historian ja samalla sen pitkäaikaisimman jäsenen Olli Lindholmin elämäntarinan. Kirjassa kuvataan kuinka villistä valjaissa pidettävästä pojanviikarista kasvaa Yö-yhtyeen solisti, joka puolestaan pitää valjaissaan bändiä, valtavaa fanilaumaa ja menestystä suomalaisessa musiikkimaailmassa.

Menestys ei ole tullut helpolla vaan bändi on käynyt pohjalla ja kuilun partaalla useamman kerran. Lindholm kertoo kuinka määrätietoisesti Yötä on rakennettu, miten hän on johtanut bändiä ja miten bändissä on tehty välillä vaikeitakin ratkaisuja jäsenvaihdosten myötä. Lindholm on tehnyt Yön rinnalla muita töitä vaatemyynnistä siivousalan töihin ja taksin ajoon tuodakseen leivän perheen pöytään, mutta lopulta Yö on vienyt voiton.

     Yksi hienoimpia asioita musiikin tekemisessä on saada olla osa ihmisten elämää, tuoda siihen jotain positiivista, kaunista, unohtumatonta. Tehdä jonkun ihmisen elämä hetkellisesti helpommaksi tai ainakin saada hänet huomaamaan, että hän ei ole yksin, että joku tuntee samoin.
     Vaikka en siviilissä halua olla, enkä olekaan, mikään rokkitähti tai julkkis, silti lämmittää kun Ähtärin eläinpuistossa kuulee jonkun esittelevän minua pojalleen tyyliin »tuossa on se Olli Lindholm, joka on tehnyt sen Ihmisen pojan jota isä sulle lauloi kun synnyit». Silloin tietää saaneensa aikaan jotain pysyvää.

Lindholm kuvaa rehellisesti myös omia ongelmiaan sekä oman päänsä sisällä muodostuvia haasteita, miellyttämisen halua, huomion hakua, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, alkoholin käyttöä, riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kontrolloida kaikkea ja pitää langat käsissä, hoitaa hommat alusta loppuun asti ja mieluiten ihan itse. Lindholmista saa suoraselkäisen, vaativan, mutta myös huolehtivan bändin johtajan kuvan. Lindholm antaa kirjassa kiitokset useaan kertaan ja moneen suuntaan, bändikavereille, yhteistyökumppaneille ja ystäville. Hetkittäin Lindholmista huokuu ylpeyttä, lähes kerskumista ja kovuutta, mutta hän näyttää itsestään myös lempeän ja lämpimän puolen, erityisen kauniisti hän puhuu perheestään, äidistään, puolisostaan ja lapsistaan.

Yhden Yön tarina kuulostaa juuri siltä kuin Yön musiikki parhaimmillaan. Siinä on rehellisyyttä, tunnetta ja tarinoita, se koskettaa. Lukiessa kuulee Yön musiikin, kappaleen toisensa jälkeen. Lopussa on vielä Lindholmin itsensä lukemat jälkisanat, jotka hätkähdyttävät ja pysäyttävät.



Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on suuri asia musiikissa kun tuntee vilunväreet.


Olli Lindholmin muistolle.



Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot 


torstai 14. maaliskuuta 2019

Mohsin Hamid: Exit west

 


Mohsin Hamid: Exit west
Otava, 2018
182 sivua
Suomentanut: Juhani Lindholm
(Exit West, 2017)
Luettu: 7.3.2019
Mistä: kirjastosta


Saeed ja Nadia opiskelevat samassa iltakoulussa. Saeed lähestyy Nadiaa ja kankeasta keskustelun avauksesta huolimatta nuoret päätyvät yhdessä kahville, siitä alkaa heidän yhteinen taipaleensa. Hallituksen ja kapinallisten joukkojen väliset taistelut kaupungissa yltyvät, etsinnät ja teloitukset lisääntyvät eikä kaduilla tai kodeissakaan ole enää turvallista.

     Kokonaiset kaupunginosat joutuivat ällistyttävän nopeassa tahdissa kapinallisten haltuun, ja Saeedin äidin mielikuva paikasta jossa hän oli elänyt koko elämänsä alkoi muistuttaa vanhaa tilkkutäkkiä: hallituksen ja kapinallisten tilkut vaihtelivat. Tilkkujen rispaantuneet saumakohdat olivat kaikkein vaarallisimpia, ja niitä oli syytä karttaa kaikin keinoin. Näihin saumoihin katosivat hänen lihakauppiaansa ja mies, joka oli värjännyt kankaat hänen juhlavaatteitaan varten - kummankin liikehuoneistot olivat luhistuneet lasi- ja tiilimurskan täyttämiksi raunioiksi.

Tavalliset tiet pois kaupungista on suljettu, mutta kansan keskuudessa leviävät huhut uudesta poistumistiestä, tosin sitä mihin paikkaan tie, ovet, johtavat, ei ole välttämättä varmuutta. Saeedin ja Nadian on lopulta tehtävä ratkaisunsa.

Kirjan alku sijoittuu johonkin nimettömään Lähi-idän maahan ja kaupunkiin. Kaikki määränpäät nimetään ja sijoitetaan kartalle, vain tarinan lähtökaupunki jää hämäräksi. Tämä epämääräisyys luo Saeedin ja Nadian ympärille juurettomuutta, ihan kuin he olisivat kotoisin ei mistään ja matkalla ei minnekään. Kun ovet ilmestyvät on koko maailma yhtäkkiä auki, muutaman askelen päässä. Tavallinen rakkaustarina muuttuu pakolais- ja maahanmuuttotilannetta käsitteleväksi dystopia- ja scifitarinaksi.

Lyhyeen tarinaan mahtuu lukuisia hyppyjä tuntemattomaan, uusia alkuja ja uusia paikkoja mikä tarkoittaa samalla lähes kaiken vanhan hylkäämistä. Vaikka Nadia pukeutuu perinteiseen mustaan kaapuun hän pyristelee sen sisällä perinteitä vastaan, on rohkea, nykyaikainen ja tietyllä tapaa kapinallinen. Saeed taas on uskonnollinen ja kunnioittaa juuriaan sekä kulttuuriaan vaikka samalla Nadian kaapu, lähi-idän naisen pukeutumisen perinteinen symboli ärsyttää Saeedia. Tarina on täynnä vastakohtia, sotaa, rauhaa, rakkautta, alkuperäisväestöä, maahanmuuttajia, pakolaisia, rikkautta, hyvinvointia, kurjuutta, teknologiaa...

Vastakohtaisuus yltää virkkeisiin ja sanoihin. Monet virkkeet ovat kiemuraisia, poukkoilevia ja täysiä, niiden idea ehtii hukkua ennen loppuun pääsyä ja sitten on palattava takaisin. Osa virkkeistä taas on lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Väliin mahtuu myös hienoja, kauniilta kuulostavia lauseita, joiden sisältö ja idea ei kuitenkaan välttämättä aukea ensimmäisellä tai vielä toisellakaan lukukerralla, lauseita, joiden ympärille jää jokin salaperäinen kerrostuma.

Saeed oli kiitollinen, että Nadia oli sävyttämässä huoneistoon langenneita hiljaisuuksia, ei niinkään ehkä täyttämässä niitä sanoilla kuin loiventamassa niiden mykkää kauneutta.

Tarinan idea on kiinnostava, mutta paikkojen, hyppyjen ja näkymien runsaus sekä kerronnan epätasaisuus saa aikaan ähkyn ja hämmennyksen, liikaa kaikkea. Kehut kuitenkin siitä, että Hamid kuvaa onnistuneesti päälle vyöryvää sotaa, valinnan vaikeutta jäämisen ja lähtemisen välillä sekä myös rakkautta monelta kantilta, niin sukulais- kuin romanttista rakkautta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki me olemme siirtolaisia ajassa.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 15. Afrikkalaisen tai aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Helmet-lukuhaaste 2019: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

tiistai 26. helmikuuta 2019

Gillian Phillip: Sudenmyrkky



Gillian Philip: Sudenmyrkky
(Kapinaenkelit #3)
Alligaattori, 2017
   408 sivua
Suomentanut: Jussi Hirvi
(Wolfsbane, 2012)
Luettu: 23.2.2019
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Ai että odottavan aika on pitkä, varsinkin jos ei ole pitänyt silmiään tarkasti auki ja kirjan julkaisu on mennyt ihan ohi... Nyt viimein pääsin jatkamaan kapinaenkeleiden parissa. Ensin piti kuitenkin ottaa pieni kertauskurssi selaamalla aiemmat osat, Tulimieli ja Verikivi.

Nuori Rory yrittää näyttää hyvältä ja arvolliselta sitheltä isänsä silmissä ja samaan aikaan hänen on pidettävä yllä oman kansansa toivoa, onhan hän ennustusten lupaama Verikivi, ihmisten ja sithejen maailmat toisistaan erottavan Hunnun pelastaja. Välillä taakka kasvaa liian raskaaksi ja Roryn on päästävä tuulettumaan. Onneksi Huntu taipuu hänen käsissään ja tarjoaa pakopaikan toiselta puolelta, ihmisten maailmasta. Yhdellä näistä karkuretkistä Rory tapaa nuoren, kaltoin kohdellun Hannahin, jonka hän ottaa mukaansa Hunnun toiselle puolen. Vaikka Hannah pääsee pakoon kasvatti-isänsä ahdistelua ei elo sithejen maailmassa ole sen auvoisempaa. Kuningatar Kate NicNivenin juonittelut käyvät ovelammiksi ja ulottuvat koko ajan lähemmäs, sota kuningattaren ja Seth MacGregorin klaanien välillä käy yhä raaemmaksi, aika on käymässä vähiin.

      "Iolaire." Epäröin taas. "Olen pahoillani. Kaiken tämän tappamisen vuoksi.  Omasta osuudestani."
     "Rory, olemme sodassa." Iolaire hymyili minulle lempeästi. "Ja tapoimme toisiamme jo vuosisatoja sitten, ennen kuin sinua olikaan. Se on osa ihmisluontoa."
     "En edes tiedä, kuinka sen pirun Hunnun voisi korjata. Vähän kuin minun odotettaisiin luovan joku upea kuvakudos, enkä hallitse edes ristipistoa."
     "Voi Rory. Et voi muuta kuin elää ja tehdä parhaasi, ihan kuin me muutkin."

Kapinaenkelit olisi ehdottomasti parhaimmillaan peräkkäin luettuna. Siitä huolimatta, että pikaluin edelliset osat ennen Sudenmyrkkyyn tarttumista tuntui, että osa henkilöistä ja aiemmista tapahtumista ehti silti unohtua. En edelleenkään ole ihan kartalla esimerkiksi selkyreistä, ovatko he vihollisia vai jonkinlaisia apureita kuljettamaan sithejä tuonpuoleiseen? Entä sitten aika? Se kulkee eri tahtiin eri puolilla Huntua, kieppuu ja kiihdyttää. Ja sitten vielä salaperäinen Huntu, joka on vähän kuin aika, molemmat saattavat karata käsistä jos et ole tarkkana (ja jos et satu olemaan Rory, jolla on taito käsitellä Huntua ja joka pitää sitä hetkittäin vähän kuin leikkikalunaan). Pidän siitä miten aika on kuvattu ja liitetty tarinaan, välillä ollaan hyvin tiiviisti tässä hetkessä ja välillä ympäristö on jotenkin ajaton, irrallaan aikajanalta. Myös henkilöt ovat omalla tavallaan iättömiä, teinit tuntuvat aikuisilta ja monta sataa vuotta vanhat sithet taas teineiltä tai nuorilta aikuisilta. Ja entä vesihevoset sitten, siinä vasta ärhäköitä ja kiinnostavia otuksia!

Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, joka puolella tapahtuu koko ajan ja lukija saa olla tarkkana kenen kengissä kulloinkin kuljetaan. Vauhdista huolimatta tarinassa ei ole ryntäilyn makua vaan juoni kulkee hallitusti henkilöstä, tapahtumasta ja maailmasta toiseen. Muutamissa paikoissa pistetään mutkat suoriksi eikä liiemmin pohjusteta ja lämmitellä ennen juonenkäännettä. Esimerkiksi Sethin ja Finnin välinen asetelma muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Lopussa tulee yllättäen hieman hitaampi vaihe, mutta sitten taas vauhti kasvaa ja päättyy koukkuun, lupaukseen uudesta, takuulla vauhdikkaasta jatkosta.

Oli todella vaikea laskea Sudenmyrkkyä käsistä, olisi tehnyt mieli ahmaista se yhdellä istumalla loppuun ja toisaalta lopun lähestyessä olisi tehnyt mieli hidastella. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Sarjaan on ilmestynyt englanniksi neljäs osa, jonka suomennosta odotan innolla!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Et ole velkaa kuolleille, Finn. Jos olisimme, elämämme ei ikinä olisi omissa käsissämme."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana
Helmet-lukuhaaste 2019: 37. Pienkustantamon julkaisu

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth



Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
Otava, 2014
431 sivua
Luettu: 11.2.2019
Mistä: kirjastosta


Tunnustan Minna Canthin tuotannon kokoisen aukon yleissivistyksessäni, en muistaakseni ole lukenut häneltä mitään. Aion paikata tuon aukon ja aloitin Canthiin tutustumisen ihan perustuksista, lukemalla hänestä kertovan elämäkerran.

Minna Maijala kuvaa kirjassaan Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth kuinka työläisperheen tyttärestä Ulrika Wilhelmina Johnsonista tulee lehtorin rouva Minna Canth, lehtinainen, kirjailija, kauppias sekä naisten koulutuksen ja tasa-arvon puolestapuhuja, rohkea nainen, joka on uskaltanut olla eri mieltä asioista ja tuoda mielipiteensä julki, tehdä asioita omalla tavallaan. Maijala ei kuitenkaan nosta Canthia virheettömyyden, aina oikeassa olemisen tai täydellisyyden jalustalle vaan tarkastelee Canthia myös kriittisesti ja näyttää herkemmän puolen Canthista. Maijalan kuvauksen mukaan Canth oli myös ujo, hyväksyntää kaipaava, omaa etuaan tavoitteleva, heikoista hermoista kärsivä ja utelias sekä tiedonhaluinen. Matkustamisesta Canth ei pitänyt vaan hän viihtyi parhaiten omassa tutussa ympäristössään.

Kotonaan Kuopiossa Canth oli sydämellinen, lämmin ja vieraanvarainen, aina innokas syvälliseen keskusteluun. Valtaistuimen virkaa toimitti keinutuoli, vanhanaikainen raskas mööpeli, jossa hän keinutteli itseään edestakaisin ajatustensa tahtiin. Kerran hänen lapsensa hankkivat hänelle uuden keinutuolin kuluneen ja vanhan tilalle, mutta kun Minna liki keikahti sillä nurin, oli vanha kannettava sisälle takaisin. Vain sen tahdissa tunsi Minna ajatustensa soljuvan vapaasti ja pidäkkeettömästi. Kesäisin keinutuoli nostettiin Kanttilan kuistille, jonne nuoret kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan uusista aatteista tai kuinka hän luki heille otteita uusista teoksistaan.

Maijala on jakanut teoksensa kolmeen osaan: elämä, kirjoittaminen ja aatoksia. Tämä jaottelu on sikäli hyvä, että esimerkiksi Canthin elämästä saa selvän kuvan, mutta toisaalta kirjoittamisen irrottaminen eriyttää sen täysin Canthin elämän aikajanalta. Maijala tutustuttaa lukijan Minna Canthiin monelta kulmalta, mutta rakenteen vuoksi on vaikea hahmottaa mitä Canth missäkin elämänvaiheessaan kirjoitti ja kokonaiskuvan muodostaminen hämärtyy. Lisäksi Maijala ajautuu mielestäni liikaa sivupoluille, toistaa asioita ja keskittyy liikaa muiden kirjailijoiden ja heidän teoksiensa kuvailuun ja analysointiin. Vaikka Canth oli vaikuttunut jostain aikalaisestaan tai otti vaikutteita toisten kirjailijoiden tuotannosta en kokenut lisäarvoa näiden muiden kirjailijoiden tuotannon kuvaamisesta. Kirjasta huokuu Maijalan epäilemättä vahva Canth-tietämys, mutta siitä jäi vähän brassailun maku. Olisin siis kaivannut tiivistämistä ja tarkempaa rajausta.

Käsitellessään Canthin tuotantoa Maijala tekee harmittavan paljon juonipaljastuksia. Canthin tuotanto on epäilemättä Maijalalle itselleen niin tuttu (myös hänen väitöskirjansa käsittelee Canthin tuotantoa), että hän tekee paljastukset ajattelemattomuuttaan tai ehkä hän olettaa lukijan tuntevan Canthin tuotannon, mutta minua nämä juonipaljastukset ärsyttivät suunnattoman paljon.

Yksi kirjan parhaimmista ja myös kiinnostavimmista anneista oli ajankuvaus. Maijalan teoksessa on kuvattu ilahduttavan paljon aikalaisten näkemyksiä ja kommentteja Canthista ja kirjeenvaihtoa eri henkilöiden välillä oli kiinnostava lukea. Kirjeiden, pakinoiden ja muissa yhteyksissä esitettyjen kommenttien tiukka ja viiltävä sävy hieman yllätti, milloin arvosteltiin negatiiviseen sävyyn Canthin kampausta, milloin hänen luonnettaan. Samaa arvostelua voi nykyään lukea niin lehtien palstoilta kuin etenkin sosiaalisesta mediasta, mutta on ilkeilyä osattu ennen vanhaankin. Canthin seurapiirielämän kuvaaminen oli myös kiinnostavaa luettavaa, se miten hän keräsi ympärilleen nuoria, joiden kanssa kävi keskusteluja monista eri aiheista ja se kuinka jotkut tahot näkivät tämän(kin) Canthin toiminnan, keskustelupiirin pitämisen, sopimattomana asiana.

Kanttilan ikkunoissa ei juuri koskaan ollut uutimia, muistelee Juhani Aho, ja sisään saattoi poiketa vapaasti mihin aikaan tahansa, jos ikkunasta kurkatessa kävi ilmi, ettei siellä jo ollut muita vieraita, joihin ei tahtonut törmätä.

Kun sivuutin kaikki itseäni puuduttaneet ja ylimääräiseltä tuntuneet asiat sain kuitenkin kirjasta irti todella paljon. Kirjan avulla tiedän paljon aiempaa enemmän Minna Canthista, hänen elämästään ja tuotannostaan, hänen merkityksestään suomalaiselle kirjallisuudelle, koulutukselle ja tasa-arvolle. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa Canthin tuotantoon. Lainasin jo kirjastosta yhden Canthin novellikokoelman, odotan innolla sen lukemista, vaikka ärsyttääkin, että tiedän jo aika paljon niiden juonenkäänteistä.


Sitaattikunniamaininnan saa (Canthin lausahdus omasta biografiastaan):

Minä - tämmöinen pikku ihminen pienessä porvarillisissa oloissa kaukana täällä sydänmaassa! Mistä syystä pitäisin itseäni niin tärkeänä, että kannattaa pieniä elämän kokemuksiani ja lapsellisuuksiani maailmalle kertoa?

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 23. Muistelmateos tai elämäkerta
Helmet-lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa


torstai 7. helmikuuta 2019

Stephen King & Owen King: Ruususen uni



Stephen King & Owen King: Ruususen uni
Tammi, 2018
752 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Sleeping Beuties, 2017)
Luettu: 31.1.2019
Mistä: oma ostos


Tuntuu, että luen aina alkuvuodesta Kingiä ja tarkasteltuani lukuhistoriaani Luetut kirjat -välilehdeltä nyt tosiaan on kuudes vuosi putkeen kun vuoden viiden ensimmäisen luetun kirjan joukossa on Kingin kirja. Ruususen uni on erityinen teos sillä tässä on kirjoittajana kaksi Kingiä, Stephen sekä hänen poikansa Owen.

Doolingin pikkukaupungissa on käynnistymässä tavallinen päivä. Seriffi Lila Norcross palaa yövuoron jälkeen kotiin lepäämään. Lilan aviomies, Doolingin naisvankilan psykiatri Clint Norcross tekee aamutoimiaan. Naisvankilan asukkaat heräilevät uuteen päivään. Samaan aikaan kaupungin laitamilta metsästä ilmestyy alaston nainen yöperhosia hiuksissaan, nainen, Eve, joka juttelee eläimille ja jättää taakseen räjähdyksen ja ruumiita. Kun Lila hälytetään ennen nukahtamistaan takaisin töihin  hän saa tietämättään uuden mahdollisuuden, sillä nukkumaan menneet naiset eivät enää herää, lisäksi heidän ympärilleen kehittyy kuin suojaava kotelo, tahmea seitti. Auroraksi nimetty epidemia jatkaa leviämistään ja saavuttaa pian myös Doolingin. Yksi toisensa jälkeen naiset ja tytöt nukahtavat eikä miesten kannata tehdä sitä virhettä, että herättäisivät heidät.

Iltapäivä oli kuuma, pikemminkin kesäinen kuin keväinen, ja kaikkialla Doolingissa puhelimet alkoivat soida, kun jotkut uutisia seuranneet soittivat ystäville ja sukulaisille, jotka eivät olleet niitä katsoneet. Toiset taas antoivat asian olla, koska uskoivat, että kyseessä olisi myrsky vesilasissa kuten Y2K tai suorastaan huijaus, kuten internetissä levitetty huhu Johnny Deppin kuolemasta. Niinpä monet naiset, jotka mieluummin kuuntelivat musiikkia kuin katsoivat televisiota, laittoivat tapansa mukaan pienokaisensa iltapäiväunille, ja näiden asetuttua kävivät itsekin pitkäkseen.
     Nukkuakseen ja nähdäkseen unia muista kuin omasta maailmastaan.
     Heidän tyttölapsensa tulivat mukaan näihin uniin.
     Poikalapset eivät tulleet. Unta ei ollut tarkoitettu heille.

Mitä naisille tapahtuu heidän vaivuttuaan uneen? Miten miehet selviävät kun naiset ovat poissa pelistä? Miten perheet, naapurustot, kaupungit ja koko maapallo pyörii kun niin kodinhengettärinä kuin kodin ulkopuolella työskentelevät naiset eivät teekään tavallisia askareitaan, hoida lapsia ja kotia tai suorita tehtäviään eri aloilla vaan ainoastaan nukkuvat? Entä jos uni on lopullista, miten ihmiskunnan sitten käy? Ruususen uni on kuin aikuiseksi kasvanut lasten satu, painajaisissa ja pimeässä pyöritetty kauhukertomus. Siinä on yllätyksiä, uskonnollista kuvastoa, yhteiskuntakritiikkiä, puhuvia eläimiä, pelkoa ja opetusta. Se, onko tällä sadulla onnellista loppua täytyy ottaa itse selvää.

Naiset olivat sitä taikaa, josta miehet uneksivat, mutta joskus heidän unensa olivat painajaisia.

Kahden kirjailijan kerronta kulkee hyvin yhteen, en huomannut saumakohtia missä Stephenin ja Owenin äänet olisivat erottuneet. Kingit rakentavat tarinaa isä-Stephenin kirjoista tutulla rauhallisella, perusteellisella tahdilla. Kaupunki ja kaupunkilaiset, joita on taas melkoinen joukko, tulevat tutuksi ennen kuin Kingit päästävät pirun irti. Tällä kertaa pahuus vain tuntuu olevan sellaista laatua, että siitä ei ihan saa otetta. Ollaanko tässä nyt uskonnollisten asioiden, perinteisen hyvän ja pahan äärellä, vai onko pahuus jotain muualta tullutta?

Tarina kiihtyy ja kehittyy, mukaan tulee toisia ulottuvuuksia ja dystopiamaista kuvailua, mutta loppu jää vaisummaksi mitä odotin. Ihan kuin iltasadussa olisi tullut aikaraja vastaan ja lukijan olisi pitänyt päästä "sen pituinen se" -kohtaan nopeasti ennen kuin iltasadun kuuntelija nukahtaa. Kävi mielessä, että onko tässä viety isä-Stephenin aikoinaan pojalleen/pojilleen kertoma satu vähän pidemmälle? Minä kaipasin hieman lisää jännitystä, vielä muutaman tiukan kierroksen, vähän pidempään ja piinaavammin valvomista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinun kannattaa antaa miehellesi suukko ennen kuin menet nukkumaan. Sinun kannattaa antaa hänelle jäähyväissuukko, kun siihen on vielä tilaisuus."

Siinäpä hyvä elämänohje noudatettavaksi. Hyvää yötä ja kauniita (painajais?)unia!
 

Tammikuun loppupuolella julkaistiin Outikirjastojen Pohjoinen lukuhaaste 2019, johon päätin osallistua samalla rennolla ja suunnittelemattomalla otteella kuin Helmet-lukuhaasteeseenkin. Ensimmäisen suoritusmerkinnän nappaan kohdasta 13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Helmet 2019-lukuhaaste: 29. Kirjassa nähdään unia.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias



Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus, 2014
239 sivua
Suomentanut: Tero Valkonen
(The Storied Life of A. J. Fikry, 2014)
Luettu: 16.1.2019
Mistä: ennakkokappale kustantajalta


En tiedä mitä kirjan ilmestymisen aikoihin tapahtui, mutta jostain syystä Zevinin kirja painui aina vain alemmas lukupinossa kunnes unohtui yhden hyllyn nurkkaan pitkäksi aikaa. Viikko sitten muistin kirjan olemassaolon, tuli sopiva lukuhetki ja ahmaisin (erään sisäleikkipuiston sohvan nurkassa) yhdeltä istumalta suuren osan kirjaa ja loput pienempinä annoksina.

Joskus kirjat löytävät luoksemme vasta oikean hetken tullen.

A. J. Fikryn elämä on kääntynyt päälaelleen vaimon kuoleman jälkeen. Elämä ilman Niciä tuntuu tyhjältä eikä heidän yhteisen Island Books -kirjakaupan pyörittäminen yksin jaksa enää kiinnostaa. A. J. raahautuu läpi kirjahyllyjen, kirjanmerkkien, ennakkokappaleiden ja kustantamoiden myyntiedustajien tapaamisten värittämien työpäivien päästäkseen viimein yläkertaan omaan rauhaan, pakasteaterian ja humaltumisen pariin. Päivät toistuvat samanlaisina kunnes ensin A. J.:ltä varastetaan arvokas keräilykappale ja sitten, ikään kuin outona vaihtokauppana, hänen kauppansa hyllyjen välistä löytyy yllätys.

Omistaja palaa epäilemättä minä hetkenä hyvänsä täysin järkevän selityksen kera. Ehkä auto on hajonnut? Tai ehkä äiti sai äkillisen ruokamyrkytyksen. A. J.  päättää harkita ovilinjaansa uudelleen. Hän oli ajatellut vain että joku saattaisi varastaa jotain, ei suinkaan että joku saattaisi jättää jotain.

Kannatti jättää kirja hautumaan ja odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Ympärillä raikuva hälinä ei häirinnyt kirjaan uppoutumista vaan eläydyin täysillä Fikryn kirjakauppaan keskittyvään tarinaan. Kirja tulvii kirjallisia viittauksia ja tarinaa rytmittää A. J.:n lukupäiväkirjamerkinnät. Nämä merkinnät toimivat lukuvinkkeinä lukijalle, mutta samalla ne myös ohjaavat tarinaa eteenpäin, A.J.:n muistiinpanot pitävät sisällään vihjeitä tulevista käänteistä hänen osoittaessaan merkintänsä jollekin henkilölle tai mainitsemalla niissä jonkun henkilön nimeltä.

Tuulisen saaren kirjakauppias on tarina rakkaudesta ja kirjoista, rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen, uusista aluista ja mahdollisuuksista. Tarina keikkuu tunteesta toiseen, kepeydestä haikeuteen ja onnesta suruun, se on ihastuttava ja lempeä. Kirja on kuin novelli, siinä on uusia alkuja ja loppuja. Tarina kiertää tavallaan kehää, elämän kiertokulku toistuu, mutta silti tarina ei toista itseään vaan uusiutuu. Vaikka tarina ei ollut yhtä iloa ja onnea se jätti jälkeensä hyvän mielen sekä halun mennä kirjakauppaan.

Hän kävelee kaupan poikki, ohi kirjojen joissa ei ole kuvia, ohi onnittelukorttien. Hän kuljettaa kättään pitkin lehden kantta, pyörittää kirjanmerkkitelinettä. Hyvää huomenta, lehdet! Hyvää huomenta, kirjanmerkit! Hyvää huomenta, kirjat! Hyvää huomenta, kauppa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat keskustelleet pelkästään kirjoista, mutta mikäpä oli elämässä henkilökohtaisempaa kuin kirjat?

Helmet 2019-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti

maanantai 14. tammikuuta 2019

Pierre Lemaitre: Silmukka



Pierre Lemaitre: Silmukka
Minervan äänikirja, 2017
Kesto: 6 h 24 min
Lukija: Markus Bäckman
Suomentanut: Susanna Hirvikorpi
(Trois jours et une vie, 2016)
Kuunneltu: 9.1.2019
Mistä: oma ostos


12-vuotias Antoine Courtin on kuin kuka tahansa koulupoika. Hänellä on kavereita, joiden kanssa he ovat rakentaneet majaa metsään, hän haaveilee PlayStationista, sillä Kevinillä on sellainen ja heidän kaverinsa viettävät paljon aikaa Kevinillä pelaamassa, hän on myös ihastunut ystäväänsä Émilieen. Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Ensin Antoine näkee naapurissa asuvien Desmedtien kiltin Odysseys-koiran kuoleman. Seuraavana päivänä, edelleen Odysseyksen kohtaloa surren, Antoine lähtee Saint-Eustachen metsään puumajalleen. 6-vuotias Rémi Desmedt saapuu paikalle ja yhtäkkiä Antoinen aivoissa sumenee, hän raivostuu, ottaa kepin ja iskee Rémiä päähän eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

     Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.
     Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...
     Hänen surunsa oli niin syvää, että häntä huimasi.
 
Lemaitre luo silmien eteen rauhallisen Beauvalin pikkukaupungin, jossa jokainen tuntee toisensa ja heidän taustansa, kaupungin, jota kohtaa suuri tragedia. Pieni Rémi Desmedt katoaa jälkeä jättämättä juuri ennen joulua. Onko hän vain lähtenyt omille teilleen, eksynyt tai tippunut lampeen vai onko hänet siepattu? Rémin katoaminen yhdistää kaupunkilaisia, kaikki ovat valmiita auttamaan ja tekemään osansa tapauksen selvittämiseksi. Juorut liikkuvat ja epäilykset heräävät ja kun kerran on osoitettu syyttävällä sormella se jättää jälkensä.

Silmukassa lukijalle on siis alusta asti selvää kuka on murhaaja. Juoni on periaatteessa yksinkertainen, mutta tunnelmaltaan tarina on moniulotteinen. Lemaitre vie lukijan epätodennäköisen murhaajan pään sisään, vyöryttää lukijan koettavaksi koko sen tunnekirjon mitä Antoine kokee ymmärtäessään mitä on tehnyt, nuoren pojan mietteet siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka hänelle käy.

Antoine on ihan tavallinen, kiltti ja melko herkkä lapsi ja silti myös murhaaja. Asetelma on ristiriitainen, raadollinen ja hirvittävä. Miten elämä voikaan muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, yhden raivokohtauksen myötä? Miten tällaista muutosta ja rikosta voi edes ymmärtää? Miten Antoine, murhaaja, kuitenkin saa lukijan tietyllä tapaa puolelleen kammottavasta rikoksestaan huolimatta? Tarina hiipii ihon alle, lukiessa vuoroin odottaa ja vuoroin pelkää, että Antoine jää kiinni. En haluaisi tuntea sympatiaa murhaajaa kohtaan, haluaisin, että pieni uhri, Rèmi, saisi oikeutta. Tunne on ristiriitaisuudessaan inhottava.

Tarina alkaa vuodesta 1999 ja päättyy vuoteen 2015. Noina vuosina Antoine kasvaa aikuiseksi ja samalla kasvaa myös hänen henkinen taakkansa, metsän tapahtumat ja Rémin muisto eivät ole koskaan kaukana Antoinen ajatuksista. Vaikka Silmukan jännite laskee sitä mukaa kun Antoine aikuistuu ja tarinassa on muutamia turhalta tuntuvia käänteitä on Lemaitren tarina ja etenkin sen tunnelma mieleenpainuva. Pidin tarinasta myös kielellisesti, Lemaitre esimerkiksi kuvaa hienosti Beuvaliin iskevää myrskyä, samalla kohtaus sopii myös Antoineen ja kuvaa hänen metsän tapahtumien jälkeistä henkistä pyörremyrskyään.

     Koko kaupunki oli jatkuvassa liikkeessä, se taipui ja vääntelehti ikään kuin se olisi ollut repeytymässä juuriltaan.
     Antoine kohottautui ja hänen valppautensa herpaantui hetkeksi. Se riitti, äkillinen tuulenpuuska tempaisi hänet ilmaan, ja hän rojahti maahan metrin päähän. Hän yritti pysyä jaloillaan, mutta vastassa oli hillitön voima, hän kieri maata pitkin puutarhan aidan luo, johon hän kolhaisi itsensä. Siihen hän kyyristyi ja painoi päänsä polvien väliin. Henki ei kulkenut.
     Hän keräsi voimia. Tuntui, ettei hän selviytyisi ikinä kotiovelle.

Rankasta aiheestaan huolimatta Silmukka ei mässäile väkivallalla vaan Lemaitre luottaa tunnelman luomiseen muilla keinoilla, hiipimällä murhaajan ja lukijan pään sisälle. Bäckmanin rauhallinen luenta vielä vahvistaa lukukokemusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.
 
Helmet-lukuhaaste 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä



Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä
(Iijoki #14)
Gummerus, 1984
620 sivua
Luettu: 3.1.2019
Mistä: lahja


Kalle työskentelee rakennustoimisto Pilvinen & Kurun työmaalla rakennustyömiehenä, mutta mielessä pyörii haave pohjoiseen lähdöstä ja ryhtymisestä miinanraivaajaksi. Koti-ikävä vaivaa myös Kuusisten vuokra-asunnossa. Ikkunasta ulos katsoessaan Kalle kaipaa järvimaisemaa, veden välkettä, mutta katse tavoittaa vain vedettömän laakson. Vaikka pariskunnalla on koti, työpaikat ja elämä muutenkin päällisin puolin kunnossa ei elo Lainan kanssa olekaan niin ruusuista millaiseksi Kalle avioelämän nuoruuden haaveissaan kuvitteli. Mielessä käy jopa, että ehkä pohjoisessa odottaisi myös sopivampi vaimoehdokas. Kesän koittaessa Kalle pääse vihdoin rakkaisiin Taivalkosken maisemiin kun hän lähtee yhdessä Lainan kanssa kesälomalle Kallen kotiseudulle, pitäähän isä-Herkonkin päästä tapaamaan miniäänsä.

Tuntui, että kirja ei pääse millään vauhtiin ja kesti yllättävän kauan, ennen kuin tuttu tarinan imu tempaisi mukaansa. Kalle ja Laina tekevät lähtöä ja valmistatuvat niin pitkään ja perusteellisesti, että luulin heidän jämähtävän lopulta Tampereelle ja Taivalkosken reissusta vihjaavan nimen olevan vain Kallen unelmaa. Matkassa on monta mutkaa ja ilmassa on pariskunnan välillä niin paljon säähköä, että Kallen ja Lainan jatkuva nahistelu, toisilleen nälviminen ja syyttely alkoi jo kyllästyttää.
  
     Tällainenko on mielestäsi hupailua? Kysyn taas kerran. Ei ole kulkuneuvoja. Joutuu kuulemaan monenlaista pilkkaa ja entiset heilasi ovat kuin herhiläisest kimpussasi...
     Nyt en käsitä, kumpaa ruppean tekemään: alanko nauraa vain porreunko noitumaan. Ensinnäkin miksi meitä mielestäsi pitäisi pitäsi kuhtua? Sottain eillä kun näihin selekosiin tuli kesällä olleilemaan outoja viraita sanottiin niitä huppailijoiksi. Jotku puhu lystäilijöistä...
     Kesälomalaisia me ollaan! Laina tiuskasi ja nousi jälleen istumaan suorana.
     Yritä käsittää, että täällä on ihmiset erilaisia kun kaupunkiseuvulla. Tulevat kylläänni milloin joutavat, eli tullee assiata... 

Lopulta pariskunta sentään pääsee lähtemään, mutta matka tuntuu olevan täynnä vastoinkäymisiä. Kulttuurishokki ei iske vain kaupunkilaiselämään tottuneeseen Lainaan vaan myös Kalleen, kotiseutu ei olekaan se onnen, autuuden ja ystävällisten ihmisten tyyssija minkälaiseksi hän sen muisti. Lopulta matka saa Kallen silmät avautumaan ja hän tuntuu saavuttavan jonkinlaisen sisäisen rauhan, löytävän oman paikkansa.

Sisälläni oli tyytyväinen, peräti hienoinen ylpeyden tunne siitä, että olin kuin olinkin muttumassa messukyläläiseksi ja Kirkonmäki ja lähiympäristö olivat päivä päivältä tulossa yhä enemmän kotikyläkseni.

Vaikka ärsyynnyin Kallen ja Lainan riitelyyn tarjosi se värikkään ja koomisen parisuhdenäytelmän. Näin sieluni silmin Kallen riuhtomassa tavaroitaan ja viskaamassa vaarinkaljapulloa pitkin metsiä ja Lainan järkyttymässä suorapuheisten taivalkoskelaisten jutuista. Kallen koti-ikävän taittuminen ja kotiin saapuminen pursusi onnea ja Kallen kastematoprojekti puolestaan oli samaan aikaan hauska ja hellyttävä tapaus. Pitäähän kalastamiselle person velipojan syöttiasiat saada kuntoon, vaikka sitten rahtaamalla tamperelaisia matoja puolen Suomen halki ja istuttamalla ne Kallioniemen multiin. Matka Taivalkoskelle oli mukava, mutta hieman puuduttava, tässä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa.

Kirjan lopusta löytyi hauska tuulahdus menneestä. Päätalo on kirjoittanut lukijalle jälkisanat liittyen kotimaisemiinsa ja hän kertoo Gummeruksen teettäneen kartan Kallioniemestä. Viimeiseltä aukeamalta löytyy esite kartasta sekä varauskortti (postimaksu on maksettu), jolla kyseisen kartan voi hankkia itselleen 22 markan hintaan. Varauskortissa kysytään yhteystietojen lisäksi montako Päätalon kirjaa kartan tilaajan kotikirjastosta löytyy. Ehkä Kallen huumori tarttuu, mietin mitäköhän Gummeruksella tuumattaisiin jos lähettäisin 35 vuoden takaisen tilauskupongin postitse...


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Selvitä sinä, Laina. Sulla kun on kerkiävä kieli,eikä suussasi ole porstuvaa. Ainaskaa aina...

Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tampere ja Taivalkoski).

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kirjavuosi 2018



Kirjavuoden yksityiskohdat ehtivät kummasti vuoden mittaan unohtua, joten täytyy tehdä taas kurkistus menneeseen. Vuonna 2018 luin seuraavasti:

  • 47 kirjaa. Perinteisesti tavoitteena oli 50 luettua kirjaa eli jäin hieman tavoitteesta. Lisäksi kesken jäi kaksi kirjaa, jotka luen loppuun vuoden 2019 puolella.
  • 13 177 sivua (Goodreadsin mukaan), lisäksi kuuntelin noin 97,5 tuntia äänikirjoja.
  • 25 kotimaista ja 22 ulkomaista kirjaa.
  • Kirjoittajien sukupuolijakauma oli seuraavanlainen: 27 naiskirjailijaa, 22 mieskirjailijaa.
  • Faktaa 4, fiktiota 36, jotain siltä väliltä 7. Luin romaaneja, tietokirjoja (mm. elämäkerta, matkapäiväkirjoja, elokuvakirja), novelleja, autofiktiota sekä myös sarjakuvia.
  • Luettujen kirjojen alkuperä vaihteli seuraavasti: kirjastosta lainattuja 28, lahjakirjoja 4, ystäviltä tai kirjablogikollegoilta saatuja 2, itse ostettuja 8, arvostelukappaleita 3 (joko minulle tarjottu tai itse pyytämäni), ilmaiskappaleita 2 (esimerkiksi kirjaston ota/tuo/vaihda-kärrystä).
  • Vuoden 2018 uutuuksia: 5.
  • Luin ensimmäistä kertaa kirjoja seuraavilta kirjailijoilta: Pierre Lemaitre, Joni Skiftesvik, Pirjo Puukko, Jhumpa Lahiri, Michael Cunningham, Johanna Valkama, Jennifer Vanderbes, Rosa Liksom, Emmi Itäranta, Marko Annala (hänen musiikkinsa oli ennestään tuttua), Fred Vargas, Marcia Preston, Hanna Hauru, Kyllikki Villa, Kristiina Vuori, Torgny Lindgren, Mark Cotta Vaz, Clare Mackintosh, Antti Tuomainen, John Williams, Colm Tóibín, Jaana Ala-Huissi, Mervi Heikkilä, Marina Lewycka, Timo Kangasluoma, J. P. Delaney, Jari Järvelä ja Janne Kukkonen.
  • Vanhoja tuttuja puolestaan oli Kalle Päätalo, Selja Ahava, Peter Franzén, Stephen King, Tiina Konttila, Anne Muhonen, J. R. Ward, Joel Haahtela, Tove Jansson, Marko Hautala, Alice Hoffman, Joanne Harris, Jessie Burton, Charlaine Harris ja Andrew Michael Hurley.
  • Luin 36 ja kuuntelin 11 äänikirjaa. Tavoitteenani vuodelle 2018 oli opetella kuuntelemaan äänikirjoja ja se onnistui. Olen nyt vahvasti äänikirjakoukussa, työmatkat sujuvat kirjoja kuunnellen.
  • Osallistuin lukuhaasteisiin pitkin vuotta. Kesän kirjankansibingoon (3 bingoriviä, yhteensä 12 kirjaa), marraskuun lukuhaasteeseen (1 491 sivua), koko vuoden kestävään Helmet-lukuhaasteeseen (43/50) ja myös kirjallista maailmanvalloitusta luin eteenpäin (Intia, Namibia, Argentiina, Chile, Irlanti, Serbia, Ukraina, Venäjä).
  • Lisäksi kävin kerran kuukaudessa lukupiirissä, tästä on tullut minulle todella tärkeä juttu.

Kirjavuoden top 10 näyttää tältä, kuvat toimivat linkkeinä arvioihin. Ykköseksi nousi upea kotimainen pienoisromaani, Hanna Haurun Jääkansi:


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/07/hanna-hauru-jaakansi.html


Tässä muut vuoden 2018 suosikkini satunnaisessa järjestyksessä:


 http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/01/stephen-king-viimeinen-vartio.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/07/kyllikki-villa-pakomatkalla-toinen.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/10/john-williams-stoner.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/07/marko-hautala-kuokkamummo.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/04/johanna-valkama-itameren-auri.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/08/alice-hoffman-punainen-puutarha.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/12/jari-jarvela-kosken-kahta-puolta.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/05/rosa-liksom-hytti-nro-6.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/02/joni-skiftesvik-valkoinen-toyota-vei.html


Vuodelle 2019 tein taas lukutavoitteen 50 kirjasta. Ajattelin myös osallistua tämänkin vuoden Helmet-lukuhaasteeseen ja jatkaa kirjallista maailmanvalloitusta.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre sekä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen koonti



Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
Like, 2016
280 sivua
Luettu: 25.12.2018
Mistä: kirjastosta


Oikein hyvää uutta vuotta! Ennen uusia lukusuunnitelmia ja kiinnostavia kirjamatkoja pitää kirjoittaa vielä viimeisestä vuoden 2018 puolella lukemastani kirjasta (pari kirjaa on vielä kesken, luen ne loppuun alkaneen vuoden alussa). Lukuvuoden 2018 sai kunnian päättää kotimainen sarjakuvaromaani.

Lilja on ollut Seamuksen opissa jo useamman vuoden. Pienet varkaudet ja murtokeikat eivät enää tyydytä Liljan nälkää vaan hän haluaisi päästä näyttämään varkaiden killan Kiltamestarille kyntensä, päästä viimein hyväksytyksi killan jäseneksi, tulla mestarivarkaaksi. Kun Kiltamestari ei ole valmis antamaan Liljalle mahdollisuutta ottaa Lilja ohjat omiin käsiinsä ja varastaa tältä toimeksiannon, mutta osoittautuuko tehtävä liian suureksi Liljalle?




Lilja on mainio hahmo, pieni ja pippurinen tyttö, joka ei jää sanattomaksi isojen ja karskien rosvojen uhoamisen alla eikä edes silloin kun vastassa on kuolleita kuninkaita. Itsenäinen, rohkea ja silti hyväsydäminen tyttö on kuin raikas tuulahdus varkaiden ja vallanpitäjien miesvaltaisessa joukossa. Pikkuvarkaalla ei ole aina onni myötä, Lilja joutuu kovien paikkojen eteen, hän näkee ja kokee monia raakuuksia eikä hän aina ole yhtä nokkela kuin millaiseksi itsensä kokee vaan tulee huomaamattaan vedätetyksi. Miksi ottaa neljännes ryöstösaaliista kun saa neuvoteltua osuuden viidennekseen...

Pidin Kukkosen piirrosjäljestä. Tarinassa on hyödynnetty monenkokoisia ruutuja pienistä koko sivun kokoisiin. Kunkin osan alussa tarinaa johdatetaan eteenpäin vanhahtavalla kielellä, lyhyin runoin voroista sekä kolmesta kuninkaasta ja heidän aarteestaan. Mustavalkoinen kuvitus sopii hyvin tarinan tunnelmaan. Lilja toimii varjoissa, hän vaanii ja vilahtaa kujilta linnan muureille ja vankityrmistä hautakammioihin sulavasti ja nopeasti. Taistelujen tuoksinassa lentää veri eikä vainajiltakaan voi välttyä, mutta silti kirjassa on myös iloa ja valoa. Sarjakuvan äänimaailmassa oli ehkä tahatonta komiikkaa, ne huvittivat välillä. GHH..! KLAK, NRRSK, THWIP, THUD, TWONK, *hukk*, RAAH!

Voro ei kiinnostanut meillä pelkästään minua vaan myös villasukkalapsia. Esikoinen ehti tämän jo lukea (tykkäsi), kuopus on kysellyt useamman kerran joko hän pääsee tarttumaan kirjaan. Tarina yltyy välillä raa'aksi, joten ihan pienimmille ja taisteluihin tottumattomille lukijoille en tätä suosittelisi, mutta seikkailuista pitäville tämä on nappivalinta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kai sinä tiedät, että olen VORO enkä mikään VELHO!

Helmet lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani


- - -


Tässä vielä listaus vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Sain luettua 43 kirjaa 50:stä, aika hyvin ensikertalaiselta ilman sen kummempia ennakkosuunnitelmia. Muutama kirja jäi ilman osumaa, ehkä saattaisin saada nekin kuitattua, mutta en jaksa enää muuttaa alkuvuoden haasteosumia.

1. Kirjassa muutetaan: Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla
3. Kirja aloittaa sarjan: Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa
4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit: Rosa Liksom: Hytti nro 6
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Fred Vargas: Jalattomat, elottomat
11. Kirjassa käy hyvin: Tiina Konttila & Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 - Suuri taikajahti
12. Sarjakuvaromaani: Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: Jhumpa Lahiri: Kaima
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu
16. Kirjassa luetaan kirjaa: Pierre Lemaitre: Irène
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Mark Cotta Vaz: Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Johanna Valkama: Linnavuoren tuuli
20. Taiteilijaelämäkerta: Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Torgny Lindgren: Pylssy
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin: Peter Franzén: Samoilla silmillä
23. Kirjassa on mukana meri: Tove Jansson: Muumipappa ja meri
24. Surullinen kirja: Hanna Hauru: Jääkansi
25. Novellikokoelma: Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: J. R. Ward: Vapautettu rakastaja
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta: Michael Cunningham: Tunnit
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: J. R. Ward: Minun rakastajani
29. Kirjassa on lohikäärme: J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: John Williams: Stoner
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Marko Hautala: Kuokkamummo
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen
33. Selviytymistarina: Alice Hoffman: Punainen puutarha
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta: Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Johanna Valkama: Itämeren Auri
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama: Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
40. Kirjassa on lemmikkieläin: Marko Annala: Värityskirja
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Marcia Preston: Perhosten talo
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Joel Haahtela: Perhoskerääjä
44. Kirja liittyy johonkin peliin: Stephen King: Viimeinen vartio
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Kristiina Vuori: Siipirikko
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Jessie Burton: Muusa
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


Lukematta jäi siis seuraavat kohdat:

2. Kotimainen runokirja
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
45. Palkittu tietokirja