maanantai 14. tammikuuta 2019

Pierre Lemaitre: Silmukka



Pierre Lemaitre: Silmukka
Minervan äänikirja, 2017
Kesto: 6 h 24 min
Lukija: Markus Bäckman
Suomentanut: Susanna Hirvikorpi
(Trois jours et une vie, 2016)
Kuunneltu: 9.1.2019
Mistä: oma ostos


12-vuotias Antoine Courtin on kuin kuka tahansa koulupoika. Hänellä on kavereita, joiden kanssa he ovat rakentaneet majaa metsään, hän haaveilee PlayStationista, sillä Kevinillä on sellainen ja heidän kaverinsa viettävät paljon aikaa Kevinillä pelaamassa, hän on myös ihastunut ystäväänsä Émilieen. Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Ensin Antoine näkee naapurissa asuvien Desmedtien kiltin Odysseys-koiran kuoleman. Seuraavana päivänä, edelleen Odysseyksen kohtaloa surren, Antoine lähtee Saint-Eustachen metsään puumajalleen. 6-vuotias Rémi Desmedt saapuu paikalle ja yhtäkkiä Antoinen aivoissa sumenee, hän raivostuu, ottaa kepin ja iskee Rémiä päähän eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

     Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.
     Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...
     Hänen surunsa oli niin syvää, että häntä huimasi.
 
Lemaitre luo silmien eteen rauhallisen Beauvalin pikkukaupungin, jossa jokainen tuntee toisensa ja heidän taustansa, kaupungin, jota kohtaa suuri tragedia. Pieni Rémi Desmedt katoaa jälkeä jättämättä juuri ennen joulua. Onko hän vain lähtenyt omille teilleen, eksynyt tai tippunut lampeen vai onko hänet siepattu? Rémin katoaminen yhdistää kaupunkilaisia, kaikki ovat valmiita auttamaan ja tekemään osansa tapauksen selvittämiseksi. Juorut liikkuvat ja epäilykset heräävät ja kun kerran on osoitettu syyttävällä sormella se jättää jälkensä.

Silmukassa lukijalle on siis alusta asti selvää kuka on murhaaja. Juoni on periaatteessa yksinkertainen, mutta tunnelmaltaan tarina on moniulotteinen. Lemaitre vie lukijan epätodennäköisen murhaajan pään sisään, vyöryttää lukijan koettavaksi koko sen tunnekirjon mitä Antoine kokee ymmärtäessään mitä on tehnyt, nuoren pojan mietteet siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka hänelle käy.

Antoine on ihan tavallinen, kiltti ja melko herkkä lapsi ja silti myös murhaaja. Asetelma on ristiriitainen, raadollinen ja hirvittävä. Miten elämä voikaan muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, yhden raivokohtauksen myötä? Miten tällaista muutosta ja rikosta voi edes ymmärtää? Miten Antoine, murhaaja, kuitenkin saa lukijan tietyllä tapaa puolelleen kammottavasta rikoksestaan huolimatta? Tarina hiipii ihon alle, lukiessa vuoroin odottaa ja vuoroin pelkää, että Antoine jää kiinni. En haluaisi tuntea sympatiaa murhaajaa kohtaan, haluaisin, että pieni uhri, Rèmi, saisi oikeutta. Tunne on ristiriitaisuudessaan inhottava.

Tarina alkaa vuodesta 1999 ja päättyy vuoteen 2015. Noina vuosina Antoine kasvaa aikuiseksi ja samalla kasvaa myös hänen henkinen taakkansa, metsän tapahtumat ja Rémin muisto eivät ole koskaan kaukana Antoinen ajatuksista. Vaikka Silmukan jännite laskee sitä mukaa kun Antoine aikuistuu ja tarinassa on muutamia turhalta tuntuvia käänteitä on Lemaitren tarina ja etenkin sen tunnelma mieleenpainuva. Pidin tarinasta myös kielellisesti, Lemaitre esimerkiksi kuvaa hienosti Beuvaliin iskevää myrskyä, samalla kohtaus sopii myös Antoineen ja kuvaa hänen metsän tapahtumien jälkeistä henkistä pyörremyrskyään.

     Koko kaupunki oli jatkuvassa liikkeessä, se taipui ja vääntelehti ikään kuin se olisi ollut repeytymässä juuriltaan.
     Antoine kohottautui ja hänen valppautensa herpaantui hetkeksi. Se riitti, äkillinen tuulenpuuska tempaisi hänet ilmaan, ja hän rojahti maahan metrin päähän. Hän yritti pysyä jaloillaan, mutta vastassa oli hillitön voima, hän kieri maata pitkin puutarhan aidan luo, johon hän kolhaisi itsensä. Siihen hän kyyristyi ja painoi päänsä polvien väliin. Henki ei kulkenut.
     Hän keräsi voimia. Tuntui, ettei hän selviytyisi ikinä kotiovelle.

Rankasta aiheestaan huolimatta Silmukka ei mässäile väkivallalla vaan Lemaitre luottaa tunnelman luomiseen muilla keinoilla, hiipimällä murhaajan ja lukijan pään sisälle. Bäckmanin rauhallinen luenta vielä vahvistaa lukukokemusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.
 
Helmet-lukuhaaste 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä



Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä
(Iijoki #14)
Gummerus, 1984
620 sivua
Luettu: 3.1.2019
Mistä: lahja


Kalle työskentelee rakennustoimisto Pilvinen & Kurun työmaalla rakennustyömiehenä, mutta mielessä pyörii haave pohjoiseen lähdöstä ja ryhtymisestä miinanraivaajaksi. Koti-ikävä vaivaa myös Kuusisten vuokra-asunnossa. Ikkunasta ulos katsoessaan Kalle kaipaa järvimaisemaa, veden välkettä, mutta katse tavoittaa vain vedettömän laakson. Vaikka pariskunnalla on koti, työpaikat ja elämä muutenkin päällisin puolin kunnossa ei elo Lainan kanssa olekaan niin ruusuista millaiseksi Kalle avioelämän nuoruuden haaveissaan kuvitteli. Mielessä käy jopa, että ehkä pohjoisessa odottaisi myös sopivampi vaimoehdokas. Kesän koittaessa Kalle pääse vihdoin rakkaisiin Taivalkosken maisemiin kun hän lähtee yhdessä Lainan kanssa kesälomalle Kallen kotiseudulle, pitäähän isä-Herkonkin päästä tapaamaan miniäänsä.

Tuntui, että kirja ei pääse millään vauhtiin ja kesti yllättävän kauan, ennen kuin tuttu tarinan imu tempaisi mukaansa. Kalle ja Laina tekevät lähtöä ja valmistatuvat niin pitkään ja perusteellisesti, että luulin heidän jämähtävän lopulta Tampereelle ja Taivalkosken reissusta vihjaavan nimen olevan vain Kallen unelmaa. Matkassa on monta mutkaa ja ilmassa on pariskunnan välillä niin paljon säähköä, että Kallen ja Lainan jatkuva nahistelu, toisilleen nälviminen ja syyttely alkoi jo kyllästyttää.
  
     Tällainenko on mielestäsi hupailua? Kysyn taas kerran. Ei ole kulkuneuvoja. Joutuu kuulemaan monenlaista pilkkaa ja entiset heilasi ovat kuin herhiläisest kimpussasi...
     Nyt en käsitä, kumpaa ruppean tekemään: alanko nauraa vain porreunko noitumaan. Ensinnäkin miksi meitä mielestäsi pitäisi pitäsi kuhtua? Sottain eillä kun näihin selekosiin tuli kesällä olleilemaan outoja viraita sanottiin niitä huppailijoiksi. Jotku puhu lystäilijöistä...
     Kesälomalaisia me ollaan! Laina tiuskasi ja nousi jälleen istumaan suorana.
     Yritä käsittää, että täällä on ihmiset erilaisia kun kaupunkiseuvulla. Tulevat kylläänni milloin joutavat, eli tullee assiata... 

Lopulta pariskunta sentään pääsee lähtemään, mutta matka tuntuu olevan täynnä vastoinkäymisiä. Kulttuurishokki ei iske vain kaupunkilaiselämään tottuneeseen Lainaan vaan myös Kalleen, kotiseutu ei olekaan se onnen, autuuden ja ystävällisten ihmisten tyyssija minkälaiseksi hän sen muisti. Lopulta matka saa Kallen silmät avautumaan ja hän tuntuu saavuttavan jonkinlaisen sisäisen rauhan, löytävän oman paikkansa.

Sisälläni oli tyytyväinen, peräti hienoinen ylpeyden tunne siitä, että olin kuin olinkin muttumassa messukyläläiseksi ja Kirkonmäki ja lähiympäristö olivat päivä päivältä tulossa yhä enemmän kotikyläkseni.

Vaikka ärsyynnyin Kallen ja Lainan riitelyyn tarjosi se värikkään ja koomisen parisuhdenäytelmän. Näin sieluni silmin Kallen riuhtomassa tavaroitaan ja viskaamassa vaarinkaljapulloa pitkin metsiä ja Lainan järkyttymässä suorapuheisten taivalkoskelaisten jutuista. Kallen koti-ikävän taittuminen ja kotiin saapuminen pursusi onnea ja Kallen kastematoprojekti puolestaan oli samaan aikaan hauska ja hellyttävä tapaus. Pitäähän kalastamiselle person velipojan syöttiasiat saada kuntoon, vaikka sitten rahtaamalla tamperelaisia matoja puolen Suomen halki ja istuttamalla ne Kallioniemen multiin. Matka Taivalkoskelle oli mukava, mutta hieman puuduttava, tässä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa.

Kirjan lopusta löytyi hauska tuulahdus menneestä. Päätalo on kirjoittanut lukijalle jälkisanat liittyen kotimaisemiinsa ja hän kertoo Gummeruksen teettäneen kartan Kallioniemestä. Viimeiseltä aukeamalta löytyy esite kartasta sekä varauskortti (postimaksu on maksettu), jolla kyseisen kartan voi hankkia itselleen 22 markan hintaan. Varauskortissa kysytään yhteystietojen lisäksi montako Päätalon kirjaa kartan tilaajan kotikirjastosta löytyy. Ehkä Kallen huumori tarttuu, mietin mitäköhän Gummeruksella tuumattaisiin jos lähettäisin 35 vuoden takaisen tilauskupongin postitse...


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Selvitä sinä, Laina. Sulla kun on kerkiävä kieli,eikä suussasi ole porstuvaa. Ainaskaa aina...

Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tampere ja Taivalkoski).

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kirjavuosi 2018



Kirjavuoden yksityiskohdat ehtivät kummasti vuoden mittaan unohtua, joten täytyy tehdä taas kurkistus menneeseen. Vuonna 2018 luin seuraavasti:

  • 47 kirjaa. Perinteisesti tavoitteena oli 50 luettua kirjaa eli jäin hieman tavoitteesta. Lisäksi kesken jäi kaksi kirjaa, jotka luen loppuun vuoden 2019 puolella.
  • 13 177 sivua (Goodreadsin mukaan), lisäksi kuuntelin noin 97,5 tuntia äänikirjoja.
  • 25 kotimaista ja 22 ulkomaista kirjaa.
  • Kirjoittajien sukupuolijakauma oli seuraavanlainen: 27 naiskirjailijaa, 22 mieskirjailijaa.
  • Faktaa 4, fiktiota 36, jotain siltä väliltä 7. Luin romaaneja, tietokirjoja (mm. elämäkerta, matkapäiväkirjoja, elokuvakirja), novelleja, autofiktiota sekä myös sarjakuvia.
  • Luettujen kirjojen alkuperä vaihteli seuraavasti: kirjastosta lainattuja 28, lahjakirjoja 4, ystäviltä tai kirjablogikollegoilta saatuja 2, itse ostettuja 8, arvostelukappaleita 3 (joko minulle tarjottu tai itse pyytämäni), ilmaiskappaleita 2 (esimerkiksi kirjaston ota/tuo/vaihda-kärrystä).
  • Vuoden 2018 uutuuksia: 5.
  • Luin ensimmäistä kertaa kirjoja seuraavilta kirjailijoilta: Pierre Lemaitre, Joni Skiftesvik, Pirjo Puukko, Jhumpa Lahiri, Michael Cunningham, Johanna Valkama, Jennifer Vanderbes, Rosa Liksom, Emmi Itäranta, Marko Annala (hänen musiikkinsa oli ennestään tuttua), Fred Vargas, Marcia Preston, Hanna Hauru, Kyllikki Villa, Kristiina Vuori, Torgny Lindgren, Mark Cotta Vaz, Clare Mackintosh, Antti Tuomainen, John Williams, Colm Tóibín, Jaana Ala-Huissi, Mervi Heikkilä, Marina Lewycka, Timo Kangasluoma, J. P. Delaney, Jari Järvelä ja Janne Kukkonen.
  • Vanhoja tuttuja puolestaan oli Kalle Päätalo, Selja Ahava, Peter Franzén, Stephen King, Tiina Konttila, Anne Muhonen, J. R. Ward, Joel Haahtela, Tove Jansson, Marko Hautala, Alice Hoffman, Joanne Harris, Jessie Burton, Charlaine Harris ja Andrew Michael Hurley.
  • Luin 36 ja kuuntelin 11 äänikirjaa. Tavoitteenani vuodelle 2018 oli opetella kuuntelemaan äänikirjoja ja se onnistui. Olen nyt vahvasti äänikirjakoukussa, työmatkat sujuvat kirjoja kuunnellen.
  • Osallistuin lukuhaasteisiin pitkin vuotta. Kesän kirjankansibingoon (3 bingoriviä, yhteensä 12 kirjaa), marraskuun lukuhaasteeseen (1 491 sivua), koko vuoden kestävään Helmet-lukuhaasteeseen (43/50) ja myös kirjallista maailmanvalloitusta luin eteenpäin (Intia, Namibia, Argentiina, Chile, Irlanti, Serbia, Ukraina, Venäjä).
  • Lisäksi kävin kerran kuukaudessa lukupiirissä, tästä on tullut minulle todella tärkeä juttu.

Kirjavuoden top 10 näyttää tältä, kuvat toimivat linkkeinä arvioihin. Ykköseksi nousi upea kotimainen pienoisromaani, Hanna Haurun Jääkansi:


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/07/hanna-hauru-jaakansi.html


Tässä muut vuoden 2018 suosikkini satunnaisessa järjestyksessä:


 http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/01/stephen-king-viimeinen-vartio.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/07/kyllikki-villa-pakomatkalla-toinen.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/10/john-williams-stoner.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/07/marko-hautala-kuokkamummo.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/04/johanna-valkama-itameren-auri.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/08/alice-hoffman-punainen-puutarha.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/12/jari-jarvela-kosken-kahta-puolta.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/05/rosa-liksom-hytti-nro-6.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2018/02/joni-skiftesvik-valkoinen-toyota-vei.html


Vuodelle 2019 tein taas lukutavoitteen 50 kirjasta. Ajattelin myös osallistua tämänkin vuoden Helmet-lukuhaasteeseen ja jatkaa kirjallista maailmanvalloitusta.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre sekä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen koonti



Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
Like, 2016
280 sivua
Luettu: 25.12.2018
Mistä: kirjastosta


Oikein hyvää uutta vuotta! Ennen uusia lukusuunnitelmia ja kiinnostavia kirjamatkoja pitää kirjoittaa vielä viimeisestä vuoden 2018 puolella lukemastani kirjasta (pari kirjaa on vielä kesken, luen ne loppuun alkaneen vuoden alussa). Lukuvuoden 2018 sai kunnian päättää kotimainen sarjakuvaromaani.

Lilja on ollut Seamuksen opissa jo useamman vuoden. Pienet varkaudet ja murtokeikat eivät enää tyydytä Liljan nälkää vaan hän haluaisi päästä näyttämään varkaiden killan Kiltamestarille kyntensä, päästä viimein hyväksytyksi killan jäseneksi, tulla mestarivarkaaksi. Kun Kiltamestari ei ole valmis antamaan Liljalle mahdollisuutta ottaa Lilja ohjat omiin käsiinsä ja varastaa tältä toimeksiannon, mutta osoittautuuko tehtävä liian suureksi Liljalle?




Lilja on mainio hahmo, pieni ja pippurinen tyttö, joka ei jää sanattomaksi isojen ja karskien rosvojen uhoamisen alla eikä edes silloin kun vastassa on kuolleita kuninkaita. Itsenäinen, rohkea ja silti hyväsydäminen tyttö on kuin raikas tuulahdus varkaiden ja vallanpitäjien miesvaltaisessa joukossa. Pikkuvarkaalla ei ole aina onni myötä, Lilja joutuu kovien paikkojen eteen, hän näkee ja kokee monia raakuuksia eikä hän aina ole yhtä nokkela kuin millaiseksi itsensä kokee vaan tulee huomaamattaan vedätetyksi. Miksi ottaa neljännes ryöstösaaliista kun saa neuvoteltua osuuden viidennekseen...

Pidin Kukkosen piirrosjäljestä. Tarinassa on hyödynnetty monenkokoisia ruutuja pienistä koko sivun kokoisiin. Kunkin osan alussa tarinaa johdatetaan eteenpäin vanhahtavalla kielellä, lyhyin runoin voroista sekä kolmesta kuninkaasta ja heidän aarteestaan. Mustavalkoinen kuvitus sopii hyvin tarinan tunnelmaan. Lilja toimii varjoissa, hän vaanii ja vilahtaa kujilta linnan muureille ja vankityrmistä hautakammioihin sulavasti ja nopeasti. Taistelujen tuoksinassa lentää veri eikä vainajiltakaan voi välttyä, mutta silti kirjassa on myös iloa ja valoa. Sarjakuvan äänimaailmassa oli ehkä tahatonta komiikkaa, ne huvittivat välillä. GHH..! KLAK, NRRSK, THWIP, THUD, TWONK, *hukk*, RAAH!

Voro ei kiinnostanut meillä pelkästään minua vaan myös villasukkalapsia. Esikoinen ehti tämän jo lukea (tykkäsi), kuopus on kysellyt useamman kerran joko hän pääsee tarttumaan kirjaan. Tarina yltyy välillä raa'aksi, joten ihan pienimmille ja taisteluihin tottumattomille lukijoille en tätä suosittelisi, mutta seikkailuista pitäville tämä on nappivalinta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kai sinä tiedät, että olen VORO enkä mikään VELHO!

Helmet lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani


- - -


Tässä vielä listaus vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Sain luettua 43 kirjaa 50:stä, aika hyvin ensikertalaiselta ilman sen kummempia ennakkosuunnitelmia. Muutama kirja jäi ilman osumaa, ehkä saattaisin saada nekin kuitattua, mutta en jaksa enää muuttaa alkuvuoden haasteosumia.

1. Kirjassa muutetaan: Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla
3. Kirja aloittaa sarjan: Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa
4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit: Rosa Liksom: Hytti nro 6
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Fred Vargas: Jalattomat, elottomat
11. Kirjassa käy hyvin: Tiina Konttila & Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 - Suuri taikajahti
12. Sarjakuvaromaani: Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: Jhumpa Lahiri: Kaima
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu
16. Kirjassa luetaan kirjaa: Pierre Lemaitre: Irène
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Mark Cotta Vaz: Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Johanna Valkama: Linnavuoren tuuli
20. Taiteilijaelämäkerta: Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Torgny Lindgren: Pylssy
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin: Peter Franzén: Samoilla silmillä
23. Kirjassa on mukana meri: Tove Jansson: Muumipappa ja meri
24. Surullinen kirja: Hanna Hauru: Jääkansi
25. Novellikokoelma: Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: J. R. Ward: Vapautettu rakastaja
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta: Michael Cunningham: Tunnit
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: J. R. Ward: Minun rakastajani
29. Kirjassa on lohikäärme: J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: John Williams: Stoner
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Marko Hautala: Kuokkamummo
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen
33. Selviytymistarina: Alice Hoffman: Punainen puutarha
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta: Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Johanna Valkama: Itämeren Auri
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama: Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
40. Kirjassa on lemmikkieläin: Marko Annala: Värityskirja
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Marcia Preston: Perhosten talo
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Joel Haahtela: Perhoskerääjä
44. Kirja liittyy johonkin peliin: Stephen King: Viimeinen vartio
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Kristiina Vuori: Siipirikko
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Jessie Burton: Muusa
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


Lukematta jäi siis seuraavat kohdat:

2. Kotimainen runokirja
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
45. Palkittu tietokirja

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

 


Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi, 2018
200 sivua
Luettu: 13.12.2018
Mistä: oma ostos


Jari Järvelä kävi elokuussa Iin kirjastossa Muusajuhlissa kertomassa uudesta kirjastaan Kosken kahta puolta. Järvelän haastattelun myötä innostuin ostamaan teoksen itselleni. Pyysin myös Järvelältä omistuskirjoituksen kirjaan ja juttelimme hetken mm. lasten nimeämisestä, mitä kirjassakin sivutaan.

Jari viettää kesäpäiviä vuorotellen kahden mumminsa luona. Mummit asuvat samassa kaupungissa, mutta kaupungin kahtia jakavan kosken eri puolilla ja kuin eri maailmoissa. Äidinäiti Aino, Voiton-mummi, asuu Nälkämäen puolella vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, jossa on ulkohuussi. Isänäiti Sofia puolestaan asuu keskustan puolella upean puutarhan ympäröimässä suuressa talossa, jonka sisävessakin tuoksuu kukilta. Mummeja ei erota vain koski vaan myös historia, Suomen sisällissota. Aino on punaisesta ja Sofia valkoisesta perheestä. Heidän lapsensa rakastuivat, perustivat perheen ja nyt Jari suk(k)uloi molemmilla puolilla jokea, sukuja, punaisten ja valkoisten historiaa.

     Kuljen takaperin ja vilkutan, Voiton-mummi vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa kahtia.
     Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin.
     Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään.
     Äiti on pysähtynyt keskelle siltaa. Se näyttää mulle lohkareessa olevaa polveilevaa halkeamaa. Punaiset yritti räjäyttää sillan taivaan tuuliin kun ne poltti kauppalan. Ne ei onnistuneet. 
     Siinäkään, sanoo äiti.
     Se sivelee graniitin reunoja.
     Tää on luja silta, äiti jatkaa. 

Sodan kaiut kantavat mummien tarinoissa vuosikymmenten yli aina Jarin lapsuuteen ja leikkeihin. Milloin Jarin vierellä kulkee poika, jonka vatsassa ja selässä on reikä, milloin huoneessa näkyy hukkuneita lapsia. Silti tapahtumat kyseisten henkilöiden takana eivät ole keksittyjä vaan täyttä totta, osa mummien lapsuutta. Jari kuulee paljon sellaista, mikä ei välttämättä ole tarkoitettu lasten korville sillä aikuisten jutellessa Jari muuttuu Näkymättömäksi Pojaksi, joka tarkkailee ja kuuntelee aikuisten keskusteluja. Kaikki kauheudet eivät ole mummien kokemuksia sillä läheisellä ratapihalla sattuu onnettomuus, jonka jälkinäytöksen Jari näkee.

Kosken kahta puolta on autofiktiivinen teos, se pohjautuu Järvelän omiin lapsuusmuistoihin ja hänen mummiensa tarinoihin. Kirjan tausta ja todella uskottava lapsikertoja luo kirjaan erikoisen ja ristiriitaisen tunnelman. Lämpimiin lapsuuden kesäpäiviin syöksyy yhtäkkiä jääkylmiä virtauksia kun mummien muistot nousevat esiin. Järvelä kuvaa Ainon ja Sofian kautta taidokkaasti Suomen historiaa, sisällissotaa ja sen vastakkaisia puolia. Lasten kautta kuvattuna sodan kauhut tulevat vielä elävämmäksi ja lähemmäksi. Järvelä kuvaa hienosti sitä miten erilaiset lähtökohdat ja lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä sekä sitä kuinka vahvoja muistijälkiä hajuineen kaikkineen ihmiseen jää. Yksi haistaa parsiinsa kuolleet lehmät, toinen talven vedessä olleet ruumiit. Vielä vuosikymmenten jälkeen hajut tulvivat neniin.

Tarina kerrotaan Jarin näkökulmasta ja niin kiinnostava ja hieno poika kuin hän onkin nousevat Aino ja Sofia väistämättä tarinan keskiöön. Kirjan rakenne, siirtymä Ainosta Sofiaan, sillan toiselta puolelta toiselle on rakennettu hyvin. Kirjan alun tapahtumat sijoittuvat Aino-mummin luo eikä Sofia-mummiin viitata kuin ohimennen, Ainon osuuden lopussa näkökulma vaihtuu luontevasti Sofiaan. Näin vuorotellen kuvattuna Ainon ja Sofian maailmojen väliset erot korostuvat. Vaikka mummeilla on vahvasti punainen ja valkoinen tausta ei näitä puolia missään vaiheessa tarinaa arvoteta. Taustat ja mummien kokemukset tuodaan esille, mutta kumpaakaan puolta ei nosteta esille toista parempana tai oikeampana, näkökulma pysyy neutraalina. Tarina kulkee hienosti ja harkitusti alusta loppuun asti. Ja se loppu on kuin kirsikka kakun päällä, se sitoo tarinan yhteen, se saa hymyilemään ja liikuttumaan vielä kerran. Sekin on alku.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Seuraan miten lakanaperhonen hoipertelee eteenpäin risteykseen, kai se jatkaa maalitehtaalle värjäämään siipensä uudelleen.

Helmet lukuhaaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Hyvän joulun toivotus

Tässä muutama lukuvinkki jouluksi. Jari Järvelä: Kosken kahta puolta, Stephen King & Owen King: Ruususen uni, Stephanie Garber: Caraval. Järvelän kirjasta on arvio tulossa seuraavaksi, Kingien kirja odottaa lukupinossa ja Garberin kirjan jatko-osaa olen toivonut joululahjaksi.

Oikein hyvää, rentouttavaa ja lukuisaa joulua!
 


maanantai 17. joulukuuta 2018

J. P. Delaney: Edellinen asukas



J. P. Delaney: Edellinen asukas
Otavan äänikirja, 2017
Kesto: 11 h 35 min
Lukija: Maruska Verona
Suomentanut: Satu Leveelahti
(The Girl Before, 2017)
Kuunneltu: 3.12.2018
Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)


Työmatka ilman äänikirjaa alkaa tuntua kummalliselta ajatukselta. Olo on hiema levoton jos ei ole seuraava kirja odottamassa kun edellinen päättyy. Hienon Stonerin jälkeen lukuvuoroon päätyi Elisa Kirjalta joskus jonain lahjana saatu jännäri Edellinen asukas.

"No, haluatko sinä kokeilla onneasi?"

Upea, kuuluisan arkkitehdin Edward Monkfordin suunnittelema kaksikerroksinen talo Lontoossa, Hendonissa. Viimeisen päälle moderni ja minimalistinen asunto, jossa kaikki turvajärjestelmästä lämmitykseen ja valaistukseen hoituu automaattisesti huipputeknologian avulla. Edullinen vuokra. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Ensin Emma Matthews ja sitten Jane Cavendish muuttavat vuorollaan Folgate Street ykköseen päästäkseen irti menneisyyden taakoista, kääntääkseen uudet lehdet elämissään. Edes vuokrasopimukseen sisältyvät ehdot kuten avoimet ovet arkkitehtiopiskelijoille säännöllisin väliajoin sekä noin kaksisataakohtainen sääntökirja eivät pelota uusia asukkaita. Pian asumisen uutuudenviehätys karisee ja arki astuu kermanväristen seinien sisäpuolelle. Kuka tuo suuria liljakimppuja Janen oven taakse? Mitä Emmalle, edelliselle asukkaalle, tapahtui?

     Talo haluaa, että tiedän, siitä olen varma. Jos seinät osaisivat puhua, Folgate Street ykkönen kertoisi minulle, mitä tapahtui.
     Päätän tyydyttää uteliaisuuteni, mutta salassa. Ja kun olen saanut aaveet lepoon, en herätä niitä enää koskaan.
  
Kirja jakaantuu kerronnallisesti kahteen tasoon, menneisyydessä seurataan Emmaa, nykyhetkessä Janea. Siinä missä Emman osuus päättyy tapahtuu hyppy nykyhetkeen ja Janen kokemus on kuin suoraa jatkoa Emman vastaavalle. Emma, Jane, Emma, Jane... Kaksi aikaa ja kahden naisen kohtalot kiertyvät kiihtyvällä tahdilla yhteen ensin talon ja sitten sen suunnittelijan Edward Monkfordin kanssa. Rakenne on kieltämättä koukuttava, se saa haluamaan jatkaa kuuntelua vielä hetken lisää. Ärsyynnyin kuitenkin varsin nopeasti siihen, miten kirjailija tuntuu osoittavan syyttävää sormeaan tiettyyn suuntaan. Vähempikin lukijan (tai kuulijan) ohjailu riittäisi, haluan enemmän tilaa omille ajatuksilleni ja päättelyilleni, kiitos vain.

Tarinan talo tuntuu kovin kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä. Lukutoukkana ja kirjahamsterina minun on todella vaikeaa kuvitella kotia ilman kirjoja. Tämä siis on yksi Folgate Street ykkösen säännöistä, ei kirjoja, eikä sen puoleen myöskään verhoja, mattoja, koriste-esineitä, lattialle jätettyjä tavaroita, lemmikkejä jne... Välillä myös tuntuu kuin taloa yritettäisiin herättää eloon, luoda siitä yksi henkilöhahmo muiden rinnalle siinä kuitenkaan onnistumatta. Talo on kuitenkin vain talo.

Moni asia tuntuu tarinassa mustavalkoiselta ja Emma sekä Jane käyttäytyvät tietyissä asioissa samalla tavalla, ei siis riitä, että he muistuttavat toisiaan vain ulkoisesti. Edward kuvataan narsistiseksi ja ehdottomaksi mieheksi, joka pitää sääntöjään kuin kiveen hakattuina ja joka noudattaa tapojaan pikkutarkasti. Silti hän löysäilee joissain säännöissä ja antaa yllättävän helposti periksi, sallii kirjapinon sängyn vieressä tai shampoopullon kylpyhuoneen hyllyllä. Tarina tuo hetkittäin mieleen Fifty Shades of Grey -sarjan, tässä on samanlaista toisten ihmisten hallitsemista, monessa mielessä. Epäuskottavuutta on myös joidenkin ammatti-ihmisten käytöksessä, terapeutti ja ex-poliisi kertovat kovin auliisti asioista, joiden tuntuisi kuuluvan vaitiolovelvollisuuden piiriin.

Edellinen asukas on silti helppo- ja nopealukuinen, vaikka välillä Emman ja Janen äänet ovat niin samankaltaiset, että on pakko miettiä hetki kumpi onkaan äänessä. Juonessa on muutamia yllättäviä käänteitä pitämässä kiinnostusta yllä loppuun asti. Työmatkoja ajaessa tämä menetteli.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Muutama vaakasuuntainen kapea ikkuna, jotka näyttävät summamutikassa sijoitetuilta, ovat ainoa merkki siitä, että kyseessä todella on talo eikä jättikokoinen paperipaino.

Kannattaa lukea vastapainoksi esimerkiksi Annikan arvio, kirja osui hänen lukuhermoonsa paljon paremmin kuin minun.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

 


Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton
Docendo, 2017
191 sivua
Luettu: 29.11.2018
Mistä: kirjastosta


Marco Hietala on minulle tuttu etenkin Nightwishistä ja Raskasta joulua -projektista, siispä Kangasluoman kirja hyppäsi heti ilmestyttyään luettavien listalle. Tänä vuonna Hietala ei ollut mukana Oulun Raskasta joulua -keikalla, mutta pääsin sentään vihdoin ja viimein lukemaan hänestä kertovan kirjan.

Marco Hietala - Ruostumaton -kirjassa kuvataan Hietalan elämää syntymästä ja lapsuudesta bändikuvioihin ja aina musiikkimaailman huipulle asti. Väliin mahtuu vastoinkäymisiä, kommelluksia, onnistumisia, aallonpohjia ja huippuhetkiä. Vuonna 1966 syntynyttä Hietalaa puraisi hevikärpänen jo lapsena ja sillä tiellä hän on edelleen.

     Muistan kuin eilisen sen päivän kun Saku toi kotiin naapurista lainaamansa Black Sabbathin Master of Reality -levyn. Olin yhdeksänvuotias ja juuri lukemassa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa sohvalla. Kirjassa oli helvetillinen tuomiopäivän meininki, kun pyrstötähti oli lähestymässä ja koko muumimaailma tuhoutumassa. Siihen kun kajahtivat Sabbathin synkät soinnut, niin olin myytyä miestä. Siinä tilanteessa yhdistyivät musiikki, tarina ja fantasia täydellisesti. Se oli niin kovaa kamaa, että mikään ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Voi siis sanoa, että kiinnostukseni heviin alkoi tuosta hetkestä.

Hietalan elämäkerrassa on tuttuja, musiikkimaailmaan perinteisesti liitettäviä elementtejä. Keikkojen ja kiertuiden jaksottama elämä lipsahtaa kuin huomaamatta vapaa-ajan hauskanpidosta hurjaksi syöksykierteeksi, jossa viina vie miestä. Perhe-elämän sovittaminen maailmalla kiertämiseen ei sekään ole ihan helppoa, houkutuksia riittää ja parisuhteen vaaliminen vaatii luottamusta ja työtä, mutta sekään ei aina riitä. Lisäksi Hietala joutuu painimaan mielenterveysongelmien kanssa, ahdistus ja masennus ovat koko ajan taustalla valmiina iskemään päälle, vyörymään ylitse musertavalla voimalla. Hietala kertoo sairaudestaan rehellisesti, sillä ajatuksella, että jospa joku saisi hänen tarinastaan apua ja voimaa selviytyä.

Kaikista muusikon työhön liittyvistä varjopuolista ja henkilökohtaisista ongelmista huolimatta Hietalasta huokuu kirjan sivujen kautta palo ja rakkaus musiikkiin. Arvostustani Hietalaa kohtaan lisää vahvan, persoonallisen ja mahtavan äänen sekä bassotaituruuden lisäksi vielä se, että hän arvottaa lukemisen ja kirjat korkealle. Jos oikeasti haluaa tietää asioista, niin kannatta lukea paljon. Viisaita sanoja. Muutenkin Hietala vaikuttaa fiksulta ja jalat maassa olevalta tyypiltä.

Eihän sitä koskaan tiedä, mitä mitä elämä tuo tullessaan, mutta oletan kuitenkin, että nousen lavalle soittamaan rockia vielä seitsemänkymppisenäkin. Onko se sitten kaunista katseltavaa - todennäköisesti ei, mutta mitä siitä. Jos niin pitkään elän, niin sittenhän minä olisin jo jonkinlainen "Rockin Gandalf", mikä ei olisi ollenkaan huono titteli. 

Ruostumaton on Hietalan (julkisuuskuvan)näköinen teos. Asiat kerrotaan jutustelevaan tyyliin ja kirjasta puuttuu turha pönötys sekä liian nippelitasolle menevä tieto. Ulkoasu on tyylikäs ja kuvissa sekä asettelussa on mukavaa särmää. Kaiken kaikkiaan kirja on mukavan rento ja kuitenkin asiapitoinen.

Kirjaa lukiessa löytyi linkki toiseen suomalaiseen musiikkimieheen Sami Lopakkaan ja hänen Marras-kirjaansa. Hietala mainitsee saksalaisen kiertuemanagerin Bobon ja mietin, että tässä on nyt jotain tuttua. Nappasin Lopakan teoksen kirjahyllystä ja sieltäkin löytyi saksalainen kiertuemanageri Bobo. Lopakka kertoi taannoin Oulun kaupunginkirjastolla, että kyseinen Bobo esiintyi hänen kirjassaan oikealla nimellä. Pelkkää sattumaa vai  sama mies? Veikkaisin jälkimmäistä. Joka tapauksessa hauska yksityiskohta ja mahdollisesti pieni maailma.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt minä itse soitan biisejä, joista nämä sukupolvet saavat kylmiä väreitä vielä vuosikymmenien jälkeen. Uskomatonta, jopa pelottavaa, mutta hienoa.

Helmet lukuhaaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta

perjantai 30. marraskuuta 2018

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

 


Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
Sammakko, 2006
365 sivua
Suomentanut: Vesa Suominen
(A Short History of Tractors in Ukrainian, 2005)
Luettu: 26.11.2018
Mistä: kirjastosta


Lewyckan erikoisesti nimetty kirja ei varmasti olisi päätynyt lukupinooni ilman lukupiiriä, mutta kun kerran traktoriromaani on ohjelmassa niin ei muuta kuin silmät kiinni, ote nenästä ja hyppy tuntemattomaan.

Nadeždan ja Veran Ludmilla-äidin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta kun perheen isä Nikolai, "Pappa", ilmoittaa ilouutisen. Hän on menossa naimisiin! Pappa on kahdeksankymmentäneljä ja tuleva morsian, Ukrainasta poikansa Stanislavin kanssa tuleva Valentina on  kolmekymmentäkuusi. Aikuiset sisarukset eivät sulata ajatusta nuoresta äitipuolesta sekä velipuolesta vaan haistavat palaneen käryä. On aika yhdistää voimat, käydä yhdessä taistoon liittoa vastaan. Järkipuhe ei kuitenkaan auta kun vastassa on uhkea ja ärhäkkä ukrainatar sekä vanhus, joka muistuttaa vuoroin uhmaikäistä lasta ja kiimaista teiniä.

Nainen räjähti elämäämme kuin pörheä, vaaleanpunainen kranaatti, joka sai samean veden kuohumaan ja toi pintaan unhoon työnnettyjen muistojen lietettä ja losautti potkun perheen haamujen pyllyyn.

Tarinan henkilöt ovat mainioita. Nikolai on hämmentynyt, höperö ja raihnainen, mutta yhtäkkiä hänessä välähtää virkeää terävyyttä ja kärkevyyttä, joka saa sekä tyttäret että vaimon hiljaiseksi. Nuorikon kanssa elämään opettelun ohella hän tarkkailee asioita ja ilmiöitä sekä kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi. Ehkä Nikolain kirjoittama kirja kuvastaa hänen ikuista kaipuutaan vanhaa kotimaataan Ukrainaa kohtaan, kaipuuta, jota Iso-Britanniassa vietetyt vuosikymmenet eivät ole saaneet haalenemaan.

Entä sitten nuori morsian Valentina! Hän ei olekaan raikas tuulahdus Ukrainasta, Nikolain vanhuuden päivien tuki ja turva vaan pikemminkin kuin pyörremyrsky, joka nostattaa ilmaan pölyt vanhan miehen talosta ja sydämestä. Valentinasta kuoriutuu melkoinen pirttihirmu, joka yrittää kerätä ulkoisia menestyksen merkkejä, rikas mies, kaunis koti, tietyn merkkinen auto, ruskea kaasuliesi, sivistyneen ihmisen imuri... Valentinalla on huono kielitaito, ainakin silloin kun siitä on hänelle hyötyä, mutta silti hänellä on kyky mitä mestarillisempiin sanoilla sivalluksiin, kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaa tai hänellä on tarve haukkua ja nimitellä aviomiestään tai tytärpuoliaan!

Avioparin lisäksi tarinassa seurataan sisarusten, Nadeždan ja Veran suhdetta. Valentinasta tulee välittömästi sisarten yhteinen vihollinen ja yritys erottaa Pappa ja Valentina toisistaan pakottaa sisaret toimimaan yhdessä, huolimatta kymmenen vuoden ikäerosta ja erilaisesta lapsuudesta. Vera nimittäin on sodan ajan lapsi ja Nadežda rauhan ajan lapsi. Lewycka luo erittäin elävän ajankuvan Ukrainan historiasta sisarusten lapsuusmuistojen sekä perheen vaiheiden kautta. 

Romaani yhdistää sukutarinaa, farssia, Euroopan historiaa sekä traktorien kehitystä ja tekniikkaa yllättävän tasapainoisesti ja onnistuneesti. Vanha mies ja nuori vaimo -asetelma tai kirjan juoni ei välttämättä ole hirveän omaperäinen, mutta silti Lewycka saa sen toimimaan hyvin. Kirjassa kohtaa itä ja länsi, eri sukupolvet ja perinteet, ennakkoluulot, vanhustenhoito ja huumori. Ehkä vähempi traktorihistoria olisi silti riittänyt. Pidin valtavasti kirjan loppukohtauksessa, siinä oli sellaista ilkikurista elämänriemua, joka jäi hymyilyttämään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Raivomme poreilee hilpeästi edestakaisin puhelinlinjoja pitkin. Meillä on vihdoin jotain yhteistä.


Helmet lukuhaaste 2018: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (Lewyckalla on juuret Ukrainassa, hän on syntynyt pakolaisleirillä Saksassa ja hän on asunut lähes koko ikänsä Englannissa).

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ukraina

lauantai 24. marraskuuta 2018

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita



Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita
Haamu, 2018
148 sivua
Luettu: 18.11.2018
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Mikäpä olisi sopivampi hetki kirjoittaa Verikuusta kuin täysikuu. Tietysti verikuu, mutta silloin kesällä en ollut vielä tätä novellikokoelmaa lukenut, halusin odottaa pimeämpiä iltoja päästäkseni paremmin tunnelmaan.

Verikuu ja muita outoja tarinoita -novellikokoelmassa on 14 tarinaa, vuorotellen molemmilta tekijöiltä. Novelleissa on mm. muodonmuuttajia, aikahyppyjä, peikkoja, aaveita ja menninkäisiä, entisaikoja ja nykyhetkiä, monenlaista outoutta.

Ala-Huissin ja Heikkilän novellit sopivat hyvin samoihin kansiin, ne muodostavat toimivan kokonaisuuden olematta kuitenkaan liian samanlaisia. Kauhun ja kumman lisäksi useampaa tarinaa yhdistää hyvin suomalainen tunnelma. Esimerkiksi avaus- ja niminovelli Verikuussa on perinteinen suomalainen maalaismaisema metsästysharrastuksineen, yllättävä käänne nostaa sen ihan toiselle tasolle, yhdeksi kokoelman helmistä. Moni tarina ajoittuu menneisiin aikoihin ja tapoihin kuten vanhaan pappilaan sijoittuva Vierashuone ja herraskartanon pihapiirissä tapahtuva Jauhot, aikajanan toisessa päässä puolestaan on scifihenkinen mahtava Pannoitetut, jossa ollaan painajaismaisessa yökerhossa. Kuutamokeikka tuo mieleen lastenromaani Ronja Ryövärintyttären kun taas mukavasti hyytävä Aarre henkii Psyko-elokuvan tunnelmaa. Monen novellin kieli on koreilematonta ja jopa arkista, mutta sitten Kuusi on minun puuni -novelli alkaa kuin runo. Ja kuin tarinoiden taustavalona taivaalla loimottaa kuu...

Täysikuu valaisi lumisen tienoon hopeisella hohteellaan. Nostin katseeni kohti taivasta ja kiitin mielessäni kuuta.
     Äkillisestä päähänpistosta nostin käteni kohti yläilmoja ja lausuin teatraalisella äänellä:
     Oi, kuu ma sua palvon ja vuoksesi valvon!
     Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä.
     Metsä hiljeni. Pakkanen vaikeni. Koko maailma tuntui pidättävän hengitystään.

Luin kirjaa silloin tällöin iltaisin ennen nukkumaan menoa, yksi tarina kerrallaan ja sillä tavalla kokoelma toimi hyvin. Verikuu ja muita tarinoita on kuin aikuisten ilta(kauhu)satukirja. Useampi novelli peräkkäin luettuna alkoi iskeä ähky. Kokoelman kansikuva on hieno ja kansien välissä on kivoja tarinoita, osa unohtui aika nopeasti, mutta mukana on muutama loistava novelli, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihan kuin jokin ei täsmäisi. Aika, paikka tai minä.