maanantai 20. tammikuuta 2020

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies



Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
 (Komisario Adamsberg #1)
Gummerus, 2007
301 sivua
Suomentanut: Marja Luoma
(L´Homme aux cercles bleus, 1996)
Luettu: 10.1.2020
Mistä: kirjastosta


Aloitin Komisario Adamsbergiin tutustumisen tapojeni vastaisesti keskeltä sarjaa. Ensitapaaminen vakuutti ja päätin tutustua häneen paremmin ja tällä kertaa ensimmäisestä osasta alkaen.

Pariisin viidennen kaupunginosan poliisipiiri on hiljattain saanut uudeksi komisarioksi 45-vuotiaan Jean-Baptiste Adamsbergin. Pian uudessa työssä aloitettuaan Adamsbergin huomio kiinnittyy pariisilaisia puhuttavaan ilmiöön, Pariisin kaduille nimittäin on alkanut ilmestyä sinisellä liidulla piirrettyjä ympyröitä, joiden keskelle on asetettu erilaisia esineitä. Ympyrät tuntuvat ilmestyvän sattumanvaraisesti ilman mitään muuta yhteistä tekijää kuin se, että ympyrän keskellä on aina joku esine ja ympyrän ulkopuolella on aina sama, kauniilla käsialalla kirjoitettu lause: ´Viekas Victor, lurjus kuriton, miks' paikkas' ulkona on?´. Adamsberg on varma, että juttu paisuu ja pian yhdestä ympyrästä löytyy ruumis. Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta yhdessä ylikonstaapeli Adrien Danglardin kanssa.

Adamsberg on tumma, pieni ja vanttera. Hän on varsinainen persoona, omalaatuinen ja hajamielinen, hän vetäytyy välillä syrjään ja uppoutuu omiin ajatuksiinsa, hän yllättää kollegansa milloin häipymällä yhtäkkiä omille teilleen, milloin erikoisilla tokaisuillaan. Myös Adamsbergin oikeaksi kädeksi muodostuva ylikonstaapeli Adrien Danglard on kiinnostava tuttavuus. Hän on viiden lapsen yksinhuoltaja, hän ei oikein kestä nähdä ruumiita ja hän on viinaan (etenkin valkoviiniin) menevä eikä häneen siksi voi luottaa iltapäivisin. Tarinassa on myös muita herkullisia hahmoja kuten ohikulkijoita tarkkaileva, jaksojen mukaan elävä syvänmerentutkija Mathilde Forestier vuokralaisineen.

Tarina keskittyy vahvasti Adamsbergiin ja Danglardiin tutustumiseen, mutta sinisten ympyröiden piirtäjän tapaus kulkee sujuvasti rinnalla. Tapauksen ratkaisu tuntuu ikään kuin vain tupsahtavan esiin ilman, että Adamsbergin pään sisälle pääsisi kurkistamaan ja seuraamaan johtolankoja ja rikoksen selvittelyn prosessia kovin syvällisesti. Lopussa tapausta käydään vielä läpi ja langanpätkät solmitaan. Murhista huolimatta tarina ei vaivu tunnelmaltaan liian synkäksi vaan mukana on sopivasti huumoria ja omalaatuisia henkilöitä. Sinisten ympyröiden mies ei ehkä jää pitkäksi aikaa mieleen, mutta se on viihdyttävä välipala. Ja tietysti lisäpisteet Pariisista!


Sitaattikunniamaininan saa:

En voi oikein hyvin tänä iltana, Adamsberg selitti. Kuolema kävelee edestakaisin pääkopassani.

Osallistun jälleen Pohjoiseen lukuhaasteeseen, jonka etenemistä päivitän Keskeneräiset haasteet -välilehdelle. Tällä kirjalla rastitan kohdan 13. Kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa (Adamsberg käy kirjastossa kerran, mutta sehän riittää).
Helmet-lukuhaaste 2020: 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. Sopii myös kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Stephanie Garber: Valenda



Stephanie Garber: Valenda
(Caraval #2)
WSOY, 2018
376 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Legendary, 2018)
Luettu: 2.1.2020
Mistä: lahja


Sarjan ensimmäinen osa oli niin vetävä, että en ymmärrä miten saatoin jättää jatko-osan odottamaan kokonaiseksi vuodeksi kirjahyllyyn. Nyt unohdus on paikattu ja jatkokin jo pedattu, sarjan kolmas osa on nimittäin ilmestynyt viime syksynä ja tilasin kirjan verkkokaupasta (yhdessä Stephen Kingin uusimman kanssa, oi tätä kirjaonnea!).

Edellinen Caraval, mestari Legendin järestämä salaperäinen esitys tai paremminkin peli, on vasta päättynyt kun yllättäen heti sen perään järjestetään seuraava peli keisarinna Elantinen 75-vuotispäivän kunniaksi. Osallistujat kutsutaan Meridiaanin keisarikunnan pääkaupunkiin Valendaan, Kohtaloiden kaupunkiin. Edellisestä pelistä hengissä selvinneet Dragnan sisaret Scarlett ja Donatella matkaavat Valendaan, mutta tällä kertaa peliin osallistuu sisaruksista vanhempi, Tella, jonka tavoitteena on selvittää Legendin henkilöllisyys saadakseen tietoja äidistään. Nytkään kyse ei ole pelkästä huvituksesta vaan pelissä on paitsi Tellan elämä myös Tellan ja Scarlettin seitsemän vuotta sitten kadonneen äidin sekä myös itsensä Legendin ja koko Caravalin kohtalo.

     Ompelijatar pudisti päätään ja mutisi taas jotain sen suuntaista, ettei Tella ymmärtänyt yhtään, millaisessa pelissä oli mukana.
     Tella kuitenkin tiesi täsmälleen, millaisessa pelissä oli mukana: sellaisessa, joka tuhoaisi hänet ja hänelle rakkaat ihmiset, jos hän ei voittaisi sitä. 

Samalla kun peli vaihtuu Caravalista Valendaan vaihtuu myös kertoja tässä sarjan toisessa osassa Tellaan. Vaihdos tuntui toimivalta ja oli kiinnostavaa päästä näkemään erinäisiä asioita Tellan näkökulmasta. Garber on luonut molemmille sisaruksille omalta kuulostavat äänet (toisin kuin esimerkiksi vasta lukemassanni Bragin Sumussa, jossa kertojien samanäänisyys ärsytti todella paljon). Tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja ja varsinkin Kohtalot ovat kiinnostavia tapauksia.

Valenda osoittautui loistavaksi tarinaksi, ehkä vielä aloitusosaa paremmaksi. Heti alusta asti tarina veti kuin häkä. Garberin kuvaus on värikästä, runsasta ja täyteläistä, siinä on taikaa niin kuin Legendin pelissä. Aisteja hivelevät kuvaukset tuovat hetkittäin mieleen Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -romaanin jatko-osineen ja edelleen myös Erin Morgensternin Yösirkuksen. Tarinassa on vauhtia, jännitystä, romantiikkaa, salaisuuksia ja valintoja, kaikkea sopivassa suhteessa. Pelin edetessä ja Legendin henkilöllisyyttä arvuutellessa Garber pyörittää lukijaa miten haluaa ja tarinan tunnelma pysyy tiiviinä loppuun saakka eivätkä salaisuudet paljastu ennen aikojaan. Kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistä, olisin halunnut ahmaista sen kerralla alusta loppuun. Miten mahtava aloitus uudelle kirjavuodelle!

Tulisi jo se kirjapaketti...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilma maistui ihmeiltä. Se oli kuin karamelliin kastettuja, sokeriseittiin takertuneita perhosensiipiä, kuin onnella kuorrutettuja juopuneita persikoita.

Osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen, jonka etenemistä päivitän Keskeneräiset haasteet -välilehdelle. Valendalla rastitan kohdan 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa. Kirja sopii myös kohtaan 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Kirjavuosi 2019

 


Vuoden vaihduttua tekee mieli katsoa myös hieman taaksepäin eli on aika päästää listaintoilija irti ja tehdä perinteinen kooste päättyneestä kirjavuodesta. Tässä kirjavuosi 2019 tiivistettynä, luin:

  • 38 kirjaa. Olen useampana vuonna pitänyt tavoitteena 50 kirjaa, näin kauas tavoitteesta en ole jäänyt pitkään aikaan.
  • 32 perinteistä painettua kirjaa ja 6 äänikirjaa.
  • 14 345 sivua (Goodreadsin mukaan), äänikirjoja kuuntelin noin 61,5 tuntia sekä yhden 9 cd-levyä sisältävän kirjan (en löytänyt kestoa enkä tullut laittaneeksi ylös kuunneltua aikaa).
  • 16 kotimaista ja 22 ulkomaista kirjaa.
  • 21 naisten ja 17 miesten kirjoittamaa kirjaa.
  • 4 faktaa, 29 fiktiota ja 5 jonnekin näiden välille sijoittuvaa teosta.
  • 23 kirjastosta lainattua, 4 lahjana saatua, 6 omaa ostosta, 2 kustantajan lähettämää ennakkokappaletta, 1 pyytämääni arvostelukappaletta, 2 ilmaiskappaletta.
  • uutuuskirjoja eli vuonna 2019 julkaistuja kirjoja 4 kappaletta. Eniten luin vuonna 2018 julkaistuja kirjoja, joita oli 14. Muut lukemani kirjat on julkaistu vuosina 1984-2017.
  • minulle uusia tuttavuuksia oli Gabrielle Zevin, Owen King, Minna Maijala, Mohsin Hamid, Olli Lindholm, Ilpo Rantanen, Gin Phillips, Tapio Koivukari, Elena Ferrante, Terhi Tarkiainen, Risto Isomäki, Mariette Lindstein, C. J. Tudor, Jari Korkki, Sanna Hukkanen, Inkeri Aula, Niina Repo, Antti Halme, Katja Kettu, Meeri Koutaniemi, Maria Seppälä, Clare Mackintosh, Louise Penny, Elizabeth Strout ja Steinar Bragi.
  • vanhoja tuttuja taas oli Kalle Päätalo, Pierre Lemaitre, Stephen King, Gillian Philip, J. R. Ward, Alexander McCall Smith, Matti Rämö, Laurent Gaudé, Jennifer Clement, J. K. Rowling (aeb eli aikaan ennen blogia), Johanna Valkama ja Joanne Harris.
  • Lukuhaasteissa jatkoin kirjallista maailmanvalloitusta, jossa valloitin Vietnamin, Färsaaret, Islannin, Italian ja Kanadan. Vuoden mittaan luin Helmet 2019 -lukuhaasteeseen 32/50 kirjaa ja Pohjoinen lukuhaaste 2019 -lukuhaasteeseen 17/25 kirjaa. Pohjoisen lukuhaasteen minihaasteeseen, kesäbingoon, luin 9 kirjaa eli sain bingoruudukon täyteen. Osallistuin myös Oksan hyllyltä -blogin kesäiseen kirjankansibingoon, sain rastitettua 13 ruutua ja täyteen tuli 2 bingoriviä. Olin mukana myös marraskuun lukuhaasteessa, johon luin 1232/900 sivua. Näistä haasteista löytyy tarkempaa tietoa Suoritetut haasteet -välilehdeltä ja edelleen jatkuva kirjallinen maailmanvalloitus puolestaan löytyy Keskeneräiset haasteet -välilehdeltä.
  • Lisäksi osallistuin kirjaston lukupiiriin, kävin kuuntelemassa Joni Skiftesvikiä ja Karoliina Timosta sekä juhlistin Kalle Päätalon juhlavuotta (kuuntelemalla ääneenluettuja otteita Päätalon tuotannosta sekä haitarilla soitettuja Kallen suosikkikappaleita, seuraamalla Päätalo-tietovisaa ja lukemalla Päätalon Iijoki-sarjaa). Toteutin myös pitkäaikaisen haaveen seinän kokoisesta kirjahyllystä.

Tässä vielä kirjavuoteni suosikit, kuvat toimivat linkkeinä arvioihin. Ykköseksi nousi Jennifer Clementinupea ja vahva Rakkaudesta aseisiin.
 

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/07/jennifer-clement-rakkaudesta-aseisiin.html


Vuoden 2019 Top 10 -listalleni mahtuivat myös seuraavat kirjat, satunnaisessa järjestyksessä:


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/07/j-k-rowling-harry-potter-ja-viisasten.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/06/laurent-gaude-montepuccion-aurinko.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/08/joanne-harris-kesaviinia.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/01/pierre-lemaitre-silmukka.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/12/stephen-king-ulkopuolinen.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/09/niina-repo-vyory_8.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/08/c-j-tudor-liitu-ukko.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/01/gabrielle-zevin-tuulisen-saaren.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/02/gillian-phillip-sudenmyrkky.html 


10 parhaan kirjan valinta oli yllättävän vaikeaa siksi, että jouduin jättämään listalta pois hyviä kirjoja kuten Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, Elena Ferranten Napoli-sarjan aloitusosan, Olli Lindholmin ja Ilpo Rantasen Yhden Yön tarinan sekä Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeiton. Top 10 -lista onkin hetken tuote, se saattaisi näyttää erilaiselta vaikkapa viikko sitten tai kuukauden päästä katsottuna.

Vuodelle 2020 asetin taas saman 50 luetun kirjan tavoitteen. Aion myös osallistua rennolla otteella lukuhaasteisiin, jatkan kirjallista maailmanvalloitusta ja aloitan ainakin Helmet 2020- sekä Pohjoinen lukuhaaste 2020 -lukuhaasteet.

Oikein hyvää alkanutta vuotta, toivottavasti vuoteen mahtuu paljon hienoja lukuelämyksiä!

tiistai 31. joulukuuta 2019

Steinar Bragi: Sumu



Steinar Bragi: Sumu
Like, 2016
287 sivua
Suomentanut: Tuomas Kauko
(Hálendið, 2011)
Luettu: 25.12.2019
Mistä: kirjastosta


Neljän hengen seurue ajaa Jeepillä pitkin Islannin hiekkaista maastoa. Sumun saetessa näkyvyys heikkenee, ensin he eksyvät tieltä ja sitten he törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon seinään. Talon asukkaat, vanha pariskunta, majoittavat matkalaiset taloonsa. Kun seurue yrittää jatkaa matkaansa he kohtaavat vastoinkäymisen toisensa perään. Mitä talossa ja sen ympärillä oikein tapahtuu?

Sumu on ollut luettavien listallani sen ilmestymisestä asti. Olen tainnut lainata sen kirjastosta useampaan kertaan niin painettuna kuin e-kirjana, mutta aina se jäi lukematta. Nyt ei jäänyt, mutta suoraan sanottuna olisi saanut jäädä. Ei lähde, ei sitten millään! Aloitin kirjan monta kertaa alusta sillä tapahtumat ja henkilöt tuntuivat puuroutuvan mielessäni. Kaikki neljä matkaseurueen jäsentä, Vigdís, Hrafn, Anna ja Egill, kuulostavat samalta, toistensa kopioilta. Kenenkään ääni ei erotu ja vielä kun Annaa lukuun ottamatta en heti osannut päätellä henkilöiden sukupuolta oli hankala muodostaa heistä päässäni minkäänlaista mielikuvaa. Alkuvaiheessa selviää, että kyseessä on kaksi pariskuntaa, kaksi miestä ja kaksi naista. Mutta ei lukeminen tästä alkuasetelman selkiytymisestäkään lähtenyt vielä sujumaan.

Kannessa mainitaan Sumun olevan Islannin oma Twin Peaks. Tarinassa on monenlaista twinpeaksmäistä outoutta, on erikoisesti käyttäytyviä kettuja ja poroja, yllättäen katoavia ja ilmestyviä asioita, pelkoa ja salaisuuksia, mutta juuri ne hyvät ominaisuudet, jotka tekisivät tarinasta mieleenpainuvan, jäävät puuttumaan. Pelkkä outous ei kannattele tarinaa.

Vigdís katseli Hrafnin perään. Hän oli joutunut tiukempiinkin paikkoihin, mutta silti hän ei enää luottanut siihen, miten hän reagoisi yhtään mihinkään. Jos Anna putoaisi verisenä taivaalta, hyppäisi nauraen ulos repustaan tai Egill tulisi hietikon poikki ratsastaen vuohella kaikkeen hän voisi reagoida lähes lukemattomin eri tavoin.

Sekavien tapahtumien lisäksi tarinasta pomppaa toistuvasti, nelikon jokaisen henkilön kohdalla, esiin kaksi asiaa, kuseminen (kyllä, täsmälleen samalla termillä useamman sanomana) ja itsekontrollin menetys. Näitä teemoja voisi pohtia jos olisi tarpeeksi kiinnostusta. Tarinassa käsitellään myös luontoa ja sen voimaa, perhesalaisuuksia ja riippuvuuksia. Henkilöt intoutuvat välillä lähes saarnaamaan eri asioista ja ihmisten käyttäytymistä pohditaan paljon, Vigdís on jopa alan asiantuntija ja pitänyt omaa vastaanottoa kognitiivisen käyttäytymisterapian parissa. Tarinassa on paljon ulottuvuuksia, mutta mistään ei oikein saa kiinni. Ehkä ne katoavat sumuun ja minun kohdallani ne myös jäivät sinne.

Sumu jäi minulle todella etäiseksi eikä outoudet, hetkittäinen jännitys tai Islannin upea ja karu luonto onnistuneet viekoittelemaan minua puolelleen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joka puolella hiekkamassat pöllysivät ja myllersivät kuin myskypilvet maan pinnalla kantautuen etelästä pohjoiseen, ja ehkäpä jonain päivänä tammikuun pimeydessä tuuli puhaltaisi toiseen suuntaan ja palauttaisi kaikki hiekanjyvät takaisin paikalleen.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 16. Kirja, jonka nimessä on väri (minusta sumu on väri, sellainen harmaanvalkoinen. Haasteen viimemetreillä kriteerit ehkä hieman löystyvät...)

maanantai 30. joulukuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi, 2018
164 sivua
Suomentanut: Kristiina Rikman
(My Name Is Lucy Barton, 2016)
Luettu: 1.12.2019
Mistä: kirjastosta


Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli syksyn viimeinen lukupiirikirja. Harmittavasti en päässyt paikalle, olisi ollut mukava kuulla mitä muut lukupiiriläiset pitivät tästä.

Lucy Bartonin rutiininomainen umpilisäkeleikkaus vaihtuu lähes yhdeksän viikon sairaalassa oloon. Lucyn lähes ainoana ajanvietteenä on katsella ikkunasta näkyvää Chrysler Buildingia. Sitten yllättäen Lucyn sängyn viereen ilmestyy hänen äitinsä ja aika alkaa kulua hänen kanssaan keskustellen. Vajaan viikon aikana, jonka äiti Lucyn luona istuu, ehtii käydä läpi monta muistoa, vaikka niistä kaikkein kipeimpiä ei ehkä ääneen sanotakaan.

Nimeni on Lucy Barton on merkillinen kirja. Ensituntuma on, että Lucy ja äiti vain jutustelevat tyhjänpäiväisyyksiä, vatvovat vanhoista tuttavista ja naapureista. He eivät tunnu juurikaan puhuvan tärkeistä asioista kuten perheestä, toistensa todellisista kuulumisista tai tunteistaan. Mutta miten puhuisivatkaan kun heidän välissään on vuosien kuilu. Ja ehkä on vain niin paljon, liikaa, sellaista, mitä molemmat haluaisivat unohtaa.

Romaani on tiivis, mutta samalla ilmava. Rivien väliin on jätetty paljon asioita lukijan tulkittavaksi, juuri ne tärkeät ja isot asiat lymyävät siellä. Tarinan äiti-tytär -kuvaus on onnistunut, kaksikon välillä on suuria säröjä, mutta myös lämpöä, joka tässä tilanteessa, sairaalahuoneessa, riittää.

     Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.
     "Ei ihmisistä tiedä", minä sanoin.
     "Ei niin", sanoi äiti.
     Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!

Vaikka tarina on hieno ja taidokas jää jokin tunne lukiessa puuttumaan. Silti, kun lukemisesta on kulunut aikaa tuntuu kirjan jättämä jälki vahvistuvan. Stroutin nimi täytyy ehdottomasti pitää mielessä!


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa tiivistyy Lucyn lapsuus):

Sillä lailla haaveilin itseni onnelliseksi.

Helmet-lukuhaaste 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin (Lucy on suuren osan ajasta yksin yhden hengen sairaalahuoneessaan)

Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä



Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä
(Iijoki #17)
Gummerus, 1987
635 sivua
Luettu: 27.11.2019
Mistä: lahja
 

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947 Kalle aloittaa opiskelut Tampereen teknillisen koulun huoneenrakennuksen opintolinjalla. Heti opintojen aloitusviikolla Kalle saa suruviestin kotoaan, Manne-veli on kuollut. Kallen on jätettävä koulu ja lähdettävä kotiin Taivalkoskelle saattamaan velipoika hänen viimeiselle matkalleen. Ainoan veljen äkillinen kuolema on suistaa Kallen jälleen synkkyyteen, mutta tästäkin koettelemuksesta selvitään. Koulu ja elämä Tampereella jatkuu ja lopulta, toukokuun viimeisenä päivänä 1949 Kalle saa käteensä päästötodistuksen suoritettuaan teknikon tutkinnon.

Mannen kuolema, hautajaiset ja surutyö ovat isossa osassa kirjaa, kaikki muu kuten työ ja opiskelu tapahtuvat kuin tämän tapauksen varjona. Sotaan asti Kallella oli iso rooli perheen elättämisessä, sitten isä parani ja palasi työelämään, oli sota, Kalle muutti Tampereelle ja Mannen harteille oli pedattu paikka isän ja äidin vanhuuden turvana. Mutta nyt kaikki muuttuisi. Kalle joutuu miettimään miten kotona selvitään nyt kun Manne ei enää olekaan auttamassa ja tuomassa tienestejä kotiin? Joutuuko hän itse lopettamaan koulunsa ja palaamaan Taivalkoskelle perheen avuksi?

     Käsitän eläväni yhtä tärkeimmistä vaiheistani sotien jälkeen. Ainakin ratkaisevimpia aikoja. Pystynkö pääsemään kiinni opiskeluuni? Kuinka isä selviytyy sisälleen patoamastaan surusta? Miten alkavat tästä lähtien tulla Kallioniemessä toimeen? Käykö lopultakin Lainan ja minun avioliitto mahdottomaksi? Tunnen ja tiedän, että viimeisetkin minua synnyinselkosiini vetäneet säikeet ovat vaarassa katketa.

Arasta ja epävarmasta Kallesta löytyy surun keskellä uusia puolia kun hän astuu esiin ja ottaa ohjat hautajaisissa kun näyttää siltä, että kukaan muu perheestä ei siihen kykene. Myös koulumaailmassa Kalle joutuu uuden eteen. Hän on tottunut olemaan ensirivin työmies, etevä ja riuska töissään, mutta opinnot eivät sujukaan odotetusti ja Kalle joutuu tekemään tosissaan töitä pysyäkseen opinnoissa mukana. Onneksi läheltä löytyy useampikin henkilö, joka potkii Kallea jatkamaan.

Pyynikin rinteessä on tunteikas ja tapahtumarikas. Lukiessa sympatiat ovat vahvasti Kallen puolella etenkin mitä tulee Mannen kuolemaan. Lainan kertoessa suruviestiä kiukku kihahtaa väkisin Lainaa kohtaan. Ihan oikeastiko hän leikkii arvausleikkiä tämmöisessä tilanteessa? Ja hetken päästä aloittaa vielä tutun raittiussaarnansa Mannen kustannuksella? Tosin Kalle saa osansa kiukustani, sen verran huonosti hän käyttäytyy Lainan selän takana ja Lainaa kohtaan.

Sarjaa lukiessa on tottunut Päätalon (pikku)tarkkaan kuvaukseen, mutta nyt siinä on havaittavissa haparointia. Ihan kuin Päätalo olisi unohtanut mainita joitain tapahtumia ja muistelee, että hän on ne kertomuksessaan käsitellyt ja palaa niihin ohimennen kuin tuttuina juttuina. Esimerki Lainan työpaikan vaihtumiseen viitataan jälkikäteen niin kuin siitä olisi jo ollut aiemmin puhetta, vaikka mielestäni ei ole tai sitten minulla vain meni asian käsittely ohi. Ehkä veljen menettäminen ja siitä kirjoittaminen on sokaissut kirjailijan ajatukset?

Voi Manne...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä on alkanut vallata takaisin omaansa.
 

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina



Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Napoli #2)
WSOY:n äänikirja, 2017
Kesto: 18 h 41 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Kuunneltu: 19.11.2019
Mistä: kirjastosta


Osallistuin kuudennen kerran marraskuun lukuhaasteeseen, haaste vei jälleen mukanaan, mutta jätti jälkeensä useamman kirjan mittaisen bloggausjonon. Aloitetaan jonon purkaminen Napoli-sarjan toisesta osasta, jonka kuuntelin äänikirjana.

Tiet vievät lapsuuden ystäviä eri suuntiin, Lilan naimisiin ja työskentelemään miehensä perheyrityksessä, Elenan yliopistoon opiskelemaan. Eri elämäntilanteista huolimatta Elena ja Lila ovat silti vahvasti mukana toistensa elämässä tavalla tai toisella. Parhaat ystävät eivät voi välttyä erimielisyyksiltä ja välirikkojakin sattuu, mutta vastoinkäymisissä apu on aina lähellä. Eräällä tällaisella hetkellä Lila antaa Elenalle säilytettäväksi muistivihkoja sisältävän peltilaatikon ja Lilan vihkojen välityksellä Elena pääsee salaa kurkistamaan Lilan elämään ja ajatuksiin.

Elenan ja Lilan ystävyys on mielenkiintoinen. Naiset ovat erilaisia ja he tuntuvat välillä olevan enemmän vihollisia kuin parhaita ystäviä. Varsinkin Lilasta on vaikea pitää, hän on välillä todella ilkeä ja inhottava Elenaa kohtaan, mutta tuntuu olevan hukassa ilman ystäväänsä. Elena ottaa vastaan ilkeydet ja antaa Lilalle anteeksi kerran toisensa jälkeeen, voisi luulla, että Elena haluaisi eroon Lilasta, mutta Lila on kuin hänen toinen puoliskonsa, joka tekee hänestä kokonaisen. Kumpikin tarvitsevat toinen toistaan.

(...) sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää (...).

Myös sarjan toinen osa on sujuvaa kuunneltavaa. Ferrante kuvaa Italiaa, aikaa, tapahtumia ja henkilöitä elävästi ja Manto lukee tarinan hyvin. Tarinassa ei ole suuria huippuja ja se etenee tasaisesti, paikoitellen tasaisuus tuntuu hieman tylsältä. Tylsyys ei missään nimessä nouse vahvasti pintaan vaan tarinaa kuuntelee mielellään. Seuraava osa on jo lainattuna, nyt pitäisi vain löytää sopivaa aikaa sen kuuntelulle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Muilla ei ole väliä, mutta sinulla on."
 

torstai 12. joulukuuta 2019

Stephen King: Ulkopuolinen



Stephen King: Ulkopuolinen
Tammi, 2019
543 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(The Outsider, 2018)
Luettu: 10.11.2019
Mistä: oma ostos


King-kirjahyllylle meno aiheuttaa joka kerta innostusta, jännitystä ja malttamattomuutta. Niin paljon vaihtoehtoja, uusia ja vanhoja. Tammikuussa on tulossa uutta suomennettua Kingiä ja halusin lukea tämän viimeisimmän ennen sitä. Toisaalta taas haluaisin säästellä näitä, pitää edes pari lukematonta Kingiä odottamassa...

11-vuotias Frank Peterson on murhattu raa'asti. Kaupunkilaisten järkytykseksi näyttää siltä, että syyllinen on kaikkien tuntema lapsia ja nuoria pitkään valmentanut koutsi T eli englannin opettaja Terence "Terry" Maitland ja hänet pidätetään näyttävästi suuren yleisön edessä kesken Flint City Golden Dragonsin ottelun. Maitland itse vakuuttaa syyttömyyttään, mutta kuka muukaan murhaaja voisi olla kun todisteet häntä vastaan ovat niin kiistattomat? Rikoskomisario Ralph Anderson tutkii tapausta, mutta pian hän ei enää oikein tiedä mitä ja ketä uskoa.

     "Tässä tapauksessa on jotain pahasti vinossa, ja mitä enemmän saat selville, sitä oudommalta se vaikuttaa. Ja se minua pelottaa. (...)"

Kirja vaikuttaa pitkään perusdekkarilta, kunnes yksi lause keikauttaa kaiken päälaelleen ja heittää lukijan keskelle hyytävää tunnelmaa. Kingiä lukiessa saa varautua erikoisiin ja yllättäviin käänteisiin, mutta vaikka niitä tietää odottaa ne onnistuvat silti yllättämään. Kulman takaa saattaa tulla ystävällinen naapuri, kylmäverinen murhaaja, täysin toisesta maailmasta tuleva hirvittävä olio tai jotain näiden väliltä. Vastaan saattaa tulla myös vanhoja tuttuja, kuten tässä tapauksessa Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibney. Hauska tavata taas, Holly! Koskaan ei tiedä mihin suuntaan Kingin tarina kääntyy, se pitää lukijan paitsi varpaillaan myös tyytyväisenä.

"Kaikki on mahdollista", hän sanoi tyhjälle huoneelle. "Ihan kaikki. Maailmassa riittää erikoisia sopukoita."

King malttaa jälleen kerran rakentaa tarinansa puitteet rauhassa, mutta lopussa vauhtia on jopa liiaksi asti. Ratkaisun hetkiä olisi voinut pitkittää hieman, kirjan pääpaha olisi ehkä kaivannut hieman lisää lihaa luiden päälle, syvyyttä hahmoon.

Pidän Rekiaron sujuvasta ja tietyllä tapaa kotoisasta suomennoksesta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kirjassa mainitaan louferit ja cantaluponmeloni, miksi ei loaferit ja cantaloupemeloni? Onneksi yksittäiset sanavalinnat eivät juuri vaikuta lukukokemukseen kokonaisuutena, pienenä häiritsevänä yksityiskohtana vain. Tekisi mieli siirtyä heti seuraavaan Kingin kirjaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Todellisuus on ohutta jäätä, mutta useimmat ihmiset luistelevat sillä koko ikänsä ja putoavat jäihin vasta aivan lopussa.

Sekä:

He katsoivat vaitonaisina, molemmat tutkiskellen omalla tahollaan elämäänsä ilmestyneen reiän reunoja, jotteivät putoaisi siitä.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Louise Penny: Naivistin kuolema



Louise Penny: Naivistin kuolema
(Armand Gamache / Three Pines #1)
WSOY, 2005
  368 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(Still Life, 2005)
Luettu: 01.11.2019
Mistä: kirjastosta
 
 
Bazar Kustannus on julkaissut Naivistin kuoleman uudelleen nimellä Kuolema kiitospäivänä, mutta minä päätin lukea tämän alkuperäisellä nimellä julkaistun version, joka oli nopeammin saatavissa kirjastosta. En tiedä ovatko kirjat nyt kysyttyjä ajankohtaisen uudelleenjulkaisun takia vai siksi, että tämä oli meidän lukupiirikirjana.
 
Pienessä ja rauhallisessa Three Pinesin kylässä valmistaudutaan kiitospäivän viettoon. Sitten kylän laidalta vaahterametsästä löytyy 76-vuotiaan entisen opettajan Jane Nealin ruumis. Tapahtunutta epäillään aluksi järkyttäväksi metsästysonnettomuudeksi, mutta pian tapausta aletaan tutkia murhana. Kuka halusi lempeän ja ystävällisen Janen kuolevan ja miksi? Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache ryhtyy selvittämään tapausta yhdessä tiiminsä kanssa. 

Nainen oli ehkä ryöstetty, mutta häneen ei ollut kajottu. Paitsi että tietysti hänet oli tapettu.
     Gamachen ruskeiden silmien katse viivähti uhrin ruskeilla, maksaläikkäisillä käsillä. Karheat, päivettyneet kädet, jotka olivat tunteneet vuodenaikojen kierron puutarhassa. Ei sormuksia sormissa, ei liioin merkkiä siitä, että sellaista olisi koskaan ollutkaan. Gamachen sydäntä vihlaisi aina kun hän katseli juuri kuolleen ihmisen käsiä ja kuvitteli, mitä kaikkia esineitä ja ihmisiä ne olivat pidelleet. Mitä ruokia, kasvoja, ovennuppeja. Mitä eleitä ne olivat tehneet viestiäkseen iloa tai surua. Ja mikä oli ollut niiden viimeinen ele, ele jolla varmaankin oli yritetty torjua tappava isku. Liikuttavimpia olivat nuorten ihmisten kädet, jotka eivät ikinä hajamielisesti sipaisisi harmaata hiussuortuvaa omilta silmiltä.

Ylikomisario Armand Gamache on miellyttävä tuttavuus. Gamache on yhtä aikaa karismaattinen, lempeä, huumorintajuinen ja tiukka. Vaikka hän vaikuttaa pehmeältä ei hänen silmilleen hypitä. Hän ohjaa alaisensa tiukasti takaisin ruotuun, mutta tarvittaessa pyyhkäisee hellästi veritipan työtoverinsa huulesta. Gamachen kanssa saattaisi ratkaista useammankin rikoksen.
 
Three Pinesista tulee mieleen kaksi muuta kuvitteellista kaupunkia. Three Pinesissa yhdistyvät Stars Hollowin (tv-sarja Gilmoren tytöt) leppoisuus ja Twin Peaksin (tv-sarja  Twin Peaks) synkkyys. Persoonalliset kyläläiset värittävät tarinaa ja vaikka keskiössä on murha on tunnelma pääasiassa mukava ja kotoisa eikä murhalla ja sen yksityiskohdilla mässäillä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja kyläläisten keskuudessa kulkee murhaaja.
 
Kirjan tapahtumat etenevät melko verkkaisesti, mutta pikkukylän tunnelma ja ihmiset imaisevat mukaansa. Kuvitteellinen Three Pines sijoittuu Kanadan ranskankieliselle alueelle Quebecin provinssiin ja tapahtumapaikka huokuu paitsi pikkukylän- myös ihastuttavaa ranskalaista tunnelmaa. Très bon! Loppukohtaus tuntuu hieman hätäiseltä kaiken verkkaisuuden jälkeen, mutta onneksi loppuun on jätetty vielä tilaa hengähtää.
 
 
Sitaattikunniamaininnan saa (kauniisti vanhuutta kuvaava lause):
 
Hän kietoi kätensä Janen ympärille ja tunsi, miten tämän vanha ruumis asettui narahdellen.
 
 Sekä:
 
Savupiipusta tuprahteli ulos savua joutuakseen tuulen vietäväksi ja päästäkseen takaisin metsäiseen kotiinsa.
 
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kanada

tiistai 29. lokakuuta 2019

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 


Clare Mackintosh: Minä näen sinut
Gummerus, 219
413 sivua
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
(I See You, 2016)
Luettu: 12.10.2019
Mistä: oma ostos


Ostin tämän viime kesänä lentokentältä miehelleni lomalukemiseksi oikeastaan siitä syystä, että nimeen liittyy yksi perheemme sisäpiirivitsi. Edellinen Mackintosh-lukukokemus Annoin sinun mennä jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta päätin antaa kirjailijattarelle uuden tilaisuuden ja luin itsekin tämän.

Zoe Walker matkustaa lähijunalla töihin niin kuin joka arkiaamu. Sama aika, sama reitti, usein jopa sama paikka metrossa. Lehteä lukiessaan hänen silmiinsä osuu kuvallinen seuralaisilmoitus. Nainen valokuvassa näyttää olevan Zoe itse. Hetken aikaa Zoe uskottelee itselleen kuvitelleensa kaiken, mutta kun hän löytää toisen vastaavan ilmoituksen ja huomaa kuvan naisen joutuneen rikoksen uhriksi alkaa epäilys ja pelko nostaa uudelleen päätään. Oliko Zoen kuva sittenkin lehdessä? Onko hän vaarassa?

Luin kirjaa junamatkalla ja vaikka kyseessä ei ollutkaan lähijuna se toi lukemiseen oman mukavan lisäjännitteen. Valitettavasti muuta jännitystä tarina ei oikein tarjonnut. Tunnelma jäi laimeaksi, henkilöt etäisiksi eikä tarina imaissut mukaansa. Kaksi kirjan naiskertojaa, Zoe ja Kelly kuulostivat välillä samanlaisilta, sillä erotuksella, että heistä vain Zoe on minäkertoja.

Kirjan värikkäästä kannesta sekä nimestä sen sijaan pidin, samoin kuin tarinan ideasta. Se saa pohtimaan omia tapoja ja rutiineja. Ehkä valitsenkin huomenna eri reitin töihin...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Me kaikki olemme tapojemme orjia.


Helmet-lukuhaaste 2019: 31. Kirjassa kuljetaan metrolla