Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

 

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Tammi, 2018

200 sivua

Luettu: 13.12.2018

Mistä: oma ostos

Jari Järvelä kävi elokuussa Iin kirjastossa Muusajuhlissa kertomassa uudesta kirjastaan Kosken kahta puolta. Järvelän haastattelun myötä innostuin ostamaan teoksen itselleni. Pyysin myös Järvelältä omistuskirjoituksen kirjaan ja juttelimme hetken mm. lasten nimeämisestä, mitä kirjassakin sivutaan.

Jari viettää kesäpäiviä vuorotellen kahden mumminsa luona. Mummit asuvat samassa kaupungissa, mutta kaupungin kahtia jakavan kosken eri puolilla ja kuin eri maailmoissa. Äidinäiti Aino, Voiton-mummi, asuu Nälkämäen puolella vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, jossa on ulkohuussi. Isänäiti Sofia puolestaan asuu keskustan puolella upean puutarhan ympäröimässä suuressa talossa, jonka sisävessakin tuoksuu kukilta. Mummeja ei erota vain koski vaan myös historia, Suomen sisällissota. Aino on punaisesta ja Sofia valkoisesta perheestä. Heidän lapsensa rakastuivat, perustivat perheen ja nyt Jari suk(k)uloi molemmilla puolilla jokea, sukuja, punaisten ja valkoisten historiaa.

     Kuljen takaperin ja vilkutan, Voiton-mummi vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa kahtia.
     Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin.
     Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään.
     Äiti on pysähtynyt keskelle siltaa. Se näyttää mulle lohkareessa olevaa polveilevaa halkeamaa. Punaiset yritti räjäyttää sillan taivaan tuuliin kun ne poltti kauppalan. Ne ei onnistuneet. 
     – Siinäkään, sanoo äiti.
     Se sivelee graniitin reunoja.
     – Tää on luja silta, äiti jatkaa. 

Sodan kaiut kantavat mummien tarinoissa vuosikymmenten yli aina Jarin lapsuuteen ja leikkeihin. Milloin Jarin vierellä kulkee poika, jonka vatsassa ja selässä on reikä, milloin huoneessa näkyy hukkuneita lapsia. Silti tapahtumat kyseisten henkilöiden takana eivät ole keksittyjä vaan täyttä totta, osa mummien lapsuutta. Jari kuulee paljon sellaista, mikä ei välttämättä ole tarkoitettu lasten korville sillä aikuisten jutellessa Jari muuttuu Näkymättömäksi Pojaksi, joka tarkkailee ja kuuntelee aikuisten keskusteluja. Kaikki kauheudet eivät ole mummien kokemuksia sillä läheisellä ratapihalla sattuu onnettomuus, jonka jälkinäytöksen Jari näkee.

Kosken kahta puolta on autofiktiivinen teos, se pohjautuu Järvelän omiin lapsuusmuistoihin ja hänen mummiensa tarinoihin. Kirjan tausta ja todella uskottava lapsikertoja luo kirjaan erikoisen ja ristiriitaisen tunnelman. Lämpimiin lapsuuden kesäpäiviin syöksyy yhtäkkiä jääkylmiä virtauksia kun mummien muistot nousevat esiin. Järvelä kuvaa Ainon ja Sofian kautta taidokkaasti Suomen historiaa, sisällissotaa ja sen vastakkaisia puolia. Lasten kautta kuvattuna sodan kauhut tulevat vielä elävämmäksi ja lähemmäksi. Järvelä kuvaa hienosti sitä miten erilaiset lähtökohdat ja lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä sekä sitä kuinka vahvoja muistijälkiä hajuineen kaikkineen ihmiseen jää. Yksi haistaa parsiinsa kuolleet lehmät, toinen talven vedessä olleet ruumiit. Vielä vuosikymmenten jälkeen hajut tulvivat neniin.

Tarina kerrotaan Jarin näkökulmasta ja niin kiinnostava ja hieno poika kuin hän onkin nousevat Aino ja Sofia väistämättä tarinan keskiöön. Kirjan rakenne, siirtymä Ainosta Sofiaan, sillan toiselta puolelta toiselle on rakennettu hyvin. Kirjan alun tapahtumat sijoittuvat Aino-mummin luo eikä Sofia-mummiin viitata kuin ohimennen, Ainon osuuden lopussa näkökulma vaihtuu luontevasti Sofiaan. Näin vuorotellen kuvattuna Ainon ja Sofian maailmojen väliset erot korostuvat. Vaikka mummeilla on vahvasti punainen ja valkoinen tausta ei näitä puolia missään vaiheessa tarinaa arvoteta. Taustat ja mummien kokemukset tuodaan esille, mutta kumpaakaan puolta ei nosteta esille toista parempana tai oikeampana, näkökulma pysyy neutraalina. Tarina kulkee hienosti ja harkitusti alusta loppuun asti. Ja se loppu on kuin kirsikka kakun päällä, se sitoo tarinan yhteen, se saa hymyilemään ja liikuttumaan vielä kerran. Sekin on alku.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Seuraan miten lakanaperhonen hoipertelee eteenpäin risteykseen, kai se jatkaa maalitehtaalle värjäämään siipensä uudelleen.

Helmet lukuhaaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Hyvän joulun toivotus

Tässä muutama lukuvinkki jouluksi. Jari Järvelä: Kosken kahta puolta, Stephen King & Owen King: Ruususen uni, Stephanie Garber: Caraval. Järvelän kirjasta on arvio tulossa seuraavaksi, Kingien kirja odottaa lukupinossa ja Garberin kirjan jatko-osaa olen toivonut joululahjaksi.

Oikein hyvää, rentouttavaa ja lukuisaa joulua!

 

J. P. Delaney: Edellinen asukas

J. P. Delaney: Edellinen asukas

Otavan äänikirja, 2017

Kesto: 11 h 35 min

Lukija: Maruska Verona

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Girl Before, 2017)

Kuunneltu: 3.12.2018

Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)

Työmatka ilman äänikirjaa alkaa tuntua kummalliselta ajatukselta. Olo on hiema levoton jos ei ole seuraava kirja odottamassa kun edellinen päättyy. Hienon Stonerin jälkeen lukuvuoroon päätyi Elisa Kirjalta joskus jonain lahjana saatu jännäri Edellinen asukas.

"No, haluatko sinä kokeilla onneasi?"

Upea, kuuluisan arkkitehdin Edward Monkfordin suunnittelema kaksikerroksinen talo Lontoossa, Hendonissa. Viimeisen päälle moderni ja minimalistinen asunto, jossa kaikki turvajärjestelmästä lämmitykseen ja valaistukseen hoituu automaattisesti huipputeknologian avulla. Edullinen vuokra. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Ensin Emma Matthews ja sitten Jane Cavendish muuttavat vuorollaan Folgate Street ykköseen päästäkseen irti menneisyyden taakoista, kääntääkseen uudet lehdet elämissään. Edes vuokrasopimukseen sisältyvät ehdot kuten avoimet ovet arkkitehtiopiskelijoille säännöllisin väliajoin sekä noin kaksisataakohtainen sääntökirja eivät pelota uusia asukkaita. Pian asumisen uutuudenviehätys karisee ja arki astuu kermanväristen seinien sisäpuolelle. Kuka tuo suuria liljakimppuja Janen oven taakse? Mitä Emmalle, edelliselle asukkaalle, tapahtui?

     Talo haluaa, että tiedän, siitä olen varma. Jos seinät osaisivat puhua, Folgate Street ykkönen kertoisi minulle, mitä tapahtui.

     Päätän tyydyttää uteliaisuuteni, mutta salassa. Ja kun olen saanut aaveet lepoon, en herätä niitä enää koskaan.

  

Kirja jakaantuu kerronnallisesti kahteen tasoon, menneisyydessä seurataan Emmaa, nykyhetkessä Janea. Siinä missä Emman osuus päättyy tapahtuu hyppy nykyhetkeen ja Janen kokemus on kuin suoraa jatkoa Emman vastaavalle. Emma, Jane, Emma, Jane... Kaksi aikaa ja kahden naisen kohtalot kiertyvät kiihtyvällä tahdilla yhteen ensin talon ja sitten sen suunnittelijan Edward Monkfordin kanssa. Rakenne on kieltämättä koukuttava, se saa haluamaan jatkaa kuuntelua vielä hetken lisää. Ärsyynnyin kuitenkin varsin nopeasti siihen, miten kirjailija tuntuu osoittavan syyttävää sormeaan tiettyyn suuntaan. Vähempikin lukijan (tai kuulijan) ohjailu riittäisi, haluan enemmän tilaa omille ajatuksilleni ja päättelyilleni, kiitos vain.

Tarinan talo tuntuu kovin kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä. Lukutoukkana ja kirjahamsterina minun on todella vaikeaa kuvitella kotia ilman kirjoja. Tämä siis on yksi Folgate Street ykkösen säännöistä, ei kirjoja, eikä sen puoleen myöskään verhoja, mattoja, koriste-esineitä, lattialle jätettyjä tavaroita, lemmikkejä jne... Välillä myös tuntuu kuin taloa yritettäisiin herättää eloon, luoda siitä yksi henkilöhahmo muiden rinnalle siinä kuitenkaan onnistumatta. Talo on kuitenkin vain talo.

Moni asia tuntuu tarinassa mustavalkoiselta ja Emma sekä Jane käyttäytyvät tietyissä asioissa samalla tavalla, ei siis riitä, että he muistuttavat toisiaan vain ulkoisesti. Edward kuvataan narsistiseksi ja ehdottomaksi mieheksi, joka pitää sääntöjään kuin kiveen hakattuina ja joka noudattaa tapojaan pikkutarkasti. Silti hän löysäilee joissain säännöissä ja antaa yllättävän helposti periksi, sallii kirjapinon sängyn vieressä tai shampoopullon kylpyhuoneen hyllyllä. Tarina tuo hetkittäin mieleen Fifty Shades of Grey -sarjan, tässä on samanlaista toisten ihmisten hallitsemista, monessa mielessä. Epäuskottavuutta on myös joidenkin ammatti-ihmisten käytöksessä, terapeutti ja ex-poliisi kertovat kovin auliisti asioista, joiden tuntuisi kuuluvan vaitiolovelvollisuuden piiriin.

Edellinen asukas on silti helppo- ja nopealukuinen, vaikka välillä Emman ja Janen äänet ovat niin samankaltaiset, että on pakko miettiä hetki kumpi onkaan äänessä. Juonessa on muutamia yllättäviä käänteitä pitämässä kiinnostusta yllä loppuun asti. Työmatkoja ajaessa tämä menetteli.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Muutama vaakasuuntainen kapea ikkuna, jotka näyttävät summamutikassa sijoitetuilta, ovat ainoa merkki siitä, että kyseessä todella on talo eikä jättikokoinen paperipaino.

Kannattaa lukea vastapainoksi esimerkiksi Annikan arvio, kirja osui hänen lukuhermoonsa paljon paremmin kuin minun.

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

 

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

Docendo, 2017

191 sivua

Luettu: 29.11.2018

Mistä: kirjastosta

Marco Hietala on minulle tuttu etenkin Nightwishistä ja Raskasta joulua -projektista, siispä Kangasluoman kirja hyppäsi heti ilmestyttyään luettavien listalle. Tänä vuonna Hietala ei ollut mukana Oulun Raskasta joulua -keikalla, mutta pääsin sentään vihdoin ja viimein lukemaan hänestä kertovan kirjan.

Marco Hietala - Ruostumaton -kirjassa kuvataan Hietalan elämää syntymästä ja lapsuudesta bändikuvioihin ja aina musiikkimaailman huipulle asti. Väliin mahtuu vastoinkäymisiä, kommelluksia, onnistumisia, aallonpohjia ja huippuhetkiä. Vuonna 1966 syntynyttä Hietalaa puraisi hevikärpänen jo lapsena ja sillä tiellä hän on edelleen.

     Muistan kuin eilisen sen päivän kun Saku toi kotiin naapurista lainaamansa Black Sabbathin Master of Reality -levyn. Olin yhdeksänvuotias ja juuri lukemassa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa sohvalla. Kirjassa oli helvetillinen tuomiopäivän meininki, kun pyrstötähti oli lähestymässä ja koko muumimaailma tuhoutumassa. Siihen kun kajahtivat Sabbathin synkät soinnut, niin olin myytyä miestä. Siinä tilanteessa yhdistyivät musiikki, tarina ja fantasia täydellisesti. Se oli niin kovaa kamaa, että mikään ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Voi siis sanoa, että kiinnostukseni heviin alkoi tuosta hetkestä.

Hietalan elämäkerrassa on tuttuja, musiikkimaailmaan perinteisesti liitettäviä elementtejä. Keikkojen ja kiertuiden jaksottama elämä lipsahtaa kuin huomaamatta vapaa-ajan hauskanpidosta hurjaksi syöksykierteeksi, jossa viina vie miestä. Perhe-elämän sovittaminen maailmalla kiertämiseen ei sekään ole ihan helppoa, houkutuksia riittää ja parisuhteen vaaliminen vaatii luottamusta ja työtä, mutta sekään ei aina riitä. Lisäksi Hietala joutuu painimaan mielenterveysongelmien kanssa, ahdistus ja masennus ovat koko ajan taustalla valmiina iskemään päälle, vyörymään ylitse musertavalla voimalla. Hietala kertoo sairaudestaan rehellisesti, sillä ajatuksella, että jospa joku saisi hänen tarinastaan apua ja voimaa selviytyä.

Kaikista muusikon työhön liittyvistä varjopuolista ja henkilökohtaisista ongelmista huolimatta Hietalasta huokuu kirjan sivujen kautta palo ja rakkaus musiikkiin. Arvostustani Hietalaa kohtaan lisää vahvan, persoonallisen ja mahtavan äänen sekä bassotaituruuden lisäksi vielä se, että hän arvottaa lukemisen ja kirjat korkealle. Jos oikeasti haluaa tietää asioista, niin kannatta lukea paljon. Viisaita sanoja. Muutenkin Hietala vaikuttaa fiksulta ja jalat maassa olevalta tyypiltä.

Eihän sitä koskaan tiedä, mitä mitä elämä tuo tullessaan, mutta oletan kuitenkin, että nousen lavalle soittamaan rockia vielä seitsemänkymppisenäkin. Onko se sitten kaunista katseltavaa - todennäköisesti ei, mutta mitä siitä. Jos niin pitkään elän, niin sittenhän minä olisin jo jonkinlainen "Rockin Gandalf", mikä ei olisi ollenkaan huono titteli. 

Ruostumaton on Hietalan (julkisuuskuvan)näköinen teos. Asiat kerrotaan jutustelevaan tyyliin ja kirjasta puuttuu turha pönötys sekä liian nippelitasolle menevä tieto. Ulkoasu on tyylikäs ja kuvissa sekä asettelussa on mukavaa särmää. Kaiken kaikkiaan kirja on mukavan rento ja kuitenkin asiapitoinen.

Kirjaa lukiessa löytyi linkki toiseen suomalaiseen musiikkimieheen Sami Lopakkaan ja hänen Marras-kirjaansa. Hietala mainitsee saksalaisen kiertuemanagerin Bobon ja mietin, että tässä on nyt jotain tuttua. Nappasin Lopakan teoksen kirjahyllystä ja sieltäkin löytyi saksalainen kiertuemanageri Bobo. Lopakka kertoi taannoin Oulun kaupunginkirjastolla, että kyseinen Bobo esiintyi hänen kirjassaan oikealla nimellä. Pelkkää sattumaa vai  sama mies? Veikkaisin jälkimmäistä. Joka tapauksessa hauska yksityiskohta ja mahdollisesti pieni maailma.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt minä itse soitan biisejä, joista nämä sukupolvet saavat kylmiä väreitä vielä vuosikymmenien jälkeen. Uskomatonta, jopa pelottavaa, mutta hienoa.

Helmet lukuhaaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

 

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Sammakko, 2006

365 sivua

Suomentanut: Vesa Suominen

(A Short History of Tractors in Ukrainian, 2005)

Luettu: 26.11.2018

Mistä: kirjastosta

Lewyckan erikoisesti nimetty kirja ei varmasti olisi päätynyt lukupinooni ilman lukupiiriä, mutta kun kerran traktoriromaani on ohjelmassa niin ei muuta kuin silmät kiinni, ote nenästä ja hyppy tuntemattomaan.

Nadeždan ja Veran Ludmilla-äidin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta kun perheen isä Nikolai, "Pappa", ilmoittaa ilouutisen. Hän on menossa naimisiin! Pappa on kahdeksankymmentäneljä ja tuleva morsian, Ukrainasta poikansa Stanislavin kanssa tuleva Valentina on  kolmekymmentäkuusi. Aikuiset sisarukset eivät sulata ajatusta nuoresta äitipuolesta sekä velipuolesta vaan haistavat palaneen käryä. On aika yhdistää voimat, käydä yhdessä taistoon liittoa vastaan. Järkipuhe ei kuitenkaan auta kun vastassa on uhkea ja ärhäkkä ukrainatar sekä vanhus, joka muistuttaa vuoroin uhmaikäistä lasta ja kiimaista teiniä.

Nainen räjähti elämäämme kuin pörheä, vaaleanpunainen kranaatti, joka sai samean veden kuohumaan ja toi pintaan unhoon työnnettyjen muistojen lietettä ja losautti potkun perheen haamujen pyllyyn.

Tarinan henkilöt ovat mainioita. Nikolai on hämmentynyt, höperö ja raihnainen, mutta yhtäkkiä hänessä välähtää virkeää terävyyttä ja kärkevyyttä, joka saa sekä tyttäret että vaimon hiljaiseksi. Nuorikon kanssa elämään opettelun ohella hän tarkkailee asioita ja ilmiöitä sekä kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi. Ehkä Nikolain kirjoittama kirja kuvastaa hänen ikuista kaipuutaan vanhaa kotimaataan Ukrainaa kohtaan, kaipuuta, jota Iso-Britanniassa vietetyt vuosikymmenet eivät ole saaneet haalenemaan.

Entä sitten nuori morsian Valentina! Hän ei olekaan raikas tuulahdus Ukrainasta, Nikolain vanhuuden päivien tuki ja turva vaan pikemminkin kuin pyörremyrsky, joka nostattaa ilmaan pölyt vanhan miehen talosta ja sydämestä. Valentinasta kuoriutuu melkoinen pirttihirmu, joka yrittää kerätä ulkoisia menestyksen merkkejä, rikas mies, kaunis koti, tietyn merkkinen auto, ruskea kaasuliesi, sivistyneen ihmisen imuri... Valentinalla on huono kielitaito, ainakin silloin kun siitä on hänelle hyötyä, mutta silti hänellä on kyky mitä mestarillisempiin sanoilla sivalluksiin, kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaa tai hänellä on tarve haukkua ja nimitellä aviomiestään tai tytärpuoliaan!

Avioparin lisäksi tarinassa seurataan sisarusten, Nadeždan ja Veran suhdetta. Valentinasta tulee välittömästi sisarten yhteinen vihollinen ja yritys erottaa Pappa ja Valentina toisistaan pakottaa sisaret toimimaan yhdessä, huolimatta kymmenen vuoden ikäerosta ja erilaisesta lapsuudesta. Vera nimittäin on sodan ajan lapsi ja Nadežda rauhan ajan lapsi. Lewycka luo erittäin elävän ajankuvan Ukrainan historiasta sisarusten lapsuusmuistojen sekä perheen vaiheiden kautta. 

Romaani yhdistää sukutarinaa, farssia, Euroopan historiaa sekä traktorien kehitystä ja tekniikkaa yllättävän tasapainoisesti ja onnistuneesti. Vanha mies ja nuori vaimo -asetelma tai kirjan juoni ei välttämättä ole hirveän omaperäinen, mutta silti Lewycka saa sen toimimaan hyvin. Kirjassa kohtaa itä ja länsi, eri sukupolvet ja perinteet, ennakkoluulot, vanhustenhoito ja huumori. Ehkä vähempi traktorihistoria olisi silti riittänyt. Pidin valtavasti kirjan loppukohtauksessa, siinä oli sellaista ilkikurista elämänriemua, joka jäi hymyilyttämään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Raivomme poreilee hilpeästi edestakaisin puhelinlinjoja pitkin. Meillä on vihdoin jotain yhteistä.

Helmet lukuhaaste 2018: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (Lewyckalla on juuret Ukrainassa, hän on syntynyt pakolaisleirillä Saksassa ja hän on asunut lähes koko ikänsä Englannissa).

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ukraina

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita

Haamu, 2018
148 sivua
Luettu: 18.11.2018
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Mikäpä olisi sopivampi hetki kirjoittaa Verikuusta kuin täysikuu. Tietysti verikuu, mutta silloin kesällä en ollut vielä tätä novellikokoelmaa lukenut, halusin odottaa pimeämpiä iltoja päästäkseni paremmin tunnelmaan.

Verikuu ja muita outoja tarinoita -novellikokoelmassa on 14 tarinaa, vuorotellen molemmilta tekijöiltä. Novelleissa on mm. muodonmuuttajia, aikahyppyjä, peikkoja, aaveita ja menninkäisiä, entisaikoja ja nykyhetkiä, monenlaista outoutta.

Ala-Huissin ja Heikkilän novellit sopivat hyvin samoihin kansiin, ne muodostavat toimivan kokonaisuuden olematta kuitenkaan liian samanlaisia. Kauhun ja kumman lisäksi useampaa tarinaa yhdistää hyvin suomalainen tunnelma. Esimerkiksi avaus- ja niminovelli Verikuussa on perinteinen suomalainen maalaismaisema metsästysharrastuksineen, yllättävä käänne nostaa sen ihan toiselle tasolle, yhdeksi kokoelman helmistä. Moni tarina ajoittuu menneisiin aikoihin ja tapoihin kuten vanhaan pappilaan sijoittuva Vierashuone ja herraskartanon pihapiirissä tapahtuva Jauhot, aikajanan toisessa päässä puolestaan on scifihenkinen mahtava Pannoitetut, jossa ollaan painajaismaisessa yökerhossa. Kuutamokeikka tuo mieleen lastenromaani Ronja Ryövärintyttären kun taas mukavasti hyytävä Aarre henkii Psyko-elokuvan tunnelmaa. Monen novellin kieli on koreilematonta ja jopa arkista, mutta sitten Kuusi on minun puuni -novelli alkaa kuin runo. Ja kuin tarinoiden taustavalona taivaalla loimottaa kuu...

Täysikuu valaisi lumisen tienoon hopeisella hohteellaan. Nostin katseeni kohti taivasta ja kiitin mielessäni kuuta.

     Äkillisestä päähänpistosta nostin käteni kohti yläilmoja ja lausuin teatraalisella äänellä:

     – Oi, kuu ma sua palvon ja vuoksesi valvon!

     Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä.

     Metsä hiljeni. Pakkanen vaikeni. Koko maailma tuntui pidättävän hengitystään.

Luin kirjaa silloin tällöin iltaisin ennen nukkumaan menoa, yksi tarina kerrallaan ja sillä tavalla kokoelma toimi hyvin. Verikuu ja muita tarinoita on kuin aikuisten ilta(kauhu)satukirja. Useampi novelli peräkkäin luettuna alkoi iskeä ähky. Kokoelman kansikuva on hieno ja kansien välissä on kivoja tarinoita, osa unohtui aika nopeasti, mutta mukana on muutama loistava novelli, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitusta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihan kuin jokin ei täsmäisi. Aika, paikka – tai minä.

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

 

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #10)

Basam Books, 2013

742 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Reborn, 2012)

Luettu: 15.11.2018

Mistä: kirjastosta

Edellisen osan lukemisesta on ehtinyt kulua puoli vuotta, mutta tämän sarjan ollessa kyseessä kulunutta aikaa ei huomaa. Ihan kuin olisin jatkanut vampyyrisotureiden parissa suoraan edellisestä kirjasta.

Mustan tikarin veljeskunnan luo hiljattain palannut Tohrment on kuntoutunut sen verran, että hän on muiden mukana kentällä taistelemassa Harveskuntaa vastaan. Tohr kuitenkin ottaa taisteluissa suuria riskejä ja taiteilee elämän ja kuoleman välisellä ohuella kaistaleella sillä hän ei ole päässyt yli puolisonsa kuolemasta. Lopulta Tohrin on otettava itseään niskasta kiinni sillä enkeli Lassiterilla on hänelle ikäviä uutisia koskien hänen edesmenneitä puolisoaan ja poikaansa. Kuvioon liittyy myös hahmo Tohrin menneisyydestä, Johnin puolison Xhexin äiti, Olematon. Toisaalla äpäräsoturien johtaja Xcor suunnittelee vallankaappausta, sokean kuninkaan Wrathin syrjäyttämistä.

Kappas, jo toinen kirja, jossa käsitellään puolison menettämisen aiheuttamaa surua ja siitä selviytymistä, tosin täysin erilaisessa ympäristössä. Edellisessä oltiin 1960-luvun Irlannissa, tässä nykyhetken New Yorkissa vampyyriyhteisön keskellä. Jos Nora Webster oli vähän liian tasainen oli Uudestisyntynyt rakastaja sarjan (aiempien osien tapaan) kuin vauhdikas vuoristorata. Vaikka tarina keskittyy pääsiassa Tohriin tapahtuu ympärillä kaikenlaista.

Rakkausosasto kärsii tässäkin osassa ennalta arvattavuudesta, mutta väliin mahtuu onneksi mutkia, joten kyyti ei ole tylsää. Tarinassa on myös komiikkaa, ehkä osittain tahatontakin. En voinut olla tyrskähtelemättä kun yksi vampyyreistä nappaa autossa - kuin tilauksesta - käsiinsä oman pillillä varustetun vesipullonsa suorittaakseen toiselle vampyyrille hengitysteiden kirurgisen avaamisen heittelehtivässä autossa. No mutta totta kai jokaisella raavaalla vampyyrisoturilla on oltava vesipullo mukanaan!

Viihdyin jälleen hyvin veljeskunnan parissa, mutta kukkahattuani kiristi kirosanojen viljely. Oli kyse sitten elämästä, kuolemasta, ilosta, surusta, vihasta tai rakkaudesta, kirosanoja satelee. Jatkuva kiroilu alkoi ärsyttää. Ymärrän kyllä kiroilun päälle ja saatan itsekin tarvittaessa laukoa voimasanoja, mutta en ymmärrä sitä, että kirosanoja käytetään vain täytesanoina, niistä tavallaan katoaa niiden idea. Sama juttu on myös kielikuvien ja kuvailun kanssa. Välillä Wardilla lähtee pahasti lapasesta ja koko lauseen/lauseiden ydin unohtuu matkan varrella.

     Kun uroksen raamatulliset mittasuhteet saavuttanut viha laantui, hänen ajatuksistaan tuli kulkurijoukko, joka matkasi hänen elämänvaiheidensa läpi, harhaili eri aikakausien maisemissa ja peruutti välillä tutkimaan uudestaan niiden laaksoja ja kukkuloita.
     Vitun pitkä matka. Ja Tohr oli perille päästessään lopen uupunut, vaikka ei ollut liikahtanutkaan moneen tuntiin.

Niin mistä äskeisessä pätkässä alun perin olikaan kyse? Kuka tai mikä lähti matkalle? Minne? Ei ihme, että tämänkin osan sivumäärä on reilusti yli 700. Silti sivut kääntyvät kuin huomaamatta, tämä on todella ahmittava sarja heikkouksistaan huolimatta.

Sitaattikunniamaininnan saa (malliesimerkki rönsyilevästä kielikuvasta):

Oli kuin maan kämmen olisi pukenut villaisen patakintaan pehmusteekseen.

Sekä (vähän siirappinen): 

Ja rakkaus... Rakkauden vuoksi kannatti kuolla.
     Ja sen vuoksi kannatti elää.

Pienenä jäkimainintana vielä kirjan kannen nainen tai siis hänen kampauksensa. Näyttää, että hänen hiustensa välistä näkyisi aivot, oikeasti ne taitavat kyllä olla ruusuja...

Helmet lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (Rhagen, yhden veljeskunnan jäsenen sisällä asuva peto, joka on kuvattu myös hänen selkäänsä suurena lohikäärmetatuointina).

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster

Tammi, 2016

410 sivua

Suomentanut: Kaijamari Sivill

(Nora Webster, 2014)

Luettu: 4.11.2018

Mistä: kirjastosta

Taas tapahtui kirjallinen kiilaus, Tóibínin Nora Webster ohitti lukupinossa pitkään odottaneen Brooklynin. Lukupiiri ohjaili jälleen lukuvalintoja.

Nelikymppisen Nora Websterin elämä keikahtaa päälaelleen kun hänen aviomiehensä Maurice kuolee. Kaksi tytärtä, kaksi poikaa, talo, auto, kesämökki ja muistot. Ne jäävät jäljelle, niiden kanssa Noran on elettävä. Ensimmäisenä itsenäisenä ratkaisunaan Nora päättää myydä perheen rakkaan kesäpaikan. Siitä alkaa surutyö, selviytyminen. 

Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla ja eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. 

Nora Webster on siis kirja surusta ja selviytymisestä, siitä kuinka kirjan päähenkilö Nora Webster muuntautuu kolmessa vuodessa Mauricen vaimosta leskeksi ja hiljalleen itsenäiseksi naiseksi. Nora etsii itseään sekä rooliaan uudessa tilanteessa ja löytää palasen sieltä, toisen täältä. Työstä Gibneyn toimistosta, loma-, uinti- ja unimatkalta Espanjasta, peräkamarin remontista, soitetusta ja lauletusta musiikista, sukulaisista, uusista ystävistä... Tätä kasvamista, omatahtoisen ja omaäänisen Noran kuoriutumista oli kiinnostava seurata.

Pidin siitä kuinka Tóibín kuvaa surun eri vaiheita, sitä miten läheiset sekä yhteisön ihmiset suhtautuvat suruun ja surijaan sekä sitä miten surija, jäljelle jäänyt peilaa itseään, tunteitaan, reaktioitaan ja menneisyyttään menetykseen, nykyhetkeen, uuteen tilanteeseen ja muihin henkilöihin.  Noran suru on arkeen upotettua, hiljaista, pidäteltyä ja vaiettua, hyvin todentuntuista. Tóibínin kerronta tuo mieleen taitavan arjen kuvaajan Anne Tylerin, mutta Tóibínin kerronta ei tavoita sitä samaa syvyyttä ja lämpöä kuin Tyler. Nora Webster on sujuvaa luettavaa, mutta silti tarina jää etäiseksi. Vaikka hetkittäin Noran suru koskettaa jää tarina muuten melko tasapaksuksi.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa tuntuu kiteytyvän Noran yksinjäämisen kipu ja suru):

Miten hän täyttäisi nämä tunnit?

Kirjallinen maailmanvalloitus: Irlanti

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

 

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

WSOY, 2018

381 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Devil´s Day, 2017)

Luettu: 20.10.2018

Mistä: kirjastosta

Hurleyn Hylätty ranta jäi mieleen erikoisena lukukokemuksena ja kun huomasin, että Hurleyltä julkaistiin uusi kirja piti se hankkia kirjastosta luettavakseni.

John Pentecost ja hänen vastavihitty vaimonsa Kat matkustavat Johnin kotiseudulle osallistuakseen paitsi vuotuiseen lampaiden ajoon myös Ukon, Johnin isoisän hautajaisiin. Hautajaisista tarina etenee ajassa vuoroin eteen ja taakse, kiertyen Johnin lapsuusmuistoihin, Pentecostin perheen ja koko Endlansin laakson historiaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, vanhoihin tarinoihin paholaisesta ja Paholaisen päivästä, reilun sadan vuoden takaisesta lokakuun loppupuolen päivästä, jolloin laakson asukkaat huijasivat paholaista, päivästä, jota edelleen vietetään joka vuosi.

     Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti.

Hurley on luonut upean kehyksen tarinalleen. Hän kuvaa taidokkaasti sukupolvien painolastin hyvässä ja pahassa, perinteet vainajan syntejä symboloivasta sieluleivästä kellariin säilöttyihin menneiden sukupolvien kenkiin, Paholaisen päivän rituaalit ruokineen, leikkeineen, uhreineen ja kruunuineen. Ja nummen. Laaksoa ympäröivän sateisen, tuulisen, viekoittelevan ja vaarallisen nummen, jonka sumuun tai lumimyräkkään voi eksyä ja löytää itsensä yllättäen ihan eri paikasta kuin kuvittelisi. Nummen, jossa voi kuulla outoja ääniä tai nähdä asioita, jotka olisi parempi jäädä näkemättä... Hurleyn kuvaama nummi tuo mieleen Enid Blytonin Viisikot, mutta kypsällä, ilkeällä ja pahalla vireellä. Hurleyn nummelle täytyy varustautua muutenkin kuin täydellä eväskorilla ja iloisella seikkailumielellä, tämä nummi vaatii kunnon vaatetuksen, rohkeutta ja järeän suojan siellä vaanivia vaaroja vastaan.

Niin paljon kuin Hurleyn tarinan ympäristö minua ihastuttaakin en mahda mitään sille, että tarinan juoni tuntui hieman junnaavalta ja hitaalta viimeistä noin 50 sivua lukuun ottamatta. Kun lukemiseen tuli pidempi tauko jouduin palaamaan alkuun, Pentecostin naapurit ja heidän sukulaisuussuhteensa sekoittuivat, Johnin ja Katin pojan Adamin sokeus mietitytti myös, tai luulin hänen olevan sokea, mutta sitten en ollutkaan varma ja palasin alkuun hakemaan asiaan varmistusta. Tarina siis liikkuu laaksolaisten keskellä ja pienistä palasista muodostuvan kokonaisuuden hahmottaminen tuntui hetkittäin yhtä samealta kuin nummen päällä leijaileva sumu.

     Kun Paholaisen päivä ja ajo olisivat takana, seuraisi lyhyt liejun ja homeen välikausi syksyn ja talven rajamailla. Se tietäisi sumupäiviä, myrskypäiviä, likaisia päiviä, jotka eivät oikein jaksaisi valjeta. Metsässä sienien paljous mätänisi liiskaksi ja linnut lakkaisivat laulamasta. Ja sitten muistoja kesäpäivistä olisi enää vaikea uskoa todeksi.

Paholaisen päivässä oli siis paljon hyvää, mutta myös huonoa. Jotain hyvällä tavalla kummallista ja lumoavaa hänen tarinoissaan ja hänen luomassaan tunnelmassa joka tapauksessa on. Toivottavasti Hurley jatkaa kirjailijan uraansa, haluaisin lukea häneltä lisää ja ottaa selvää onko hän hyvä vai loistava kirjailija, vielä olen vähän epävarma mielipiteestäni. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki jättävät jälkeensä tavaroita, kaikilta jää perinnöksi museo ilman hoitajaa.

Sekä:

Ilma tuntuu nyljetyltä.

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner

Bazarin äänikirja, 2015

Kesto 10 h 35 min

Lukija: Jukka Pitkänen

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Stoner, 1965)

Kuunneltu: 18.10.2018

Mistä: oma ostos (Elisa Kirja)

En tiedä miksi, mutta aina kun radiossa soi Johnny Cashin kappale Hurt mieleeni tulee John Williamsin Stonerin kansi ja päinvastoin. Nyt kirjan luettuani tämä ääniraita vain vahvistui. Nämä  sopivat (ja soivat) hyvin yhteen!

Stoner kertoo William Stonerin tarinan. Se on tarina maanviljelijöiden pojasta, joka poikkeaa hänelle suunnitellusta peltojen ja mullan maailmasta, sadon kasvattamisesta kirjallisuuden maailmaan, toisenlaisen kasvattamisen pariin, yliopistoon englannin ja kirjallisuuden opettajaksi.

     Sloane kumartui eteenpäin, kunnes hänen kasvonsa olivat lähellä. Stoner näki ryppyjen tasoittuvan noilla pitkänomaisilla kasvoilla ja kuuli kuivan, ilkkuvan äänen muuttuvan lempeän varauksettomaksi.
     "Ettekö te muka tiedä, herra Stoner?" Sloane kysyi. "Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja."
     Samassa Sloane vaikutti hyvin kaukaiselta ja huoneen seinät loittonivat. Stoner tunsi leijuvansa ilmassa ja kuuli kysyvänsä: "Oletteko varma?"
     "Olen", Sloane vastasi hiljaa.
     "Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?"
     "Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner", Sloane vastasi iloisesti. "Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on."
     Niin yksinkertaista se tosiaan oli. 

Stoneriin kiintyy väistämättä ja hänen hiljaista paloaan yliopistoa kohtaan sekä ponnisteluaan löytää paikkansa yliopistomaailmassa ja elämässä yleensä on oudon lumoavaa seurata. Stoner tuntuu tyytyvän vastaan tuleviin asioihin, hän on kuin virran vietävissä oleva ajopuu, joka ponnahtaa pintaan vain ajoittain. Useamman kerran tekisi mieli huutaa Stoneria ryhdistäytymään, varsinkin Stonerin avioliiton ja perheen sisäisen valtataistelun seuraaminen saa kylmän vihan valumaan lukijan sydämeen. Onneksi Stonerilla on vahvat hetkensä niin yksityis- kuin työelämässä, vaikka niistä ei aina kovin hyvää seuraakaan. Aluksi kovin heikolta, muiden ohjattavissa ja jopa riepoteltavissa olevalta vaikuttavasta miehestä muodostuu lähes myyttinen, värikkäiden legendojen ympäröimä vahva, omatahtoinen mies.

Reiluun kymmeneen tuntiin, noin 300 sivuun, mahtuu kokonainen ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Rakkautta, työtä, sotaa ja sisua, maailma pienoiskoossa, William Stonerin koko elämä. En tiedä minkä verran Williams, opettaja hänkin, on kirjoittanut Stoneriin itseään, mutta Stoner tuntuu todelta, elävältä. Vähäeleinen, älykäs, taidokas, hetkittäin hieman kuivakka kerronta imaisee kuin huomaamatta mukaansa. Lauseet tipahtelevat hitaasti ja rauhallisesti, tarinassa tapahtuu vähän, mutta siinä on koko tunteiden kirjo, Williams saa kuolemankin kuulostamaan kauniilta.

Myös Jukka Pitkäsen ääni ja lukutempo vakuuttavat ja vaikuttavat. Kuuntelun jälkeen oli vielä pakko palata tarinaan perinteisen kirjan muodossa, maistella  sanoja ja lauseita. Stoner saa vahvan suositukseni. Voi Willy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hetket rinnastuivat mutta olivat silti silti erillisiä, ja hänestä tuntui kuin hän olisi irtautunut ajasta, katsellut sen kulkevan edellään kuin epätasaisesti pyörivä karuselli.

Sekä (ylistys lukemiselle ja kirjoille):
 

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.

Helmet lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Stoner kattaa yhden elämän, jonka aikajanalle sijoittuu myös ensimmäinen maailmansota).

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa

(Harper Connelly #1)

Gummerus, 2014

255 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Grave Sight, 2005)

Luettu: 6.10.2018

Mistä: kirjastosta

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -vampyyrisarja on viihdyttänyt minua lukemattomia tunteja (sekä kirja- että tv-sarjana), joten ajattelin tutustua myös Harrisin uudempaan paranormaaliin sarjaan.

Vuosia sitten Harper Connellyyn iski salama, minkä seurauksena hän pystyy aistimaan kuolleita sekä myös näkemään välähdyksiä heidän viimeisistä hetkistään. Harper loi kyvystään itselleen ammatin ja etsii työkseen kuolleita yhdessä velipuolensa Tolliver Langin kanssa. Uusi keikka vie Harperin ja Tolliverin Sarneen, pieneen arkansasilaiskaupunkiin, jossa Harperin on etsittävä nuorta naista, Monteen "Teenie" Hopkinsia. Harper tekee työtä käskettyä, mutta tulee samalla sohaisseeksi muurahaispesää ja asettaneeksi sekä itsensä että monta muuta henkilöä vaaraan.

Kirjan idea kuolleiden aistimisesta, vainajien sielun tai hengen jäämisestä kiinni ruumiiseensa on kiinnostava. Tarinassa sivutaan useaan kertaan Harperin kykyä uskonnollisesta näkökulmasta, mutta muuten Harris tuntuu kuitenkin jättävän aiheen kehittelyn ja syventämisen sikseen ja keskittyy sen sijaan varsinkin Harperin ja Tolliverin sisarus(puoli)suhteen sekä vaatteiden kuvailuun. Harper ja Tolliver tuntuvat enemmän pariskunnalta kuin sisaruksilta ja kaikki se vaatteiden sekä asusteiden värien luetteleminen tai niiden yhteensopiminen silmien värin kanssa alkoi viedä huomiota itse juonesta. Tarina jää siis melko kepeäksi, jännitys jää vähiin eikä juoni lopulta ole kovin yllätyksellinen.

Se, että Harper pystyy näkemään kuolleiden viimeiset vaiheet heidän kuolintapaansa myöten, mutta ei sitä kuka henkilön on tappanut tuntui vähän oudolta, mutta toisaalta ihan ymmärrettävältä kirjasarjaa ajatellen. Jos Harper näkisi tappajasta muutakin kuin esimerkiksi asetta pitelevän käden jäisi tarina ja koko sarja kovin lyhyeksi. Silti Harperin kyvyn rajaus on vähän erikoinen. Onneksi kirja kuitenkin on nopealukuinen ja pitää sisällään sujuvaa, hauskahkoa ja kevyttä sanailua, joten ei lukukokemus täysin huonoksi jäänyt.

     "McCluskey... Muistinko jo mainita, että hän on tosi häijy ukko? Hän on tullut siihen tulokseen, että olen henkivartijasi. Hän halusi tietää, miten pystyn kulkemaan mukanasi, vaikka sinussa on selvästi paholaisen merkki."
     "Ai jaa? Minä kun luulin, että sain pestyä sen pois".
     "Korvien taakse taisi jäädä vähän pirua".
     "Voi anteeksi."
     "Joka tapauksessa McCluskey ilmoitti, että kuolleiden kanssa kommunikointia tai heidän näkemistään ei kirkossa suvaita. Jos joku väittää pystyvänsä sellaiseen, hän on -"
     "Anna kun arvaan: saatanasta."
     "Oho! Mistä sinä tiesit? Juuri niin."
     "Villi veikkaus." 

Kuiskauksia haudan takaa menee "ihan kiva kevyt välipala" -kategoriaan, mutta se ei missään nimessä täytä viihdenälkääni. Valitettavasti hyvästä ideasta ja päähenkilöiden sujuvasta sanailusta huolimatta Harrisin koukku jää heilumaan aika kauas lukijasta. Ehkä pienen pieni nykäisy tuntuu, mutta siinä se, en nielaise syöttiä. Tutustuminen sarjaan saa ainakin toistaiseksi jäädä tähän.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuolleet odottavat vaikka maailman tappiin, mutta elävillä on aina kiire.

Helmet lukuhaaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like, 2016
301 sivua
Luettu: 29.9.2018
Mistä: kirjastosta

Kotikirjahyllyssä on odotellut Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni, mutta lukupiirin ansiosta Mies joka kuoli kiilasi edelle.

37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa saa läkäriltään huonoja uutisia. Hän kuolee, todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Hänet on myrkytetty, mutta kuka, miten ja miksi? Tulevaan kuolemaansa valmistautumisen lisäksi Kaunismaa joutuu toisen henkilökohtaisen kriisin keskelle ja vähiin käyvää aikaa syö myös samalle alalle tunkevan kilpaileva yritys, jonka taustoja ja vaikuttimia Kaunismaa joutuu selvittämään.

Kun tiedän miksi, tiedän mitä teen, ja miten. En ehkä olekaan menettänyt järkeäni. Minun täytyy vain selvitä hengissä... kunnes kuolen. En saa kuolla kesken tutkimusten.
     En saa kuolla ennen kuin -

Kun joku muu, tässä tapauksessa lukupiirin vetäjä, tekee lukuvalinnan puolestasi ei kirjaa kohtaan välttämättä ole ehtinyt tai ehdi muodostua ennakko-odotuksia. Mies joka kuoli on taas tällainen teos, se ei ollut ennestään luettavien listallani eikä siitä kertovista arvioista ole juurikaan jäänyt muistikuvia. Lähtöasetelma, viimeistä pisaraa vaille valmis murha ja murhan uhri, tai kohde, kuoleva mies kertojana, kuulostaa erilaiselta ja houkuttelevalta.

Tuomaisen tyyli on kiinnostava. Kerronta on suoraviivaista, suoraan asiaan menevää ja tarina on nopea- ja helppolukuinen. Kerrontaa värittää kuiva, musta, kuolemalla leikittelevä huumori. Kun kuolemalle ja kuoleville irvaillaan välillä päin kasvoja kiskaiseeTuomainen yhtäkkiä lukijan varjoista kohti valoa, loihtii kauniita sanoja ja kuvia lukijan nautittavaksi ja hämmästeltäväksi. Kontrasti huumorin, toiminnan ja näiden sanallisten helmien välillä on suuri, mutta ehkä siksi näistä runollisista kielikuvista ja hetkistä nauttii enemmän.

Asvaltti läähättää ja väreilee. Tuuli on unohtanut ainoan tehtävänsä, puhaltamisen. Joka puolella on niin vihreää ja ilma on niin tukahduttavaa, että tuntuu kuin minut olisi upotettu tuuheaan sammaleeseen.

 
Välillä tarinan päähenkilö Kaunismaa tuntuu olevan yllättävän energinen ja vahva kuolevaksi mieheksi, niin suurella tarmolla ja toiminnalla hän jyrää menemään. Hetkittäin Kaunismaan ja parin muunkin henkilön elämän, tai kuoleman, käänteet ovat pikkuisen yliampuvia, mutta silti kirjan lopun koittaessa ne istuvat tarinaan ja sen farssimaiseen, makaaberiin, tunnelmaan ihan hyvin. Vähemmällä revittelyllä kirja olisi saattanut jäädä tylsäksi.

Joku raottaa arkun kantta. Juuri kun olet mukavasti kuollut. Juuri kun saan levätä kaiken höykytyksen jälkeen. Elämässä ei saa edes kuolla rauhassa. Jollakulla on sanomista siihenkin. Ehkä se on universumin ikuisia lakeja: koskaan et tee mitään oikein ja aina kaikki muut tietätävät paremmin miten sinun pitäisi asiat tehdä, kuolemaa myöten.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Öiset ajatukset ovat päiväajatusten luurankoja, unelmien väsyneitä ruumiita.

Helmet lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (lukupiirin vetäjä on kirjaston henkilökuntaa, joten katson kriteerien täyttyvän)

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Gummeruksen äänikirja, 2017

Kesto 13 h 43 min

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

(I Let You Go, 2014)

Kuunnteltu: 20.9.2018

Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)

Olen kuunnellut tänä vuonna useita äänikirjoja cd-levyltä, nyt siirryin välillä puhelimella kuunteluun ja Elisa Kirjan äänikirjatarjonnan puoleen. Toimii näinkin. Annoin sinun mennä on taas niitä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen blogiarvioista. Varoitan, että jos kirja kiinnostaa suosittelen, että jätät tämän tekstin lukematta ja tartut suoraan kirjaan. Mitä vähemmän kirjasta tietää sitä paremmat mahdollisuudet siitä on pitää. Kirjasta on vaikea kirjoittaa niin, että en tule paljastaneeksi liikoja ja jos kerron juonesta liikaa on kirjaa turha(uttava)a lukea.

     "Otetaan kisa, äiti!" Poika on aina liikkeellä, täynnä energiaa heräämisestä aina siihen saakka, kun hänen päänsä illalla painuu tyynylle. Hyppii ja juoksee koko ajan.
     "Tule nyt!"
     Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Nainen tunee tyhjän tilan rinnallaan, kun poika juoksee kotia kohti odottaen eteisen lämpöä ja ulkovalon loistetta.
     Maitoa, keksi, kaksikymmentä minuuttia televisiota, kalapuikkoja iltaruoaksi. Heille on muodostunut oma rutiininsa jo ennen ensimmäisen lukukauden puoliväliä.

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä.

Bristolissa, Fishpondsin kaupunginosassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa 5-vuotias poika kuolee. Kuljettaja pakenee paikalta ja rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen alkaa tutkia tapausta. Se vain on vaikeaa sillä johtolangat tuntuvat puuttuvan täysin, auton merkistä, mallista tai edes väristä ei ole havaintoja, sillä äiti on täysin shokissa. Jenna Grayn elämä ja työ murskaantuvat palasiksi, hän repäisee itsensä irti entisestä, pakenee Walesin rannikolle syrjäiseen pikkukylään Penfachiin, yrittää jättää taakseen kipeät muistot onnettomuudesta, kaikesta, ja aloittaa uuden elämän, mutta se on vaikeaa. Mitä tuona marraskuisena iltana - ja sitä ennen - oikein tapahtui?

Kun lukupäätös oli jo tehty en (taaskaan) lukenut edes takakantta. Alussa meni pitkän aikaa pohtiessa onko tämä dekkari ollenkaan ja eihän se ole, vaikka poliisit astuvatkin kuvioon heti alussa. Jos olisin lukenut takakannen olisi selvinnyt, että kyseessä on psykologinen trilleri. Samalla olisi myös selvinnyt, että luvassa on juonen osalta jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellisintä ikinä. Oikeastaan takakannen lukematta jättäminen kannatti, suhtauduin tarinaan avoimin mielin enkä tiennyt odottaa takakannessa hehkutettua käännettä.

Kirjan kuuntelu oli melkoista vuoristorataa. Ensimmäisen osan ajan minua ärsytti Jenna Gray, kaikki se epävarmuus, arkuus, salaperäisyys ja tietynlainen naiivius. Toisessa osassa minua vihastutti ja inhotti muuan Ian Petersen, joka tihkuu sen luokan kylmyyttä ja narsismia, että puistattaa. Myös rikoskomisario Ray Stevensin perhe-elämä ja -ongelmat ihmetyttävät, niiden käsittely vaikuttaa irralliselta muuhun tarinaan nähden, kuin extratäytteeltä, joka on liikaa ja josta tulee ähky. Nautin Walesin rannikon maisemasta, joka muistuttaa Suomen syksyä, sateen, tuulen tuiverruksen ja rantaan lyövät aallot tuntee elävästi. Sitten se käänne. Käänne! Onhan se varsin onnistunut kiepsautus, hyvin keksitty harhautus, mutta minulle tulee huijattu olo, ratkaisu tuntuu halvalta. Siinä vaiheessa kun viimeinenkin salaisuuden verho revitään alas painutaan jo epäuskottavuuden puolelle, liika on liikaa sattuman ja suunnitelman leikittelylläkin.

Jos kirjaa mitataan pelkästään tunnereaktioiden tasolla niin silloin Annoin sinun mennä on hyvä kirja, se herättää tunteita ja on koukuttava. On kuitenkin harmi, että tarinasta jää pikkuisen nihkeä ja epätasainen olo. Se on käänte(id)en osalta liian hiottu ja laskelmoitu, mutta muuten tarina jää esimerkiksi ihmissuhteiden kehittelyn osalta kovin ohueksi. Poikkeuksena tähän on Ianin osuus, siinä tunnelma ja jännite on niin paksua, että kurkkua kuristaa. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn pistää itsensä peliin ja tuo arvokkaan lisän kuuntelukokemukseen.

On lopulta vaikea sanoa minkä verran kirjasta pidin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta sinä", hän pitää aivan lyhyen tauon, "minusta sinun pitää muistaa. Sinun pitää muistaa, että hän oli olemassa. Että hänellä oli äiti. Ja että äidin sydän on murtunut."

Helmet lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (liikennepako sekä parisuhdeväkivalta).

Mark Cotta Vaz: Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas

Mark Cotta Vaz:

Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas

WSOY, 2009

142 sivua

Suomentanut: Maria Lyytinen

(The Twilight saga: New moon - the official illustrated movie companion, 2009)

Luettu: 18.9.2018

Mistä: ystävän kierrätys/kirpparipinosta

Olen tähän mennessä  suorittanut Helmet 2018 -lukuhaastetta ilman suurempaa ennakkosuunnittelua, lukien ihan vain mitä milloinkin mieli tekee ja vasta kirjan luettuani olen miettinyt mihin haasteen kohtaan se sattuu sopimaan vai sopiiko mihinkään. Nyt haaste alkaa olla siinä vaiheessa, että ihan kaikki lukemani kirjat eivät välttämättä sovi haasteeseen tai voisivat sopia, mutta en ainakaan vielä aio muuttaa aiempien kirjojen kohdalla tekemiäni haastekohtamerkintöjä. Kohta 18 eli elokuvan tekemisestä kertova kirja mietitytti, mutta sitten muistin, että nappasin kerran tämän Twilight-sarjaan liittyvän kirjan ystävän kierrätys/kirpparipinosta.

Kirja siis kertoo Twilight-kirjasarjan toiseen osaan, Uusikuuhun perustuvan elokuvan tekemisestä. Teoksessa käydään läpi lyhyesti tarinan juonta, kuvataan käsikirjoittamista, kuvauspaikkojen sekä lavasteiden valintaa ja rakentamista, näyttelijävalintoja, ohjaamista ja monia muita yksityiskohtia. Mukana on paljon valokuvia sekä näyttelijöiden ja muiden elokuvantekoon osallistuneiden henkilöiden näkemyksiä ja kommentteja.

Tykkään katsoa elokuvia, mutta en ole tainnut aiemmin lukea kirjaa elokuvan tekemisestä (jos ei lasketa mukaan esimerkiksi kirjaa näyttelijä Johnny Deppistä, jossa luonnollisesti tätäkin aihetta sivutaan), vastaavia kirjoja ei ole juurikaan tullut vastaan eikä tällaiset ole aiemmin minua edes kiinnostaneet. Myönnän, että Twilightit ovat minulle hieman heikko kohta ja siksi päätin, että on aika tutustua minulle uuteen kirjalajiin.

Kirjaan on vähän vaikea suhtautua. Toisaalta on kiinnostavaa päästä kurkistamaan elokuvan taustoihin, mutta toisaalta kirja tuntuu vähän turhalta. Neljän varsinaisen Twilight-romaanin lisäksi on nimittäin julkaistu paljon sarjaan liittyvää oheismateriaalia, esimerkiksi romaani yhdestä sarjan sivuhenkilöstä, kuvitettu opas sarjaan, muistikirjoja, sarjakuvia, elokuvia sekä kirjoja elokuvaversioiden tekemisestä. Voisi siis sanoa, että Mark Cotta Vaz on päässyt kirjan myötä ottamaan osansa Stephenie Meyerin luomasta kultakimpaleesta, ilmiöstä, joka Meyerin luoman vampyyrikirjasarjan ympärille on kasvanut. Kirjaa lukiessa ei voikaan välttyä hienoiselta rahastamisen tunnulta.

Vaikka kirja tuntuu puhtaasti kaupalliselta tuotteelta (toisaalta, sitähän kirjat tietyllä tapaa ovat) se tarjosi mukavaa viihdykettä. Lukiessa ymmärtää asioita, joita ei elokuvaa katsoessa tule ajatelleeksi, kuten sen kuinka paljon taustatyötä, henkilöitä ja erilaista kalustoa sekä tehosteita elokuvan teko vaatii.

    "Päätin jo alkuvaiheessa, että halusin kameran liikkuvan eri tavoin riippuen siitä, keiden välistä suhdetta kuvattiin", Weitz [ohjaaja Chris Weitz] kertoi. "Joten, kun Bella on Edwardin kanssa, kamera liikkuu jalustalla ja raiteilla, aina erittäin suorassa linjassa, kuvarajaus on selkeä, erittäin tarkka, sillä heidän suhteeseensa liittyy rajoituksia. Kun Bella on Jacobin seurassa, käytämme Steadicamia, joka liikkuu sulavasti ja eläväisesti, ja kun hän on koulutovereidensa seurassa, kuvaamme enemmän käsivaralla, mikä tuo slangimaisuutta visuaaliseen ilmaisuun.

Kirja myös hoksauttaa yksityiskohdista, jotka huomaa vasta kun ne näkee sanoiksi puettuna. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen osan elokuva Houkutus on jälkikäteen ajateltuna todellakin selvästi kylmän sinisävyinen kun taas toinen osa Uusikuu on lämpimän kultainen, ja nämä värivalinnat on harkittu tarkkaan tarinan tunnelman mukaan.

Ei Vazin teos ole mikään kirjallisuuden riemuvoitto, mutta twilighterille eli sarjan fanille se on melkoinen herkkupala, mukava lukaista ja kuvia kelpaa katsoa sekä fiilistellä kirjan avulla niin alkuperäistä romaania kuin elokuvaakin. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Elokuvantekoprosessi on kuin kiertävä taikuriesitys, joka saapuu paikalle, esittää temppunsa ja katoaa jättäen jälkeensä taikapölyä elokuvan muodossa, ja näin kävi myös Twilight - Uudenkuun kohdalla.

Helmet lukuhaaste 2018: 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Jessie Burton: Muusa

Jessie Burton: Muusa

Otava, 2018

447 sivua

Suomentanut: Natasha Vilokkinen

(The Muse, 2016)

Luettu: 8.9.2018

Mistä: kirjastosta

Pidin Burtonin Nukkekaapista ja kuulin kehuja myös Muusasta, joten nyt oli sen vuoro.

1960-luvun Lontoossa trinidadilainen Odelle Bastien aloittaa työt Skeltonin taidegalleriassa. Ystävänsä hääjuhlassa Odelle tutustuu Lawrie Scottiin, joka on perinyt äidiltään erikoisen maalauksen. Maalauksen jäljet johtavat 1930-luvulle pieneen espanjalaiskylään Arazueloon, jossa Harold ja Sarah Schloss sekä heidän tyttärensä Olive asuvat vuokraamallaan tilalla. Paikalliset sisarukset Teresa ja Isaac Robles auttavat Schlosseja, mutta Olivea ja Isaacia yhdistää myös maalaaminen. Lopulta taide sitoo Oliven, Isaacin sekä Teresan yhteen.

En ole ihan omalla lukumukavuusalueellani kuvataiteen ympärillä pyörivän tarinan parissa, mutta Burton maalaa kahteen aikaan ja paikkaan sijoittuvaa tarinaa kuva kuvalta näkyviin niin, että solahdan siihen sujuvasti. Burtonin kerronta on viipyilevää, ehkä paikoitellen jopa hidasta, mutta se sopii tarinan tunnelmaan. Pidin hieman enemmän 1930-luvulle sijoittuvasta osasta tarinaa niin henkilöiden kuin tapahtumienkin vuoksi. Mitä tulee ympäristön kuvaukseen Burton kuvaa sekä Espanjan lämpöä että sateista ja savuista Lontoota houkuttelevasti.

     Kenkäni kopisivat asvaltilla ja seikkailumieleni virisi. Oli aivan kesän loppu; Lontoo oli yhtä kuin autojen pakokaasu, tupakantumppi jalkakäytävällä, höyhenpilvet taivaalla. Olin jo kaupungin talojen epäsäänöllisten kasvannaisten ja arpien kokenut tarkkailija. Postinumerot, tiili, ruusupensas tai sen puute, kenkäralli, etuoven porraskorkeus tai portaiden puuttuminen oli kieltä, jota olin oppinut lukemaan. Kaupungissa ei voinut asua panematta merkille, millä kaduilla vallitsi rauha ja millä kaaos, missä oli kapisia koiria loikomassa katuojan vierellä, resupekkalapsia, siistejä pensasaitoja, valoverhon heilahdus. Lontoossa oli monia erilaisia tapoja elää, mutta harvoja tapoja muuttaa sitä elämää jota eli.

Muusa jättää jälkeensä hieman ristiriitaisen tunteen. Periaatteessa kirjassa on kaikki kohdallaan, siinä on kaksi hiljalleen ja taitavasti yhteen liittyvää tarinaa ja aikaa, kaksi toisistaan poikkeavaa ja omalla tavallaan kiehtovaa paikkaa sekä kiinnostavia henkilöitä. Silti tarinaa "vain" lukee, en uppoa siihen niin kuin haluaisin. Luen, mutta en elä, koe ja tunne tarinaa. En siis ihan vakuuttunut, mutta siitä huolimatta Muusa on omalla tavallaan kiehtova tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirkonkello soi jossain kaukana, murheellinen kahdentoista kumahduksen sarja, joka pidätteli aikaa ennen kuin se luikahti taas matkoihinsa.

Helmet lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja (suomennos on julkaistu v. 2018)

Torgny Lindgren: Pylssy

 

Torgny Lindgren: Pylssy

Tammi, 2003

239 sivua

Suomentanut: Liisa Ryömä

(Pölsan, 2002)

Luettu: 26.8.2018

Mistä: kirjastosta

Olin onnistunut ohittamaan Torgny Lindgrenin Pylssyn ja täytyy sanoa, että tuskin olisin tarttunut tähän ilman lukupiiriä. No nyt on kirja luettu, seuraavaksi täytyy vähän pureskella (hah!) sitä.

Kirjan minäkertoja kirjoittaa paikallislehteen uutista otsikolla ARVOITUKSELLINEN MIESHENKILÖ, uutista Avabäckin kylän laitamille saapuneesta muukalaisesta, jota epäilee saksalaiseksi sotarikolliseksi. Päätoimittaja väittää miehen sepittäneen uutisiaan ja kieltää tätä kirjoittamasta lehteen enää sanaakaan. Mies tekee työtä käskettyä ja pakkaa kirjoitusvälineensä. 53 vuotta myöhemmin päätoimittaja kuolee ja 107-vuotias kirjoittajamies ottaa kynän jälleen käteensä ja jatkaa juttua siitä mihen se aikoinaan jäi.

En tiennyt yhtään mitä kirjalta odottaa, jo nimi aiheutti ihmetystä. Mikä ihmeen pylssy? Mitä se on? Sukellus Ruotsin maaseudulle pylssyn perään osoittautui aika erikoiseksi ruokamatkaksi. Kirjan minäkertoja todetaan heti alussa epäluotettavaksi satujen sepittäjäksi ja hän kutoo tarinaansa, tai siis kertoo uutistaan ja samalla elää elämäänsä palvelutalossa, käy keskusteluja hoitohenkilökunnan kanssa, pohtii elettyä elämäänsä, kirjoittamista ja ihmettelee nuorentuvaa olemustaan.

     Lyhyesti sanoen: häntä käsiteltiin kuin aivan tavallista vanhusta. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta vaippoja hän ei suostunut käyttämään.

Ilman kirjoitusta aika vain valuu ohi. Jos joku olisi kysynyt häneltä: Mitä sinä olet tehnyt kaikkina näinä vuosina, mitä sinulle on tapahtunut? hän olisi vastannut: En tiedä. Saan varmaan nähdä sitten jos ja kun kirjoitan sen.
     Hän oli jäänyt vanhuudestaan henkiin, se oli ainoa mistä hän oli varma. Useimmat antavat periksi. Hän ei ollut antanut.

Aina välillä mietin onko kirjoittajamiehen tarina totta, väritettyä totuutta vai täysin valhetta. Pylssy on sikäli hienosti kerrottu tarina, että kirjan alkuasetelma, syytös uutisten sepittämisestä, ohjaa vahvasti lukijaa. Tarina on myös hämmentävä. Se sekoittaa romaania ja uutista. Kerronnan lomaan on ripoteltu sinne tänne pieniä inforuutuja, jotka muistuttavat lyhyitä paikallisuutisia ja ne liittyvät tiiviisti kirjoittajamiehen kulloinkin kertomaan asiaan. Henkilöt ovat värikkäitä persoonia, heillä jokaisella tuntuu olevan jokin erikoispiirre.

Uutinen tekstiilejä myyvästä Robert Maserista, keuhkotuberkuloosista kiinnostuneesta opettajasta Lars Högströmistä, huoneita vuokraavasta Eva Marklundista, omalaatuisesta tarkkailijasta Bertilistä ja pylssystä on pitkä ja polveileva. Pylssyn merkitys samoin kuin sen monet versiot koostumuksineen selviävät lopulta. Kaiken pylssyyn ja arvoitukselliseen henkilöön liittyvän tohinan keskellä myös minäkertojan henkilöllisyys selviää, vähän huolimattomasti ja ohimennen, mutta siellä se mainitaan. Tai niin minä olin lukevinani, mutta en kirjan suljettuani ollut enää varma ja jouduin vielä palaamaan tarinaan ja tarkistamaan. Hieman luotaantyöntävältä vaikuttava harmahtava, kaikkea ylijäämäistä sisältävä pylssy tuntuu sumentavan tarinan jälkimaun, turruttavan muistijäljet. Mielessä pyörii vain kirjoittajamiehen kirjoituspulpetti, Robert Maserin vihreäksi maalattu tekstiilibussi, höyryävä pylssykattila ja muutama muu juttu.

Vaikka tarina pyörii vahvasti ruoan ympärillä se ei missään nimessä herätä ruokahalua tai saa mahaa kurnimaan kuten teki esimerkiksi hiljattain lukemani Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu. Ennemminkin pylssy saa työntämään vieressä olevan voileivän vähän kauemmas. Pylssy ei siis ole ruokapöytäkirja. Pylssy on kirja elämästä, vanhenemisesta, kirjoittamisesta ja ruoasta. Pylssy on varsin vakava asia, se on kuin elämä tai uskonto.

     Ja mitä enemmän pylssylle omistautuu, Lars Högström sanoi, mitä syvemmälle siihen tunkeutuu, sitä suurempi on ihastus ja liikutus. Se joka kerran on antautunut pylssylle, ei enää koskaan palaa entiselleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pylssyn suhteen pitää olla hemmetin hienovarainen. Sekä oman että muiden.

Helmet lukuhaaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (kiitos pylssyn).

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila

Tammen äänikirja, 2017

  5 levyä, kesto n. 6 h 12 min
Lukija: Peter Franzén
Kuunneltu: 19.8.2018
Mistä: kirjastosta

Ihastuin Peter Franzénin omaelämäkerrallisiin tarinoihin Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä, joten pitihän myös Särkyneen pyörän karjatila ottaa lukuun, tai siis kuunteluun. Kirjoitin sitaatit korvakuulolla eli kirjoituksen ulkoasussa saattaa olla virheitä. Franzén on lukenut tämänkin teoksensa äänikirjaksi itse, kiitos siitä, hänen luentaansa on miellyttävä kuunnella.

Perheen matriarkka Kaino täyttää 80 vuotta ja lapset sekä lähinaapurit kokoontuvat juhlimaan päivänsankaria. Tilan nuori emäntä Mari on tehnyt parhaansa pistääkseen juhlat pystyyn, vielä pitäisi saada niin vanha emäntä Kaino kuin myös nuori isäntä, tuore aviomies Eemeli juhlavaatteisiin ja keskelle pihaa hyytynyt traktori siirrettyä. Valmistelut ovat vielä kesken kun ensimmäiset vieraat saapuvat, etuajassa tietenkin. Ennen kuin juhlat ovat ohi on soppa hämmennetty niin sekaisin, että sen selvittämiseen menee hetki jos toinenkin.

      "Mie en ole tahtonu teijän perheen asioihin koskaan puuttua, mutta kyllä tämä nyt oli aivan sieltä hulluimmasta päästä", Viki sanoi hengästyneenä.
"Kyllä mua hävettää Erno. Kyllä mua hävettää" Liisa sanoi matalalla äänellä, itkua pidätellen.
     "Olisko kellään tilikkasta viinaa?" Erno kysyi.
     "Ei perkele ole", Seppo sanoi ja polkaisi jalkansa hiekassa suoriksi, nostattaen uuden pölytussauksen leijailemaan pihapihlajan siivilöittämiin auringonsäteisiin.
     Eemeli aivasti. Hänen pullea mahansa hypähti. Sitten hän pyyhkäisi verisellä ja likaisella kädellään nenäänsä. "On mulla tietenki tuola tallissa vähän pontikkaa", Eemeli sanoi tuhisten.
     "Ette enähän juo" Liisa vaati.
     Kaino astui ulos.
     Hän potkiskeli ovensäleitä alas portailta ja vilkaisi hiekalla läähättävää perhettään.
     "Nonni, siellähän ne mun lapset istuupi. Jokos leikit on leikitty? Sisälläki alkaa olla jo sotakorvaukset maksettuina", Kaino sanoi rauhallisesti.
     Kaikki odottivat, että joku vastaisi.
     Kuului vain luonnon ääniä.

Särkyneen pyörän karjatila on kuin aikakone, sen myötä pääsee kurkistamaan miltä Suomessa on näyttänyt pian sodan jälkeen. Sota on ajatuksissa ja puheissa vahvasti läsnä, se on koskettanut jokaista Kainon lapsista ja joissakin sodan merkit ovat konkreettisesti näkyvillä. Tarkkaa vuotta tapahtumille ei mainita, mutta yksi Kainon pojista, Erno, viheltelee useaan kertaan Lentävä kalakukko -kappaletta, olisiko se ollut kyseisen ajan hitti, kappale on julkaistu vuonna 1951. Tilan lehmät lypsetään käsin, pihan perällä on huussi, mutta sitten hieman yllättäen Kainon syntymäpäivillä on tarjolla leipäkakkua, mietin onko jo tuolloin tehty voileipäkakkuja, varsinkin maaseudulla?

Franzén on kirjoittanut riemukkaan farssin, jossa on myös tummia sävyjä. Kotitilaa jatkamaan ja äitiä hoitamaan jäänyt Eemeli sekä kotoa maailmalle lähteneet sisarukset etsivät aikuisina paikkaansa vanhan äidin juhlapöydän ääressä eikä suhteet sisaruksiin tai sisarusten puolisoihin ole ihan mutkattomia. Kun perhehistoriaa, kitkaa, väärinkäsityksiä, salaisuuksia ja tunteita höystetään alkoholilla voi olla varma, että välienselvittelyiltä ei voi välttyä. Itse päivänsankari on vuorotellen räävitön ja pisteliäs, sitten taas sekaisin ajassa ja henkilöissä.

Pidin kovasti Särkyneen pyörän karjatilan hikisestä ja kahvin sekä hieman lannantuoksuisesta maalaistunnelmasta. Nauroin moneen kertaan ääneen juhlaväen toilailuille, mutta Kainon sekava mieli samoin kuin Kainon toisen tyttären, Leilan, muistot vetivät vakavaksi. Tarinan loppu oli toisaalta yllättävä, toisaalta joitain tapahtumia osasi odottaa. Erityisesti ilahduin siitä, että myös Kainon jäyhä pappispoika Seppo löysäsi hieman tiukkoja lipereitään. Hyvä Seppo! Tarina piti otteessaan ja varsinkin loppu oli taitavasti kerrottu. Siinä vallan herkistyi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Lapsuudenkodissa tuntui aina, että sitä taantui jollekin alkukantaiselle heimoajattelun tasolle, joka ei ollut todellista.

Helmet lukuhaaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Helmet lukuhaaste 2018: Sininen ja vihreä.

Kolmas ja samalla viimeinen haasteeseen saamani bingo! Kiitokset vielä Oksan hyllyltä -blogiin mainiosta haasteesta! Tässä viimeisen rivin osumat:

Kaupunki: Fred Vargas: Jalattomat, elottomat 

Sininen ja vihreä: Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila

Kesä: Marcia Preston: Perhosten talo 

Aurinko: Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja  

Linna tai kartano: Kristiina Vuori: Siipirikko

Ja tässä vielä koosteena kaikki bingoon lukemani kirjat. Muut kannet pääsee kurkkaamaan klikkaamalla arvioon, kirjan nimet toimivat linkkeinä.

Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Keltainen ja oranssi: Marko Annala: Värityskirja
Kaupunki: Fred Vargas: Jalattomat, elottomat
Kesä: Marcia Preston: Perhosten talo
Hieno fontti: Marko Hautala: Kuokkamummo
Metsä: Hanna Hauru: Jääkansi 
Aurinko: Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja 
Seikkailu: Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
Liittyy häihin: Alice Hoffman: Punainen puutarha
Linna tai kartano: Kristiina Vuori: Siipirikko
Hedelmä: Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu 
Sininen ja vihreä: Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Otava, 2002

347 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(Five Quarters of the Orange, 2001)

Luettu: 9.8.2018

Mistä: oma ostos

Olen hankkinut Joanne Harrisin tuotantoa omaan kirjahyllyyn (en ole ihan varma olenko ostanut tämän vai ottanut kirjaston kierrätyskärrystä, vähän harmittaa kun kaikkiin kirjoihin ei ole aikoinaan tullut merkattua mistä ne on hankittu) ja lukenut niitä verkkaiseen tahtiin. Nyt oli Appelsiinin tuoksun aika, sillä kirja osuu sopivasti kahteen kesken olevaan lukuhaasteeseen.

Loiren rannalla, Les Laveusesin kylässä asuvat Cassis, Reine-Claude ja Framboise Dartigen, sisaruskolmikko, joiden nimet on annettu mustaherukkakakun, viherluumutortun ja vadelmaliköörin mukaan. Perheen isä Yannick on menehtynyt sodassa ja äiti Mirabelle kasvattaa lapsiaan kovalla kurilla ja herkullisella ruoalla paitsi silloin kun äidin päätä särkee, silloin äiti tuntee kaikkialla appelsiinin tuoksun ja sulkeutuu omaan huoneeseensa, silloin lapset käyttävät tilanteen hyväkseen ja vilistävät omille teilleen. Lämpimiin kesäpäiviin tulee vaihtelua ja jännitystä kun nuori saksalaissotilas Tomas Leibniz astuu Dartigenin perheen elämään. Tomasista tulee huvi ja hyöty, toveri, ihailun kohde ja salaisuus. Salaisuuksilla vain on tapana paisua ja  vuosikymmenten jälkeen Framboisen on lopulta kohdattava se mitä hän sisarustensa kanssa on yrittänyt unohtaa.

     Tiedän, tiedän. Minun pitäisi ryhtyä kertomaan siitä tapauksesta. Se on ainoa vanha tarina, joka kiinnostaa edelleen - minun repaleisen lippuni ainoa säie, joka vielä hohtaa auringossa. Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta etenee sujuvasti ja elävästi. Yhdeksänvuotias Framboise on vilkas, omapäinen ja rohkea tyttö, joka kapinoi Mirabelle-äitiään vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Vanhempi Framboise, tai siis Françoise Simon, on kuusikymmentäviisivuotiaana samaan aikaan pelokas ja kipakka nainen, joka muistuttaa yllättävän paljon äitiään ja joka ei halua antaa muiden kävellä ylitseen vaan asettuu mieluummin poikkiteloin vastaan. Salaisuus ja totuus paljastuu pala kerrallaan Framboisen lapsuusmuistojen sekä tämän äidin muistikirjan avulla.

Näen silmieni edessä vuolaana ja ruskeana vyöryvän Loiren sekä pinnan alla vilahtavan Haukimuorin ja petolliset juurakot, tunnen auringon paisteen ja vatsaa nipistävän jännityksen, haistan appelsiinin tuoksun, monet ruoat sekä savun hajun. Harris herättää kerronnallaan kaikki aistit. Ruoka kulkee mukana läpi tarinan, aina ensimmäisestä naapurikyän torilta napatusta appelsiinista äidin resepteihin ja aikuisen Framboisen oman ravintolan herkkuihin. Appelsiinin tuoksu on ihan hyvä kirja, jota lukiessa on jatkuvasti nälkä.

Vaikka Appelsiinin tuoksu pitää sisällään koko elämänkaaren, kasvua, salaisuuksia, sodan luomaa jännitettä, vihaa, rakkautta ja ystävyyttä, se ei kuitenkaan ole loistava samalla tavalla kuin Harrisin suklaatrilogia. Vaikka en menettänyt sydäntäni kirjalle en sittenkään taida raskia laittaa tätä kiertoon vaan pistän takaisin hyllyyn, muiden Harrisin romaanien rinnalle.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ei ole olemassa reseptiä, jolla lapsesta saa vaivattomasti ja turvallisesti aikuisen. Äidin olisi pitänyt ymmärtää se.

Helmet lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (kirjallisuuden valtionpalkinto v. 2017, Gummeruksen Kaarlen palkinto v. 2018).

Kirjankansibingo kesä 2018: Hedelmä.
Toinen bingo! Tässä bingorivin osumat:
Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Metsä: Hanna Hauru: Jääkansi 
Kesä: Marcia Preston: Perhosten talo
Liittyy häihin: Alice Hoffman: Punainen puutarha
Hedelmä: Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu