J. R. Ward: Himo

J. R. Ward: Himo

(Langenneet enkelit #2)

Basam Books, 2013

501 sivua

Suomentanut: Tanja Kielinen

(Crave, 2010)

Luettu: 13.4.2025

Mistä: kirjastosta

Vastikään uuteen tehtäväänsä langenneena enkelinä ja seitsemän ihmissielun pelastajana ajautunut Jim Heron on jälleen uuden tehtävän äärellä. Hyvän ja pahan taistelussa on vuorossa toinen erä kun Jimin on pelastettava uusi sielu yhdeltä kuolemansynniltä ja estämästä tätä ihmistä joutumasta kadotukseen. Jimin sielunpelastustutka näyttäisi osoittavan vanhaan tuttuun, Isaac Rotheen, jonka kanssa Jim on toiminut samassa salaisessa erikoisjoukossa entisessä elämässään. Jimin tavoin myös Isaac on jättänyt joukot taakseen ja pakenee nyt henkensä kaupalla entistä työnantajaansa.

Kirjan alun teennäisen rempseä machoasenteella höystetty "vahva ja komea mies valloittaa ah niin kauniin ja heikon naisen jo pelkällä olemassaolollaan" -kerronta ärsytti ja olin jo vähällä viskata kirjan sivuun odottamaan parempaa lukuhetkeä tai palauttamista kirjastoon. Onneksi tarinassa keskitytään vähän muuhunkin ja muutamien lukujen jälkeen juoni vei nopeasti mukaansa. Tarina on hieman ennalta-arvattava esimerkiksi mitä tulee Isaaciin ja Grieriin, mutta sama kuvio on tuttu jo Wardin Mustan tikarin veljeskunta -kirjoista ja ikään kuin kuuluu asiaan (paranormaaliin romantiikkaan). Himo on lähes täydellinen aivot narikkaan -kirja, joka tyydyttää akuutin viihdenälän.

Mietin Langenneet enkelit -sarjan ensimmäisen osan Halun kohdalla kuinka paljon Wardin uusi sarja liikkuu hänen vanhemman ns. pääsarjansa Mustan tikarin veljeskunnan maisemissa ja ratsastaa kuuluisamman "isosisaruksensa" maineella, mutta Himo tuntuu irtautuneen enemmän vanhasta sarjasta ja seisovan tukevammin omilla jaloillaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänen silmänsä olivat saman väriset kuin huurre ikkunalasissa ja täynnä varjoja teoista, jotka tahrasivat sielun.

Helmet-lukuhaaste 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

J. R. Ward: Halu

J. R. Ward: Halu

(Langenneet enkelit #1)

Basam Books, 2012

541 sivua

Suomentanut: Tanja Kielinen

(Covet, 2009)

Luettu: 19.6.2022

Mistä: kirjastosta

Jim Heron elää vaatimatonta matalan profiilin elämää Caldwellissa ja työskentelee rakennusmiehenä. Työtapaturman seurauksena Jim kuolee, mutta hänen tarinansa ei kuitenkaan ole lopussa. Jimistä tulee langennut enkeli, jonka on palattava maan pinnalle suorittamaan tehtävää, pelastamaan seitsemän ihmistä seitsemältä kuolemansynniltä. Tehtävää suorittaessaan Jim tutustuu rikkaaseen työnantajaansa Vin diPietroon, joka ei olekaan niin paskiainen kuin Jim luuli, di Pietron upeaan naisystävään Devina Avaleen, johon Jim on törmännyt hetkeä aiemmin 40-vuotispäivänään sekä Iron Mask -yökerhossa työskentelevään yksinhuoltajaan Marie-Terese Boudreauhun, joka on Jimin tavoin paennut menneisyyttään. Mutta kenen sielu Jimin on pelastettava ja miltä synniltä? Tehtävä tuntuu vaikealta varsinkin kun langenneen enkelin ominaisuudet ja pelisäännöt eivät ole Jimille tuttuja.

Halu aloittaa J. R. Wardin uuden Langenneet enkelit -sarjan, joka on jonkinlainen spin off -sarja Wardin aiemmalle Mustan tikarin veljeskunta -vampyyrisarjalle (tuttavallisemmin lyhennettynä Mtvk). Olen lukenut Mtvk:n suomennetut osat ja kaipasin samantyylistä vauhdikasta ja yliluonnollista romantiikalla höystettyä viihdettä, joten päätin tutustua myös tähän Wardin uuteen sarjaan. Aloitusosan tapahtumat sijoittuvat samaan Caldwellin kaupunkiin kuin Mtvk ja tässäkin käydään Iron Mask -yökerhossa, jota pyörittää vanha tuttu Trez Latimer eli yhtäläisyyksiä löytyy heti alkuun. Halu osoittautui sellaiseksi kuin odotin, painopiste on nyt toisissa yliluonnollisissa olioissa, mutta tyyli on hyvin samanlainen kuin Mtvk:ssa. Jim Heron, hänen taivaalliset kollegansa ja myös maanpäälliset tuttavuutensa vaikuttavat kiinnostavilta tyypeiltä. 

     Seurasi painostava, synkkä ja merkityksellinen hiljaisuus.

     Ja jonka Jim rikkoi huitomalla käsiään ja hoilottamalla »Booga-wooga!»

Halua lukiessa törmäsin spin off -sarjojen kompastuskiveen eli mihin vetää raja alkuperäisen ja uuden sarjan välille, kuinka paljon hyödyntää alkuperäisen sarjan henkilöitä, paikkoja ja juonenkäänteitä? Esimerkiksi Jim Heron ja kumppanit vierailevat Mustan tikarin veljeskunnan vakipaikassa Iron Maskissa, joten olisi voinut olettaa, että veljeskunnan jäseniä olisi näkynyt myös tässä kirjassa. Itse asiassa veljeskunnan jäsenten olisi ollut lähes pakko puuttua eräisiin klubin tapahtumiin, mutta heitä ei näkynyt. Halusta (samoin kuin aika monesta muusta spin off -sarjasta, anteeksi yleistys) jää kieltämättä vähän sellainen olo, että Ward on kirjoittanut alkuperäisen sarjan ideat loppuun, mutta ei ole ollut ihan vielä valmis päästämään luomistaan hahmoistaan kokonaan irti, jos vaikka sattuukin, että heille on vielä käyttöä uudessa sarjassa. Sen verran koukuttava sarjan avaus Halu kuitenkin on, että aion lukea ainakin seuraavan osan. Toivottavasti se osoittaa, että Wardilla on vielä uusia ässiä hihassaan eikä Langenneet enkelit osoittaudu pelkästään Mtvk:n jälkilämmittelyksi.

Sitaattikunniamaininna saa (lause, joka lataa melkoiset suorituspaineet uuteen työhön):

»Jim Heron, sinä tulet pelastamaan maailman.»

Helmet-lukuhaaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä 

J. R. Ward: Verisuudelma

J. R. Ward: Verisuudelma

(Mustan tikarin perintö #1)

Viisas Elämä, 2016

400 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(Blood Kiss, 2015)

Luettu: 6.4.2021

Mistä: kirjastosta

Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise kammoaa tulevaisuutta, joka häntä odottaa hänen sukupuunsa perusteella. Glymeran (eli vampyyrien aateliston) ikiaikaisten perinteiden mukaan hänen tulisi opetella kirjontaa, noudattaa tarkkaan laadittua etikettiä, näyttää kauniilta juhlassa toisensa jälkeen ja synnyttää puhdasverisiä perillisiä jatkamaan hyvää sukulinjaa. Sen sijaan Paradise haluaa luoda itse oman tulevaisuutensa. Paradise saa tilaisuuden ravistella kultaisen vankilansa kaltereita kun hänet hyväksytään Mustan tikarin veljeskunnan sotilaiden koulutusohjelmaan, mutta onko kantaperheen hyvinkasvatetusta tyttärestä sotilaaksi?

Verisuudelma aloittaa Mustan tikarin perintö -sarjan, joka on Mustan tikarin veljeskunta -sarjan, öh, pikkusisko? Sivupolku? Oli mikä oli en ymmärrä miksi tämä on irrotettu omaksi sarjakseen. Päähenkilö Paradise ei kuulu veljeskuntaan, mutta hän on hän esiintynyt sarjassa aiemmin ja suuri osa tarinan henkilöistä on samoja kuin ns. pääsarjassa. Miksi Varjot on osa pääsarjaa, mutta Verisuudelma ei? Logiikka vähän ontuu.

 

Verisuudelma muistuttaa pääsarjaa myös juoneltaan. Oman kohtalon muuttaminen, rakkaushuolet, seksi ja sanailu ovat tässäkin pääosassa. Varsinaiset vampyyrien ja lessereiden väliset taistelut jäävät tässä vähemmälle tai ainakin lähinnä teorian tasolle, ovathan Paradise ja kumppanit opiskelemassa sotilaiksi. Tarinaan on mahdutettu myös erään vampyyrinaaraan väkivaltainen kuolema ja oletin, että sen selvittely saisi enemmän tilaa tarinassa, mutta tapaus tuntuu unohtuvan pitkiksi ajoiksi taustalle opiskelujen ja parisuhdeselvittelyjen taakse kunnes siihen palataan ihan lopussa. 

Tarina viihdytti, mutta alkaa olla siinä ja siinä toistaako sarja(t) jo liikaa itseään. Pääpaino ainakin on jo vähän liikaa romantiikassa ja seksissä, jos varsinainen juoni jää jatkossa yhtä ohueksi niin voi voi... Todennäköisesti jatkan sarjan parissa mikäli suomennoksia vielä tulee, mutta jos ei niin sitten sarjan lukeminen saa jäädä.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Älä aseta minua millekään jalustalle. Joudun vain putoamaan korkeammalta."

Helmet lukuhaaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito (Paradise ja hänen opiskelukaverinsa istuvat luennoilla ja opiskelevat  mm. räjähteiden käyttöä, taistelutaitoja jne, joten menköön tähän haastekohtaan!)

J. R. Ward: Peto

 

J. R. Ward: Peto
(Mustan tikarin veljeskunta #14)
Viisas Elämä, 2016
549 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The Beast, 2016)
Luettu: 24.7.2020
Mistä: kirjastosta

 

Mustan tikarin veljeskunnan jäsenet ovat vanhan Brownswickin tyttökoulun laitamilla, valmiina hyökkäämään vihollistensa, lessereiden, tukikohtaan. Juuri ennen h-hetkeä jo valmiiksi malttamaton ja henkisesti kovilla oleva Rhage saa kuulla ennenäkyjä näkevältä veljeltään Vishousilta kohtalonsa. Rhage ei kuitenkaan pakene vaan ryntää suoraan kohti kohtaloaan. Rhagen lisäksi useampi Veljeskunnan jäsen on suurten kysymysten äärellä.

Räjähtävästä alusta huolimatta tässä oli paljon odottelua, milloin syntymän, milloin kuoleman ja välillä heräämisen. Esimerkiksi Xcorin osuus alkoi tuntua jopa tylsältä, aina kun häneen palattiin odotin, että jotain tapahtuu, mutta eipä juuri. Kaikesta paikallaan jumittamisesta huolimatta tarinassa tapahtui paljon, jopa yksi vampyyrimaailman peruspilareita (tässä tapauksessa vampyyrirodun luonutta Kirjurineitsyttä) horjuttava tapaus. Sivut kääntyivät taas kuin itsekseen, oli pakko lukea vielä yksi sivu, vielä yksi luku...

Ward (oikealta nimeltään Jessica Bird) tuo mukaan jälleen uusia henkilöitä kuten veriorja Markcuksen, aloittelevan toimittajan Jo Earlyn ja muutaman lapsen. Heihin takuulla palataan vielä. Henkilögallerian lisäksi Ward laajentaa myös tehokeinoarsenaaliaan, kiroilun, nopean sanailun ja kaikenlaisen roisiuden rinnalla vilahtelee risuaita-merkkiä tunnistesanoineen. Jotain uutta sarjassa, mutta #ehkävähäntyperää. 

Ilmeisesti Peto on tällä hetkellä viimeisin suomennettu Mustan tikarin veljeskunta -sarjan osa, joten joutunen odottamaan hetken aikaa ennen kuin pääsen seuraavan kerran haukkaamaan palan tätä luottoviihdettäni. Minulle sarja toimii mainiosti ajatusten nollaajana rankan tai muuten vain vakavamman kirjan jälkeen, lukujumin laukaisemiseen sekä tilanteeseen kun en vain osaa päättää mitä haluaisi seuraavaksi lukea. Pieni toisto ja ennalta-arvattavuuskaan ei haittaa kun ei lue sarjaa yhteen putkeen.

 

Sitaattikunniamaininna saa: 

 

Toisinaan kaikkein parasta oli se, kun sai vain istua ja katsella lapsensa pitävän hauskaa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

J. R. Ward: Varjot

J. R. Ward: Varjot

(Mustan tikarin veljeskunta #13)

Basam Books, 2015

656 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(The Shadows, 2015)

Luettu: 10.2.2020

Mistä: kirjastosta

Ponnistaminen pois upean Rouva C.:n jälkeensä jättämästä kirjatyhjiöstä vaati täysin erityylistä lukemista, varmuudella vetävää keyttä viihdettä, vauhtia ja – yllätys yllätys – vampyyrejä.
 

Trez on ollut heti syntymästään lähtien varjojen kuningattaren s´Hisben omaisuutta. Hänet on määrätty jatkamaan kuninkaallista sukua ja ryhtymään s´Hisben tyttären puolisoksi halusi Trez sitä tai ei. Trez on paennut heimonsa luota, asettunut Caldwelliin pyörittämään klubeja, ryypännyt ja harrastanut heimonsa kieltämiä irtosuhteita karistaakseen kohtalonsa harteiltaan. Vastoin omia odotuksiaan tai suunnitelmiaan Trez huomaa rakastuneensa Selenaan, veljeskunnan luona käyvään valittuun. Rauhoittumisen ja onnellisen parisuhteen välissä on paitsi Trezin syntymäkirous myös Selenaa vaivaava tuntematon sairaus. Trezin kaksoisveli iAm on vuosikaudet seurannut veljensä pyristelyä ja on valmis tekemään kaikkensa pelastaakseen Trezin pakkoavioliitolta, mutta aika on käymässä vähiin.
 

Niin kuin kahdentoista osan perusteella osasin arvata luvassa oli kevyttä, vauhdikasta ja takuulla viihdyttävää vampyyrihömppää. Vaikka varjokaksoset ovat olleet pitkään mukana veljeskunnan elämässä he ovat tähän asti jääneet vähän etäisiksi ja irrallisiksi, tässä he pääsevät vampyyrien rinnalle ja ohi, pääosaan. Aiempien osien tapaan tarinassa on toistoa, mutta varjot tuovat vampyyriyhteisöön mukavaa (ja kaivattua) vaihtelua heimon ominaisuuksien, tapojen ja koko kulttuurin myötä. Täysin ennalta-arvattava "mies (uros) ja nainen (naaras) saavat toisensa" -tarina tämä ei ole vaan juonessa on riittävästi mutkia ja vastoinkäymisiä.

Kirja toimi loistavana välipalana, vaikka oireita hienoisesta sarjaähkystä onkin havaittavissa. Jaksaa jaksaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos koskaan halusi kokea ajan ja olevaisuuden äärettömyyden, piti vain katsoa yötaivasta ja tuntea rakkaat edesmenneet, jotka katsoivat takaisin. Se oli yhteyden ja erillisyyden mahtavaa kaksinaisuutta.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan (sarjan 13. osa, ennakkokäsitys on jo varsin vahva...)

Helmet-lukuhaaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (toisen varjokaksosen syntymähetkeen liittyy ennustus, joka määrittää hänen kohtalonsa)

J. R. Ward: Kuningas

J. R. Ward: Kuningas

(Mustan tikarin veljeskunta #12)

Basam Books, 2014

648 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(The King, 2014)

Luettu: 11.10.2019

Mistä: kirjastosta

Onko J. R. Wardilla loppunut rakastajasanavarasto vai miksi ihmeessä hän on tässä vaiheessa sarjaa, yhdentoista osan jälkeen muuttanut kirjojen nimeämistapaa? Tämä olisi ihan hyvin voinut olla Lover King tai King lover, mutta ei, pelkkä Kuningas. No olkoon.

Mustan tikarin veljeskunnan kartanossa sekä kuningas että kuningatar kärsivät ja kriiseilevät. Kuningatar Bethillä on hirvittävä vauvakuume eikä hänen puolisonsa kuningas Wrath ota hänen vauvahaaveitaan kuuleviin korviinsa. Wrath kärsii kuninkuuden varjopuolista eikä haluaisi, että hänen lapsensa olisi pakotettu vastaanottamaan kruunua ja sen mukanaan tuomia velvollisuuksia. Wrath aikoo pysyä lapsettomana myös siksi koska pelkää, että Beth ei selviäisi raskaudesta hengissä. Vampyyrinaaraiden raskaudet eivät ole mikään läpihuutojuttu ja kun Beth on puoliksi ihminen olisi hänen raskautensa kulku täysi arvoitus. Samaan aikaan toisaalla suunnitellaan kuninkaan syrjäyttämistä, vallankaappausta.

Pidin kuningasparista sarjan ensimmäisessä osassa, jossa kerrottiin heidän suhteensa alkuvaiheista, mutta en ollut tunnistaa heitä tästä osasta. Bethistä tuntuu kadonneen kaikki se lämpö ja älykkyys mikä hänestä Pimeyden rakastaja -kirjasta välittyi ja jäljellä tuntui olevan vain kiroileva ja kiimainen miehensä käsivarsilla roikkuva minä-minä-tyyppi. Eikä Wrath ole sen parempi, myös hän katsoo (sokeilla silmillään) vain omaa napaansa, valittaa milloin mistäkin ja hajottaa siinä sivussa kiukuspäissään yhden huoneen.

Juonen puolesta tässäkin osassa riittää lukemista, mutta lähes jokaisesta käänteestä jää käteen hienoinen kyllästyminen. Tapahtumat tuntuvat jo kertaalleen käsitellyiltä yhden jos toisenkin veljeskunnan jäsenen osalta. Kun veljeskierros alkaa olla käyty läpi niin ehkä alkaisi olla aika laittaa sarjalle piste ennen kuin alkaa toistaa itseään liikaa. Silti en voisi kuvitella jättäväni sarjaa kesken, nämä tarinat toimivat mukavina ja viihdyttävinä välipaloina muun lukemisen lomassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänellä oli selvästikin kusipäänsärkyä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 17. Läheisen suosittelema kirja (kiitos ystävälle sarjan suosittelusta!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 6. Rakkausromaani (tämän lähemmäs rakkausromaania en nyt pääse)

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin

(Mustan tikarin veljeskunta #11)

Basam Books, 2013

640 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(Lover at Last, 2013)

Luettu: 2.4.2019

Mistä: kirjastosta

Lisääntyvä auringonpaiste ei sovi vampyyreille, mutta vampyyreistä pitävä lukutoukka kaipaa vampyyritarinoita myös valoisaan aikaan. Lomalukemiseksi valikoitui siis tuttua ja taattua viihdettä.

Vanhempiensa hylkäämä Qhuinn on menettänyt perheensä lessereiden murha-aallossa, saattanut Laylan, yhden Kirjurineitsyen Valituista raskaaksi ja on kaiken kukkuraksi toivottoman rakastunut ystäväänsä Blayhin, joka seurustelee Qhuinnin serkun Saxtonin kanssa. Qhuinnin elämä on siis melkoisen sekaisin ja kaikessa ajatusmyrskyssä hän onnistuu kadottamaan Veljeskunnan auton. Siitä käynnistyy tapahtumaketju, johon kuuluu takaa-ajoja, taisteluita ja loukkaantumisia. Samaan aikaan Harvennuskunta kasvattaa joukkojaan, mutta kärsii johtajatason ongelmasta ja Esi-lesserin paikka on todella tuulinen. Soppaa sekoittavat vielä vampyyrien kuninkaan valtaistuinta havitteleva Xcor joukkoineen sekä huumekauppaa pyörittävä Assail, jolla on säätöjä vähän kaikkien osapuolten kanssa, mutta joka ei halua asettua kenenkään puolelle.

Qhuinn siis tekee tarinassa vakavaa itsetutkiskelua, mutta hukkaa itsensä vähän väliä mitä erikoisempiin tilanteisiin ja solmuihin. Alusta asti on melko selvää mihin lopputulokseen tarinassa tullaan, mutta matkaan mahtuu paljon käänteitä. Juoni harppoo paikasta toiseen ja hetkittäin varjot Trez ja iAm, Assailin apulaisina toimivat serkut Ehric ja mikä-hänen-kaksosensa-nimi-nyt-olikaan, Valitut ja muut henkilöt menevät iloisesti sekaisin.

Tässä osassa oli melkoista sähellystä ja poukkoilua, olisi ollut mukava saada keskittyä kuhunkin juonilinjaan paremmin. Juonilinjoja oli niin monta, että olisi vaatinut paljon lisäsivuja, jotta ne kaikki olisi saatu päätökseen tässä osassa. Koska asiat jäivät niin pahasti auki jouduin jo hakemaan seuraavan osan kirjastosta... Tämä ei ole sarjan parhaimmistoa, mutta ehdottoman koukuttavaa, kevyttä ja viihdyttävää luettavaa.

Sitaattikunniamaininnan saa (erään vampyyriäidin sanat lapselleen, vähän kuin jatkona edellisen lukemani kirjan vanhempi-lapsi -teemalle):

Minä rakastan sinua. Sinä olet kehoni ulkopuolella lyövä sydämeni.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 18. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

 

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #10)

Basam Books, 2013

742 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Reborn, 2012)

Luettu: 15.11.2018

Mistä: kirjastosta

Edellisen osan lukemisesta on ehtinyt kulua puoli vuotta, mutta tämän sarjan ollessa kyseessä kulunutta aikaa ei huomaa. Ihan kuin olisin jatkanut vampyyrisotureiden parissa suoraan edellisestä kirjasta.

Mustan tikarin veljeskunnan luo hiljattain palannut Tohrment on kuntoutunut sen verran, että hän on muiden mukana kentällä taistelemassa Harveskuntaa vastaan. Tohr kuitenkin ottaa taisteluissa suuria riskejä ja taiteilee elämän ja kuoleman välisellä ohuella kaistaleella sillä hän ei ole päässyt yli puolisonsa kuolemasta. Lopulta Tohrin on otettava itseään niskasta kiinni sillä enkeli Lassiterilla on hänelle ikäviä uutisia koskien hänen edesmenneitä puolisoaan ja poikaansa. Kuvioon liittyy myös hahmo Tohrin menneisyydestä, Johnin puolison Xhexin äiti, Olematon. Toisaalla äpäräsoturien johtaja Xcor suunnittelee vallankaappausta, sokean kuninkaan Wrathin syrjäyttämistä.

Kappas, jo toinen kirja, jossa käsitellään puolison menettämisen aiheuttamaa surua ja siitä selviytymistä, tosin täysin erilaisessa ympäristössä. Edellisessä oltiin 1960-luvun Irlannissa, tässä nykyhetken New Yorkissa vampyyriyhteisön keskellä. Jos Nora Webster oli vähän liian tasainen oli Uudestisyntynyt rakastaja sarjan (aiempien osien tapaan) kuin vauhdikas vuoristorata. Vaikka tarina keskittyy pääsiassa Tohriin tapahtuu ympärillä kaikenlaista.

Rakkausosasto kärsii tässäkin osassa ennalta arvattavuudesta, mutta väliin mahtuu onneksi mutkia, joten kyyti ei ole tylsää. Tarinassa on myös komiikkaa, ehkä osittain tahatontakin. En voinut olla tyrskähtelemättä kun yksi vampyyreistä nappaa autossa - kuin tilauksesta - käsiinsä oman pillillä varustetun vesipullonsa suorittaakseen toiselle vampyyrille hengitysteiden kirurgisen avaamisen heittelehtivässä autossa. No mutta totta kai jokaisella raavaalla vampyyrisoturilla on oltava vesipullo mukanaan!

Viihdyin jälleen hyvin veljeskunnan parissa, mutta kukkahattuani kiristi kirosanojen viljely. Oli kyse sitten elämästä, kuolemasta, ilosta, surusta, vihasta tai rakkaudesta, kirosanoja satelee. Jatkuva kiroilu alkoi ärsyttää. Ymärrän kyllä kiroilun päälle ja saatan itsekin tarvittaessa laukoa voimasanoja, mutta en ymmärrä sitä, että kirosanoja käytetään vain täytesanoina, niistä tavallaan katoaa niiden idea. Sama juttu on myös kielikuvien ja kuvailun kanssa. Välillä Wardilla lähtee pahasti lapasesta ja koko lauseen/lauseiden ydin unohtuu matkan varrella.

     Kun uroksen raamatulliset mittasuhteet saavuttanut viha laantui, hänen ajatuksistaan tuli kulkurijoukko, joka matkasi hänen elämänvaiheidensa läpi, harhaili eri aikakausien maisemissa ja peruutti välillä tutkimaan uudestaan niiden laaksoja ja kukkuloita.
     Vitun pitkä matka. Ja Tohr oli perille päästessään lopen uupunut, vaikka ei ollut liikahtanutkaan moneen tuntiin.

Niin mistä äskeisessä pätkässä alun perin olikaan kyse? Kuka tai mikä lähti matkalle? Minne? Ei ihme, että tämänkin osan sivumäärä on reilusti yli 700. Silti sivut kääntyvät kuin huomaamatta, tämä on todella ahmittava sarja heikkouksistaan huolimatta.

Sitaattikunniamaininnan saa (malliesimerkki rönsyilevästä kielikuvasta):

Oli kuin maan kämmen olisi pukenut villaisen patakintaan pehmusteekseen.

Sekä (vähän siirappinen): 

Ja rakkaus... Rakkauden vuoksi kannatti kuolla.
     Ja sen vuoksi kannatti elää.

Pienenä jäkimainintana vielä kirjan kannen nainen tai siis hänen kampauksensa. Näyttää, että hänen hiustensa välistä näkyisi aivot, oikeasti ne taitavat kyllä olla ruusuja...

Helmet lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (Rhagen, yhden veljeskunnan jäsenen sisällä asuva peto, joka on kuvattu myös hänen selkäänsä suurena lohikäärmetatuointina).

J. R. Ward: Vapautettu rakastaja

J. R. Ward: Vapautettu rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #9)

Basam Books, 2012

  595 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Unleashed, 2011)

Luettu: 22.5.2018

Mistä: kirjastosta

Toukokuussa tuli nautittua taas annos vampyyrihömppää. Yhdeksän osan jälkeen ei ole vielä havaittavissa kyllästymistä.

Kirjurineitsyen tytär, Vishousin kaksoissisar Payne makaa veljeskunnan sairaalassa henkihievierissä ja liikuntakykynsä menettäneenä. Näyttää siltä, että edes veljeskunnan oma taitava kummituslääkäri Jane ei pysty tekemään mitään Paynen hyväksi, mutta hänellä on ratkaisu ongelmaan. Veljeskunnan on pakko kääntyä ihmisen puoleen, sillä Janen ex-pomo Manny Mannello on huippukirurgi ja ainoa, joka voi enää auttaa Paynea. Mannellon käyttäminen ei ole ihan yksinkertaista, siihen liittyy paljon järjestelyjä, muistien pyyhkimisiä ja avunannolla on lopulta arvaamattomat seuraukset.

     "Janeko siis tavoitti sen kirurgin?" Kun Vishous nyökkäsi, Butch vakavoitui haudanvakavaksi. "Lupaa minulle yksi asia."
     "No mikä?"
     Ettet tapa sitä kirurgia." Butch tiesi täsmälleen, millaista oli kompastua ulkomaailmaan ja pudota vampyyrien kaninkoloon. Hänen tapauksessaan tilanne oli saatu selvitettyä, mutta entä nyt Manellon kanssa? "Tämä ei ole sen tyypin syytä tai hänen huolensa."
     V näpsäytti tumpin sormistaan roskapönttöön ja vilkaisi Butchia timanttisilmät kylminä kuin arktisen alueen yö. "Katsotaan, miten tässä käy, jepari."
     Sen sanottuaan V kiepahti kannoillaan ja työntyi ovista huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi.
     No, ainakin se nartunpenikka on rehellinen, Butch ajatteli ja kirosi. 

Vapautettu rakastaja kärsii hienoisesta ennalta arvattavuudesta. Ei tarvitse lukea kovin pitkään kun jo arvaa mihin suuntaan Payneen ja häntä pelastamaan värvättyyn Mannyyn keskittyvä tarina tarina lähtee etenemään. Tosin toisella mantereella, Euroopassa, seikkaileva uusi hahmo Xcor sekä Butch O´Nealin entinen työpari, aiemminkin sarjassa ohimennen esiintynyt etsivä José de la Cruz sekoittavat vähän pakkaa. Näistä Xcorin tarinaa avataan jo nyt ja veikkaan, että myös etsivälle pedataan paikkaa tulevia osia varten.

Juonessa on jälleen hieman rönsyilyä veljeskunnan ulkopuolelle, mutta viihdearvo on lähes samalla tasolla kuin aiemmissa osissa. Pidän enemmän veljeskunnan jäseniin keskittyvistä tarinalinjoista, nyt varsinkin José de la Cruzin rikosten selvittely tuntui turhan irralliselta. Myös Xcorin ja hänen joukkojensa seuraamista oli vähän liikaa, varsinkin siihen nähden kuinka nopeasti Xcorin tausta lopulta selviää ja kuinka pieneen osaan häneen liittyvä "loppuhuipennus" jää. Ehkä tämänkin osalta Vapautettu rakastaja maistuu hieman väliteokselta, seuraavan juonikuvion pohjustukselta.

Väliteos tai ei, viihdyin jälleen loistavasti Caldwellin kujilla ja veljeskunnan hulppeassa kartanossa. Välien, tunteiden ja suhteiden selvittelyjä, taisteluja, seksiä, paljastuksia ja juonien punontaa. Saa nähdä keneen seuraavassa osassa keskitytään... Ennen sitä täytyy kuitenkin lukea muutama muu kirja, ei näitä ihan putkeen jaksaisi lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Qhuinn ei halunnut painostaa naaraita, mutta ilmeisesti hänen sisäinen, uinuva herrasuroksensa oli noussut puuterivippavuoteeltaan ja huomannut, että sen kalsarit olivat kierteellä.

Välillä näille rönsyileville kielikuville ei voi kuin nauraa... 

Helmet lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (New York).

J. R. Ward: Minun rakastajani

J. R. Ward: Minun rakastajani

(Mustan tikarin veljeskunta #8)

Basam Books, 2012

704 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Mine, 2010)

Luettu: 15.2.2018

Mistä: kirjastosta

Mihin tämä aika rientää? Tuntuu kuin olisin lukenut sarjan edellisen osan ihan muutama viikko sitten, mutta se olikin lokakuussa... Nyt oli taas kirjallisen vampyyriannoksen aika.

Rehvengen pelastusretken loppurytinöissä Xhex katosi ja sen jälkeen Veljeskunta on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mitä hänelle tapahtui. Varsinkin John on hyppiä seinille kun ei tiedä missä hänen ihastuksensa kohde on tai onko hän enää edes elossa. Xhex on hengissä, ainakin vielä, hän pyristelee pahuuden pojan Lashin kynsissä, tämän mielen voimien muodostamassa vankilassa, heikkona, mutta raivosta ja kostonhimosta kihisten.

     Xhex oli omillaan, ja hänelle kävisi niin kuin kävisi.
     Hän oli viettänyt väkivaltaista elämää, joten ei ollut ollenkaan yllättävää, että hän kohtaisi väkivaltaisen lopun... mutta tyylilleen uskollisena hän riistäisi vastustajansa lihasta paunan jos toisenkin matkallaan pois tästä maailmasta. 

Minun rakastajani pyörii siis Xhexin ympärillä, mutta pääjuonen ohella tarinassa on taas useampi sivuhaara. Välillä majaillaan Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa, jossa kuvataan Paranormal Investigators -ohjelmaa, välillä hypätään ajassa taaksepäin Dariuksen ja Hharmin pojan seuraan erään arvoisan naaraan pelastusoperaatioon ja myös vampyyrien vihollisten lessereiden leiriin kurkistetaan moneen kertaan. Lukiessa tuntuu, että kansien väliin on tungettu pikkuisen liikaa tavaraa, mutta palaset löytävät paikkansa.

Taistelujen lomassa jäin miettimään vampyyrien ja lessereiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Ihmisiä voi käännyttää lesseriksi, mutta vampyyriksi ei, joten lessereiden joukot voivat kasvaa enemmän kuin vampyyrien. Ikävä juttu vampyyrien kannalta. Lesserit ovat impotentteja ja lisääntymiskyvyttömiä, vampyyrit voivat lisääntyä, mutta se on aika harvinaista. Tästä pisteet vampyyreille. Molemmat lajit ovat kestäviä, pitkäikäisiä ja vaikeita saada hengiltä jne... Nämä lajien perussäännöt tosin eivät ole ihan kiveen hakattuja sillä sarjan edetessä esiin on tullut pieniä yllätyksiä ja muutoksia. Wardin vampyyreissä on sopivasti omaleimaisuutta niin että ne jaksavat viihdyttää kerran toisensa jälkeen. Karsimalla löysää sanahelinää vähemmäksi tarinasta saisi napakamman ja vielä viihdyttävämmän.

Tarinan loppu on tietyiltä osin (jälleen) ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu myös saippuaoopperamaista draamasiirappia: upeita vaatteita, yllättäviä perheenjäsenpaljastuksia, kyyneliä (osa verisiä), komeaa laulantaa ja häähumua. Ah ja oih... Vampyyriviihdenälkä on taas hetkeksi tyydytetty.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ensin alan kirkua, ja nyt tulee vielä tällaista pitkin naamaa tippuvaa hölynpölyä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

J. R. Ward: Koston rakastaja

J. R. Ward: Koston rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #7)

Basam Books, 2012

785 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Avenged, 2009)

Luettu: 26.10.2017

Mistä: kirjastosta

 

Aina on aikaa vampyyreille, varsinkin näin halloweenin alla. Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen, johon voi lukea teemaan sopivia kirjoja lokakuun aikana.

ZeroSum -klubin pyörittäjä, sutenööri ja huumekauppias Rehvenge on vampyyrin ja symphathin jälkeläinen. Hän on joutunut koko ikänsä salaamaan taustansa sillä toisten tunteita manipuloivia ja niistä energiansa saavia symphatheja ei katsota vampyyriyhteiskunnassa hyvällä, heidät karkotetaan Kanadan rajalla sijaitsevaan siirtokuntaan. Rehvenge maksaa sekä omasta että ystävänsä ja työntekijänsä Xhexin salaisuudesta kallista hintaa ja on vuosikymmeniä alistettu julman kiristyksen kohteeksi. Rehvenge on itsekin sangen julma ja pelätty uros, mutta kun hän törmää klinikalla työskentelevään kauniiseen ja kilttiin Ehlenaan joutuu hän yllättäen vastakkain oman pehmeämmän puolensa kanssa. Rehvengen julmuus punnitaan kun yksi glymeran eli vampyyrien ylhäisön jäsenistä antaa hänelle vaarallisen tehtävän. Kummalle puolistaan Rehvenge on uskollinen, vampyyri- vai symphathperimälleen?

"Kuninkaan on kuoltava."

     Kolme lyhyttä ja yksiselitteistä sanaa. Yksinään yksikään niistä ei tarkoittanut mitään sen ihmeellisempää. Entä yhdessä? Yhdessä ne manasivat esiin koko joukon pahanlaatuista paskaa: Murhan. Petoksen. Valtiopetoksen.

     Kuoleman.

     Rehvenge pysytteli hiljaa sanojen lausumista seuranneiden latautuneiden hetkien ajan. Hän antoi sanakolmikon roikkua työhuoneen tunkkaisessa ilmassa. Sanat olivat kuin kärjet pimeässä ja pahassa kolmikannassa, jonka hän niin kovin hyvin tunsi.

     "Eikö sinulla ole minkäänlaista vastausta esitettäväksi?" Montrag, Rehmin poika, tivasi.

     "Eipä ole."

Mustan tikarin veljeskunnan seitsemännessä osassa mennään vähän sivuraiteille sillä Rehvenge ja Ehlena eivät ole osa veljeskuntaa. Rehvenge kylläkin on Bellan veli ja Bella puolestaan on veljeskunnan jäsenen Zsadistin puoliso ja onhan Rehvengen johtama ZeroSum veljeskunnan kantapaikka. Kytkös veljeskuntaan tulee myös Rehvengen saaman tehtävän kautta ja tapahtumien edetessä myös veljeskunta pääsee vauhtiin. Oli hauska tutustua paremmin aiemmissa osissa sivuosaan jääneisiin tyyppeihin ja kun viimeksi kaipasin muiden veljeskunnan jäsenten kuulumisia niin Koston rakastajassa tapasi useamman veljeksen puolisoineen ja perheineen.

Seitsemän osan jälkeen sarjasta voisi esittää seuraavan juonikaavan: esitellään mies/uros + esitellään nainen/naaras + toimintaa + mutkia matkassa = kutakuinkin onnellinen loppu. Toistuva kaava ei silti vähennä tarinan viihdearvoa. Sarjan nokkela sanailu, yksi sarjan tavaramerkeistä, on suurimmaksi osaksi hauskaa ja osuvaa: Wrath työnsi sormensa V:n naamaan. "Älä seuraa minua. Onko selvä? Et seuraa minua." "Senkin typerä ääliö", V sanoi täydellisen uupumuksen vallassa. "Olet kuningas. Meidän kaikkien pitää seurata sinua." Välillä hauskuus valitettavasti katoaa, joskus koko lauseen idea hukkuu rönsyilevään sanahelinään ja ontuviin kielikuviin: Kun Butch pysäköi Escaladen klinikan autotallien eteen, Wrathin suu alkoi vetää leukoja kiroustangossa. Selvä... Sentään aika lyhyesti kuvattu, seuraavassa rönsytään enemmän: Kaikkialla juhlivat nyt ikivihreät puut, ja niiden neulasista pörheät oksat olivat kuin havupuiden puustolle ominainen keskisormennäyttö lehtipuutovereilleen näiden liian pöyhkeilevästä syksyn lehtien väri-ilotulituksesta. Huh.
 

Koston rakastajan lähes 800 sivussa oli mukavasti lukemista ja suoraviivaista toimintaa (seksiä mukaan lukien) sekä vauhdikkaita juonenkäänteitä riitti alusta loppuun. Wardin kevyt, hieman ennalta arvattava vampyyriviihde sopi loistavasti sairasteluun ja lomailuun. Hieman yllättäen tarinassa tuli vastaan mm. omaishoitajavampyyri. Kovin inhimillistä.

Sitaattikunniamaininnan saa: 

Silmä silmästä ja vielä vähän päälle ja sitä rataa.

Halloween-lukuhaaste 2017.

J. R. Ward: Varjeltu rakastaja

J. R. Ward: Varjeltu rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #6)

Basam Books, 2011

586 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Enshrined, 2008)

Luettu: 6.7.2017

Mistä: kirjastosta

Vampyyrikirjallisuus, nappivalinta Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan "ihanaa hömppää". Näiden otusten kanssa aika kuluu mukavasti.

Valittu Cormia on asunut jo jonkin aikaa Veljeskunnan talossa Phuryn Ensimmäisenä Puolisona. Parin yhteiselämä ei vain ota sujuakseen vaan molemmat tuntuvat olevan hieman hukassa toistensa seurassa, Cormia totuttelee täysin erilaiseen maailmaan kuin missä on kasvanut eikä Phuryn päätä ainakaan selvitä paheneva huumeaddiktio, välinpitämättömyys taisteluissa sekä vimma vihollisten kiduttamiseen. Liitto ei myöskään ole saanut vaatimaansa vahvistusta eli Esiuros ei ole aloittanut työtään veljeskunnan suvun jatkamiseksi ja tilanne täytyy ratkaista tavalla tai toisella. Myös muutaman koulutettavan vampyyrin kesken syttynyt raaka välikohtaus vaatii selvittelyä ja samaan aikaan vampyyreiden vihollisryhmä Harvennuskunta valmistautuu seuraavaan siirtoonsa. Omega nimittäin on saanut vihdoin käsiinsä kauan odottamansa salaisen aseen, jonka avulla tuhota Veljeskunta.

Varjeltu rakastaja pitää sisällään monelle taholle jakautuvaa välien selvittelyä niin ihmisten, vampyyrien ja lessereiden asuttamassa maailmassa kuin Toisella Puolella Kirjurineitsyen ja Valittujen luona. Monen juonenkäänteen ansiosta tarinassa on vauhtia, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Nyt tapahtuu vähän liikaa, liian monelle ja liian monessa paikassa. Vaikka tapahtumat tempaavat lukijan suuntaan jos toiseen on Veljeskunnan jäsenistä vain Phury pääosassa ja muut jäsenet puolisoineen jäävät vähemmälle huomiolle ja heidän läsnäoloaan olisin kaivannut lisää. Miten kuningasparilla eli Wrathilla ja Bethillä menee? Entä miten taannoin Dhestroyeriksi vampyrisoituneella (voiko näin sanoa, no sanonpa kuitenkin) Jepari-Butchilla sujuu vampyyrina? Phuryn kaksoisveli Zsadist ja hänen raskaana oleva vaimonsa Bella sentään vilahtelevat tarinassa useamman kerran, samoin John ystävineen.

Veljeskunnan kotikulmien eli New Yorkin Caldwellin lisäksi tarinassa ollaan useamman kerran myös Toisella Puolella, mikä on paikkana melkoisen kiinnostava. Kaikki on valkoista, hajutonta ja mautonta ja se tekee paikasta kliinisen ja sairaalamaisen. Valittujen yhteisö elää myös todella tarkkojen sääntöjen mukaan. Valitulla ei ole itsenäisenä yksilönä juuri arvoa, mutta yhteisönä Valitut ovat erittäin tärkeässä osassa mitä tulee veljeskunnan olemassaoloon. Jos Kirjurineitsyen maailma kiinnosti paikkana niin henkilönä kiinnosti uusi tuttavuus Lassiter, jonka menneisyyteen on linkitetty todellista historiaa.

     Mies napsautti sormiaan, ja kirkkaat kipunat kiirivät yötaivasta kohti.
     Hetken kuluttua Wrath kääntyi Johnin puoleen: "Tämä on Lassiter, langennut enkeli. Eräällä niistä viimeisistä kerroista, kun hän laskeutui maan päälle, Euroopassa oli rutto - "
     "Hetkinen, se ei ollut todellakaan minun syytäni - "
     " - joka pyyhkäisi pois kaksi kolmasosaa ihmisistä."
     "Haluaisin muistuttaa, että te ette pidä ihmisistä."
     "Ne haisevat pahalta kuoltuaan."
     "Kuten te kaikki kuolevaiset tyypit."

Vaikka tarina tuntui paikoin ennalta-arvattavalta ja lukiessa iski muutaman kerran déjà-vu -olo sai Wardin muutamat koukut pian lukuvaihteen oikealle raiteelle. Jos aiempien osien aikana luotuja perustuksia ravistellaan sekä normaalissa todellisuudessa että Toisella Puolella lupailee se hyvää jatkon kannalta. Ei taida tulla seuraavassakaan osassa kovin tylsää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Kiitokset valtimonne välittämästä lahjasta."

Kohteliaita nuo vampyyrit, tai ainakin Valitut.

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 4. Ihanaa hömppää

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #5)

Basam Books, 2011

586 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Unbound, 2007)

Luettu: 15.12.2016

Mistä: kirjastosta

Kaipasin joulukiireiden vastapainoksi kevyempää kirjallisuutta ja Mustan tikarin veljeskunta -sarja sopi tilanteeseen mainiosti. Joulutohinalta ei kuitenkaan jäänyt yli energiaa saati aikaa bloggaukseen asti, mutta ehkä tästä vielä jotain osaa sanoa näin joulun jälkeenkin, vaikka sarjan osat ja tapahtumat tuntuvat menevän päässäni iloisesti sekaisin...

Kammottavan lapsuuden jäljet vartalolla, hanskan verhoama hohtava kirous eli käsi, jonka kautta kulkee uhriin jonkinlainen valtava sähkölataus, sekavat tunteet toista veljeskunnan jäsentä kohtaan... Vishousilla olisi kestämistä jo vanhoissa ongelmissa, mutta 303. syntymäpäivänsä kynnyksellä Kirjurineitsyt ilmestyy kertomaan hänelle yllättävän tiedon V:n menneisyydestä sekä paljastamaan suunnitelmansa uroksen tulevaisuuden varalle. Ennen uuden tehtävänsä aloittamista Vishous haavoittuu taistelussa ja joutuu ihmisten sairaalan ensiapuun, traumaosaston päällikön tohtori Jane Whitcombin leikkauspöydälle. Mustan tikarin veljeskunta joutuu puuttumaan peliin ja useampi elämä tulee muuttumaan.

     Potilas veti syvään henkeä aivan omin voimin. Toisen kerran. Kolmannen. Sitten hänen pelottavat timanttisilmänsä kääntyivät katsomaan Janea, ja tämä rauhoittui aloilleen kuin potilas olisi hypnotisoinut hänet tekemään niin.

     Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten mies, jonka hengen Jane oli juuri pelastanut, sanoi karskilla äänellä neljä sanaa, jotka muuttivat kaiken... muuttivat Janen eämän, muuttivat  hänen kohtalonsa.

     "Hän. Tulee. Minun. Mukaani."

Sitomaton rakastaja keskittyy enemmän veljeskunnan jäseniin, heidän puolisoihinsa ja arkeensa sekä veljeskunnan jäsenten kouluttamiin vampyyreihin kuin lessereihin. Toki myös noita vampyyrien vihollisia vilahtelee tarinassa, mutta vain sivuosassa, he eivät juurikaan pääse tällä kertaa ääneen. Sopii minulle, sillä vampyyreistä saa enemmän irti kuin heidän värittömistä ja hajutto- ei kun siis vauvatalkinhajuisista vihollisistaan lessereistä, jotka ovat ikään kuin yhtä erottamatonta massaa. 

Tarina kulkee osittain Toisella Puolella, Kirjurineitsyen ja hänen valittujensa ei-ajallisessa maailmassa, mikä tuo mukavaa vaihtelua, vaikkakin pidän enemmän "normaalista maailmasta". Uusi ihmishenkilö tohtori Whitcomb sujahtaa juoneen mukavasti, onpa Wardilla tarjota ainakin minut täysin yllättänyt juonenkäänne häneen liittyen. Muuten juoni seuraa aiemmista osista tuttua kaavaa, tarina keskittyy yhteen veljeksistä - tällä kertaa Vishousiin - muiden jäädessä taustalle, hänestä paljastetaan monenlaista ja tarinan mausteena on rakkautta, seksiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Tarina pyörii vapaan tahdon, kohtalon ja sen määräytymisen ympärillä, mutta turhan syvälliseksi ei heittäydytä vaan kirjan voi lukea aivot narikkaan -periaatteella, puhtaana viihteenä. Viihteellisiä ovat myös monet ylilyövät kielikuvat kuten esimerkiksi seuraava: Jeparilla oli hullunkiilto silmissään kuin ainakin sellaisella, jonka tehosekoitin oli naksahtanut  soseasentoon. Selvä, ihan tällainen kuvailu ei itselläni tulisi ensimmäisenä mieleen... Ja kuten aiempien osien kohdalla on seksiin liittyvä kuvailu myös tässä välillä lähinnä huvittavaa. Kohottelin kulmiani  myös kohdalle, jossa Vishousin ihoa kuvataan päivettyneeksi. Jos kyseessä on päivänvaloa karttava vampyyri ei kyseinen sanavalinta ihan istu! Joka tapauksessa ah niin viihdyttävä (iso) välipala!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkaus on uhrauksen arvoista, hän ajatteli huoneesta lähtiessään. Silloinkin, kun rakkaus ei ollut omaa.

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #4)

Basam Books, 2011

527 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Revealed, 2007)

Luettu: 8.9.2016

Mistä: kirjastosta

Onnea on notkuvat kirjapinot kun on kipeänä. Vuorotellen kuumaa juotavaa, lukemista ja torkkuja sohvalla. Villasukat ja torkkupeitto. Kurkkupastilleja. Kuumeisena ja tukkoisena ei jaksa lukea ihan mitä tahansa, mutta Mustan tikarin veljeskunnan seikkailut sopivat sairastupaan kuin nenä päähän (tai kuumemittari kainaloon).

Butch O´Neal, entinen New Yorkin Caldwellin poliisi, liikkuu Mustan tikarin veljeskunnan jäsenten kanssa, asuu ja taistelee heidän kanssaan, syö heidän ruokiaan, juo heidän juomiaan ja pukeutuu heidän maksamiinsa kalliisiin vaatteisiin, on kuin yksi heistä. Paitsi että hän ei ole yksi veljeksistä eikä edes vampyyri vaan ihminen. Butch on auttamattomasti rakastunut Marissaan, mutta suhteesta on turha haaveillä sillä kuolevainen ex-jepari on kovin kaukana ylhäisen vampyyrinaaraan ihannekumppanista. Kun lesserit, veljeskunnan ja koko vampyyrirodun viholliset kaappaavat Butchin saadakseen tietoja veljeskunnasta käynnistyvät oudot tapahtumat, joiden seurauksena Butch on epävarma mikä hän on tai mikä hänestä on tulossa.

     Oliko hän vasikoinut Veljeskunnasta? Pettänyt heidät? Oliko hän antanut ilmi lähimpänsä ja rakkaimpansa?
     Ja mitä helvettiä hänen vatsalleen oli tehty? Luoja, tuntui siltä kuin hänen verisuonissaan olisi virrannut liejua, kiitos sen ties minkä olennon, joka hänen sisällään loisi. 

Butch on tähän mennessä ollut minusta sarjan vähiten kiinnostavia hahmoja, mutta niin vain hänestäkin sai oivallisen osan sarjaan. Myös tähän mennessä siloisena ja värittömänä esiintynyt Marissa pääsi jos nyt ei revittelemään niin ainakin näyttämään kyntensä ja luonteensa. Vampyyrit ja vauhdikas kerronta imaisivat minut mukaansa, otin torkut sohvalla ja sitten oli taas päästävä lukemaan. Flunssainen olo ei häirinnyt sillä tarina pysyi sopivan simppelinä ja ahmittavana alusta loppuun.

Tässä osassa niin kuin aiemmissakin on suomennokseen jäänyt virheitä. Lisäksi yhdessä kohdassa tarinaa tuntui kuin kaksi tapahtumaa, tapaaminen ja puhelu, olisivat vaihtaneet paikkaa. Kirja sisältää useita seksikohtauksia, joista osa lähinnä huvitti korniudellaan. Mikäpä siinä, ei mene lukeminen liian vakavaksi kun saa välissä pyöritellä silmiään ja naureskella huvittaville sanavalinnoille. Myös asioiden mittasuhteet mietityttivät. Kirjassa toistetaan moneen otteeseen kuinka suuria veljeskunnan jäsenet ovat, mutta kummasti Escaladen takapenkillä mahtuu tekemään erinäisiä suorituksia... Valtavien voimien lisäksi heissä taitaa olla myös ripaus akrobaattia.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Seurasi ilahtunut "hyvä luoja, nythän on joulu"-tyyppinen hiljaisuus.

J.R. Ward: Herätetty rakastaja

J.R. Ward: Herätetty rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #3)

Basam Books, 2010

486 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Awakened, 2006)

Luettu: 5.6.2016

Mistä: kirjastosta

Tämä kirja olisi ehkä pitänyt kuvata sängyn päällä tai herätyskellon kanssa, mutta ei nyt heittäydytä liiallisuuksiin, olohuoneen pöytä sai kelvata.

Bella ja Mustan tikarin veljeskunnan paha poika, nimensä veroinen Zsadist jäivät toistensa mieliin heti ensi tapaamisestaan. Kun Bella joutuu yhden Harvennuskunnan jäsenen kynsiin tekee Zsadist kaikkensa löytääkseen hänet. Moni vampyyrien perivihollinen kohtaa raa'an loppunsa ennen kuin vampyyrinaaraan sijainti selviää. Sekä Bella että Zsadist ovat kärsineet kammottavalla tavalla, mutta Zsadistin arvet ovat pintaa syvemmällä. Zsadistin on kohdattava menneisyytensä samalla kun hän yrittää auttaa Bellaa.

     Oviaukossa seisovan uroksen kasvot olivat arpiset, ja niitä vääristi aivan keskilinjaa pitkin kulkeva valtava viilto. Mutta arpi ei ollut vielä edes se syy, miksi John koetti kyyristyä pois näköpiiristä. Raunioituneista kasvoista tuijottavat mustat silmät olivat kuin hylätyn talon varjot. Täynnä kaikkea sellaista, mikä voi satuttaa.

Vaikka sarjan edellisen osan lukemisesta on jo useampi kuukausi solahdin nopeasti takaisin New Yorkin Caldwelliin, kaupungin kapeille kujille, Mustan tikarin veljeskunnan ja Harvennuskunnan välisiin taisteluihin, vampyyrisoturien kantapaikkaan ja kartanoon sekä Harvennuskunnan kidutuskeskukeen, vaikka viimeisimmässä olikin melko ikävä vierailla. Paljon oli ehtinyt unohtua, mutta kuten aiemmissa osissa niin tässäkin esiteltiin yksi veljeksistä muiden jäädessä vähemmälle huomiolle. Pikkuisen piti silti kurkistella Googlesta kuka kukin on ja esimerkiksi mikä olikaan edellisessä osassa esitellyn Rhagen salaisuus.

Kaikesta sadistisuudestaan huolimatta kirjan päähenkilöstä Zsadistista löytyy myös herkempi puoli, joka kuoriutuu esille vuosia sitten kivenkovaksi kasvatetun kuoren alta. Sama juttu koko kirjassa, se on täynnä taistelua ja verenvuodatusta, mutta tarina on lopulta yllättävän romanttinen, toki edellisten osien tapaan runsaalla ja paikoin rajulla seksillä kuorrutettuna. Ehkä osa tunnesiirapista olisi voinut jäädä valuttamatta, mutta tällaisenaankin kirja oli ahmittava vauhdilla.

En vielä tässä kolmannessa osassakaan ole täysin sinut paikoin yliteatraaliseksi yltyvän kuvailun tai kirjainkikkailun, varsinkin h-kirjaimen viljelyn (vampyyrien nimissä ja termistössä), kanssa. Mielessäni kävi useampaan kertaan, että mitenköhän termistö on esitetty alkukielisessä (englanti) romaanissa ja että onko suomentaja ottanut idean termistön muodostukseen pohjoisen Suomen murteesta eli niin sanotusta  h:n päältä puhumisesta. Kohottelin monessa kohtaa kulmiani sanoille ja kun suomennoksessa mainittiin kuinka hänen vatsassaan rähjähti, ja räjähdyksestä sinkoilevat kipinät tunkeutuivat kaikkialle hänen ruumiiseensa... oli minun pakko nauraa ääneen, joko h-kirjainta alkaa lipsahdella kirjan normaaliin kieleenkin? Ei onneksi, kyseessä oli vain kirjoitusvirhe, joita kyllä oli kirjassa muutenkin häiritsevän paljon. Viihdyin silti tarinan parissa loistavasti, pitäisiköhän hakea jo seuraava osa kirjastosta...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Uni pokkasi hänet kuin palkintopokaalin.

 Kyllä kiitos, yksi pokkaus tähänkin osoitteeseen! Hyvää yötä.

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #2)

Basam Books, 2010

447 sivua

Suomentanut: Marke Ahonen

(Lover Eternal, 2006)

Luettu: 10.10.2015

Mistä: kirjastosta

Siirryin sujuvasti Kuvun alta vampyyrien, tällä kertaa Mustan tikarin veljeskunnan, seuraan. Pimenevät illat, oivallinen syy lukea kauhuun kallellaan olevaa tai muuten vain kummajaisia sisältävää kirjallisuutta! 

Rhage, jota komean ulkonäkönsä vuoksi Hollywoodiksikin kutsutaan, on Mustan tikarin veljeskunnan kylmä raivopää, joka kantaa sisällään Kirjurineitsyen kirousta. Mary Luce työskentelee johdon sihteerinä, tekee vapaaehtoistyötä auttavassa puhelimessa ja valmistautuu aloittamaan uuden taistelun vakavaa sairautta vastaan. Kun Rhage törmää ohimennen Maryyn ei vampyyri saa Maryn ääntä mielestään ja hänen on saatava tavata hänet uudelleen. Ja uudelleen. Ihmisnaisen ja vampyyrisoturin suhdetta ei katsota hyvällä. Ihminen voi uhattuna paljastaa vampyyrit lessereille, vampyyrinmetsästäjille ja he ovat lessereille helppo kohde. Oman ongelmansa tuo myös Rhagen kantama kirous, peto, joka irti päästessään on vaaraksi kaikille lähellä oleville.

     Rhagen pupillit välähtivät valkeina kuin kaksi tulitikkua. Se oli kerrassaan kummallista. Aluksi ne olivat mustat, ja seuraavassa hetkessä ne hohtivat vaaleaa valoa.
     "Miksi noin tapahtuu?" Mary kysyi.
     Rhagen hartiat paisuivat, kun hän tarttui jalkoihinsa ja nojasi niihin. Äkkiä Rhage nousi ylös ja alkoi kävellä ympäriinsä. Mary saattoi aistia energian, joka huokui hänestä, hänen sisältään.
     "Rhage?"
     "Sinun ei tarvitse välittää siitä."
     "Tuo kiihkeä sävy sinun äänessäsi kertoo, että ehkä minun pitäisi."

Ilmeisesti sarjan osissa keskitytään aina yhteen "veljeen" kerrallaan, edellisessä osassa Wrathiin ja nyt Rhageen. Mikäpä siinä, jokainen veljeskunnan jäsen on omalla tavallaan kiinnostava.Toinen osa on ensimmäisen toistoa myös muutamissa muissa seikoissa. Lesserit kulkevat vahvasti mukana, he tuntuvat yhden kirjaimen kutsumanimineen (O, E, X...) jotenkin persoonattomilta, mutta sitähän he ovatkin. Hiljalleen heidän pigmenttinsä häipyy ja heistä tulee väritöntä, vauvantalkintuoksuista, vampyyrejä tappavaa massaa. Ja seksi, sitä riittää tässäkin osassa. Termistö – varsinkin ydintä toistetaan kerta toisensa jälkeen, aargh! – lähinnä huvittaa välillä.

Kirjan luettuani mietin Kirjurineitsyttä. Hän ei tunnu hallitsevan pelkästään veljeskuntaa ja muita vampyyrejä vaan hänellä on paljon valtaa myös ihmislajiin. Tähän liittyen eräs juonenkäänne kirjan loppuvaiheilla on jokseenkin erikoinen ja helpolta tuntuva ratkaisu. Tosin ei tässä varsinaisesti vaikeita kuvioita luoda muissakaan juonellisissa asioissa. Kirja kuitenkin teki tehtävänsä ja tarjosi oikein viihdyttävän lukukokemuksen.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka herättää ihmetystä elimistön tuottamia äänä kohtaan):

Hänen sivuontelonsa hyrisivät.

Anteeksi, teki mitä?

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta

Kiitos Katajalan novellikokoelman minulle iski vastustamaton halu vampyyritarinoiden pariin. Ystäväni suositteli jo ajat sitten minulle J. R. Wardin Black Dagger Brotherhood- eli Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa ja se sopi lukunälkääni kuin, no, kulmahampaat vampyyrille. Tuumasta toimeen ja paikalliseen aarreaittaan eli kirjastoon hakemaan sarjan aloitusosa. Olisiko tässä sopiva lääke paikkaamaan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan jättämää kirjallista vampyyrityhjiötä?

Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.

     Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
     Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
     Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleesi jonkun tuttavan.
     Mitä hel-
     Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.
     Beth hypähti taaksepäin ja pudotti pesurätin. Hän kuuli etäisesti mehevän läiskähdyksen, kun rätti osui lattiaan.
     Verkko liukui auki. Vaikka hän oli lukinnut sen.
     Ja tuo ihana tuoksu voimistui, kun mies astui sisään hänen kotiinsa.
     Beth joutui paniikin valtaan, mutta huomasi, ettei kyennyt liikkumaan.

Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.

Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä hän oli, alastomana kylpytakissa, yksin seuranaan reilusti yli viisisataa kiloa vampyyrejä.

Myös Niina T. ärsyyntyi nimistä. Aletheia ihastui tummanpuhuvaan aikuisten vampyyritarinaan.

Kirjankansibingo jatkuu, rasti ruutuun Nainen.