Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso:

"Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Docendo, 2013

213 sivua

Luettu: 24.2.2016

Mistä: lainattu anoppilasta

Meillä on katsottu televisiosta useampia Ville Haapasalon 30 päivässä -tv-sarjoja ja mm. Tappajan näköinen mies sekä Rölli ja kultainen avain ovat myös tuttuja. Pidän kovasti Haapasalon rennon mutkattomasta ja samalla asiantuntevasta juontotyylistä. Mies tuntuu olevan Venäjällä kuin kotonaan ja tulevan juttuun kaikkien kanssa. Hän pistää itsensä likoon eikä ota itseään liian vakavasti. Jos Jacques Couesteau tunnettiin punaisesta pipostaan niin Ville Haapasalon tavaramerkki on musta, hieman virttynyt pipo. Haapasalosta kertova kirja kiinnosti jo ilmestymishetkellään, mutta tulin tarttuneeksi kirjaan vasta nyt.

Näyttelijä, juontaja, valtiontaiteilija, liikemies, kansanmies. Yksi mies, monta titteliä. "Et kuitenkaan usko..." on rennolla otteella tehty haastatteluteos, jossa kirjan nimen mukaisesti keskitytään Haapasalon uran alkuvuosiin itärajan takana. Miten nuori suomalaismies tuli lähteneeksi opiskelemaan näyttelemistä Neuvostoliittoon vuonna 1991 osaamatta sanaakaan venäjää ja miten hänestä tuli Venäjän ehkä tunnetuin ja pidetyin suomalainen? Kauko Röyhkä kysyy ja Haapasalo vastaa, Juha Metso on ottanut kirjaan valokuvat.

Jos Haapasaloa pitäisi kuvata tämän kirjan perusteella yhdellä ainoalla sanalla se olisi sinnikäs. Jos on valmis lähes ympärivuorokautisiin koulupäiviin, opettelemaan uuden kielen ja asuinympäristön lukemalla venäläisiä klassikoita ja kiertämällä niissä mainittuja katuja, asumaan todella vaatimattomissa oloissa ja sietämään toistuvia ryöstöjä sekä pahoinpitelyjä täytyy unelma näyttelijän urasta olla todella vahva. Oman lisämausteensa elämään Venäjällä tuovat epämääräiset rahoittajat, seuranta ja todella erikoiset ja kosteat kuvausolosuhteet.

Mulla aukesi vatsahaava ja parilla muulla näyttelijällä oli myös jotain vaivoja. Me kolme lähdimme käymään sairaalassa. Yhden piti kuvauttaa keuhkonsa, koska sen kylkiluut olivat murtuneet kuvauksissa. Kun palasimme, meille kerrottiin, että yksi näyttelijä oli hukkunut äsken. Seuraavaksi meitä vastaan tulee juuri se kyseinen näyttelijä, joka kertoo, että mä hukuin äsken.

En tiedä onko Haapasalon tarinoissa sitä kuuluisaa Lapin lisää – tässä tapauksessa Venäjän lisää – mutta yhtä kaikki hänen tarinansa tempaavat mukaansa. Kirjaa on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen ja se onkin nopeasti luettu. Maltoin kuitenkin pysähtyä Metson valokuvien ääreen, joihin on taitavasti tallennettu pala Venäjää ja venäläistä tunnelmaa. Muutenkin kirjan ulkoasu on onnistunut, kirjaa ei ole ahdettu turhan täyteen vaan kuville ja tekstin ympärille on jätetty tilaa. Muutamassa kohdassa kirjaan on jäänyt hieman löysää Röyhkän kuvatessa hänen ja Olga-puolisonsa oleskelua Venäjällä, mutta nämä osuudet ovat lyhyitä. (Ehdin kuitenkin ihmetellä Olga Välimaan roolia kirjassa. Hän kulkee mukana haastatteluissa ja myös esittää Haapasalolle joitakin kysymyksiä, mutta ei kuitenkaan ole mainittu kirjan tekijäksi.)

Haapasalo on ehtinyt nähdä, tehdä ja kokea paljon sen jälkeen kun hänen ponnahduslautansa julkisuuteen Venäjällä eli Kansallisen metsästyksen erikoisuuksia -elokuva sai ensi-iltansa Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Odotan innolla kirjan jatko-osan "Et muuten tätäkään usko..." lukemista, on kiinnostava tietää tarkemmin Haapasalon vaiheista 2000-luvulla. Huomasin myös, että Haapasalolta alkaa maaliskuussa uusi tv-sarja Haapasalo goes lomalle, aion ehdottomasti katsoa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Venäjällä ei mikään toimi, mutta kaikki hoituu.

Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus

Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus

(Wayward Pines #2)

Tammi, 2015

362 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Wayward, 2013)

Luettu: 18.2.2016

Mistä: kirjastosta

Ensimmäinen vierailuni Wayward Pinesiin oli kiinnostava, mutta ei varsinaisesti ikimuistoinen. Päätin matkata tuohon merkilliseen kaupunkiin toistamiseen, kurkkaamaan mitä Ethanille ja kumppaneille kuuluu.

     Ethanille alkoi yhä selvemmin valjeta, että elämä Pinesissa oli kuin monimutkainen näytelmä, jossa esirippua ei lasketa koskaan.
     Kaikilla oli roolinsa. 

Wayward Pinesiin saavuttuaan Ethan Burke joutui karistamaan harteiltaan FBI-agentin viitan ja omaksumaan uuden työn kaupungin uutena seriffinä, pitämään yllä kauniin, mutta muovisen kaupungin kuria ja järjestystä sekä toimimaan David Pilcherin silminä ja korvina. Puitteet ovat kunnossa ja perhe koossa, mutta Ethanin on vaikea sopeutua sääntöihin ja valvontaan saati sitten unohtaa yötä, jolloin kaupungin jokaisen talon puhelin soi hänen tuomiotaan, karkeloiden yötä, josta ei ole kulunut kuin lyhyt hetki. Ethan ei ole ainoa, jolle pelkkä kaunis kulissi ei riitä. Kaupungin silotellun pinnan alla kuohuu ja Ethanin on otettava siitä selvää.

No nyt täräytti jo kunnolla! Ensimmäisen osan jälkeen olin hieman epäileväinen mitä Crouch pystyy vielä tarinaan tuomaan, mutta niin vain potkua ja käänteitä löytyi ja tarina koukutti vielä pahemmin kuin Ei pakotietä. Kaupungista ja sen liepeiltä löytyy uusia yllätyksiä ja myös vanhoja tapahtumia avataan lisää.

Jossain kohtaa Crouch vetää mutkia hieman suoriksi tai ainakin jäin miettimään miten nopeasti ja helposti asiat hoidetaan. Esimerkiksi kaupungin lasten opintojen sisältö ja varsinkin Ethanin pojan Benin suhtautuminen koulussa saamaansa oppiin kuitataan käsitellyksi melko ohimennen. Ben samoin kuin hänen äitinsä Theresa jäävät yllättäen kovin ohuiksi hahmoiksi, odotin heille isompaa osaa juonessa. Takautumista ja tapahtumien käänteistä päätellen heistä tai ainakin Theresasta saa seuraavassa osassa tietää lisää.

Wayward Pinesin kaupunki ei lopulta ole mikään tusinatuote vaan mukavasti ajatuksia nyrjäyttävä paikka. Odotan innolla mitä Ethanille ja muille kaupungin asukkaille seuraavaksi tapahtuu, sen verran jännittävään käänteeseen Crouch lukijansa jättää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään parempaa kuin tuntea oman nukkuvan lapsen hengitys, sen tasainen nousu ja lasku.

 

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Like, 2014

268 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Prayers for the Stolen, 2014)

Luettu: 5.2.2016

Mistä: kirjastosta

Olen taas aloittanut viikoittaiset kirjastokäynnit, reilu tunti omaa aikaa suosikkipaikassani. Kiertelen hyllyjä, nappaan kirjan käteeni, tutkin takakansia ja luen joko laukkukirjaa tai hyllystä nappaamaani teosta. Lyhyt tovi, mutta antaa mukavasti energiaa moneksi päiväksi! Clementin Varastettujen rukousten vuori on yksi kirjastohaahuilujeni tuloksista. Olin jo unohtanut koko kirjan ja sen kirvoittamat kehuvat arviot (esimerkiksi Susan) kun se tuli kirjastossa vastaan. Istahdin lukunurkkaukseen ja aloitin kirjallisen matkani Meksikoon.

Nyt laitetaan sinut rumaksi, äiti sanoi. Vihelteli. Suu niin lähellä minua, että kaulaani sihahti vihellyssylkeä. Haisi oluelta. Katselin peilistä, kun äiti hieroi hiilenpalaa naamaani. Elämä on julmaa, hän kuiskasi.

Meksikon Guerrerossa vuoristossa on paikka, jonka miehet ovat hylänneet. Paikka, jossa syntyy vain poikia, joista osa muuttuu yhdentoista ikäisinä tytöiksi. Paikka, jossa tytön rumuus on siunaus ja ilon aihe. Se on punaisten muurahaisten, läpikuultavien skorpionien, huumekartellien ja vihaisten naisten maa. Siellä lähestyvän katumaasturin ääni on kuin varoitussireeni, silloin nuorten tyttöjen on parempi paeta ja piiloutua maahan kaivettuihin koloihin, jotta heitä ei viedä pois. Sillä jos joku viedään pois ei hänestä enää kuulla eikä häntä enää nähdä. Paitsi Paula, seudun kaunein tyttö, joka palaa tatuointi ranteessaan, tupakan polttamia jälkia vartalollaan ja mieli särkyneenä. Myös Paulan ystävä, kirjan minäkertoja Ladydi Garcia Martinez on pienestä asti puettu ja puhuteltu pojaksi, mutta hänenkin on aika muuttua tytöksi, uhmata sääntöjä, kiinnostua kynsilakoista ja kauniista opettajasta, saada ensisuudelma, ottaa paikkansa maailmassa, jossa tyttöjen kohtalo ei useinkaan ole kaunis.

Clementin kuvaama Meksiko ei ole se ihanan aurinkoinen, kuumia hiekkarantoja, sinistä vettä ja tuulessa huojuvia palmuja huokuva unelmakohde, jota matkatoimistot tarjoilevat. Clementin Meksiko on raadollinen, julma ja lohduton, mutta samalla myös karun kaunis. Ystävät pitävät toisistaan huolen ja pelko huumekartellien toimista saa kyläyhteisön puhaltamaan yhteen hiileen. Miehet ovat lähteneet rajan yli Yhdysvaltoihin paremman tulon ja elämän toivossa, osa heistä unohtaa perheensä rajan paremmalla puolella. Naisten tulee olla vahvoja, pitää lapsensa hengissä ja tytöt poissa huumekauppiaiden silmistä, vaikka se vaatisi heidän kasvojensa ja vaatteidensa tuhrimista, hampaiden mustaamista ja piilottelua. Parempi piilossa kuin huumekauppiaan huorana. Pois lähteminen ei yleensä ole vaihtoehto sillä Meksiko on koti, se on kaikki.

     Kun isä lähti, äiti joka ei ollut koskaan pitänyt suutaan supussa, sanoi: Se paskiainen! Meiltä menee miehet, meihin tarttuu niiltä jenkkihuorien aids, tytöt siepataan, pojat häipyvät ja silti minä rakastan tätä maata enemmän kuin henkeäni.
     Sitten hän sanoi hyvin hitaasti sanan Meksiko, ja vielä kerran: Meksiko. Nautiskellen kuin olisi nuollut lautasen puhtaaksi.
     Pienestä pitäen äiti oli opettanut minut rukoilemaan milloin mitäkin. Se oli meillä tapana. Olin pyytänyt Jumalalta pilviä ja pyjamaa. Olin pyytänyt hehkulamppuja ja mehiläisiä.
     Älä ikinä rukoile rakkautta ja terveyttä, äiti sanoi. Tai rahaa. Ei Jumala anna, jos kuulee mitä todella haluat. Ei takuulla.
     Kun isä lähti, äiti sanoi: Polvistu ja rukoile lusikoita.

Ladydi, kirjan päähenkilö, on upea, vahva hahmo. Myös Ladydin lapsuudenystävillä, Paulalla, Maríalla ja Estefanilla on jokaisella oma tärkeä osansa tarinassa, mutta Ladydi jättää vahvimman jäljen. Clement kuvaa hänen kauttaan kiinnostavasti ja elävästi yhden kyläyhteisön elämää. Uskottava lapsikertoja kasvaa nuoreksi naiseksi ja 16-vuotias Ladydi on jo karistanut osan nuoruuden naiiviudestaan. Äidin opit istuvat tiukassa ja Ladydi puhuu välillä katkeran äitinsä äänellä, mutta näitä hetkiä lukuunottamatta hänen oma äänensä on vaikeuksista huolimatta vahva ja lempeä. Ladydille toivoo pelkkää hyvää.

Kirja ei ole mikään kevyt kasvutarina, mutta sitä oli siitä huolimatta ilo lukea. Taitava ympäristön kuvaus, vahvat henkilöhahmot ja sujuva kerronta viehättivät kovasti. Clement on myös saanut luotua tarinaansa voimakkaan tunnelatauksen. Tarinan siirtyessä Acapulcoon ja sieltä Méxicoon tuo lataus hieman hellittää, mutta silti tarina jatkuu vahvana loppuun asti. Tarina saa vielä vakavamman sävyn kun Clement avaa lopuksi romaaninsa taustoja. Naisten kaappaaminen on Meksikossa arkipäivää ja jopa 600 000-800 000 naista viedään vuosittain rajan yli ihmiskaupan uhrina. Nainen voidaan myydä uudelleen useita kertoja, omistajalta tai asiakkaalta toiselle, mutta huumeannoksen voi myydä vain kerran.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Paula oli kävellyt linnunradan läpi ja jokainen tähti oli polttanut häneen merkkinsä.

Kirjallinen maailmanvalloitus vei minut Meksikoon.

Reijo Mäki: Tulivuori

Reijo Mäki: Tulivuori

(Vares #26)

Otava, 2015

445 sivua

Luettu: 31.1.2016

Mistä: oma ostos (miehelle lahjaksi)

Olemme miehen kanssa katsoneet useamman Vares-elokuvan ja mies myös lukee Mäen Vares-dekkareita. Olen pitänyt kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, mutta jostain syystä en ole juuri innostunut lukemaan Vareksia mikä on minulle harvinaista, yleensä haluan lukea kirjan ennen elokuvan katsomista. Ostin Tulivuoren miehelleni joululahjaksi ja tulin luvanneeksi, että luen kirjan hänen jälkeensä. Ajattelin hoitaa haasteen alta pois ja tutustua kirjalliseen Varekseen heti alkuvuodesta. En ole pitkään aikaan lukenut dekkareita enkä myöskään yleensä lue sarjan osia keskeltä sarjaa vaan järjestyksessä. Poikkeustilanne siis.

Istua kökötin nurkkapöydässä. Juuri äsken mykistynyt kännykkä kourassani. Roikotin päätäni ja tuijotin lattiaa. Aikaisemmat asiakkaat olivat tuoneet Kaskenkadun rinteestä sisätiloihin helmikuista loskaa ja rapaa. Juuri nyt tässä Uuden Apteekin kulmahuoneessa ei ollut ainuttakaan toista istuskelijaa. Istuin vain oman itseni kanssa. Ja hyvä niin.
     Pitkä henkäys. Ja toinen samanlainen. Otin itseäni niskasta kiinni. Ei tässä auttanut kuin ravistella itsensä takaisin tähän päivään. Puolittain pakottamalla nykäisin itseni jalkeille. Astelin takaisin sarkofagille. 

Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares saa yllättävän puhelun Teneriffalta Puerto de la Cruzista kun ravintoloitsija Xavier Irritu pyytää Varesta tutkimaan vaimonsa Ainon murhaa. Nainen ei ole kuka tahansa turistisaaren suomalaisasukas vaan Karibian Aino, Jussin entinen naisystävä. Jussi jättää loskaisen Suomen sekä vakiobaarinsa Turussa ja lentää Teneriffalle. Tukikohdakseen hän ottaa suomalaisen Lauri Late Bloomerin pyörittämän El Hotel Vantaan ja ryhtyy työhön. Miksi ystävällinen ja Teneriffan suomalaispiireissä kovin pidetty Aino on murhattu? Kenen varpaille hän on astunut?

En tiedä onko Vares-leffojen katsominen kirjan lukemisen kannalta hyvä vai huono juttu, mutta ainakin näin ensi sivuilta lähtien silmissäni hyvin selvästi Antti Reinin Jussi Vareksena (anteeksi vain Juha Veijonen, kahdesta hyvästä Jussi Vares-näyttelijästä Reini on noussut suosikikseni) ja Eppu Salmisen novellikirjailija Luusalmena.

Tulivuori on hyvin jouhevasti etenevä romaani. Lukija kuljetetaan murhapaikalle katsomaan tapahtumat murhaajan näkökulmasta, jonka jälkeen kerronta keskittyy pitkäksi aikaa Varekseen. Vares ei juurikaan sylje lasiin tai kieltäydy naisseurasta, mutta tekee siitä huolimatta työnsä. Ehkä viina teroittaa yksityisetsivän aisteja sen verran, että ajatus kulkee ja sanansäilä sivaltaa terävästi. Vareksella nimittäin löytyy huumorintajua ja osuvia sanavalintoja lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen. Myös Luusalmi, jota voisi sanoa eräänlaiseksi Vareksen kakkosmieheksi, pysyy hyvin ystävänsä verbaalisessa vauhdissa. Kaksikon sanailu on paikoitellen hyvinkin hauskaa, mutta osa jutuista tuntuu hieman väsyneeltä ja väkisin väännetyltä.

Mäki on kirjoittanut koukuttavan juonen. Henkilöitä on sopivasti ja mukaan mahtuu monta värikästä persoonaa. Osa henkilöistä on hieman karikatyyrisiä, mutta he istuvat kokonaisuuteen hyvin. Tarina kehittyy ja kuvio selviää yllättävän hitaasti, välillä huomasin miettiväni miksi Vares vain haahuilee ympäri kaupunkia eikä vaikuta tekevän sen isompia toimeksiantonsa eteen. Silti palapelin palaset löytävät paikkansa ja tarinan punainen lanka avautuu mukavasti. Koukutuin sen verran pahasti, että olisin halunnut ahmaista kirjan parilla istumalla.

Nautin Teneriffan maisemista ja pidin Vareksen jotenkin rennon kotikutoisesta olemuksesta. Vaikka Tulivuori eteni sujuvasti ja murhan motiivi sekä tekijä pysyi salaisuutena tarpeeksi pitkään en kuitenkaan lopulta ihastunut kirjaan sen kummemmin. Herkullinen välipala, mutta en saanut Vares-kuumetta eikä tarina todennäköisesti jää elämään ajatuksiini kovin pitkäksi aikaa. Eikä sen tarvitsekaan, kirja viihdytti minua muutaman päivän ja se riittää ihan hyvin. Tulivuoren pystyi myös hyvin lukemaan irrallisena teoksena, vaikka se on osa sarjaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilta oli matelemassa kohti yötä ja pimeys oli jo aikaa sitten huputtanut rantakaupungin.

Vareksen kanssa Teiden serpentiiniteillä ja laavalaaksoissa ovat kulkeneet ainakin Juha Mäntylä, Kirjavinkkien Juha, Jokke sekä Marile.