Stephen King: Unensieppaaja

 

Stephen King: Unensieppaaja

(Dreamcatcher, 2001)

Tammi 2001

562 sivua

Luettu: 26.12.2012

Mistä minulle: oma ostos (miehelle joululahjaksi)

Stephen Kingin Unensieppaaja on odotellut (uudelleen)lukuvuoroaan jo pitkään ja samalla King -lukuprojektini on ollut hieman jäissä. Halusin lukea Unensieppaajan "oikeaan" aikaan marraskuussa, jonne pääosa kirjan tapahtumista ajoittuu. Aloitin kyllä lukemisen tuolloin, mutta olen lukenut kirjaa hitaasti Kingin tyylistä nautiskellen ja aika kului kuin huomaamatta joulukuun loppupuolelle.

Joe "Beaver" Clarendon, Pete Moore, Henry Devlin ja Gary "Jonesy" Jones ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Lapsuusvuosinaan he pelastivat kehitysvammaisen Douglas "Duddits" Cavellin isojen poikien kynsistä, jolloin myös Duddits liittyi omalla tavallaan heidän joukkoonsa. Vaikka tarina keskittyy marraskuun 2001 tapahtumiin palaavat ystävykset muistoissaan myös 1970-1980 -luvuille, aikaan jolloin he tutustuivat Dudditsiin, näkivät yhteisen unen ja tekivät urotyön Duddits apunaan. Menneisyydellä onkin osansa nykyhetken tapahtumiin.

Vuosien kuluessa Duddits on jäänyt hieman taustalle. Alkuperäinen nelikko käy edelleen aina marraskuussa Clarendonin mökillä Jeffersonissa metsästämässä. Kun metsästyksen aika koittaa on Jonesy ampua ampumalavaa lähestyvän miehen peurana. Pian Jonesy jo katuu ettei ampunut miestä, sillä McCarthyksi esittäytyvässä miehessä on jotain pahasti vialla. Ongelma on kuitenkin laajempi kuin ystävät osaavat kuvitellakaan. Metsän eläimet pakenevat, nainen istuu liikkumatta keskellä tietä ja mökin yllä lentää helikopteri, josta ilmoitetaan alueen olevan karanteenissa.

     Henry astui graniittilohkareelle tietäen että hän oli tullut mökkiin viimeisen kerran, tuntien kaikkien  menneiden vuosien painon - naurut, jutut, oluet, ruohon silloin tällöin, ruokatappelun vuonna 1996 (vai olisiko ollut 1997), laukaukset, ruudin ja veren kitkerän hajusekoituksen, joka oli metsästyskauden merkki, kuoleman, ystävyyden ja suurenmoisen lapsuuden hajun.
     Hän seisoi kynnyksellä ja nuuhkaisi taas. Haju oli paljon vahvempi ja nyt pikemmin kemiallinen kuin eloperäinen kenties siksi että se oli niin vahva. Hän katsoi sisään. Lattiallakin oli sitä homeista mönjää, mutta se ei peittänyt lautoja. Sen sijaan se oli kasvanut navahomatolla niin paksuksi, että kuviota oli vaikea nähdä. Oli selvää että mönjä menestyi paremmin lämpimässä, mutta se kasvoi pelottavan nopeasti.

Mikäli Stephen King on ennestään outo kirjailija en välttämättä suosittele lukemaan ensimmäisenä Unensieppaajaa. Jos sattuu olemaan raskaana tai kärsimään vatsavaivoista voi olla järkevää jättää kirja myöhempään ajankohtaan. Tämä avaruusolioiden, eräänlaisten loisten, paskan, veren ja muiden epämääräisten eritteiden värittämä kirja ei ole Kingiä parhaimmillaan, vaikka tarina itsessään onkin ihan hyvä ja jännittävä. Jos edellämainitut aiheet eivät häiritse kannattaa tämä(kin) Kingin kirja lukea, tosin kannattaa varautua siihen, että King ei kohtele päähenkilöitään silkkihansikkain ja "sankari selviää aina" -säännön voi aivan hyvin unohtaa.

Jos heillä olisi kerho, sen tunnuslause olisi SPEP. (---)

     Samaa paskaa, eri päivä.

Välillä minua vaivasi epämääräinen tuttuus, kunnes huomasin Jonesyn tilan muistuttavan hieman Stephenie Meyerin Vieras -romaanin asetelmaa Melanien osalta (anteeksi salaperäisyyteni, mutta yritän olla paljastamatta liikoja. Vieraasta ja Melaniesta enemmän täällä). Tarinan loppuratkaisu tuntui osittain hieman sekavalta ja jouduin miettimään sitä hetken jos toisenkin. Silti olin kannet suljettuani tietyllä tapaa ihastunut, tosin vähemmän kuin yleensä Kingiä luettuani, avaruusoliot eivät vain ole suosikkiaiheitani. Morrekaan ei hirveästi ihastunut Unensieppaajaan.

King kuvaa inhottavuuksien ja jännityksen lomassa ystävyyttä lämpimästi ja kipua sekä selviytymistä todentuntuisesti. Kingillä onkin jälkimmäisistä omakohtaista kokemusta, sillä hän on kirjoittanut Unensieppaajan sen jälkeen kun itse selvisi lähes kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta vuonna 1999. Saatesanoissa King kertookin kivuistaan ja siitä kuinka ne seurasivat myös tarinaan. Onneksi King selvisi ja kirjailijan ura jatkui.

King-lukuprojektini jatkuu taas ensi vuonna, samoin kuin TBR100 -listan (joka sisälsi myös Unensieppaajan) lukeminen. So American -haaste sen sijaan ei jatku, Unensieppaaja on viimeinen kirja, jonka ehdin haasteeseen lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä olet unensieppaaja, etkö olekin?

Jouluntoivotukset

Rauhallista, tunnelmallista ja nautinnollista joulua kaikille ♥

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Ennen kuin pääsen varsinaiseen asiaan ilmoitan pienestä päivityksestä bloggaustapoihini: Lisään kirjan tietojen perään päivämäärän jona olen kirjan lukenut sekä tiedon mistä kirja on minulle tullut. Näillä on merkitystä itselleni listahulluuden tilastotietojen takia ja jälkimmäisellä lisäksi ihan yleisen avoimuuden takia. Olen aikaisemminkin maininnut arvostelukappaleet, mutta tästä lähtien ne näkyvät kirjan tietojen yhteydessä.

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
Kuvittanut: Quentin Blake

(Charlie and the Chocolate Factory, 1964)

Otava, 2009

187 sivua

Luettu: 18.12.2012

Mistä minulle: kirjastosta

Suklaa ja kirjat kuuluvat ainakin minulla olennaisena osana jouluun, mikä sen parempaa kuin yhdistää ne! Jali ja suklaatehdas on minulle ennestään tuttu ainoastaan Tim Burtonin ohjaamasta samannimisestä elokuvasta (jonka osaan lähes ulkoa), jota tähdittää iki-ihana Johnny Depp. Maija Kirjojen keskeltä on useaan otteeseen hehkuttanut Roald Dahlin kirjoja ja nyt viimein sain aikaiseksi tarttua vinkkiin. Julistan täten suklaisen joulun alkaneeksi!

Jali, köyhän perheen poika, asuu vetoisessa pienessä talossa äitinsä, isänsä ja neljän isovanhempansa kanssa. Pojan suurin herkku on suklaa, jota hän saa yhden levyn aina syntymäpäivänään. Suklaan tuoksusta Jali voi sentään nauttia päivittäin kulkiessaan kouluun läheisen suklaatehtaan ohitse.

Tehtaan omistaja Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa hänen valmistamiinsa suklaalevyihin on piilotettu viisi kultaista pääsylippua. Näiden pääsylippujen löytäjät vanhempineen pääsevät tutustumaan päiväksi tuohon salaperäiseen suklaatehtaaseen ja saavat lisäksi lähtiessään mukaansa makeaa mahan täydeltä. Jali on yksi onnekkaista lipun löytäjistä ja yhdessä isoisä Justuksen kanssa hän pääsee tutustumaan Villi Vonkkaan, tehtaan erikoisiin työntekijöihin Umppa-Lumppiin ja mitä ihmeellisimpään makeismaailmaan, joka tuntuu jatkuvan maan alla silmänkantamattomiin.

     He sujahtivat mustan oven ohitse. VARASTO NUMERO 71, luki siinä. KAIKENLAISIA JA KAIKENKOKOISIA VISPILÖITÄ.

     >>Vispilöitä!>> huusi Marina. >>Mitä ihmettä niillä tehdään?>>

     >>Vispataan tietenkin kermaa>>, sanoi herra Vonkka. >>Mitenkäs kermaa muka voisi vispilöidä ilman vispilöitä? Ei vispilöity kerma ole vispilöityä eikä kuohuvaa, jollei sitä vispilöidä vispilöillä. Ihan niin kuin ei munakokkelikaan ole munakokkelia, jollei sitä ole kokkeloitu kokkelipannussa. Soutakaa, sanon minä!>>

Voi että. Voi että! Lukemisesta on jo muutama päivä, mutta edelleen tuntuu, että en osaa sanoa kirjasta muuta. Minä rakastan Tim Burtonin elokuvaa ja nyt myös tätä kirjaa! Villi Vonkan hieman omituinen käytös, Umppa-Lumppien hauskat laulut, sanailottelu ja koko herttainen sekä pikkuisen vinksahtanut tarina veivät mukanaan enkä ollut malttaa laittaa nukkumaan. Taas löytyi kirja, jonka haluan omaan hyllyyn. Mieluiten kuitenkin elokuvakannella.

Kirja ei ole makeasta nimestään ja tapahtumapaikastaan huolimatta pelkkää sokerikuorrutusta ja lapsille suunnattua ilottelua. Dahlin tarina sisältää kritiikkiä sellaisia vanhempia kohtaan, jotka hemmottelevat lapsensa pilalle, heihin, jotka unohtavat rajat ja kuvittelevat kaikensallivan rakkauden riittävän. Kritiikki lausutaan kirjassa iloisten Umppa-Lumppien suulla laulujen muodossa. Kirja antaakin paljon sekä aikuisille että lapsille. Lisäksi tarinan taustalla on ripaus todellisuutta, sillä Wikipedian mukaan Villi Vonkan hahmo perustuu löyhästi brittiläiseen makeisvalmistaja Cadburyyn.

Minäkin tahdon annoksen Vonkan supervitamiinisuklaata! Silläkin uhalla, että se sisältää Vonkka-vitamiinia Jos et tiedä mitä tuosta vitamiinista seuraa niin ota selvää ja lue kirja. Suosittelen. Kannattaa lukea myös Maijan arvio, jossa sivutaan myös sekä alkuperäistä että Burtonin filmatisointia. Jalin tarinalle löytyy myös jatkoa, toivottavasti Jali ja lasihissi löytyy kirjastosta!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja kaikkein eniten hänen mielensä teki SUKLAATA.

Tässä vielä jälkiherkuksi kurkkivat karkit mangustit, uusi magneettinen kirjanmerkkini. Norsujen, koalojen (koalien?) lisäksi olen heikkona näihin pieniin uteliaannäköisiin otuksiin. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä ostopäätöstä kun näin tämän ihanuuden ♥. Eikä tipahda vahingossa kirjan välistä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala, 2012

141 sivua

Tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa oli kaksi kirjaa, joista kiinnostuin erityisen paljon. Toinen niistä oli Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Onneksi tein kirjasta varauksen lähikirjastoomme ennen kuin F-ehdokkuus kasvatti varausjonoja, sainkin kirjan käsiini nopeasti. Seuraava odottaa jo jonossa vuoroaan, joten yritän päästää kirjan nopeasti seuraavalle lukijalle.

Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

On vuosi 1867 ja Suomessa nähdään nälkää. Marjan ja Juhanin perheen selviytymistaistelu nälkää, kylmää ja sairautta vastaan kotitorpassa alkaa kääntyä tappioksi ja Marja joutuu tekemään kovan ratkaisun. On lähdettävä muualle, pelastettava lapset. Mutta minne mennä ja mistä löytää ruokaa kun siitä on joka paikassa pula? Kerjäläisiä ei juuri katsota hyvällä, varsinkaan toisista kylistä tulevia -tuovat kuitenkin tauteja ja varastavat. Toisaalla parempiosaiset veljekset Teo ja Lars Renqvist sivuavat puheissaan kansan oloja osaamatta kuitenkaan oikeasti asettua kansalaisten, yksilöiden, asemaan.

Ollikainen ei juurikaan taustoita henkilöitään, mutta siitä huolimatta varsinkin Marja, Mataleena ja Juho tulevat lähelle. Heidän perheeseensä tutustutaan heidän, varsinkin Marjan, ollessaan paljaimmillaan, ilman suojakuorta. Renqvistit tuntuvat aluksi etäisiltä ja tarinan kannalta irrallisilta, mutta hekin löytävät lopulta paikkansa tarinassa.

Täytyy sanoa, että Ollikainen ei päästä lukijaa helpolla. Kylmyys tihkuu sanojen väleihin ja sydämeen mitä pidemmälle tarina etenee. Tuntuu kuin Marjan ja lasten taivalta seuratessa tarkkailisi hiipuvaa hiillosta, johon puhallettaessa tulee hieman eloa, mutta joka pian taas heikkenee. Sydän syrjällään odottaa milloin viimeinenkin kipinä sammuu. Yhtä löyhässä on kerjuulla kulkevien elämänliekki. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää ihmisarvon menettämisen, kurjuuden ja kuoleman kuvausta, vaan rakkaudella, sinnikkyydellä ja lapsen herkkyydellä aistia ympäristönsä on myös osansa. Erityisesti seuraava Mataleenan mielikuva sykähdytti ja toi valoa sekä lämpöä tarinaan:

Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.

Miten noin pieneen kirjaan voi mahtua niin paljon? Kirja kosketti, veti hiljaiseksi, herätti ajatuksia ja sai vuodattamaan kyyneliä. Silitän vielä Elina Warstan suunnittelemia hengästyttävän kauniita kansia ja toivon, että seuraava lukija pitäisi kirjasta yhtä paljon kuin minä.

Nälkävuosi päättää osaltani Satun luotsaaman, kahden kuukauden välein vaihtuneen Minihaastesarjan, jossa onnistuin osallistumaan kaikkiin kuuteen osaan! Tämän vuoden viimeisessä osassa oli ohjeistuksena lukea alle 150 sivuinen kirja. Satu kysyi minihaasteessaan voiko pieni olla kaunista ja minä vastaan, että kyllä. Kyllä voi. Raa'an, surullisen, hyisen ja hieman lohdullisen kaunista.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 Kuoleman väri on valkoinen.

Satun minihaaste 6/12: Lyhyesti

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Project Guttenbergin e-kirja, 2004

ilmestynyt ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhteisniteenä v. 1873

pdf-dokumentiksi tallennettuna n.340 sivua

Kuten kuvasta näkyy luin Seitsemän veljestä puhelimella ja lisäksi satunnaisesti tietokoneen näytöltä. Seitsemän veljestä ei kuulunut meidän koulussamme pakkoluettavien teosten joukkoon,  joten tämä oli ensitutustumiseni Kiven klassikkoon. Teos on noussut mielikuvissani korkealle jalustalle jonkinlaisen korkeakulttuurisen ja vaikeaselkoisen klassikon asemaan, joten kynnys kirjaan tarttumiselle oli kohtalaisen korkea. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Eteläisessä Hämeessä, Toukolan kylän lähellä sijaitsee Jukolan talo. Siellä asuu seitsemän veljestä, ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. He ovat menettäneet isänsä karhulle ja äiti yrittää huolehtia yksin uppiniskaisten ja keppostelevien poikiensa kasvatuksesta ja pitää heidät kurin ja nuhteen tiellä. Kun äitikin kuolee on poikien otettava talo ja tila haltuun Juhanin johdolla.

SIMEONI: Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti.

TIMO: Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo!

JUHANI: Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: >>nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus>>.

AAPO: Mutta on jo aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kunnialliseen kuntoon  taas!

JUHANI: Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.

AAPO: Miksi ei jo huomenna?

JUHANI: Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

Veljeksiä kuitenkin kiinnostaa talon töitä enemmän metsästys ja äidin opit sekä saarnat unohtuvat vähitellen. Heitä kohtaa koettelemus toisensa jälkeen ja lopulta he pakenevat asumaan Impivaaran perukoille jättäen Jukolan vuokralle kymmeneksi vuodeksi. Elo Impivaarassakaan ei suju rauhaisasti, vaan erään painin jälkeen pojat joutuvat pakenemaan tulta talvipakkaseen, aina Jukolaan asti. Suomalaisella sisulla he kuitenkin jatkavat elämänsä rakentamista niin Impivaarassa kuin myöhemmin Jukolassakin. Kymmenessä vuodessa -ja sen jälkeen- ehtii veljeksille tapahtua paljon.

Aluksi hieman marmatusta, mikä ei mitenkään yksilöidy Seitsemään veljekseen vaan yleisesti tekniikkaan ja toteutukseen. Ensinnäkin kaltaistani kontrollilistafriikkiä häiritsee kun e-kirjasta (ainakaan tästä) ei tiedä sivumäärää. Ei minua mitkään prosenttiluvut kiinnosta, tarkkaa faktaa sen olla pitää. Toiseksi miksi puhelimeni ei voi muistaa mihin kohtaan kirjassa jään? Tuskailin asian kanssa hetken kunnes keksin minua tyydyttävän ratkaisun, nimittäin koko homma pdf-tiedostoksi. Tämä ratkaisi molemmat ongelmani, sain näkyviin jonkinlaisen sivumäärän ja puhelin osasi avata pdf-tiedoston juuri siitä kohdasta mihin kulloinkin olin jäänyt. Jes, jo helpotti!

Niittu. Halkileikkaama monipolvisen ojan. Niin että mitenkä? Meni hetki ennen kuin sain korjattua aivoasetukseni vanhemmalle kielelle. Totuttuani Kiven kieleen nautin tarinasta suunnattomasti lukuun ottamatta Laurin humalaista saarnaa Hiidenkivellä, joka teki mieli harppoa yli. Oli nautinnollista karistaa harteiltani omat ennakkoluuloni kirjan vaikeudesta ja ihastella perisuomalaisen luonnon, ihmisten ja periksiantamattomuuden kuvausta. Seitsemän veljestä yllätti myös huumorillaan, en odottanut kirjan olevan paikoin niin hauska! Arvostan myös Kiven kirjalleen kirjoittamaa loppua, joka oli yksi hienoimmista joihin olen kotimaisessa kirjallisuudessa törmännyt. Sattumalta luin kirjan vielä oikeaan aikaan, sillä tarina päättyy Jukolan veljesten jouluun.

Tähän kirjaan kelpasi päättää Kuusi kovaa kotimaista -haaste, jonka kooste linkkeineen löytyy Morrelasta. Seitsemän veljestä osoitti, että klassikoihin uskaltaa tarttua ja myös sen, että kun kirja on tarpeeksi hyvä ei ole väliä lukeeko perinteistä painettua kirjaa vai esimerkiksi e-kirjaa. Aleksis Kivi on Suomen kansalliskirjailijan tittelinsä ansainnut. Kiven omat, Juhanin suulla lausutut sanat sopivat kirjan aiheuttamiin jälkitunnelmiin:

Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään.

Sitaattikunniamaininnan saa Juhanin saunanlämpöiset sanat:

Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet.

 
Kuusi kovaa kotimaista
10 klassikkoa

Art Spiegelman: Maus I&II

Art Spiegelman: Maus - I Selviytyjän tarina,
II Ja täällä vaikeudet alkoivat

(Maus - A Survivor´s Tale
I: My Father Bleeds History, 1986,
II: And Here My Troubles Began, 1991)

WSOY, 2003

294 sivua (159+135)

Spiegelmanin Mausia on suositeltu blogissa jos toisessa ja sitä kautta kiinnostuin siitä itsekin. Kun So American -haasteen emäntä Karoliina vielä vahvisti, että Maus hyväksytään kyseiseen haasteeseen päätin tarttua tilaisuuteen ja lukea tämän kahden sarjakuva-albumin yhteisniteen samantien.

Art Spiegelman kertoo vanhempiensa toisen maailmansodan aikoihin sijoittuvan tarinan sarjakuvamuodossa. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa: Artin haastatellessa isäänsä sarjakuvaansa varten ja Artin isän, Vladekin, muistoissa 1930-luvulta eteenpäin. Spiegelman ei ole ottanut tarinaansa aivan perinteistä näkökulmaa vaan hän on luonut kauheuksiin kehittyvän kissa-hiiri -leikin. Spiegelman on piirtänyt juutalaiset hiirinä ja saksalaiset kissoina. Tarinassa vilahtaa lisäksi muutamia muitakin eläimiä.

En tiedä johtuiko juuri tuosta valitusta eläinnäkökulmasta, mutta juutalaisten huononevat olot ja keskitysleirien hirveydet eivät yltäneet iholle asti siinä mittakaavassa kuin voisi aiheen puolesta olettaa. Jos kirjan puoliväliin mennessä tällaisia vaikuttavia tai pysäyttäviä kohtauksia (tässä tapauksessa yksi ruutu) oli vain yksi, on se minusta aika vähän. Loppua kohden tarina hiipi hieman lähemmäs, mutta edelleen laimeammin kuin olisin odottanut. Pidinkin enemmän pojan ja isän, Artin ja Vladekin välisistä keskusteluista ja nykyajan tapahtumien kuvaamisesta. Vladek, tuo itara, jääräpäinen ja jopa rasistinen vanhus oli mielenkiintoinen hahmo.

Entäpä piirrosjälki? Vastakkainasettelu jatkuu myös värien käytössä, sillä Spiegelman on käyttänyt vain mustaa ja valkoista. Pidin ratkaisusta, sillä tämä tarina ei kaivannut muita värejä. Olisin toivonut hahmoihin enemmän persoonallisuutta, valitettavasti hiiret eivät juurikaan erottuneet toisistaan ulkoisesti ja heidän tunnistaminen oli paikoin hankalaa. Lisäksi ärsytystä aiheutti Vladekin töksähtelevä puhe, jossa toistui omistusliitteen puuttuminen (hah, minäkin muka paras puhumaan tästä!), esimerkiksi "minun silmä" ja "teidän vasen silmä", mutta saattoihan se olla tahallinen tehokeinokin. Mene ja tiedä. Huomasin siis keskittyväni välillä aivan epäoleellisiin asioihin. Kirja olisikin saattanut sopia paremmin teini-ikäiselle minulle.

Kirjainten virrassa -blogin Hanna kirjoitti hiljattain samantapaisista tuntemuksista Riikka Ala-Harjan Maihinnousu -romaanin arviossaan. Sainkin hänen pohdinnastaan vertaistukea Mausin lukemiseen ja sen aiheuttamiin tuntemuksiin sekä myös tämän postauksen tekemiseen. Se, että en hirveästi pitänyt tästä rankka-aiheisesta kirjasta ei varmasti tee minusta sen huonompaa lukijaa tai ihmistä. Olen silti iloinen, että luin kirjan. Spiegelmanien tarina ansaitsi tulla kerrotuksi.

Kannattaa kurkata myös Booksyn, Sallan ja Minnan arviot.

So American -haaste

Tennarivillasukat

Olen viime aikoina keskittynyt blogissani täysin kirjoihin, mutta mennään nyt välillä sinne villasukkaosastolle, kun se kuitenkin on osa bloginimeäkin. Sain juuri sopivasti ilmojen ja työpaikan lattioiden kylmetessä (ainakin minun mielestäni, oikeasti ei ole pakkastakaan ollut kuin satunnaisesti) valmiiksi tällaiset:

Tennarivillasukkien ohje on Novitan sukkalehdestä, toteutus on vähän sinne päin. Kuka nyt jokaisen joustinneuleen raidan tulisi laskeneeksi. Kröhöm... Onneksi virhe persoonallinen jälki peittyy nyörityksen alle. Ja minä vain kysyn, että miksi villasukista ei ikinä voi tulla samankokoiset vaikka kuinka mittaisi ja vertaisi? En näemmä osaa kutoa tasaisesti vaan toinen sukka on aina tiukempi. Kyllä näillä silti kelpaa töissä tepastella. Ei kopise kävellessä ja ennen kaikkea ei palele :) Lankana tuttua ja turvallista Novitan 7 veljestä mustana ja valkoisena, virkattu pyrpylä oli jotain virkkauslankaa.

Seitsemästä veljeksestä puheenollen Aleksis Kiven samannimisen teoksen kanssa tulee kiire. Yritän lukea sen loppuun ennen kuin haasteen aikaraja tulee vastaan...

Kehuja ja kunniaa kera lyhyen maljapuheen

Blogistaniassa on viuhunut tiuhaan tahtiin tunnustuksia, joista minäkin olen saanut osani. Sain jo syyskuussa Minnalta maljapuhehaasteen (sekä tsemppaavan blogiystävän virtuaalisen kukkakimpun, jonka otin vastaan jo aiemmin). Annika K, ANNI, Norkku, Helmi-Maaria Pisara ja viimeisimpänä Satu olivat sitä mieltä, että olen kehujen ja kunnian arvoinen otsikolla A Blog With Substance. Kiitos ja kumarrus kaikille tasapuolisesti, on kiva tulla muistetuksi. Haasteet saa napata halutessaan mukaansa, en tällä kertaa nimeä ketään tiettyjä.

Aloitetaan vaikka paljastuksilla. A blog with substance -tunnustus näyttää ja kuuluu seuraavasti:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Koska joulu on jo kulman takana, ainakin jos kaltaiseltani jouluihmiseltä kysytään, tulee kahdeksan asiaa tällä kertaa (kirjapainotteisten) joululahjatoiveiden muodossa ;) Tässä onkin mietinnän paikka, ei ole tullut viimeaikoina tehtyä varsinaisia joululahjalistoja...

1. Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas. Tästä kirjasta olen jo miehelleni "hienovaraisesti" vihjannutkin ;)
2. C.S. Lewis: Narnia - kaikki tarinat. Ihastuin Narnian maailmaan elokuvamuodossa ja haluaisin lukea kirjat, mielellään säilöisin yhteisniteen omaan hyllyynikin.
3. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli. Ihana, ihana tarina, jonka haluan lukea yhdessä tyttöjen kanssa, kunhan he ensin vähän kasvavat.
4. J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin (itsensä Tolkienin vai Tove Janssonin kuvittamana, kas siinä pulma. Tällä hetkellä kallistun Tolkienin kuvittamaan). Kivahan tämä kirja olisi saada Taru sormusten herrasta -yhteisniteen viereen. Kummatkin ovat siis lukematta, mutta TSH -elokuvista tykkäsin kovasti.
5. Stephenie Meyer: Twilight -saga* (eli englanninkielinen kirjaboksi). Tykkäsin sarjasta enemmän englanninkielisenä ja haluan palata siihen uudelleen. *Kiitos Morren, nyt minuakin häiritsee suunnattomasti saaga -termin väärä käyttö! Sivisty sinäkin.
6. Maraboun Aladdin -suklaarasia. Tämä on jokavuotinen perinne, vanhempani tietävät miten pidetään tytär tyytyväisenä :)
7. Green Dayn Dos! -cd. Albumitrilogian ensimmäisen osan (Uno!) olen jo ostanut (rakas joulupukki, en suutu vaikka paketissa olisi myös Tre!).
8. Festarimatka Rock The Beachiin Helsinkiin. Sinne tulee Green Day! Eivätkä ne muutkaan hassumpia ole, kuten esimerkiksi 30 Seconds to Mars, Queens of the Stone Age ja Kotiteollisuus ;) Green Dayn Dookie on ensimmäinen cd-levyni. Rakkaus yhtyeen musiikkiin on säilynyt siitä asti, olisi vähän kuin lottovoitto päästä katsomaan bändiä livenä :)
9. Bonuksena vielä pyjamapäivä jouluna, eli lojumista sisätiloissa pyjamassa aamusta iltaan herkutellen, lukien ja pelaillen tai muuten vain rentoutuen perheen kanssa. Haaveilen tästä joka joulu, mutta sukujen jouluperinteistä johtuen se on jäänyt toteuttamatta. Jospa tänä jouluna?

Ja sitten maljapuhehaasteeseen, joka ohjeistetaan näin:
1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa luettelet viisi asiaa, joista sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.


Olen kiitollinen ihanasta perheestä, lukuharrastuksesta, kirjablogiyhteisöstä, alkaneesta viikonlopusta ja vastavalmistuneista villasukista (joista lisää myöhemmin).


En ole koskaan ollut puheiden pitäjä ja sen kyllä huomaa, mutta olipahan ohjeiden mukainen ;) Mukavaa viikonloppua!

Blogistaniassa jaetaan taas palkintoja

Viime vuonna katselin "kateellisena" vierestä, kun kirjabloggarikollegat toisensa jälkeen julistivat omia ehdokaslistojaan Blogistanian Finlandia ja Globalia -palkinnon saajaksi. Tänä vuonna palkintokaksikko saa rinnalleen kolmannen palkinnon, Kuopuksen. Ja tänä vuonna minäkin aion olla mukana omien ehdokkaideni kanssa. Ainakin Globalian osalta, ehkä muidenkin. Tässä vielä tarkempaa tietoa:

Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut

Kirjablogistit valitsevat jälleen vuoden parhaat kirjat. Joulukuun alussa valitaan Blogistanian Kuopus, eli ensimmäisitä kertaa mukana ovat myös lasten- ja nuortenkirjat. Tammikuun alussa valitaan Blogistanian Finlandia ja helmikuun alussa Blogistanian Globalia.

Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Blogistanian Kuopusta emännöi Saran kirjat. Kilpailujulistus julkaistaan Saran kirjoissa 15.11. klo 10.00.

Blogistanian Finlandia 2012

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa keskiviikkona 2.1.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan saman päivän iltana klo 20.

Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Kilpailujulistus julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa 15.11. klo 10.00.

Blogistanian Globalia 2012

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa perjantaina 1.2.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari. Kilpailujulistus julkaistaan Kirjavassa kammarissa 15.11. klo 10.00.

Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (#3)

(Club Dead, 2003)

Gummerus, 2010

291 sivua

Hitaamman Haudankaivajan tyttären jälkeen otin kirjallisen pikaspurtin Sookie Stackhousen matkassa. Tällaisia välipalakirjoja pitäisi olla aina varastossa odottamassa! Tästä on hyvä siirtyä "rauhoittumaan" Stephen Kingin (Unensieppaajan) pariin.

Billillä on kiireitä hoitaessaan salaista tehtäväänsä Louisianan kuningattarelle. Sookie kokee jäävänsä Billin tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi ja päättää antaa miehelle tilaa ja aikaa suorittaa tehtävä loppuun. Pian Bill kuitenkin katoaa. Kun Eric saa selville, että Bill on siepattu lähtee Sookie etsimään häntä apunaan ihmissusi Alcide Herveaux. He lähtevät Jacksoniin, jossa Sookien on tarkoitus tutustua paikalliseen vampyyriyhteisöön ja selvittää ajatustenkuuntelun avulla mahdollisia vihjeitä päästäkseen Billin jäljille. Yliluonnollisten otusten kohtaamispaikka Josephine's, tai Kylmäveristen klubi kuten ihmissudet baaria kutsuvat, on juuri oikea paikka aloittaa etsinnät.

"Miten kaltaisesi heiveröinen ihmistyttö aikoo panna Jacksonin vampyyrit ojennukseen? Harrastatko sinä taistelulajeja? Osaatko ampua tarkasti? Oletko ollut armeijassa?
     En voinut olla hymyilemättä. "En. Etkö ole kuullut minusta?"
     "Oletko sinä joku julkkis?"
     "En kai sitten." Olin iloinen, ettei Alcidella ollut minusta ennakkokäsityksiä. "Etköhän sinä tutustu minuun ajan myötä."
     "Kunhan et muutu käärmeeksi." Alcide nousi ylös. "Et kai sinä ole mies?" Ajatuksen pälkähtäminen hänen päähänsä sai hänen silmänsä laajenemaan.
     "En ole, vaan nainen." Yritin vastata asiallisesti, mutta se vaati ponnistelua.
     "Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että olet kundi." Hän virnisti. "Jos et kerran ole mikään teräsnainen, mitä aiot tehdä kun saat selvitettyä, missä poikaystäväsi on?"

No niin! Kolmas Sookie -kirja noudatti kahdesta ensimmäisestä tuttua kuviota.  Bill ja Eric, Sookien luottovampyyrit, määrittävät tasapainon. Jos toinen on poissa niin toinen on paikalla. Bill ei ole suosikkini, joten en pistä ollenkaan pahakseni, että Kylmäveristen klubissa Eric on enemmän esillä. Pääseepä tämä Viidennen alueen seriffi jopa tekemään hieman syvempää tuttavuutta Sookien kanssa...

Vauhtia riitti alusta loppuun. Kirja jäi sen verran kutkuttavaan kohtaan, että taidan huomisella kirjastokäynnillä tarkistaa H:n kohdalta josko sarjalle löytyisi jatkoa. Hurraahuutoja? No ei ihan. Viihdyttävää? Kyllä. Koukuttavaa? Ehdottomasti!

Emilie nosti esiin hyviä huomioita kirjasta ja varsinkin Billistä, Morre puolestaan kirjoitti hyvin Eric tunnepitoisesti, muutamia mainitakseni.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Olin juuri lakannut hohtamasta juotuani Billin verta (hätätilanteessa), ja tämän uuden kriisin johdosta loistin nyt kuin diskopallo.

So American -haasteessa tuli Kylmäveristen klubin myötä valmiiksi kaksi kategoriaa (yksipuolisesti, mutta tulipa kuitenkin).

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

(The Gravedigger's Daughter, 2007)

Otava, 2009

678 sivua

Oatesin Haudankaivajan tytär on ollut pitkään lainassa kirjastosta. Kun tiiliskivikaipuuni alkoi toden teolla oireilla tuli vihdoin sopiva hetki lukea kirja. Sainpahan samalla myös edistettyä paria haastetta.

Schwartin perhe pakenee toisen maailmansodan kynnyksellä Saksasta Amerikkaan. New Yorkin satamassa, laivan uumenissa syntyy perheen kuopus Rebecca, juuri ja juuri henkiin jäävä rääpäle, perheen ainoa syntyjään amerikkalainen. Kun Jacob-isä saa työn Milburnin hautausmaan hoitajana asettuu perhe asumaan ränsistyneeseen mökkiin hautausmaan laidalle. Sopeutuminen uuteen kotimaahan ei kuitenkaan suju helposti eikä perheen isä ainakaan helpota sitä. Pikkuhiljaa Jacob uppoaa katkeruuteensa ja vihaan niitä toisia, amerikkalaisia, kohtaan. Lopulta hän tekee oman ratkaisunsa, mutta se vaikuttaa vahvasti myös Rebeccan elämään. Osittain isältään perimänsä vihan voimin Rebecca pyristelee irti niin haudankaivajan tyttären kuin siirtolaisen roolistaan, mutta joutuu samalla kovettamaan ja piilottamaan itsensä vuosikymmeniksi.

Salaisuuksia! Siinä tiukassa pikku sykerössä kylkiluiden alla, siinä missä ennen oli ollut hänen sydämensä. Niin paljon salaisuuksia ettei hän aina saanut kunnolla henkeä.

Vahvasta alusta ja tarinasta huolimatta lukeminen sujui melko hitaasti, tiedä sitten johtuiko kirjasta vai jostain mystisestä tähtien asennosta. Tai ehkä lukeminen vain tuntui hitaalta, sillä jätin muut kirjat odottamaan sivuun. Haudankaivajan tytär nimittäin ehdottomasti ansaitsi jakamattoman huomioni. Hitaus tuntui luonnolliselta enkä missään nimessä laske sitä kirjan heikkoudeksi vaan vahvuudeksi. Tarina eteni sujuvasti puolilväliin asti, mutta sitten musiikin teoria ja pianonsoiton toistuva kuvaus alkoi hieman puuduttaa. Pienen notkahduksen jälkeen tarina piti otteessaan loppuun asti.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta. Tarina alkaa Rebeccan nykyhetkestä, siirtyy menneisyyteen, kirii kirjan puolivälissä takaisin nykyisyyteen ja jatkuu Rebeccan rinnalla vuosikymmeniä eteenpäin. Moniulotteisuutta lisää vielä kertojan vaihtelu. Rebecca on pääkertoja, mutta tarina etenee välillä muiden kokemusten kautta. Rebeccasta saa heti alusta vahvan ja itsenäisen vaikutelman, syy tähän paljastuu tarinan auetessa. Rebecca kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä (jotka muuten tuntuvat ja iskevät silmille ilman mässäilyä), mutta myös ne harvemmat ilon ja onnen hetket nousevat hyvin esille.

Unessa Rebecca oli ylitsevuotavan onnellinen. Ja hän sai tietää, miten yksinkertaista onni on. Kuin oikoisi rypistyneen kankaan, kostuttaisi ja silittäisi sen varovasti. Niin yksinkertaista.

Takakannesta löytyy The Plain Dealerin väittämä Rakastat tätä tarinaa niin kauan kuin elät. En menisi vannomaan, mutta tunnistan hyvän kirjan kun se tulee vastaan. Haudankaivajan tytär sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Oatesia on syytä lukea lisää.

Susa on avannut tarinaa hieman enemmän, postauksen lopusta löytyy linkkejä muihin arvioihin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja kaikki minkä unohdat, on poissa niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

TBR 8/100
So American -haaste

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

WSOY, 2010

129 sivua

ja

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri

WSOY, 2012

132 sivua

Harvoin käy näin, että en ehdi lisätä luettavaa kirjaa (kahdesta puhumattakaan!) blogini Nyt luen -sivupalkkiin kun olen jo saanut kirjat luettua. Sain lukuvinkin Ilselän Minnalta ja kun Saniaislehdon salaisuuksille oli ehtinyt ilmestyä jatkoa lainasin samantien kirjastosta molemmat kirjat. Koska luin nämä peräkkäin ja tarinat voi lukea yhtenäisenä tai ainakin jatkuvana tarinana teen näistä yhteispostauksen. Saniaislehdon salaisuuksia selvitteli muutama päivä sitten myös Lumiomenan Katja.
 
Saniaislehdon salaisuudet (kuva alla) esittelee isoäitinsä kanssa asuvan Agnesin, omalaatuisen ja hieman synkkämielisen orpotytön. Agnesin arkeologivanhemmat ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa, isoäiti vaikenee heidän kohtalostaan ja taitaapa isoäidillä (niin kuin myös monella muulla Planktonin asukkaalla) olla oma salaisuutensa. Agnes aloittaa työharjoittelun rouva Nuoran tissiliivikaupassa ja päättää selvittää rouva Rymmin vyötärömysteerin, siinä samalla ratkeaa muutama muukin salaisuus.

Mustasuon mysteeri (kuva alla) jatkaa Agnesin tarinaa. Agnes on aloittanut opinnot Mustasuon sisäoppilaitoksessa, samassa koulussa kuin äitinsä aikoinaan. Vanhempien kohtalo ei jätä Agnesia rauhaan, mutta  koulussa tapahtuneet surullisten tyttöjen katoamiset mietityttävät myös. Katoamisista on koululla jopa oma kirja, Mustasuon kadonneiden kronikka, jota päivitetään kummallisella tavalla (runomuotoisesta kronikasta tulee mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja sen keskiössä oleva loru.)

Lähikirjastossa nämä oli sijoitettu aikuisten osaston sarjakuvahyllyyn. Ihan hyvä ratkaisu, vaikka mysteerit eivät kovin pelottavia olekaan. Albumeissa kuitenkin sivutaan mm. uskottomuutta, perheväkivaltaa, murhia ja koulukiusaamista, eli ei välttämättä ihan perheen pienimpien lukemiseksi sovi.
 
Närhen piirrosjälki on pelkistettyä, mutta yksityiskohdille on silti tilaa. Väritys on kantta ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sini-harmaa-musta, mikä miellyttää minun silmiäni erityisen paljon. Ruutujen muodon ja lukumäärän vaihtelu sivulla elävöittää tarinaa, samoin kuin mainitsemani väriläiskät. Tekstissä käytetään eri fontteja, mutta ulkoasu pysyy silti hallittuna ja tyylikkäänä kokonaisuutena.

Agnes on kaikessa melankolisuudessaan ja lievässä angstisuudessan loistava hahmo! Hänen ajatuksensa ja kommenttinsa sivaltavat, mutta piikin terävin kärki taittuu Agnesin lapsekkaaseen olemukseen suurine silmineen, ja lapsihan hän onkin. Isoäitikin ihastutti, toivottavasti minullakin on vanhana samanlaista mummoenergiaa (vaikka en humppaa kuuntelisiaan) ;D

Nyt löytyi minulle sopiva ei-strippimuotoinen sarjakuva, lukisin mielelläni lisää Agnesin seikkailuja :) Suosittelen muillekin!

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit, 2011)

Tammi, 2012

324 sivua

Törmäsin Sarah Winmanin kirjaan ja siitä kirjoitettuun arvioon P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sattuipa niin harvinainen tapaus, että jouduin jättämään Saran hienon arvion lukemisen kesken. Kirja nimittäin vaikutti niin huikealta, että en halunnut lukea siitä yhtään enempää ennen kuin olisin saanut sen itse luettua. Kirja kiilasi lukupinon kärkeen ja sainkin sen nopeasti luettavakseni, kiitos kustantajalle!

Eleanor Maudin eli Ellyn, kirjan kertojan, elämä rakentuu vahvasti kahden tukipilarin ympärille. Toinen on hänen omalaatuinen, viisi vuotta vanhempi isoveljensä Joe, toinen on hänen paras ystävänsä Jenny Penny. Joe ottaa tehtäväkseen auttaa ja tukea sisartaan sen jälkeen kun perheen äiti keskittyy käsittelemään suurta suruaan. Joen lisäksi myös ystävyys Jenny Pennyyn määrittää Ellyä jopa niin paljon, että Elly jakaa elämänsä (ja samalla tarinansa kirjan sivuilla) kahteen osaan ystävän läsnäolon mukaan. Elämä kuljettaa Ellyä Lontoon laitamilta Cornwalliin ja aina New Yorkiin saakka.

Rankalla kädellä yksinkertaistettuna kirjaa voisi kuvata Ellyn kasvutarinaksi, mutta se on paljon muuta. Se on tarina (sisarus)rakkaudesta, ystävyydestä, vastoinkäymisistä, salaisuuksista ja muutoksista -tai uusista aluista kuten kirjan takakannessa osuvasti mainitaan. Löytyypä kirjasta ripaus maagista realismiakin. Ja kani nimeltä jumala, ystävä, jonka Joe lupasi ja hankki Ellylle.

Elly kertoo elämästään kepeästi, vaikka pinnan alla on havaittavissa kylmiä virtauksia. Kovista ja vaikeista aiheista huolimatta tarina ei kulje synkästi, vaan asiat kerrotaan joko lapsenomaisesti todeten ja nopeasti ohittaen tai siten, että kertojan ympärillä on vahva tukiverkko, joka estää putoamisen pimeään. Ellyn kasvaessa myös hänen kertojaäänensä kasvaa vaivihkaa. Yhtäkkiä huomasinkin lukevani aikuisen Ellyn ajatuksia, pystymättä kuitenkaan kertomaan missä vaiheessa muutos oli tapahtunut. Hienoa!

Parissa kohdassa huomasin pientä sekavuutta ajan suhteen. Esimerkiksi jonkin Ellyn muiston jälkeen siirtymä takaumasta takaisin nykyisyyteen oli epäselvä, ja jouduin lukemaan kohdan uudelleen. Tekstiin oli jäänyt myös muutamia kirjoitusvirheitä. Eräs pallottelukohtaus herätti ihmetystä, kun siinä ei tarkennettu pelivälinettä, se kuitenkin oli erittäin oleellinen ja onneksi selvisi hieman edempänä. Muuten täydellisyyttä hipovassa kirjassa nämä huomiot kuitenkin jäivät tarinan jalkoihin ja niiden mainitseminen tuntuu jo neulan etsimiseltä heinäsuovasta, siis suoraan sanottuna nillittämiseltä.

Ennakkoaavistus huikeasta kirjasta osoittautui siis oikeaksi. Se tunne, kun tietää rakastavansa kirjaa ennen kuin on lukenut ensimmäistä sivua loppuun oli vahva ja kesti viimeiseen sivuun asti. Miten Winman onkin onnistunut sisällyttämään (esikois)kirjaansa niin monia hienoja henkilöitä ja paljon teemoja tekemättä siitä raskasta? Kuinka kauniita ajatuksia Ellylle on kirjoitettu, kuten että ehkä tarve olla muistettu on voimakkaampi kuin tarve muistaa, tai hetket yhdistävät tämän kaiken, ja minä kuuluin moneen, moneen hetkeen. Kun sain kirjan luettua ja silmäkulmani kuivattua halusin vain silitellä kirjan kaunista kantta. Ja aloittaa kirjan lukeminen uudelleen...

Jokainen tarvitsisi elämäänsä oman Joen ja Jenny Pennyn. Minulla ne ovat ♥. Ystävyys on kaiken muun ohella jakamista, kuten tässä:

     En ollut ennen pitänyt Jennyä lapsena. Hän tuntui aina jotenkin vanhemmalta, koska hän eli yöllä ja oli laiminlyötynä joutunut itsenäistymään. Mutta sinä iltana, veljen syliin käpertyneenä, hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta; ja tarvitsevalta. Hän painoi rauhallisesti kasvonsa veljen kaulalle, sulki silmänsä ja antautui veljen hellään huomaan, kun tämä kantoi hänet sisälle. En mennyt heti perään. Annoin sen hetken jatkua keskeytyksettä. Annoin hänen haaveilla ja uskoa, että kaikki mikä oli minun oli myös hänen.

Saran lisäksi tämän ihanan, ihanan kirjan on lukenut myös Tuulia ja Katja.
EDIT: Laura luki kirjan englanniksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Minun veljeni", sanoin ja silotin rypyn, joka veti hänen hymynsä vinoon.

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

(The Forty Rules of Love, 2009)

Gummerus, 2010

535 sivua

Tämä paljon kehuttu kirja päätyi kirjahyllyyni jo alkuvuodesta, mutta nyt Satun minihaasteen myötä tuli hyvä hetki kurkata Jenni Noposen suunnittelemien kauniiden kansien väliin.

40-vuotias amerikkalaisnainen Ella Rubinstein on omistanut elämänsä perheelleen, unohtaen itsensä enemmän tai vähemmän jonnekin taustalle. Ehkä kohtalolla on sormensa pelissä kun Ella saa käsiinsä Amsterdamissa asuvan Aziz Z. Zaharan 1200-luvulle ajoittuvan teoksen Suloinen rienaus. Samalla kun Ella lukee Zaharan käsikirjoitusta oppineesta runoilijaksi muuttuvan Maulana Jaladdinin eli Rumin ja dervissi Shams-i-Trabizin tarinaa, alkaa hän nähdä itsensä ja elämänsä uudessa valossa.

     Jos kivi putoaa jokeen, joki kohtelee sitä vain yhtenä uutena häiriönä jo ennestään kuohuvassa virrassaan. Ei mitään epätavallista. Ei mitään hallitsematonta.
     Mutta jos kivi putoaa järveen, järvi ei ole enää koskaan entisensä.

Kirjan punaisena lankana on rajat ja ajat ylittävä rakkaus, kaikissa muodoissaan. Romanttisena, platonisena, aatteellisena, järkevänä, toivottomana. Shams, rakkauden lähettiläs ja lukemattomien tarinoiden mies, avaa sydämiä ja ajatuksia minne meneekin. Rumin lisäksi niin noviisi, portto, juomari, kerjäläinen kuin mestarikin katsoo maailmaa hieman eri tavalla Shamsin kohdattuaan. Kirjan (ja kirjan sen sisässä) edetessä henkilöt ja aikakaudet lähenevät toisiaan mennen limittäin, yhdistyen ja sekoittuen.

Verkkainen, lempeä, lohduton, toiveikas, hiljainen, kaunis, vahva kirja. Shamsin ajatukset ja säännöt kelpaisivat elämänohjeiksi. Teki mieli ottaa yliviivaustussi käteen ja merkitä sillä tärkeimmät kohdat, aivan kuin opiskeluaikoina. Tämän kirjan voisin ajatella ohjenuoraksi ja sielukirjaksi, ottamatta kantaa uskontosuuntiin. Rakkauden aikakirja ansaitsi paikkansa kirjahyllyssä jo pelkästään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Olen hieman hämmentynyt ja sanaton.

Myös Norkku on lukenut kirjan tälle syksylle, hänen postauksestaan löytyy linkkejä muihin arvioihin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkautta ei voi selittää, ja kuitenkin se selittää kaiken.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Turkki
Satun minihaaste 5/12: Lähi-itä
TBR 7/100

Enid Blyton: Viisikko kesälomalla

Enid Blyton: Viisikko kesälomalla (#5)

(Five Go Off in a Caravan, 1946)

Tammi, 2004

189 sivua

Lapset aloittelevat kesälomaansa Annen, Dickin ja Leon kotona miettien mitä lomallaan tekisivät. Kun ohitse kulkee sirkusseurue hauska Nobby-poika mukanaan saa Pauli idean retkeilystä. Pian on kaksi asuntovaunua vuokrattuna ja viisikko suuntaa kohti kukkuloita ja Merran-järveä tarkoituksenaan tutustua samalla sirkusväkeen. Vastaanotto ei kuitenkaan ole Nobbya lukuunottamatta ystävällinen, sillä sirkuksen klovni ja akrobaatti harmistuvat lasten ilmestymisestä heidän leirinsä läheisyyteen. Jostain syystä lasten valitsema leiriytymispaikka kauempana solassa ei sekään tunnu miehiä miellyttävän, vaan he yrittävät ajaa viisikon tiehensä keinoja kaihtamatta. Lapset päättävät selvittää miksi sola on miehille niin tärkeä.

     - Oi miten pidän kesäloman ensimmäisistä päivistä, sanoi Leo.
- Silloin ihan tuntuu, etteivät ne lopu koskaan.
     - Aika kuluu ensin niin hiljaa ja huomaamatta, mutta sitten se kyllä alkaa mennä oikeaa pikajunavauhtia, yhtyi hänen pikkusisarensa Anne.
     Muut nauroivat. He tiesivät täsmälleen mitä hän tarkoitti.

Kirjaan tarttuminen tuntui jostain syystä aluksi hieman työläältä (syksyinen ajankohta? sarjan lukemisen aiheuttama kisaväsymys?), mutta heti ensimmäisiltä sivuilta tuttu tunnelma löytyi. Kukkulat, kanervikko, retkieväitä ja seikkailu, voiko syysiltoina kirjalta muuta vaatia? Varsinkaan kun tarinassa on mukana norsu, joka tunnetusti aiheuttaa tämän bloggarin sydämessä läikähdyksen ♥ Toista asuntovaunua vetää sisarusten hevonen Dobby, josta tuli auttamatta mieleen Harry Pottereista tuttu samanniminen kotitonttu, pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon.

Näistä viidestä ensimmäisestä Viisikosta tämä nousi suosikikseni siitäkin huolimatta, että Anne vaikutti saaneen liika-annostuksen kanaemomaisuutta ja Leon vastuuta alleviivattiin jatkuvasti. Salaisuuden selvittelyssä nämä luonteenpiirteet tasoittuivat, onneksi. Blyton tuntuu kirjoittavan rikollisensa yhä ilkeämmiksi ja raakalaismaisemmiksi, mikä ei ainakaan aikuislukijaa haittaa yhtään. Välillä jopa jännitti, sillä lailla sievästi. Neljä seuraavaa Viisikkoa on lainattuna kirjastosta, joten enköhän ainakin ne lue vielä lähiaikoina, katson sitten luenko sarjaa eteenpäin vasta myöhemmin. Myös Aino on jatkanut Viisikoiden lukua.

Jäin vain ihmettelemään mistä kellarista Anne nousee kesken retkeilyn? Solassa ei ainakaan minun tietääkseni sellaista ollut ja tuskin myöskään asuntovaunuissa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt juoksemme taas pari kierrosta, ja sitten syömme kakkua.

Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Kirja-arvio
Juoni
Analyysi
Kirjaesitelmä
Referaatti

Käsi pystyyn, jos olet joskus googlettanut edellämainituilla sanoilla mennäksesi siitä mistä aita on matalin eli löytääksesi valmista materiaalia koulutehtäviä tai muuta vastaavaa varten sen sijaan, että lukisit kirjan itse. Kaikki Internetistä löytyvä ei kuitenkaan välttämättä ole sitä miltä näyttää! Muutamat kirjabloggarit halusivat tästä muistuttaa, toivottavasti seuraava tiedote saa miettimään omia valintojaan ja tekemisiään:


Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Suomalaiset kirjablogistit järjestävät flashmob-tapahtuman netissä. Noin 20 blogistia julkaisee maanantaina klo 10 vääristellyn kirja-arvion. Arvioissa vääristellään kirjojen juonta ja teemoja. Syy tempaukseen on blogitekstien lisääntynyt plagiointi. Kirjablogistit ovat huolissaan siitä, että koululaiset ja jopa tekstiammattilaiset kopioivat tekstejä blogeista.

Blogistit näkevät kävijäseurantatyökalujen avulla blogilukijoiden käyttämät hakusanat. Tilastot kertovat karua kieltä: kirjablogeista haetaan esseitä, mallivastauksia ja juoniselostuksia.

Tempauksen tavoite on herättää keskustelua plagioinnista ja havahduttaa opettajat ja lasten vanhemmat ilmiön yleisyyteen, vahingollisuuteen ja laittomuuteen. Toinen tavoite on muistuttaa plagioijille, ettei kaikkea netissä luettua voi ottaa todesta. Kolmas tavoite on ilkikurinen: jos joku koululainen todella kopioisi vääristellyn kirja-arvion ja palauttaisi tekstin opettajalle omana työnään, muistuttaisi tilanne jännittävästi Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan alkuasetelmaa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajina työskentelevät kirjablogistit Kirsi Hietanen ja Minna Rytisalo ihmettelevät, että monet vanhemmat tietävät lastensa kopioivan tekstejä netistä, mutta eivät pidä sitä vääränä. "Kun kerran kysyin plagioinnista kiinni jääneeltä oppilaalta, mitä kotona oli sanottu, hän sanoi vanhempien vain todenneen, että älä jää kiinni seuraavalla kerralla", kertoo Rytisalo. Kouluilla ei ole yhtenäisiä käytäntöjä sen suhteen, miten tekijänoikeusrikkomuksesta kiinni jääneitä oppilaita rangaistaan.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain yhteensä useita satoja kirja-arvioita. Arviot tavoittavat satojatuhansia suomalaisia lukijoita. Kirjablogit tuovat esille myös kirjoja, joita valtamedia ei arvioi. Näin blogit laajentavat kirjakeskustelua.


Vääristellyt kirja-arviot (tekstit julkaistaan 1.10.2012 klo 10):

Aho, Juhani: Rautatie - http://suketus.blogspot.fi
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo - http://luenjakirjoitan.blogspot.fi
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja - http://aitilukeenyt.blogspot.com
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/
Orwell, George: Eläinten vallankumous - http://kirjamieli.blogspot.fi/
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/

Tsempit ja synttärit

Sain Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen. Kiitos, sinäkin olet omasi ansainnut :) Enpä olisi arvannut, että yhteisöllisyydestä tulee bloggaamisen kantava voima sen sijaan, että se toimisi "vain" oman muistin virkistäjänä luettujen kirjojen osalta. Vaikka moni bloggari on tuttu ainoastaan ruudun välityksellä tuntuu kuin olisi tunnettu pidempäänkin :) Kiitos ja kumarrus siis kaikille blogitutuille ja -ystäville tasapuolisesti!

EDIT: Sain tsemppikukat myös ihanan Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin Minnalta. Kiitos sinnekin suuntaan, palaan maljapuheeseen myöhemmin :)
 

Jätän tällä kertaa tunnustuksen ihastuttamaan omaa blogiani enkä jaa sitä eteenpäin. Olen maininnut tämän ennenkin, mutta tuolta sivupalkin Tällaista muualla -otsikon alta löytyy loistavia blogeja, käykää tutustumassa :)

Alkuperäisen idensa lisäksi tämä kaunis kukkakimppu saa luvan toimittaa myös blogini 2-vuotissynttäreiden juhlallisuuksia. Tuo merkkipäivä tuli täyteen jo 21. päivä, mutta hajamielinen bloggari muisti päivän väärin. Hups.

Koska en ole (vielä?) saanut tehtyä facebook -linkkiä tuonne sivupalkkiin niin mainitaan nyt tässä yhteydessä, että Villasukka kirjahyllyssä -blogi löytyy myös sieltä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Gummerus, 2012

282 sivua

Aika mennyt palaa kiinnosti tämän syksyn kotimaisista uutuuskirjoista ehdottomasti eniten. Jopa niin paljon, että en odottanut sen löytymistä kirjaston hyllystä kuten yleensä, vaan varasin sen ennen kuin se oli edes saapunut lähikirjastoomme. Olen seurannut Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogia pitkään ja pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa, joten kirjan lukeminen oli oikeastaan itsestäänselvyys.

Klarissa matkustaa Yhdysvaltoihin miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Edessä on vuosi kotiäitinä Bostonissa miehen ulkomaankomennuksen myötä. Muutto maasta toiseen ja muutos uranaisesta kotiäidiksi ei ole helppoa Klarissalle. Lisäksi hänen lapsuudestaan tutut painajaiset palaavat elävinä ja yhä yksityiskohtaisempina mikä saa pian Klarissan pään pyörälle. Mistä löytää uusi tasapaino arkeen ja mitä unet tarkoittivat?

Havahduin hereille jälleen peloissani ja kylmä hiki otsallani. Olin nähnyt jotakin muuta kuin lapsuuteni painajaisen, mutta jotakin yhtä ahdistavaa. Ja erilaista kuin unissani yleensä.
     Yritin tyynnytellä itseäni. Tunsin outoa pelkoa, mutta olin myös ihmeissäni, sillä uni oli ollut kuin kohtaus elokuvasta. Olin kokenut kaiken hyvin todentuntoisesti, kuin paikan päällä, enkä ollut silti ollut oma itseni, en Klarissa.

Kirja ei aivan osunut tyypilliseen lukumukavuusalueeseeni, mutta huomasin ahmivani kirjaa alusta lähtien. Tosin alussa häiriinnyin hieman amerikkalaistyylisistä nimivalinnoista, mutta loppujen lopuksi nekin tuntuivat sopivan tarinaan. Kerronta vei minut mukaansa niin vahvasti, että huomasin olevani kirjan puolivälin tienoilla enkä ollut malttanut tehdä minkäänlaisia merkintöjä kirjan välissä pitämääni muistilappuun. En myöskään malttanut lukea rinnalla mitään muuta, sillä halusin tietää mitä kirjassa tapahtuu ja mihin se päättyy.

Timonen on luonut mielenkiintoisen tarinan, jossa yhdistyy äitiys, perhe-elämä ja unimaailma pehmeään jännitykseen (sai ahmimaan, mutta ei vienyt yöunia) ja ripaukseen romantiikkaa. Kirjan tunnelma tihenee vaivihkaa ja loppupuolella Timonen saa Klarissan todellisuuden ja unimaailman rajat hämärtymään taidokkaasti. Juoni kantaa ja kasvaa loppuun asti eikä kirjassa tule suvantokohtia. Lukiessani kävi mielessä, että Timosen kerronta muistuttaa hieman Nora Robertsia ja nimenomaan niitä jännityspainotteisia kirjoja, ei rakkausvetoisia. Timosen kirja kun ei missään nimessä ole luokiteltavissa kevyeksi rakkausromaaniksi!

Minua ilahdutti erityisesti useat kirjamaininnat. Huomaa kyllä, että Timonen itsekin on melkoinen lukutoukka ;) Timosen esikoinen on kokonaisuudessaan hieno ja tasapainoinen romaani, joka saa myös ajattelemaan. Oli ilo kulkea Laineen perheen kotikadulla ja muissa Bostonin maisemissa!

Lisää arvioita voi käydä kurkkaamassa Kirjavasta kammarista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Täytyi vain jaksaa tämä hetki.

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (#2)

(Living Dead in Dallas, 2002)

Gummerus, 2010

292 sivua

Kuten jo aiemmin mainitsin, pari hitaasti edennyttä  kirjaa aiheutti jonkinasteista lukujumia ja kaipasin jotain vähemmän syvällistä ja nopeasti luettavaa. Tähän lukujumiin löytyi sopiva lääke Harrisin vampyyrisarjasta ja niinhän siinä sitten kävi, että luin Sookie Stackhouse -sarjan toisen osan heti aloitusosan perään.

Merlotte'sin kokki Lafayette löytyy kuolleena etsivä Andy Bellefleurin autosta. Sookie haluaa puhdistaa Andyn maineen ja selvittää työtoverinsa murhaajan, mutta hänellä pitää kiirettä myös epävirallisen kakkostyönsä kanssa, Eric nimittäin tarvitsee jälleen hänen telepaatinkykyjään. Matkalla Ericin luo Sookie törmää vaaralliseen mainadiin eikä myöskään työmatka Dallasiin kadonnutta vampyyriä etsimään suju ilman vaaroja.

     "Muistatko mitä lupasit minulle, Sookie? Että käyttäisit telepaattista kykyäsi auttaaksesi minua, kunhan minä jätän asiaan sekaantuneet ihmiset henkiin?"
     "Tietenkin muistan." Minä en unohda lupauksiani, varsinkaan lupausta jonka olen tehnyt vampyyrille.
     "Sen jälkeen kun Billistä tehtiin Viidennen alueen tarkastaja, meillä ei ole ollut arvoituksia ratkottavana. Mutta Kuudennella alueella, Teksasissa, tarvitaan erityiskykyäsi, joten lupasimme lainata sinua sinne."
     Minut oli siis vuokrattu, kuin jokin moottorisaha tai kaivinkone. Mietin, olivatko Dallasin vampyyrit joutuneet maksamaan pantin vahinkojen varalta.

Täytyy sanoa, että Merlotte'sissa tuntuu käyvän melkoinen kato työntekijöiden suhteen kun yksi toisensa jälkeen joutuu murhatuksi! Kirja etenee alusta asti vauhdikkaasti ja hahmoihin (sekä "lajeihin") tulee lisää syvyyttä kun heidät oppii tuntemaan paremmin. Pientä ärtymystä aiheutti Sookien nokkeluus, joka sai epäuskottavia piirteitä hänen osuessaan heti oikeaan epäilyissään. Pakko kritisoida myös kahden rinnakkaisen juonikuvion toimivuutta, murhan ratkaiseminen jäi mielestäni jotenkin laimeaksi kun taas kadonneen vampyyrin etsiminen toimi kerronnallisesti ja nousi näin ehkä merkittävämpään osaan. Lopussa oleva Billin sukuselvitys jäi myös vähän irralliseksi, mutta ehkä tässä pohjustettiin tulevia tapahtumia. Pienestä nurkumisesta huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, ehkä jopa Veren voimaa paremmin.

Sookien ja Billin vuoristoradan lailla etenevää suhdetta oli hauska seurata, varsinkin, kun Eric pääsi aiheuttamaan pientä kipinöintiä. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan kaksikko - tai siis kolmikko - etenee. Kolmas osa on vielä korkkaamatta, mutta eiköhän sen aika tule hyvinkin pian.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa arvion lisukkeena on kuvia tv-sarjasta,  Kirjamielellä -blogissa iloittiin Eric-osuuden kasvusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sookie-neiti, olette juonut enemmän vampyyrinverta kuin luulinkaan"

Tämäkin kirja vilahtaa osaksi So American -haastetta.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adams: Ruohometsän kansa

(Watership down, 1972)

WSOY, 2010

413 sivua

Ruohometsän kansa tuli luettavakseni Bibliofile -blogin Disan suosiollisella avustuksella, osana marjiksen ideoimaa Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. Tämä lukuhaaste on nyt osaltani suoritettu ja voin siirtää sen keskeneräisten haasteiden välilehdeltä suoritettujen haasteiden puolelle. Samalla päivitän hieman otsikointiani. Tähän asti kirjailijan nimi on löytynyt ainoastaan tunnisteista, mutta nyt laitan sen mukaan postauksen otsikkoon. Sain miettimäni muutoksen vihdoin ja viimein aikaiseksi Paulan vanavedessä. Mutta sitten kaniinien pariin.

Viikka kertoo veljelleen Pähkinälle kaniiniyhdyskuntaa pian uhkaavasta vaarasta. Se on ennenkin saanut ennakkoaavistuksia, joten Pähkinä uskoo veljeään vaikka näky onkin epämääräinen. Kun veljekset eivät onnistu vakuuttamaan ylikaniinia uhkaavasta vaarasta ne päättävät muutaman muun kaniinin kanssa lähteä pakoon kotikylästään. Alkaa pitkä seikkailu kohti tuntematonta.

     Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmiin ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa.

Olen jostain syystä ollut täysin tietämätön tästä klassikosta. Mielessäni oli ainastaan jonkinlainen kuva piirroselokuvan kohtauksesta, mutta en ole varma liittyikö se edes tähän tarinaan. Täytyy sanoa, että tuskin olisin tullut tarttuneeksi kirjaan ilman haastetta. Hieman arvelutti kun hain kirjan kirjastosta, tarina ei vaikuttanut takakannen perusteella erityisen houkuttelevalta ja fontti oli aika pientä. Aloitin kuitenkin lukemisen mielenkiinnolla, minkälaisen tarinan suhteellisen suuri sivumäärä (erityisesti pieneen fonttiin suhteutettuna) pitää sisällään ja mistä tarinan klassikkoasema kumpuaa?

Ruohometsän kansan näkökulma on erikoinen. Aikuisille (ainakin lähikirjaston luokittelun mukaan) suunnattu fantasia, jossa kerrotaan sadunomaisesti kaniineista. Luvut alkavat eri teoksista peräisin olevilla sitaateilla, jotka liittyvät osuvasti kyseisen luvun sisältöön. Lisäksi tarinassa vilahtelee yhtymäkohtia muihin tarinoihin aina Raamatusta lähtien, osaa en varmasti edes huomannut. Kaniineille on luotu oma kieli, jonka sanoja voi tarkistaa kirjan lopussa olevasta sanastosta, lisäksi kaniinit käyttävät muiden eläinten kanssa kommunikoidessaan yksinkertaista puskamurretta. Kaiken kaikkiaan Adams on luonut hyvin yksityiskohtaisen ja moniulotteisen tarinan.

On se kumma, että voin lukea sujuvasti vampyyreista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista omituisista otuksista, mutta ihan tavalliset kaniinit saavat minut ymmälleni. Huomasin useampaan kertaan kaniinien muuttuneen ajatuksissani ihmisiksi kunnes havahduin missä mennään. Ehkä se on puhtaasti kirjailijan vahvuus, luoda niin vahvat puitteet tarinalle, että siihen uppoaa huomaamattaan. Kaniinit eivät kuitenkaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jääneet erottuvina yksilöinä mieleeni, joten jouduin välissä selaamaan takaisin tarkistaakseni kenestä oli puhe. Erillinen sanasto ärsytti minua aluksi, mutta sanat jäivät pian muistiin eikä niitä onneksi ollut kovin paljoa. Puskamurre huvitti, mutta se johtui omista mielleyhtymistäni eikä tarinasta.

Tarina ei missään vaiheessa saavuttanut vastustamatonta lukuintoa, mutta huomasin kiintyneeni "omiin kaniineihini" ja jännittäväni heidän vaiheitaan. En siis rakastunut kirjaan, mutta tavallaan ihastuin. Ja huomaan ihastukseni vain kasvavan kirjoittaessani kirjasta, tarina jää kummasti mieleen pyörimään. Erityiskiitosta saa loppu ja tarinan kaari. Kirjoitan itselleni ylös kirjojen ensimmäisen ja viimeisen lauseen, Ruohometsän kansassa alku ja loppu oli sidottu hienosti yhteen. En kuitenkaan kirjoita niitä tänne, etten pilaa kenenkään lukuiloa. Lukekaa itse ja kurkatkaa myös muita arvioita, tässä muutamia: Kirjavinkit, TwAK, Lukuisa ja Aamuvirkku yksisarvinen.

Sitaattikunniamaininnan saa vuodenaikaan sopiva:

Oli hiljaisten lähtöjen aika, kaiken sen katoamisen aika joka ei kestäisi talvea.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

10 klassikkoa (6/10)

Veren voima (100. postaus)

Tässä sitä ollaan! Blogi lähestyy kahden vuoden (uhma?)ikää ja näin merkkipäivän kynnyksellä tulee ulos sadas postaus. Kiitos vanhoille lukijoille kun olette pysyneet mukana sekä kommentoineet ja tervetuloa uusille! Teroittakaa kulmahampaanne tai suojautukaa hopeakoruilla, miten vain parhaalta tuntuu, täältä tulee (taas) vampyyrejä! Saanko esitellä, Sookie Stackhouse ja kumppanit:

Charlaine Harris: Veren voima (#1)

(Dead Until Dark, 2001)

Gummerus, 2010

336 sivua

Sookie Stackhouse on Bon Tempsin pikkukaupungissa asuva 25-vuotias näpsäkkä tarjoilijatar. Viehättävyydestään huolimatta Sookiessa on pientä erakon vikaa. Hän asuu isoäitinsä kanssa eikä juurikaan käy treffeillä, sillä hän kuulee muiden ajatukset. Sookie saa pian muuta ajateltavaa, sillä hänen työpaikalleen Merlotte´siin astelee vampyyri. Sookie ja komea, tummahiuksinen vampyyri Bill Compton tutustuvat ja pelastavat siinä sivussa vuorotellen toistensa henget (tai hengen, Bill kun on teknisesti ottaen jo kuollut). He eivät kuitenkaan ole ainoat hengenvaarassa olevat, sillä Bon Tempsissa liikkuu murhaaja, joka tuntuu olevan kiinnostunut tappamaan lähinnä nuoria naisia. Toinen yhteinen piirre on uhreista löytyvät vampyyrin puremajäljet. Sookie haluaa selvittää tappajan ennen kuin hän on itse yksi uhreista.

Vampyyrejä, telepaatti, muodonmuuttaja, hammashaukkoja, synteettistä verta, jännitystä, huumoria ja jopa Elvis! Kysyn vain, voiko mennä vikaan? Ei, tai sitten Sookie Stackhouse - tai Southern Vampires - sarjan aloitusosa vain sattui tulemaan juuri sopivaan lukuväliin, vähemmän onnistuneiden lukuvalintojen lomaan.

Eihän siitä mihinkään pääse, että vertasin kirjaa väkisinkin Stephenie Meyerin Houkutus/Twilight -sarjaan. Molemmissa on keskiössä naispuolinen ihminen ja vampyyrimies, molemmissa asetelma aiheuttaa ongelmatilanteita ja joku uhkaa avutonta ihmis(nais)parkaa. Mutta sitten ne erot. Siinä missä Meyerin sarja (hei hei Morre, opin läksyni enkä puhu enää saagasta ;)) on suunnattu teini-ikäisille on Harrisin sarja enemmän aikuisille. Ja sen huomaa. Twilightissa romantiikka on enemmän kihelmöivää odotusta ja pidättäytymistä, kun taas Sookie Stackhouse -sarjassa... ei odoteta eikä pidättäydytä ;) Myös vampyyreissä on eroja, Twilightissa Forksin kaupungin vampyyrit eivät juo ihmisten verta, Sookie Stackhousen kotikaupungissa vampyyrit ovat verenhimoisia, enemmän tai vähemmän. Aiemmin mainitsemaani huumoria ei Twilightissa juurikaan ollut, tässä sitä oli ja se sopi tarinaan oikein hyvin.

     "Eikö sinua pelota olla yksin nälkäisen vampyyrin kanssa?" hän kysyi, ja sanojen takaa kuulsi jotain alentuvaista mutta kuitenkin vaarallista.
     "Ei."
     "Arveletko, että olet turvassa koska tulit avukseni, että minussa on kaikkien näiden vuosien jälkeen vielä rahtunen sentimentaalisuutta? Vampyyrit kääntyvät usein niitä vastaan jotka luottavat heihin. Tiedät varmaan, ettei meillä ole ihmisten moraalia."
     "Monet ihmiset kääntyvät niitä vastaan jotka luottavat heihin", minä huomautin. Osaan olla käytännöllinen. "En ole täysi typerys." Nostin käsivarttani ja käänsin kaulaani. Sillä aikaa kun vampyyri kokosi voimiaan, olin kietonut Rottien ketjut kaulani ja käsivarsieni ympärille.
     Vampyyri värähti silminnähtävästi.
     "Mutta sinulla on mehukas valtimo nivusissa", hän sanoi hetken päästä äänellä, joka oli liukas kuin luikerteleva käärme.
     "Älä puhu rivoja", sanoin hänelle. "Sellaista minä en kuuntele."

Veren voima oli siis ensikosketukseni Sookie Stackhouseen, olen kyllä kuullut paljon niin kirja- kuin tv-sarjastakin. En ole myöskään voinut välttyä kuulemasta hehkutusta (ja näkemästä kuvia) eräästä vampyyri-Ericistä. Jostain kumman syystä luin kirjaa pitkään kuvitellen, että Bill on Eric. Huokaus. Miten minä saatoinkin mennä nimissä noin sekaisin? Ehkä Sookien jatkuva säärikarvojen ajelu sekoitti minut - vähempikin toisto olisi riittänyt! Onneksi kaksi seuraavaa osaa on lainattuna kirjastosta, pääsen jatkamaan ja viihtymään tarinan parissa piakkoin. Tällä kertaa jätän linkitykset väliin, Google kyllä löytää!

Kumman kruunaisin vampyyrisarjakuningattareksi, Stephenie Meyerin vai Charlainen Harrisin? Ääneni menee Meyerille. Houkutus vei mennessään ensisivuilta lähtien, Veren voima antoi hieman odottaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (perjantain kunniaksi valittu):

"Sitten punaviiniä, kiitos", mies sanoi, ja hänen äänensä oli viileä ja kirkas kuin puro joka virtaa sileiden kivien yli.

TBR 5/100
So American -haaste