Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu

 

Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu

(Metsän ja meren suku #4)

Otava, 2019

400 sivua

Luettu: 22.11.2020

Mistä: kirjastosta

Freydís Punainen on Thorbjorg "Litilvölva" Näkijättären ja Erik Punaisen avioton tytär ja joutunut jo pienestä tytöstä asti taistelemaan paikastaan perheessä, äiti- ja velipuolensa ylenkatsomana. Freydís ei tyydy asemaansa Yksisilmä Thorvardin puolisona vaan janoaa seikkailuja, mainetta ja kunniaa, hän haluaa nousta valtaan veljensä ohi, isänsä rinnalle aina Viheriämaan kuningattareksi asti. Kun Litilvölva eräiden pitojen päätteeksi ennustaa uuteen maahan suuntautuvasta purjehduksesta näkee Freydís tilaisuutensa tulleen, hän pyytää isältään laivaa lähteäkseen mukaan tutkimusmatkalle. Kevään koittaessa Freydís astuu laivaan ja lähtee etsimään onneaan.

 

Kirjan tapahtumat alkavat Viheriämaasta eli Grönlannista, josta Freydís seurueineen purjehtii Viinimaahan eli Kanadan rannikolle New Foundlandiin ja Labradoriin. Valkaman luontokuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia ja vaikka tarina tuntui etenevän hetkittäin hitaasti sen antoi anteeksi kun ympäristö on niin upeasti kuvattu. Lukiessa tulikin mieleen vanha sananlasku tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Toki määränpäälläkin on väliä Freydísin tarinassa, mutta nautin kun meren pärskeet, valtavat valaat, jylhät jyrkänteet ja humiseva metsä piirtyivät elävinä silmien eteen. Koska tarinassa seurataan myös Mattuis-nimistä beothuk-heimon soturia odotin missä vaiheessa Mattuisin ja Freydísin tiet kohtaavat, mutta näihin Viinimaahan sijoittuviin tapahtumiin pääseminen tuntui kestävän ja ehdin hetkittäin hieman pitkästyä.

Freydís jatkaa sarjan aiemmista osista tuttujen vahvojen naispäähenkilöiden linjaa, hän ei alistu perinteiseen naisen rooliin vaan kulkee omia itse valitsemiaan polkuja, hän on itsenäinen ja omapäinen. Välillä Freydís on varsin ärsyttävä omaa etuaan ajava omaan napaan tuijottaja, mutta enimmäkseen hänen seurassaan viihtyy. 

Tarinasta irrallisena yksityiskohtana ihmettelin kovasti Valkaman käyttämää muotoa hiillos-sanasta, kuumensi hiillostalla, istuutui hiillostan vierelle. Miksi hiillosta? Eikö oikea muoto olisi kuumensi hiilloksella, istuutui hiilloksen vierelle? Pieni juttu, mutta särähti omaan korvaan ja jäi vaivaamaan. 

Jäävuonon ruusu on Metsän ja meren suku -sarjan neljäs (ja viimeinen?) osa, mutta tässä ollaan niin kaukana ensimmäisen osan henkilöistä, että tämän voisi lukea myös itsenäisenä romaanina. Suosittelen kuitenkin lukemaan myös sarjan aiemmat osat. Johanna Valkaman nettisivulla on kiinnostavaa tietoa kirjasarjan taustoista sekä myös lukuvinkkejä aikakautta koskevaan tietokirjallisuuteen, kannattaa käydä kurkkaamassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Vuonossa kaikuivat jään äänet: syvät kumisevat paukahtelut ja yhteen törmäävien jäävuorten natina.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 11. Kirja, jonka nimessä mainitaan lumi tai jää

Helmet 2020 -lukuhaaste: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Grönlanti

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

(Metsän ja meren suku #3)

Otavan äänikirja, 2018

Kesto: 11 h 39 min

Lukija: Petriikka Pohjanheimo

Kuunneltu: 26.7.2019

Mistä: kirjastosta (eKirjasto)

Kaipasin kesälomamatkalla äänikirjaa kuunneltavaksi uima-altaan äärellä ja Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan eKirjastosta löytyi sopivasti heti lainattavaksi seuraava osa Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta.

     Iki-Kuura nojasi selkänsä Rapolan tukevaan seinään ja katsoi äitiään niin itsevarmasti kuin saattoi – vaikka pelkäsi yhä vanhempansa sanoja. Hän oli mies, mutta siitä huolimatta äidin kannustus tai epäusko enteilivät hänen matkansa onnekkuutta tai vastoinkäymistä.

     Auri nosti viimein katseensa. Iki-Kuura odotti vastustusta ja yllättyi, kun äiti puhuikin lempeästi:

      – Poikani, mene ja etsi omat vastauksesi. Isäsi, sisaruksesi ja Tommo tahtovat pitää sinut täällä, mutta ei sota yhtä miestä kaipaa  – kaipaaminen on sinun äitisi kohtalo.

Itämeren Aurin kuopus Iki-Kuura lähtee selvittämään ennustusta, etiäisrunoa, jota heidän omat taitavat tietäjänsä eivät kykene tulkitsemaan. Matkallaan kotoaan Hämeestä Haithabuun kautta Islantiin Iki-Kuura haaksirikkoutuu Färsaarille, karun Streymoyn eli Virtausten saaren rannalle, josta Erik Tuulihattu pelastaa hänet. Erik opastaa tulokasta karun saaren tavoille sekä varoittaa häntä saaren pohjoisosassa asuvista selkieistä, hyljenaisista, jotka houkuttelevat eläviä mukaansa syvyyksiin. Iki-Kuuraa tarinat ihmisten ja hylkeiden sekoituksesta lähinnä huvittavat, mutta tietämättään hän on jo törmännyt yhteen heistä.

Aika on kulunut ja Aurin silmäterästä, kuopus Iki-Kuurasta on tullut aikuinen, tosin hän ei oikein vielä tiedä miksi ryhtyisi isona. Iki-Kuuran matka onkin yhdenlainen aikuistumisriitti, etsiessään tulkintaa ennustukselle hän etsii samalla itseään ja omaa paikkaansa. Iki-Kuuran sisar Tuuli on sanonut veljeään hemmotelluksi kultapojaksi ja semmoinen Iki-Kuura vähän on, äidinpoika, kokematon ja suojassa kasvanut. Välillä Iki-Kuura käyttäytyy kuin pikkupoika, mutta on hänessä myös rohkeutta ja voimaa kuin aikamiehessä eli hän on varsin moniulotteinen hahmo.

Sarjan edettyä kolmanteen osaan ovat Auri ja muut ensimmäisen osan henkilöt jääneet taustalle ja kerronta keskittyy yhä enemmän nuorempaan sukupolveen, uusiin henkilöihin ja paikkoihin. Jäin kaipaamaan etenkin Auria, vaikka viihdyin Iki-Kuuran seurassa Färsaarien jylhissä maisemissa. Virtausten saari on kirjoitettu karuudestaan huolimatta houkuttelevaksi ja salaperäiseksi paikaksi, jossa vanhat jumalat, tarut ja taiat ovat läsnä, osa arkea.

Olen lukenut aiemmat osat perinteisinä painettuina kirjoina, mutta sarja toimii hyvin myös kuunneltuna äänikirjana. En tiedä kiinnitinkö eri tavalla huomiota erilaisiin kielikuviin kuunnellessa kuin lukiessa, mutta tässä osassa erottui selvästi merelliset, veteen liittyvät kielikuvat. Välillä niitä tuntui olevan liikaa, mutta toisaalta ne sopivat tarinaan, ollaanhan tässä koko ajan veden äärellä, purjehtimassa, meren rannalla, purojen ja jokien varrella. Toinen asia mikä tuli vastaan useampaan kertaan oli Iki-Kuuran sisimmässään toistuvasti tuntuvat nykäisyt. Melkoinen sätkyukko... Tarinassa on jälleen mukana myös romantiikkaa. Rakkaustarina on hetkittäin melko ennalta-arvattava ja siirappinen, mutta loppu sen sijaan yllättää ja jopa hieman herkistää. Seikkailu vei jälleen mennessään ja sai kiinnostumaan Färsaarista.

Sitaattikunniamainnan saa:

Sinä et ole milloinkaan nähnyt nälkää tai joutunut pakon eteen – sen huomaa silmistä, jotka eivät tiedä ovatko ne harmaat, ruohonvihreät vai merensävyä.

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka kansi tuo mieleen kesän (kolmas bingorivi täynnä!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja

Kirjankansibingo kesälle 2019: Kaunis vaate (ensimmäinen bingorivi täynnä!)
Kirjallinen maailmanvalloitus: Färsaaret (Tanskalle kuuluva itsehallinnollinen saariryhmä)

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

(Metsän ja meren suku #2)

Otava, 2017

  363 sivua

Luettu: 19.7.2018

Mistä: kirjastosta

Halusin lukea lukumaratonin jälkeen jotain takuulla mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. Ainakin Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan ensimmäisen osa täytti kyseiset kriteerit, joten eiköhän toiselta osalta voisi odottaa samaa.

Aurin ja Haakonin keskimmäisen lapsen Tuulin polku on suunniteltu valmiiksi vanhempien asettamien suuntaviittojen mukaan, mutta Tuuli kapinoi vastaan. Hän ei halua seurata äitinsä jalanjäljissä tietäjän tielle ja jäädä pitkiksi talviksi sisään kotitöitä tekemään vaan hänen verensä vetää enemmän isänsä ja tämän suvun suuntaan, Tuuli haluaa mieluummin kulkea metsässä, metsästää, puolustaa omiaan ja tulla kilpineidoksi. Kun Tuulin veli Unti lähtee tietäjä Arijoutsen kanssa värväämään sotajoukkoja avuksi idästä tulevaa uhkaa vastaan hyppää Tuuli vanhemmiltaan salaa hevosensa selkään ja jättää Linnavuoren lähteäkseen muiden seuraan vaaralliselle matkalle, jolle liittyy myös Hakoisten Linnavuoren kuninkaan poika Tommo.

Tuuli puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei tiennyt vielä itsekään kykyjensä rajoja, mutta Hämeenkorven talvi selvittäisi ne pian.
      Kylmä viima puhalsi pohjoisesta. Se haisi talvelta. Tuuli painoi leukansa turkisliivin kaulukseen ja katseli veljeään, joka souti mietteisiinsä vajonneena.

Mainittakoon aluksi, että kirjan takakannen mukaan Linnavuoren Tuuli on sarjan itsenäinen jatko-osa, mutta suosittelen lukemaan ensin aloitusosan Itämeren Auri, jotta jatko-osasta saa enemmän irti. Varsinkin yksi tarinalinja kaipaa mielestäni ensimmäisen osan lukemisen avautuakseen paremmin. Ilman Aurin lukemistakin pärjää, mutta minusta oli mukava tuntea Tuulin perheen taustat.

Linnavuoren Tuuli alkaa takautumana Tuulin lapsuudesta, tapahtumasta, joka laskee syyllisyyden taakan Tuulin harteille. Prologin jälkeen siirrytään nykyhetkeen, jolloin Tuuli aikuisuuden kynnyksellä yhä edelleen yrittää korjata lapsuuden tapahtumien jälkiä. Tarina seuraa Tuulin lisäksi Auria, joka tasapainoilee tietäjän ja äidin roolien välillä sekä Alvaa, Pohjanmiesten mukana kulkevaa vahvaa ja pelättyä naissoturia. Aluksi oli vaikea päästä tarinaan kiinni, juuri kun pääsi tarinan imuun näkökulma vaihtui toiseen naiseen. Aurin ja Alvan osuudet tuntuivatkin aluksi hieman irrallisilta, mutta vain hetken.

Vaikka tarinan pääosassa on nuori nainen on yksi kirjassa vahvana erottuva teema vanhemmuus. Valkama kuvaa hyvin sitä kuinka lasten odotetaan toimivan tietyllä tavalla, osin vanhempien asettamien odotusten, mutta myös suvun ja sukupuolen asettamien perinteiden mukaan. Tyttöjen odotetaan seuraavan äitejään, huolehtivan kodista ja perheestä, poikien tehtävänä on jatkaa miehistä isien perinnettä, kasvaa perheen elättäjäksi ja suojelijaksi. Vastaan pyristely voi olla vaikeaa ja ennakkoluuloja voi joutua torjumaan urakalla. Tuuli (sekä myös veljensä Unti) voikin toimia rohkaisevana esikuvana, aina voi valita oman tiensä. Valkama valottaa myös äidin näkökulmaa siitä kuinka vaikeaa on tehdä valintoja, kuinka päästää irti kasvavista lapsista ja antaa heidän seisoa omilla jaloillaan.

     – Mitä minun tulisi tehdä? Jättää vanhemmat lapseni oman onnensa nojaan, antaa kohtalon määrätä heidän kulkunsa, vai jättää pienokaiseni tänne ja kiirehtiä toisten perään?
     Auri puristi Iki-Kuuraa hellästi sylissään ja liekutti tuhisevaa, herttaisen pehmoista poikaa syvempään uneen.
     – Miten voisin jättää pienen sydänkäpyseni?
     Väsynein ja anovin silmin hän katsoi noitaa, jolla oli vastaus kaikkeen – jopa mahdottomaan, kuten hänen viimeisimpään kysymykseensä.
     – Puhuuko Ylinen tai Alinen mitään? Kuiskiiko luonto, suvun henki mullan alta?
     Utujoutsi katsoi Auria ja sääli välkähti silmissä. Ne olivat vuosienkin jälkeen yhä kuin kaksi kaiken näkevää lähdettä. Noita räpäytti silmiään ja lähteen pinta oli tyyni.
     – Ei ole vastausta äidille, jonka pitää valita lastensa välillä. Ei tässä elämässä, ei menneessä, eikä tulevassa.

Hitaahkon alun jälkeen lukeminen etenikin vauhdilla ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Kun kokonaisuus alkoi hahmottua oli loppu suorastaan ahmittava. Olihan tässä pientä ennalta arvattavuutta tietyiltä osin, mutta kun vauhtia ja käänteitä riitti monella suunnalla ja tarina eteni sujuvasti ei niistä tarvinnut välittää. Metsien havinaa, koskien kohinaa ja seikkailuja, oiva resepti hellepäivinä nautittavalle kirjalle.

Niin ja vielä se Tuulin mukana kulkeva suomenpystykorvapentu, siinä vasta ihana, tomera ja uskollinen matkakaveri! Valkama osoittaakin kiitoksensa paitsi tälle Suomen kansalliskoiralle myös yleisesti pystykorvakoiraharrastukselle sekä metsän ja vanhan perimätiedon kunnioitukselle. Pikinokkien kunniaksi vielä kuva omasta rakkaasta ja uteliaasta lukukaveristani, jonka piti helteeltä vilvoittelun lomassa ängetä minun ja kirjan väliin, kerjätä rapsutuksia, pitää kirjaa hetken tyynynään sekä myös vähän nuolaista kirjan kulmaakin (kirjaan ei kuitenkaan jäänyt kosteusvaurioita).

 ♥

Sitaattikunniamaininnan saa:

Totuus oli aina kirkas kuin tähtitaivas. Sen näki selvästi, mutta vain jos nosti katseensa rohkeasti ylös.

Sekä:

 – Mietitkö koskaan rakentaessasi, kenelle rakennat? Entä jos meille on annettu vain tämä hetki aikaa?

Helmet lukuhaaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kirjankansibingo kesä 2018: Seikkailu. Bingo! Ensimmäinen (pysty)rivi täynnä. Tässä rivin osumat:

Kaupunki: Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Hieno fontti: Marko Hautala: Kuokkamummo 

Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

Seikkailu: Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Keltainen ja oranssi: Marko Annala: Värityskirja

Johanna Valkama: Itämeren Auri

 

Johanna Valkama: Itämeren Auri

(Metsän ja meren suku #1)

Otava, 2016

443 sivua

Luettu: 13.4.2018

Mistä: kirjastosta

Kiinnostuin Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta heti nähtyäni Itämeren Aurin esittelyn kustantamon katalogista, mutta muut kirjat ja kirjasarjat ovat tähän asti onnistuneet kiilaamaan luettavien pinossa sen ohitse. Nyt pääsin korjaamaan tilanteen.

Pienessä Suolammen kylässä, suolla sijaitsevassa vaatimattomassa pirtissä asuu nuori nainen Auri vanhan isoäitinsä Tieran kanssa. Auri on pienestä pitäen seurannut Tieran työtä, ollut isoäitinsä opissa ja nyt hän valmistautuu vanhan naisen viisauksien ja parantajataitojen jatkajaksi, tullakseen seuraavaksi Hämeen parantajaksi. Kohtalo astuu peliin ja tuo Aurin polulle pahasti haavoittuneen muukalaisen, Haakonin, jota hoitaessaan Auri huomaa, että valinta vaimon tien ja tietäjän tien välillä ei olekaan itsestään selvä.

Jo parantajan oppilaanakin Auri oli tavallisille ihmisille kuten Tiera – jumalattaren välikappale, Ylisen ja Alisen ymmärtäjä ja Keskisen maan käskijä. Ja se hänestä oikeasti tulisi, ellei nyt naisen ikään vartuttuaan valitsisi toista tietä – ryhtyisi vaimoksi miehelle.
     Ohikiitävä ajatus katosi nopeasti. Epäilykset ja luulottelut kuuluivat muille: Auri oli parantaja, eikä tahtonut muuta. Vapaus, josta muut saattoivat vain haaveilla, kuuluisi hänelle. 

Rautakauden Pohjola, luonnon vahva läsnäolo, parantajan keinojen kuvaus sekä kiinnostavat heimot ja henkilöt veivät mennessään heti alusta alkaen. Valkaman kerronta on vahvaa ja elävää, kuvailu ammentaa paljon luonnosta. Upean, kuvailevan kerronnan rinnalla kulkevat kalevalaiset runolaulut, joita tietäjät ja parantajat käyttävät riiteissään. Suo, metsä, mytologia ja meri hyökyvät kirjan sivuilta lähelle lukijaa. Romantiikkaa ja jännitystä on mukana sopivassa suhteessa.

Kirjan alkuasetelmasta tuli mieleen toinen loistava sarja, Jean M. Untinen-Auelin esihistorialliseen Eurooppaan ajoittuva ja sijoittuva Maan lapset. Molempien sarjojen naispäähenkilöt ovat omassa yhteisössään osittain syrjittyjä sivustakatsojia, mutta silti vahvoja ja arvonsa tietäviä naisia, molemmat kohtaavat komean, loukkaantuneen muukalaisen, joka heidän on parannettava ja kummallakin on tarpeeksi rohkeutta lähteä muualle etsimään paikkaansa. Siinä missä Untinen-Auelin tarinat rönsyävät muhkeiksi tiiliskiviksi pitää Valkama kerronnan tiiviinä, mutta samalla rikkaana. Valkama myös yhdistää hienosti tarinassaan metsäkylien ja linnavuorten asukkaat sekä sotaisat viikinkikansat. Mahtavaa, että tätä on luvassa vielä lisää!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsän veri nosti hänen mielensä maasta kuin kevään vehreän verson pitkän talven jälkeen.

Helmet-lukuhaaste 2018: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tarinassa on paljon kalevalaisia runoja, joita Auri ja muut tietäjät laulavat. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo Valkaman käyttämistä runolauluista.