Steinunn Sigurðardóttir: Heiða - lammaspaimen maailman laidalta

Steinunn Sigurðardóttir:

Heiða - lammaspaimen maailman laidalta

Like, 2020

294 sivua

Suomentanut: Maarit Kalliokoski

(Heiða - fjalldalabóndinn, 2016)

Luettu: 9.2.2023

Mistä: kirjastosta

Heiða Āsgeirsdóttir jättää New Yorkin ja mallimaailman taakseen, palaa kotimaahansa Islantiin, opiskelee maatalousoppilaitoksessa ja ottaa 23-vuotiaana vastuulleen sukutilan ja noin viisisataapäisen lammaskatraan. Heiða saa Ljótarstaðirin maatilan kehittämisen, maanviljelyn ja lampaiden hoidon lisäksi muuta ajateltavaa kun Suðurorkan energiayhtiö kaavailee valjastavansa ison osan Skaftártungan aluetta ja samalla myös Heiðan viljelys- ja laidunmaita vesivoimalan alle. Islantilainen maaseutu, elämäntapa ja luonto ovat vaarassa ja Heiðan on pakko nousta vastustamaan hanketta, vaikka se tarkoittaisi lukemattomia työtunteja, hyppäämistä politiikkaan ja asettumista ehdolle vaaleissa Etelä-Islannin vaalipiirissä.

Kirja on luokiteltu elämäkerraksi/muistelmaksi, mutta se on hyvin päiväkirjamainen ja kuin Heiðan itsensä kirjoittama. Kirjan kirjoittaja Steinunn Sigurðardóttir mainitseekin alkusanoissa halunneensa tuoda kirjaan Heiðan äänen. Kirja on jaettu vuodenaikoihin ja luvut ovat lyhyitä, tämä rakenne vielä korostaa päiväkirjamaisuutta. Vuodenaikarakenteesta huolimatta tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä, kerronnassa hypähdetään välillä muistelemaan vanhoja tapahtumia ja asioita.

Heiða on kiinnostava ja moniulotteinen persoona sekä hieno roolimalli tytöille ja naisille. Hän on kuin islantilaiseen maisemaan istutettu uuden ajan Disney-prinsessa, näyttävä, itsenäinen ja rohkea oman tiensä kulkija. Heiða tutkii, perehtyy ja yrittää, hän osaa ottaa apua vastaan ja myös auttaa muita, hän ei kumartele turhia vaan ottaa paikkansa niin maatilalla kuin politiikassa. Heiða on tottunut tekemään myös raskaimmat ja likaisimmat työt, kiitos isän, joka otti tyttärensä pienestä pitäen mukaan maatilan töihin. Heiða ei ymmärrä jaottelua miesten ja naisten töihin, on vain töitä, ja niitä Heiða tekee riuskasti, luontoa kunnioittaen, usein yhdessä koiransa Fífillin ja muiden eläinten kanssa.

Sehän tiedetään, että tällä tilalla ei koskaan voi tehdä mitään ilman että joku eläimistä yrittää osallistua. Koira, kissa tai kilipukki.

Hämmästelin Heiðan tarinaa lukiessani kuinka monessa hän on ehtinyt olla mukana melko nuoresta iästään ja koulutustaustastaan huolimatta. Kirjassa mainitaan Heiðan käyneen Klaustrin sisäoppilaitoksen ja Hvanneyrin maatalouskoulun, uran osalta kirjasta selviää Heiðan työskennelleen kotitilan lisäksi hevosten kouluttajana, teurastamolla, mallina, liikunnan opettajana ja luokanvalvojana, lampaiden ultraäänitutkimusten tekijänä, keritsijänä sekä poliisina Itä-Islannissa muutaman vuoden ajan. Islannin opiskelu- ja työkulttuuri on minulle vieras, mutta ihmettelin hieman poliisina työskentelyä ilman koulutusta, Heiða nimittäin kertoo kirjassa, että hän ei mennyt poliisikouluun isänsä sairastumisen vuoksi. 

Vajaassa kolmessasadassa sivussa ehditään kuvata Heiðan elämää, mutta kuvauksessa ei mennä kovin syvälle. Olisin kaivannut enemmän Islannin luonnon ja miljöön kuvausta sekä lammastilan arkea, ne olivat kirjan parasta ja kiinnostavinta antia. Myös kuvaliite olisi toiminut kirjassa hyvin. Nyt kirja jäi kovin pintapuoliseksi ja tuntui hetkittäin Heiðan vaalimainokselta ja puheelta vesivoimaa vastaan. Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea tästä runoilevasta, laulavasta ja tanssivasta lammastilallisesta. En juurikaan ihastunut Heiðan runoihin, joita kirjasta löytyy muutamia, mutta hänen sanoissaan on silti voimaa.

Me ihmiset olemme kuolevaisia, mutta maa jatkaa elämäänsä. Tulee uusia ihmisiä, uusia lampaita, uusia lintuja ja niin edelleen, mutta maa jokineen ja järvineen, kasveineen ja karuine erämaineen pysyy, muuttuu joiltain osin vuosisatojen vaihtuessa, mutta pysyy.

Juuri näin ♥

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä en omista maata. Maa omistaa minut. Kun maa omistaa minut, minulla on suuri vastuu.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 16. Kirjaa käsitellään jossakin lukupiirissä

Helmet-lukuhaaste 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen - Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer

 

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen -

Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer

Atena, 2019

413 sivua

Suomentanut: Aura Nurmi

(I'll be Gone in the Dark -

One Woman's Obsessive Search for the Golden State Killer, 2018)

Luettu: 26.12.2022

Mistä: lahja

Michelle McNamaran ollessa 14-vuotias heidän naapurustossaan murhattiin nuori nainen eikä tekijää saatu kiinni. Tapaus jäi kummittelemaan McNamaran mieleen ja sai hänet kiinnostumaan selvittämättömistä rikoksista. Internetistä tuli myöhemmin hänelle suuri apu ja työkalu, jolla pystyi tekemään loputtoman määrän hakuja, yhdistämään tietoja ja irtonaisia langanpätkiä, tutkimaan ja selvittämään. Vuonna 2006 McNamara perusti True Crime Diary -blogin, jonka myötä hän pystyi jakamaan kiinnostuksen kohteensa muiden samanhenkisten kanssa, kertomaan vinkkejä ja keskustelemaan eri teorioista. McNamaran suurimmaksi kiinnostuksen kohteeksi nousi Golden State Killer, viisikymmentä seksuaalirikosta ja kymmenen murhaa Kaliforniassa 1970- ja 1980-luvuilla tehnyt rikollinen. Kirja kertoo Golden State Killeristä ja siitä työstä, jota toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija McNamara teki selvittääkseen Golden State Killerin henkilöllisyyden.

Katoan yön pimeyteen on jäsennelty hyvin. Erityisesti kirjan alussa oleva kartta ja aikajana Golden State Killerin tekemistä rikoksista sekä henkilölistaus helpottavat lukemista ja näihin tulee palattua useampaan kertaan. (Erään uhrin kohdalla mainitaan aikajanassa, että hänen nimensä on muutettu, mutta myöhemmin tämän tapauksen kohdalla tekstissä uhrista kerrotaan eri nimellä. Onko itse tekstiin lipsahtanut uhrin oikea nimi?) Rikoskuvaukset ja McNamaran tutkimukset kulkevat sujuvasti rinnakkain. Kirjan lopussa oleva McNamaran kirje vanhalle miehelle tiivistää kirjan hienosti, siinä on aistittavissa inhoa Golden State Killerin tekemiä rikoksia kohtaan, päättäväisyyttä ja paloa selvittää hänen henkilöllisyytensä, mutta ehkä myös pientä turhautumista siitä, että tutkimukset eivät ole vielä tuottaneet läpimurtoa. Kirje pysäyttää. Jälkisanoista vastaa McNamaran näyttelijä-käsikirjoittajapuoliso Patton Oswalt. 

Toimivan rakenteen lisäksi kirja on myös todella vetävästi kirjoitettu. Lukija imaistaan mukaan tarinaan ja on jopa hieman hämmentävää kuinka elävästi ja todentuntuisesti tapahtumia kuvataan molemmista, täysin vastakkaisista näkökulmista, tuntuu kuin tapahtumia seuraisi ensin rikollisen, sitten hänen jahtaajiensa silmin. Kohtaukset ovat lähes elokuvamaisia, kuitenkin kunnioittaen Golden State Killerin uhreja, kaikkea ei ole kuvattu yksityiskohtaisesti. Teoksella on kaksoisrooli tietokirjana ja omaelämäkertana, mutta hetkittäin teksti on kovin väritettyä ja maalailevaa, tuntuu kuin olisi hypännyt lukemaan romaania. 

     Useimmat väkivaltarikolliset murjovat tiensä läpi elämän kuin ihmishahmoiset moukarit, Heidän kätensä ovat jatkuvasti nyrkissä, eivätkä he osaa suunnitella nenäänsä pidemmälle. He jäävät helposti kiinni. He puhuvat liikaa. He palaavat rikospaikalle ja herättävät siellä huomiota kuin auton puskuriin sidotut peltitölkit. Mutta joskus sekaan sattuu poikkeus, harvinainen kuin verikuu. Lumileopardi, joka luikahtaa äänettömästi ohitse.

Pakkomielle, joksi McNamaran tekemä työ kirjan nimessäkin mainitaan, kuvaa hyvin McNamaran suhtautumista Golden State Killerin henkilöllisyyden selvittämiseen. Kirjan lukemisen jälkeen olo on hieman surullinen, MacNamara teki valtavasti työtä projektinsa eteen, mutta millä hinnalla? Hän tinki yöunistaan työskennellessään silloin kun hänen miehensä ja tyttärensä nukkuivat, käytti lukemattomia tunteja seuratakseen jälkiä ja vinkkejä, hankki todistusaineistoa, kävi läpi arkistoja ja raportteja, haastatteli rikoksiin ja niiden tutkintaan liittyviä ihmisiä, upposi yhä syvemmälle Golden State Killerin luomaan synkkään maailmaan. Michelle McNamara menehtyi 21.4.2016 kesken kirjaprojektinsa, mutta kirja saatiin valmiiksi McNamaran Golden State Killer -jäljittäjäkollega Paul Haynesin ja journalisti-ystävä Billy Jensenin avustuksella. Kaksi vuotta myöhemmin, 24.4.2018 Golden State Killerin henkilöllisyys selvisi ja Joseph De Angelo pidätettiin.

Sitaattikunniamaininnan saa (selvennyksenä, että Golden State Killeriä kutsuttiin aluksi, ennen murhia, Itäiseksi Raiskaajaksi):

Itäinen raiskaaja oli kuin painajaisten pahantahtoinen haamu, outo ilmestys, joka tiesi liikaa: huonejärjestyksen, lasten lukumäärän, työaikataulut.

Helmet-lukuhaaste 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

Peter Mayle: Vuosi Provencessa

 Peter Mayle: Vuosi Provencessa

WSOY, 1993

257 sivua

Suomentanut: Pirkko Huhtanen

(A Year Provence, 1990)

Luettu: 22.8.2020

Mistä: kirjastosta

Kun matkustaminen ulkomaille on koronan takia vain kaukainen haave ja utopistiselta tuntuva ajatus on loistava hetki matkustaa kirjojen avulla. Minä tein elokuussa kirjamatkan ihanaan Ranskaan, yhteen sielumaistani.

Useaan otteeseen Ranskassa lomailleet Peter ja Jennie Mayle toteuttavat haaveensa ja muuttavat ranskalaiseen maalaiskylään, Lubéron-vuoren juurelle 200-vuotiaaseen maalaistaloon. Elämä Provencessa ei ole kuitenkaan pelkkää auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja viiniä vaan myös epäluuloisia kyläläisiä, myrskyjä, pitkittyvää ja laajenevaa remonttia sekä uusia ystäviä. Vastoinkäymisistä ja väärinkäsityksistä voi oppia ja humoristisella ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle.

 

Talokaupat oli tehty lakimiehen toimistossa viidentoista mailin päässä. Lähdimme noutamaan paperia [talon kauppakirjaa auton ostoa varten] ja panimme sen sitten voitonriemuisesti myyjän nokan alle tiskille. Samaan paikkaan laskimme šekin. Voisimmeko nyt saada automme?

     »Malheureusement, non.» Meidän oli odotettava kunnes šekki olisi vaihdettu. Se kestäisi noin neljä viisi päivää, vaikka olisikin osoitettu paikalliseen pankkiin. Emmekö voisi mennä yhdessä pankkiin nyt heti sitä vaihtamaan? Ei, emme voineet. Oli lounasaika. On kaksi asiaa joissa Ranska on maailman johtava maa – byrokratia ja gastronomia. Ne panivat meidät polvilleen.

 

Vuosi Provencessa on vuoden mittainen kuukausiin jaettu päiväkirjamainen matkakertomus, jossa on ripaus kirjeromaania. Maylen kirjoitustapa on nimittäin niin tuttavallinen ja lämminhenkinen, että tuntuu kuin lukisi ystävän kirjeitä. Kuvaus uudesta asuinympäristöstä, arkisista sattumuksista ja persoonallisista kyläläisistä tempaa mukaansa. Mieleen piirtyy selkeitä kuvia viiniviljelmistä, toreista, metsästä, ravintoloista ja pariskunnan talosta aina murheenkryyniksi muodostuvaa kivipöytää myöten... Tahdon Ranskaan!

 

Vuoden aikana pariskunta muuttuu muutaman viikon turisteista paikallisiksi, ranskalaistuu. Maylet oppivat ymmärtämään paikallista murretta, tulkitsemaan remonttimiesten ja muiden ammattilaisten lupauksia ja vetämään juuri oikeista naruista heidän kanssaan asioidessaan, tuntemaan hyvät ruokapaikat ja ostamaan oliiviöljynsä pikkupullojen sijasta kanistereissa. 

 

Ja ennen kaikkea olemme tunteneet olevamme kotona.

Kirja oli nappivalinta loppukesän lukemiseksi. Kirja ilahdutti, nostatti matkakuumetta ja kerronnan lomaan ripotellut ranskan kielen sanat, fraasit ja lauseet toivat Ranskan vielä pikkuisen lähemmäs. Kirja toimi jopa kimmokkeena osallistua vihdoin ja viimein sienikurssille! Ilokseni huomasin, että tämä ei ole Maylen ainoa kirja elämästä Ranskassa, joten leppoisaa luettavaa on luvassa vielä enemmänkin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Cést la vie.

Helmet 2020-lukuhaaste: 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

Ps. Käy osallistumassa blogisynttäriarvontaan, suoritan arvonnan 11.10.2020.

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY:n äänikirja, 2007

9 cd-levyä

Lukija: Ville Tiihonen,

laulu: Olli Lindholm

piano: Mikko Kangasjärvi

Kuunneltu: 14.3.2019

Mistä: kirjastosta

sekä painettu teos:

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY, 2003  

255 sivua

Jos minun pitäisi kasata soundtrack lapsuus- ja nuoruusvuosistani olisi Yö-yhtyeellä siinä tärkeä osa. Serkun kanssa vietetyt kesäpäivät ja leikkimökissä nukutut sekä varsinkin valvotut yöt: Särkynyt enkeli, Tia-Maria ja monet muut kappaleet Yön parhaat -kokoelmalta. Isoskoulutus ja leirit: Satelliitti-albumi ja varsinkin sen nimikkobiisi. Monta muistoa, joita Yö tahdittaa. Ajan kuluessa musiikkimaku on elänyt ja Yö on jäänyt taustalle, mutta vanhempi tuotanto ja varsinkin nuo kaksi albumia biiseineen ovat jääneet sydämeen. Kun kuulin uutisen bändin solistin Olli Lindholmin menehtymisestä päätin, että palaan tämän kirjan kautta noihin muistoihin, kuuntelen mitä Lindholmilla on ollut elämästä ja Yöstä sanottavanaan.

Otan arviooni mukaan äänikirjan rinnalle alkuperäisen painetun version kirjasta, sillä molemmissa versioissa on jotain mitä toisessa ei ole ja siitä syystä nämä teokset toimivat parhaiten parina. Ensinnäkin äänikirja jatkuu ajallisesti hieman pidemmälle kuin painettu kirja, joka päättyy vuoteen 2003. Äänikirjassa on mukana otteita ja jopa kokonaisia Olli Lindholmin laulamia ja Mikko Kangasjärven pianolla säestämiä kappaleita. Painetussa versiossa puolestaan on valokuvia, joita äänikirjassa ei luonnollisesti ole. Harmillisesti kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, osa melko pieniä ja tummia, joten ne eivät ihan pääse oikeuksiinsa, mutta tuovat mukavasti tunnelmaa ja ajan henkeä kerrontaan. Painetussa teoksessa on myös laululyriikoita, joissa on mukana biisien tekijöiden, Olli Lindholmin, Jussi Hakulisen, Juice Leskisen ja Pauli Hanhiniemen kommmentteja. Teokset siis tukevat toisiaan.

Yhden Yön tarina kertoo Yö-yhtyeen siihen astisen kaksikymmenvuotisen historian ja samalla sen pitkäaikaisimman jäsenen Olli Lindholmin elämäntarinan. Kirjassa kuvataan kuinka villistä valjaissa pidettävästä pojanviikarista kasvaa Yö-yhtyeen solisti, joka puolestaan pitää valjaissaan bändiä, valtavaa fanilaumaa ja menestystä suomalaisessa musiikkimaailmassa.

Menestys ei ole tullut helpolla vaan bändi on käynyt pohjalla ja kuilun partaalla useamman kerran. Lindholm kertoo kuinka määrätietoisesti Yötä on rakennettu, miten hän on johtanut bändiä ja miten bändissä on tehty välillä vaikeitakin ratkaisuja jäsenvaihdosten myötä. Lindholm on tehnyt Yön rinnalla muita töitä vaatemyynnistä siivousalan töihin ja taksin ajoon tuodakseen leivän perheen pöytään, mutta lopulta Yö on vienyt voiton.

     Yksi hienoimpia asioita musiikin tekemisessä on saada olla osa ihmisten elämää, tuoda siihen jotain positiivista, kaunista, unohtumatonta. Tehdä jonkun ihmisen elämä hetkellisesti helpommaksi tai ainakin saada hänet huomaamaan, että hän ei ole yksin, että joku tuntee samoin.
     Vaikka en siviilissä halua olla, enkä olekaan, mikään rokkitähti tai julkkis, silti lämmittää kun Ähtärin eläinpuistossa kuulee jonkun esittelevän minua pojalleen tyyliin »tuossa on se Olli Lindholm, joka on tehnyt sen Ihmisen pojan jota isä sulle lauloi kun synnyit». Silloin tietää saaneensa aikaan jotain pysyvää.

Lindholm kuvaa rehellisesti myös omia ongelmiaan sekä oman päänsä sisällä muodostuvia haasteita, miellyttämisen halua, huomion hakua, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, alkoholin käyttöä, riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kontrolloida kaikkea ja pitää langat käsissä, hoitaa hommat alusta loppuun asti ja mieluiten ihan itse. Lindholmista saa suoraselkäisen, vaativan, mutta myös huolehtivan bändin johtajan kuvan. Lindholm antaa kirjassa kiitokset useaan kertaan ja moneen suuntaan, bändikavereille, yhteistyökumppaneille ja ystäville. Hetkittäin Lindholmista huokuu ylpeyttä, lähes kerskumista ja kovuutta, mutta hän näyttää itsestään myös lempeän ja lämpimän puolen, erityisen kauniisti hän puhuu perheestään, äidistään, puolisostaan ja lapsistaan.

Yhden Yön tarina kuulostaa juuri siltä kuin Yön musiikki parhaimmillaan. Siinä on rehellisyyttä, tunnetta ja tarinoita, se koskettaa. Lukiessa kuulee Yön musiikin, kappaleen toisensa jälkeen. Lopussa on vielä Lindholmin itsensä lukemat jälkisanat, jotka hätkähdyttävät ja pysäyttävät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on suuri asia musiikissa kun tuntee vilunväreet.

Olli Lindholmin muistolle.

Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot 

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Otava, 2014

431 sivua

Luettu: 11.2.2019

Mistä: kirjastosta

Tunnustan Minna Canthin tuotannon kokoisen aukon yleissivistyksessäni, en muistaakseni ole lukenut häneltä mitään. Aion paikata tuon aukon ja aloitin Canthiin tutustumisen ihan perustuksista, lukemalla hänestä kertovan elämäkerran.

Minna Maijala kuvaa kirjassaan Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth kuinka työläisperheen tyttärestä Ulrika Wilhelmina Johnsonista tulee lehtorin rouva Minna Canth, lehtinainen, kirjailija, kauppias sekä naisten koulutuksen ja tasa-arvon puolestapuhuja, rohkea nainen, joka on uskaltanut olla eri mieltä asioista ja tuoda mielipiteensä julki, tehdä asioita omalla tavallaan. Maijala ei kuitenkaan nosta Canthia virheettömyyden, aina oikeassa olemisen tai täydellisyyden jalustalle vaan tarkastelee Canthia myös kriittisesti ja näyttää herkemmän puolen Canthista. Maijalan kuvauksen mukaan Canth oli myös ujo, hyväksyntää kaipaava, omaa etuaan tavoitteleva, heikoista hermoista kärsivä ja utelias sekä tiedonhaluinen. Matkustamisesta Canth ei pitänyt vaan hän viihtyi parhaiten omassa tutussa ympäristössään.

Kotonaan Kuopiossa Canth oli sydämellinen, lämmin ja vieraanvarainen, aina innokas syvälliseen keskusteluun. Valtaistuimen virkaa toimitti keinutuoli, vanhanaikainen raskas mööpeli, jossa hän keinutteli itseään edestakaisin ajatustensa tahtiin. Kerran hänen lapsensa hankkivat hänelle uuden keinutuolin kuluneen ja vanhan tilalle, mutta kun Minna liki keikahti sillä nurin, oli vanha kannettava sisälle takaisin. Vain sen tahdissa tunsi Minna ajatustensa soljuvan vapaasti ja pidäkkeettömästi. Kesäisin keinutuoli nostettiin Kanttilan kuistille, jonne nuoret kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan uusista aatteista tai kuinka hän luki heille otteita uusista teoksistaan.

Maijala on jakanut teoksensa kolmeen osaan: elämä, kirjoittaminen ja aatoksia. Tämä jaottelu on sikäli hyvä, että esimerkiksi Canthin elämästä saa selvän kuvan, mutta toisaalta kirjoittamisen irrottaminen eriyttää sen täysin Canthin elämän aikajanalta. Maijala tutustuttaa lukijan Minna Canthiin monelta kulmalta, mutta rakenteen vuoksi on vaikea hahmottaa mitä Canth missäkin elämänvaiheessaan kirjoitti ja kokonaiskuvan muodostaminen hämärtyy. Lisäksi Maijala ajautuu mielestäni liikaa sivupoluille, toistaa asioita ja keskittyy liikaa muiden kirjailijoiden ja heidän teoksiensa kuvailuun ja analysointiin. Vaikka Canth oli vaikuttunut jostain aikalaisestaan tai otti vaikutteita toisten kirjailijoiden tuotannosta en kokenut lisäarvoa näiden muiden kirjailijoiden tuotannon kuvaamisesta. Kirjasta huokuu Maijalan epäilemättä vahva Canth-tietämys, mutta siitä jäi vähän brassailun maku. Olisin siis kaivannut tiivistämistä ja tarkempaa rajausta.

Käsitellessään Canthin tuotantoa Maijala tekee harmittavan paljon juonipaljastuksia. Canthin tuotanto on epäilemättä Maijalalle itselleen niin tuttu (myös hänen väitöskirjansa käsittelee Canthin tuotantoa), että hän tekee paljastukset ajattelemattomuuttaan tai ehkä hän olettaa lukijan tuntevan Canthin tuotannon, mutta minua nämä juonipaljastukset ärsyttivät suunnattoman paljon.

Yksi kirjan parhaimmista ja myös kiinnostavimmista anneista oli ajankuvaus. Maijalan teoksessa on kuvattu ilahduttavan paljon aikalaisten näkemyksiä ja kommentteja Canthista ja kirjeenvaihtoa eri henkilöiden välillä oli kiinnostava lukea. Kirjeiden, pakinoiden ja muissa yhteyksissä esitettyjen kommenttien tiukka ja viiltävä sävy hieman yllätti, milloin arvosteltiin negatiiviseen sävyyn Canthin kampausta, milloin hänen luonnettaan. Samaa arvostelua voi nykyään lukea niin lehtien palstoilta kuin etenkin sosiaalisesta mediasta, mutta on ilkeilyä osattu ennen vanhaankin. Canthin seurapiirielämän kuvaaminen oli myös kiinnostavaa luettavaa, se miten hän keräsi ympärilleen nuoria, joiden kanssa kävi keskusteluja monista eri aiheista ja se kuinka jotkut tahot näkivät tämän(kin) Canthin toiminnan, keskustelupiirin pitämisen, sopimattomana asiana.

Kanttilan ikkunoissa ei juuri koskaan ollut uutimia, muistelee Juhani Aho, ja sisään saattoi poiketa vapaasti mihin aikaan tahansa, jos ikkunasta kurkatessa kävi ilmi, ettei siellä jo ollut muita vieraita, joihin ei tahtonut törmätä.

Kun sivuutin kaikki itseäni puuduttaneet ja ylimääräiseltä tuntuneet asiat sain kuitenkin kirjasta irti todella paljon. Kirjan avulla tiedän paljon aiempaa enemmän Minna Canthista, hänen elämästään ja tuotannostaan, hänen merkityksestään suomalaiselle kirjallisuudelle, koulutukselle ja tasa-arvolle. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa Canthin tuotantoon. Lainasin jo kirjastosta yhden Canthin novellikokoelman, odotan innolla sen lukemista, vaikka ärsyttääkin, että tiedän jo aika paljon niiden juonenkäänteistä.

Sitaattikunniamaininnan saa (Canthin lausahdus omasta biografiastaan):

Minä - tämmöinen pikku ihminen pienessä porvarillisissa oloissa kaukana täällä sydänmaassa! Mistä syystä pitäisin itseäni niin tärkeänä, että kannattaa pieniä elämän kokemuksiani ja lapsellisuuksiani maailmalle kertoa?

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 23. Muistelmateos tai elämäkerta

Helmet-lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

 

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

Docendo, 2017

191 sivua

Luettu: 29.11.2018

Mistä: kirjastosta

Marco Hietala on minulle tuttu etenkin Nightwishistä ja Raskasta joulua -projektista, siispä Kangasluoman kirja hyppäsi heti ilmestyttyään luettavien listalle. Tänä vuonna Hietala ei ollut mukana Oulun Raskasta joulua -keikalla, mutta pääsin sentään vihdoin ja viimein lukemaan hänestä kertovan kirjan.

Marco Hietala - Ruostumaton -kirjassa kuvataan Hietalan elämää syntymästä ja lapsuudesta bändikuvioihin ja aina musiikkimaailman huipulle asti. Väliin mahtuu vastoinkäymisiä, kommelluksia, onnistumisia, aallonpohjia ja huippuhetkiä. Vuonna 1966 syntynyttä Hietalaa puraisi hevikärpänen jo lapsena ja sillä tiellä hän on edelleen.

     Muistan kuin eilisen sen päivän kun Saku toi kotiin naapurista lainaamansa Black Sabbathin Master of Reality -levyn. Olin yhdeksänvuotias ja juuri lukemassa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa sohvalla. Kirjassa oli helvetillinen tuomiopäivän meininki, kun pyrstötähti oli lähestymässä ja koko muumimaailma tuhoutumassa. Siihen kun kajahtivat Sabbathin synkät soinnut, niin olin myytyä miestä. Siinä tilanteessa yhdistyivät musiikki, tarina ja fantasia täydellisesti. Se oli niin kovaa kamaa, että mikään ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Voi siis sanoa, että kiinnostukseni heviin alkoi tuosta hetkestä.

Hietalan elämäkerrassa on tuttuja, musiikkimaailmaan perinteisesti liitettäviä elementtejä. Keikkojen ja kiertuiden jaksottama elämä lipsahtaa kuin huomaamatta vapaa-ajan hauskanpidosta hurjaksi syöksykierteeksi, jossa viina vie miestä. Perhe-elämän sovittaminen maailmalla kiertämiseen ei sekään ole ihan helppoa, houkutuksia riittää ja parisuhteen vaaliminen vaatii luottamusta ja työtä, mutta sekään ei aina riitä. Lisäksi Hietala joutuu painimaan mielenterveysongelmien kanssa, ahdistus ja masennus ovat koko ajan taustalla valmiina iskemään päälle, vyörymään ylitse musertavalla voimalla. Hietala kertoo sairaudestaan rehellisesti, sillä ajatuksella, että jospa joku saisi hänen tarinastaan apua ja voimaa selviytyä.

Kaikista muusikon työhön liittyvistä varjopuolista ja henkilökohtaisista ongelmista huolimatta Hietalasta huokuu kirjan sivujen kautta palo ja rakkaus musiikkiin. Arvostustani Hietalaa kohtaan lisää vahvan, persoonallisen ja mahtavan äänen sekä bassotaituruuden lisäksi vielä se, että hän arvottaa lukemisen ja kirjat korkealle. Jos oikeasti haluaa tietää asioista, niin kannatta lukea paljon. Viisaita sanoja. Muutenkin Hietala vaikuttaa fiksulta ja jalat maassa olevalta tyypiltä.

Eihän sitä koskaan tiedä, mitä mitä elämä tuo tullessaan, mutta oletan kuitenkin, että nousen lavalle soittamaan rockia vielä seitsemänkymppisenäkin. Onko se sitten kaunista katseltavaa - todennäköisesti ei, mutta mitä siitä. Jos niin pitkään elän, niin sittenhän minä olisin jo jonkinlainen "Rockin Gandalf", mikä ei olisi ollenkaan huono titteli. 

Ruostumaton on Hietalan (julkisuuskuvan)näköinen teos. Asiat kerrotaan jutustelevaan tyyliin ja kirjasta puuttuu turha pönötys sekä liian nippelitasolle menevä tieto. Ulkoasu on tyylikäs ja kuvissa sekä asettelussa on mukavaa särmää. Kaiken kaikkiaan kirja on mukavan rento ja kuitenkin asiapitoinen.

Kirjaa lukiessa löytyi linkki toiseen suomalaiseen musiikkimieheen Sami Lopakkaan ja hänen Marras-kirjaansa. Hietala mainitsee saksalaisen kiertuemanagerin Bobon ja mietin, että tässä on nyt jotain tuttua. Nappasin Lopakan teoksen kirjahyllystä ja sieltäkin löytyi saksalainen kiertuemanageri Bobo. Lopakka kertoi taannoin Oulun kaupunginkirjastolla, että kyseinen Bobo esiintyi hänen kirjassaan oikealla nimellä. Pelkkää sattumaa vai  sama mies? Veikkaisin jälkimmäistä. Joka tapauksessa hauska yksityiskohta ja mahdollisesti pieni maailma.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt minä itse soitan biisejä, joista nämä sukupolvet saavat kylmiä väreitä vielä vuosikymmenien jälkeen. Uskomatonta, jopa pelottavaa, mutta hienoa.

Helmet lukuhaaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

WSOY:n äänikirja, 2015

5 cd-levyä, kesto n. 5 h 30 min
Lukija: Jukka Pitkänen

Kuunneltu: 1.2.2018

Mistä: kirjastosta

Työkaveri kehui Skiftesvikin kirjaa ja edellisestä äänikirjakokeilusta rohkaistuneena päätin kokeille miten Valkoinen Toyota vei vaimoni sujuu kuunneltuna. En muista lukeneeni Skiftesvikiä aiemmin, mutta suunnitelmissa kyllä on ollut lukea, onhan hän kotoisin naapurikunnasta.

Joni Skiftesvik saattelee vaimonsa kotipihalla odottavaan valkoiseen taksiin. Puoliso Hilkka on odottanut pitkään uutta sydäntä ja vihdoin edessä on matka Helsinkiin suureen sydämensiirto-operaatioon. Jonin omakaan olo ei ole kaksinen, kivut rinnassa yltyvät ja pian sekä mies että vaimo makaavat sairaalassa, toinen Helsingissä, toinen Oulussa. Samalla kun jännittää vaimon leikkauksen onnistumista ja siitä selviämistä sekä odottaa oman voinnin kohenemista ja oireiden syiden selviämistä tulee miettineeksi ja muistelleeksi omaa elämää, sen vasta-aallokoita ja myötätuulia.

Skiftesvik kuvaa kirjassaan tähänastisen elämänkaarensa pienin palasin. Pariskunnan molempien osapuolten vakavat sairastumiset toimivat kuin lähtölaukauksena tai kehyksenä, jonka ympärille tarina kiertyy. Skiftesvik kertoo lapsuudestaan, opiskelustaan, toimittajan työstään, perheen perustamisesta, siirtymisestään täyspäiväiseksi kirjailjaksi ja perheen suuresta menetyksestä, pojan kuolemasta. Tunnelma vaihtelee hauskoista sattumuksista harmiin, suruun ja onnen hetkiin. Kerrontaa värittää merelliset termit sillä meri, laivat ja purjehtiminen on ollut läsnä Skiftesvikin elämässä lapsuudesta asti. Pidin kovasti Skiftesvikin tiiviistä ja samaan aikaan tunnelmallisesta kerronnasta. Esimerkiksi seuraava pätkä upposi syvälle sydämeen, samalla kuvaus lämmitti kauneudellaan ja viilsi haikeudellaan:

     Kesä vei vanhetessaan voikukista keltavärin ja pojat olivat haikeina. Pian he huomasivat uuden leikin: kukkien haituvapalleroita oli mukava puhaltaa letoon. Kun tuuli kävi, he puhalsivat, ja haituvat matkustivat suurina parvina vaaran rinnettä alas. Pojat juoksivat riemuissaan, keräsivät kukkia lisää ja pullauttelivat puhureita suustaan antaen kyytiä haituville. He hyppivät, löivät käsiään yhteen ja yrittivät vangita kukkien lentäviä siemeniä. Mutta poikien pettymykseksi ne eivät olleet ulottuvilla pitkään vaan matkustivat sinne, mihin kaikki maailman voikukan haituvat matkustavat, pikkupoikien ulottumattomiin.

Vaikka Skiftesvik hetkittäin harppoo vähän liikaa aiheesta toiseen, menee joissain asioissa liikaa yksityiskohtiin tai arvostelee esimerkiksi vanhoja yhteistyökumppaneitaan melko kipakasti on tarinan tunnelma pääasiassa vahva, tiivis, lämmin ja levollinen. Perheen tärkeys paistaa läpi Skiftesvikin kerronnasta ja hän puhuu perheestään samoin kuin lapsuudestaan Martinniemessä vahvasti tunteella. Skiftesvikin kuvaus toimittajan työstä puolestaan oli kiinnostavaa luettavaa, miten lehtitalo ja toimitus pyöri ennen tai kuinka levikki saattoi joissain kunnissa olla yli 100 %...

     - Eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Emäntä ja isäntä tilaavat kumpikin oman lehden, ettei tule tappelua.
     Nyökyteltiin, naureskeltiin ja viisasteltiin lisää.
     - Ristijärviset isännät ovat tunnetusti tavaransa päälle ja riitaisaa sakkia, ei ne lainaa lehteään kenellekään. Oma se olla pitää.

Jukka Pitkänen sopii kirjan lukijaksi erittäin hyvin. Hänen äänensä sopii yhteen Skiftesvikin rauhallisesti, paikoin jopa verkkaisesti etenevän tarinan kanssa. Tarinan paikasta ja ajasta toiseen hyppivän kerronnan vuoksi kirja soveltui hyvin kuunneltavaksi myös pätkissä. Valkoinen Toyota vei vaimoni on taidokas kokoelma tunnelmia monilta vuosikymmeniltä, ajan kuvausta, miehen sielunmaisemaa, pelkoa ja huolta puolisonsa puolesta, menetetyn lapsen ikävää, rakkautta perheeseen, kotiseutuun ja työhön.  Skiftesvikin esikoisteos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja täytyy lukea miehen tuotannosta seuraavaksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Laivanlastaajan pojasta, kivikkorantojen kiertäjästä, isänsä ikävöijästä, oli tullut kirjailija.

Sekä:

Heillä täytyi siintää silmien edessä jotakin, mikä pani uurastamaan, päättelin.

Helmet-lukuhaaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi (valkoinen)

Anssi Kela: Matkamuistoja

 

Anssi Kela: Matkamuistoja

Teos, 2012

232 sivua

Luettu: 26.8.2017

Mistä: kirjastosta

Luin viime keväänä Anssi Kelan romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa ja kas vain, tällekin vuodelle löytyi kirjastosta luettavaa Kelalta. Varsin mukava yllätys, en tiennytkään tämän toisen kirjan olemassaolosta.

Matkamuistoja on päiväkirjamainen tarinakokoelma Anssi Kelan ja hänen bändinsä keikkakiertueelta, lavoilta ja niiden takaa, keikkabussista, huoltoasemilta ja hotelleista. Se kuvaa muusikon arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukaan on tarttunut myös muutama valokuva.

Kela kertoo tarinoissaan itsestään, ammatinvalinnastaan, arvoistaan ja ajatuksistaan, mutta nostaa esiin myös bändinsä jäsenet eli basisti Antti Karisalmen, kitaristi Ville Kelan, rumpali Kelly Ketosen, kosketinsoittaja Saara Metsbergin sekä miksaaja Amen ja äänimies Lihiksen. Oli kiinnostava lukea myös näistä henkilöistä, jotka usein jäävät Anssi Kelan taustalle. Kela puhuu heistä lämmöllä ja ylpeydellä, he tuntuvat olevan tiiviiksi hitsautunut ryhmä ja heillä tuntuu olevan myös todella hauskaa yhdessä. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja Kela osaa tarinoidensa perusteella nauraa myös itselleen, tärkeä taito sekin.

     Väsynyt jaarittelunaihe on pumpattu tyhjiin jo ennen motaria. Antti korkkaa kevytkolan. Äidyn kritisoimaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien ärsyttävää makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.
     Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Luin kirjaa pitkällä aikavälillä, mutta tauot eivät tässä tapauksessa haitanneet. Oikeastaan Matkamuistoja on juuri sopiva pienissä paloissa nautittuna, eipähän käy kiertue-elämä(stä lukeminen) liian rankaksi. Vaikka Anssi Kelan ja bändiläisten reissaaminen ei vaikuta olevan sieltä kosteimmasta ja kaoottisimmasta päästä rähjääntyy reissussa väistämättä. Milloin käydään kaivattamassa korvatulppaa korvakäytävästä, milloin hoidatetaan haljennutta hammasta.

Matkamuistoja vaikuttaa realistiselta ja rehelliseltä kuvaukselta suomalaisen muusikon arjesta. Välillä soitetaan huteralla ja epäkäytännöllisen matalalla lavalla, välillä taas suuremmalla areenalla, kasvisruoaksi voi olla tarjolla mitä tahansa lihapateen ja joululaatikoiden väliltä, joskus saa osakseen epämääräistä sormella osoittelua tai keikan jälkeen käteensä inholapun, joskus taas saa nauttia yleisön nostattamasta hurmoshengestä, joka vie artistinkin mukanaan ja saa muistamaan miksi viihdyttää ihmisiä ammatikseen. Koskaan ei voi tietää millainen keikasta tulee tai kuinka pitkään yleisöä riittää.

Helppo lähestyttävyys ei ole minulle kirosana, olen ylpeä jos onnistun keksimään jotain isoja massoja liikuttavaa. Haluan tehdä kappaleita ja kirjoja, joiden parissa yleisöni voi hetkeksi unohtaa arkensa ja käväistä jossain muualla. Pidän tätä ihan jalona päämääränä.
     Samalla pyrin kuitenkin siihen, että töilläni olisi jonkinlaista sisältöäkin. Jotain koskettavaa ja puhuttelevaa. Pelkkä hattara aiheuttaa ajan mittaan vain kuvotusta. Parhaimmat laulut ovat pehmeitä päältä, mutta kovia sisältä.

Kela on sympaattinen ja hauska kertoja ja kirja jätti jälkeensä hyvän mielen. Toivottavasti Kela kirjoittaa lisää kirjoja, näitä on ilo lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Vedän joka tapauksessa täysillä - jos minulla ei ole keikan jälkeen hiki, niin en ole tehnyt työtäni kunnolla.

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Siltala, 2016

266 sivua

Luettu: 23.7.2017

Mistä: kirjastosta

Jani Toivolan kirja oli mennyt minulta täysin ohi kirjakatalogeja selatessani, mutta onneksi Reader, why did I marry him -blogin Omppu Martin kirjoitti tästä. Kiitos vinkistä! En ole seurannut aktiivisesti Jani Toivolan uraa, mutta olen lukenut hänestä kirjoitettuja juttuja ja katsonut hänen tv-esiintymisiään mikäli sellaisia on tullut vastaan. Toivola vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä, joten tartuin mielelläni hänen omaelämäkertaansa.

Jani Toivola kertoo kirjassaan kuinka hänestä, kenialaisen isän ja suomalaisen äidin pojasta, kasvaa tanssia ja näyttelemistä rakastava nuori mies, joka käy löytämässä ja rakentamassa itsensä New Yorkissa, kiertämässä kouluissa ja yhteisöissä kertomassa erilaisuudesta ja tulee valituksi vuonna 2011 ensimmäisenä tummaihoisena kansanedustajaksi Suomen eduskuntaan. Välillä Toivola kertoo matkastaan Berliiniin tapaamaan veljeään sekä yhdessä veljensä kanssa tekemästään matkasta heidän yhteisen isänsä kotiseudulle Keniaan etsimään juuriaan ja tapaamaan sukulaisiaan.

Kertoessaan afrikkalaisista sukujuuristaan Toivola mainitsee, että kenialaiset ovat saarnaajakansaa, heillä on puheen lahja, asiat sanotaan suoraan sydämestä tunteella ja välillä jopa hurmoksella. Tämä väite täytyy allekirjoittaa myös Toivolan itsensä kohdalla, sillä hän kertoo elämästään, peloistaan ja arvoistaan todella mukaansatempaavasti ja innostavasti, huumoria unohtamatta. Hänen mielipiteisiinsä on helppo yhtyä ja on helppo kuvitella kuinka hän saa muut vakuutettua, innostumaan omista ideoistaan. Suomalaisissa on negatiivisesti asioihin suhtautuvia, vähäeleisiä ja käytökseltään kovin hillittyjä ja konservatiivisia ihmisiä ja on hienoa, että joukossa on vastapainoksi myös Toivolan kaltaisia positiivisia, kannustavia, rohkeita ja räiskyviä yksilöitä. Jani Toivola näyttää esimerkillään, että ihminen saa pelätä, tunnustaa pelkonsa ja olla silti vahva, uskaltaa tarttua uusiin haasteisiin, opetella uutta, vaihtaa suuntaa ja avata suunsa vaikeistakin asioista.

Olen täysin suomalainen, mutta en kuitenkaan ihan. Olen täysin mies, mutta en kuitenkaan ihan. Mutta olemassa minä olen, yhtä vahvasti ja todellisena kuin jokainen ihminen ympärilläni.

 

On ihailtavaa miten avoimesti Toivola kertoo lapsuuden unelmistaan, kiitollisuudestaan etenkin äitiään ja mummoaan kohtaan, nuoruuden ihastuksistaan, ihostaan ja sen merkityksestä, kokemastaan rasismista, seksuaalisuudestaan ja perheen perustamisestaan, mikä sekään ei mene perinteiseksi katsotun kaavan mukaan. Toivola puhuu kauniisti vanhemmuudesta, siitä miten tytär kasvattaa häntä eikä päinvastoin, kuinka vanhemman tulee osata olla asettamatta turhia ennakkoluulon muureja tai olla sysäämättä omia haaveita lapsen harteille. Toivola onnistuu myös puhumaan politiikasta kansantajuisesti, käyttämättä turhaa kapulakieltä. Hän ei myöskään nolostele kertoa pienistä suurista haaveista:

En vieläkään osaa sanoa mikä minusta tulee isona. Jos saisin tehdä ihan mitä vain haluaisin, tanssisin ehkä mieluiten makuuhuoneen peilin edessä Beyoncéa. Voisiko siitä tehdä uran itselleen? Tanssiessani tunnen yhä olevani voimakkaimmin kosketuksissa itseni kanssa, kosketuksissa siihen mikä minussa on luontaisinta.

Musta tulee isona valkoinen on ajatuksia herättävä ja kiinnostava kurkistus Jani Toivolan elämään. Plussaa vielä kirjan nimestä, jolle löytyy selvitys Toivolan lapsuudesta. Kirjan lisänimi - Miten päästä irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan kuulostaa hieman luotaantyöntävästi self help -kirjalta, mutta onneksi bloggarisuosittelu ja vaikutelmani Jani Toivolasta vei voiton ja luin kirjan. Voin suositella muillekin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä vähemmän pelättävää, sitä enemmän elämässä on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja seurata omaa polkuaan. Kaikki hyvä elämässä alkaa rohkeudesta.

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 5. Elämäkerta

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father

Huuda Huuda, 2013

155 sivua

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Lukumaratonin purku arvioiksi jatkuu, vielä yksi kirja Isän jälkeen odottaa vuoroaan.

Isä on tarina Hanneriina Moisseisen omasta isästä, Seppo Moisseisesta, joka katosi saaresta kesken työporukan illanvieton eikä koskaan enää palannut. Mitä isälle tapahtui? Katosiko hän vapaaehtoisesti, tapahtuiko hänelle onnettomuus vai joutuiko hän rikoksen uhriksi? Kun katoamisen syy ei selviä eikä isää tai hänen ruumistaan löydy jää perhe keskelle epätietoisuutta. Miten surra jos ei ole varmuutta mitä ja miksi suree? Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella.

Isä jakautuu kuuteen osaan: Aika ennen katoamista, Aika katoamisen jälkeen, Pako, Etäisyys, Paluu ja viimeisenä, eräänlaisena yhteenvetona tai hyvästeinä, käsialalla kirjoitettu Kirje isälle. Isä on sarjakuva-albumi, mutta tarina kerrotaan paitsi lyijykynäpiirroksin strippeinä ja kokosivun kuvina, myös albumiin kuvattujen kankaiden avulla. Osa kankaista on kirjottu, osa on toteutettu sekatekniikalla yhdistämällä mm. kirjontaa, helmiä ja pitsiä. Mustavalkoinen toteutus tukee sitä syvää surua ja epätoivoa,  joka on tarinassa vahvasti läsnä.

 

Albumin voi lukea myös englanniksi sillä Pauliina Haasjoen englanninkielinen käännös kulkee pienellä fontilla tarinan lomassa sivujen alalaidassa. Luulen kuitenkin, että hyvästä käännöksestä huolimatta lukukokemus on vahvimmillaan suomeksi sillä kuva ja teksti kulkevat Isässä vahvasti käsi kädessä.

Albumin lukemisesta on kulunut jo reilu viikko, mutta sen herättämiä tunteita on yhä vaikea pukea sanoiksi, joten siteeraan itseäni lukumaratonpostauksesta: Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Isä on voimakas lukukokemus, sekä kuvista että sanoista välittyy vahva tunnelataus. Ahdistusta, ikävää, muistoja. Pohdintaa unohtamisesta ja selviytymisestä. Isä on kuin surun ja tuskan huuto.


Sitaattikunniamaininnan saa (ote Kirjeestä isälle):

Haluan muistaa sinut. Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.

Isä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjaakapin kummitus, Kirjojen Pyörteissä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

 

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Kuvat: Juha Metso, Arman Alizad, Tuukka Tiensuu, Jan-Niclas Jansson

Docendo, 2014

154 sivua

Luettu: 3.1.2017

Mistä: kirjastosta (Elisa Kirjan e-kirja)

Tervetuloa uusi kirjavuosi 2017! Se alkaa osaltani Armanin maailmalla, jonka lainasin kirjastosta e-kirjana ja luin puhelimella. Mahtavaa, että kirjastosta saa myös e-kirjoja, mutta 10 päivän laina-aika on vain aivan liian lyhyt. Tämä kirja tuli ahmaistua nopeasti, mutta paksumpia tai vähemmän vetäviä kirjoja ajatellen laina-aika loppuu kesken.

Armanin maailma kertoo Arman Alizadin tarinan 1970-luvun Iranista Yhdysvaltain kautta Suomeen,  skeittirampeilta tanssijaksi, muotimaailmaan räätäliksi ja lopulta monipuoliseksi tv-persoonaksi. Alizad on toimittaja, tuottaja ja juontaja, joka tunnetaan Suomen lisäksi myös ulkomailla. Työt ovat vieneet häntä ympäri maailmaa mm. Kamputseaan, Etelä-Koreaan, Etiopiaan, Venäjälle sekä Pohjois-Siperiaan ja esimerkiksi hänen Kill Arman -ohjelmansa on esitetty 130 maassa.

Armanin maailmassa Alizad kertoo taustoistaan, perheestään, sopeutumisestaan ensin Amerikkaan ja sitten Suomeen, opiskelustaan, armeija-ajastaan ja työstään. Alizadin työprojektit, varsinkin hänen ohjelmansa Kill Arman sekä Arman ja Viimeinen ristiretki saavat paljon näkyvyyttä kirjassa ja iso osa kirjan jutuista olikin minulle ennestään tuttuja hänen tv-ohjelmistaan. Alizadin mukaansatempaavaa tarinointia oli mukava lukea, mutta kaipasin mukaan enemmän sellaisia juttuja, joita ei ole nähty tv:ssä.

Mun bestmanilta kysyttiin yhdessä Umayya Abu-Hannan tekemässä haastattelussa, millainen se Arman on? Se sanoi, että silloin kun Arman innostuu jostakin jutusta, niin se lähtee siihen täysillä mukaan ja uhraa sille kaiken. Mutta jos se ei ole kiinnostunut jostakin asiasta, niin sä et saa sitä tekemään sitä vaikka uhkaisit ampua. Musta se on hyvä kuvaus mun persoonasta.

Alizadin kerronta on rehellistä ja suoraa. Hän pistää itsensä likoon, suhtautuu työhönsä intohimolla ja miettii ohjelmiaan siitä näkökulmasta mitä itse haluaisi tv:stä katsoa sen sijaan, että tekisi sitä mistä saa suurimmat rahasummat tai menisi sieltä missä aita on matalin. Alizadin valloittava ja vakuuttava karisma on yhtä vahvasti läsnä kirjassa kuin hänen tv-ohjelmissaan, mutta hän ei ota kaikkea kunniaa töistään itselleen. Hän mm. kehuu useaan otteeseen aisapariaan, kuvaaja Tuukka Tiensuuta, jonka kanssa hän on ollut monessa vaikeassa paikassa kuten 50 asteen pakkasessa Pohjois-Siperiassa tai tuijottamassa konekiväärin piippuun jengialueella Brasilian favelassa. Kiitokset saa myös Jan-Niclas Jansson, joka on ollut mukana osalla matkoista tuuraamassa Tiensuuta.

Mä olisin monesti ollut valmis luovuttamaan ja lähtemään, mutta Tuukka on aina sanonut että turpa kiinni, nyt kuvataan.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja ehkä hieman itsestään selviä tai kuluneita elämänviisauksia (tee töitä unelmiesi eteen, uskalla tehdä virheitä jne) sekä sosiaalisten medioiden (Facebook, Twitter, Instagram) pikakertausta, mutta vastapainoksi paljon kiinnostavaa tarinointia, eläytymistä, maailman epäkohtien esittelyä, ajattelemaan herättelyä ja tyylikkäitä kuvia. Pidän kovasti Alizadin töistä ja tämä on hyvä lisä niiden jatkoksi. Hieno kirja!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyokushinkaratekat sanovat aina toisilleen "osu". Se tarkoittaa sietämistä ja sisua, kunnioitusta, kiitosta, hyvästiä, päivää. Siinä sanassa on kaikki.

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy

Like, 2011

412 sivua

Suomentanut: Ilkka Salmenpohja

(I Am Ozzy, 2009)

Luettu: 30.10.2016

Mistä: oma ostos

En muista kumman (oma)elämäkerrasta kiinnostuin ensin, Ozzy vai Sharon Osbournen, mutta Sharonin Täysillä - omaelämäkerta tuli luettua jo aeb (aikaan ennen blogia). Nyt viimein oli Ozzyn Minä, Ozzy -teoksen vuoro. Ozzy Osbournen kirja sopii näin halloweeniin oikein hyvin, onhan häntä kutsuttu pimeyden prinssiksi (lue kirja niin tiedät miksi). Tosin lukuajoitus oli puhdas sattuma.

"Soittakaa Paranoid!" Tuttu lause niin rokkifestareilta kuin klubikeikoilta eikä ole edes niin väliä vaikka esiintyjä ei edustaisikaan raskaampaa musiikkia. Black Sabbathin biisi on klassikko, jonka tuntevat lähes kaikki. Minä, Ozzy kertoo brittiläisen John Osbournen matkasta työläisperheen rivitalokodista musiikin maailmaan ja sitä kautta kuuluisuuteen, Black Sabbathin perustajaksi ja keulakuvaksi, soolotähdeksi ja tv-persoonaksi. 

Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen - tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.

Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut... *

----

* Muut saattavat muistaa kirjassa esitetyt jutut toisin. Mikä minä olen heidän näkemyksiään kiistämään. Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana olen vetänyt viinaa, kokaiinia, happoa, Quaaludeja, liimaa, yskänlääkkeitä, heroiinia, Rohypnolia, Klonopinia, Vicodinia ja muita raskaansarjan päänsekoittajia, joita on iian monta lueteltavaksi tässä alaviitteessä. Useammin kuin kerran olen heilunut samanaikaisesti kaikkien edellä mainittuen aineiden vaikutuksen alaisena. Sanotaan vaikka niin, että en todellakaan ole mikään kävelevä tietosanakirja. Lukemanne kirja on koottu niistä sirpaleista, jotka hyytelöksi muuttuneet aivoni suostuivat luovuttamaan, kun yritin hahmotella elämäntarinaani. Jotain jäi käteen, mutta paljon unohtui.

 

Aika koukuttava (sic) alku! Ozzy Osbourne ei ole säästellyt itseään avatessaan elämäänsä kirjaa varten. Hän kertoo rehellisesti ja suorasanaisesti nuorena tekemistään rötöksistä, alkoholi- ja huumeongelmastaan sekä sen lieveilmiöistä, rappiosta, sekoilusta, avioliitto- ja terveysongelmista. Ozzy kertoo rehellisesti myös työstään. Pitkällä uralla on tullut vastaan monenlaisia ongelmia ja toimimattomia työsuhteita, mutta Ozzy ei keskity arvostelemaan toisia osapuolia vaan ottaa itsekin vastuun tapahtuneista. Hän osaa myös nauraa itselleen. Tuntuu, että Ozzy päästää kirjassaan lukijan lähelle itseään, iholle. Myös Ozzyn perhe ja läheiset tulevat tutuiksi, hän puhuu erittäin kauniisti perheestään ja varsinkin vaimostaan Sharonista. Jos kirjan perusteella pitäisi määrittää Ozzy Osbournen maailmankuva kolmella sanalla ne olisivat perhe, päihteet ja musiikki, mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Ilmeisesti en osaa tehdä mitään kohtuudella.

Kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa Ozzyn elämästä ja urasta, mutta monessa kohtaa tekstiä lukee silmät hämmästyksestä pyöreinä. Jestas mitä juttuja! Välillä oli pakko pysähtyä miettimään onko puoletkaan Ozzyn tarinoinnista totta vai vain kokaiini- tai muissa pöllyissä mieleen jääneitä mukamuistoja. Luin kirjaa mm. kirjastossa ja hihittelin ja hytkyin mm. Ozzyn maalaiselämälle ja ratsastusmatkalle läheiseen pubiin. Hyvä etten hirnunut ääneen. Jos Ozzyn sekoilut ovatkin alussa huomionhakuisia tempauksia ja humalaisen harmitonta häsläämistä tai vahinkoja ovat myöhemmät tapahtumat myös surullista luettavaa. Kuinka alas addiktioista kärsivä ihminen voi päästää itsensä? Kuinka sokeaksi omalle toiminnalleen voi tulla? Onneksi Ozzy on eräänlainen lääketieteellinen ihme, edelleen hengissä hurjan kemikaalikuormituksen jälkeen ja toivottavasti vielä pitkään kirjassa mainitsemiensa elämäntapamuutosten ja lääkityksen (oireenmukaisen, ei päihtymistarkoituksessa otetun) avustuksella.

Pitkä odotus palkittiin siis herkullisella lukukokemuksella. Minä, Ozzy on uskomaton, värikäs ja vauhdikas, Ozzyn näköinen ja kerrassaan ahmittava.

Sitaattikunniamaininnan saa (kuvateksti, jossa Ozzy kaataa vettä päälleen. Itseironiaa? Surullisen lähellä totuutta?):

Juominen oli edelleen ongelma.

     En löytänyt suutani. 

Iin kirjaston lukuhaaste: 4. Jokin elämäkerta
TBR 23/100

Corinne Hofmann: Reunion in Barsaloi

Corinne Hofmann: Reunion in Barsaloi

Arcadia Books, 2007 (2005)

162 sivua

Kääntänyt (saksa-engl.): Peter Millar

(Wiedersehen in Barsaloi, 2005)

Luettu: 11.4.2015

Mistä: kirjastosta

Corinne Hofmannin muistelmien edellisen osan lukemisesta ehti kulua puolisen vuotta ennen kuin muistin hankkia tämän seuraavan kirjan kirjastosta. Kulunut aika ei haitannut vaan Hofmannin tarinaan pääsi takaisin mukaan heti kirjan ensimmäisiltä sivuilta

Corinne Hofmannin ja hänen tyttärensä Napirain lähdöstä Keniasta Sveitsiin on kulunut 14 vuotta. Corinne markkinoi elämäkertaansa ja osallistuu sen pohjalta tehtävän elokuvan projektiin ja hänen menneisyytensä Afrikassa on alati hänen ajatuksissaan. Kun avioero Lketingasta astuu voimaan niin eurooppalaisen kuin afrikkalaisen lainsäädännön mukaan päättää Corinne lähteä tapaamaan afrikkalaista perhettään. 15-vuotias Napirai hyväksyy äitinsä matkapäätöksen, mutta ei lähde äitinsä mukaan. Kenian lain mukaan Napirai kuuluisi alaikäisenä isälleen Lketingalle tai itse asiassa isoäidilleen Mamalle, lisäksi tytär on isänsä kulttuurissa avioliitonsolmimisiässä, joten hänen lähtemisensä mukaan olisi liian vaarallista. Corinne ei myöskään tiedä kuinka Lketinga suhtautuu häneen tai heidän avioeroonsa. Corinnen mukaan lähtee hänen kustantajansa sekä kameramies. Matkan varrella he tapaavat Corinnen afrikkalaisen perheen ja viettävät aikaa heidän kanssaan, he käyvät myös mm. Valkoinen masai -kirjaan perustuvan elokuvan kuvauspaikalla, Corinnen vanhan ystävän ja auttajan isä Giulianin luona, Wambassa sairaalassa, jossa Corinne synnytti Napirain ja jossa hän oli hoidettavana sairauden vuoksi sekä Likonin lautalla, jossa Corinne ja Lketinga kohtasivat ensimmäisen kerran. Reilun kahden viikon matkaan mahtuu paljon tunteita ja tapahtumia.

 At last I manage to get out and can see around me. There, some sixty feet away, in the shade of a leafy thorn tree, I spot Lketinga. Tall and proud, he´s standing with one leg elegantly crossed over the other, the typical pose of the Masai.

     I know there´s no way he´ll move an inch. It is simply not done for a traditional Samburu to come to a woman. So, with the eager eyes of the surrounding crowd watching, I walk up to him. There isn´t a thought in my head. I can´t think anymore. The only thing I´m aware of is the throbbing beat of my heart. Each step seems like an hundred.

Oli mielenkiintoista lukea kuinka Corinnen tarina jatkui, päästä hänen sanojensa välityksellä matkaamaan uudelleen Barsaloihin. Hofmann kuvaa kirjassaan kuinka hänen rakastamansa maa on muuttunut ja kehittynyt vuosien aikana hyvässä sekä pahassa ja kuinka hänen perheensä ja koko kylä otti hänet vastaan niin monen vuoden eron jälkeen. Corinnen tunteellinen tapaaminen sekä Lketingan että Maman kanssa oli kirjan parasta antia. Hofmann kuvaa taidolla tunteitaan ja kunnioitustaan Mamaa kohtaan sekä varovaisen lämmintä, mutta ei kovin välitöntä kohtaamista ja kanssakäymistä Lketingan kanssa. Pidin muutenkin paljon tuohon pieneen kylään sijoittuvista osuuksista ja niistä olisi voinut lukea paljon pidemmästi. Kirjan loppupuolella kuvatut vierailut muihin kohteisiin eivät yltäneet kiinnostavuudessaan saati tunnelmallisuudessaan samalle tasolle kylän tapahtumien kanssa, mutta niillekin oli syynsä ja paikkansa, ne kuuluivat olennaisesti Corinnen menneisyyteen Keniassa.

Käännös oli mukavan helppolukuinen, mutta muutamat kirjoitusvirheet häiritsivät. Pienten virheiden lisäksi kirjassa mainittu näyttelijätär Meryl Streep oli ainakin käännöksessä lipsahtanut Merlyn Streepiksi. Kirjan kuvitus puolestaan ansaitsee erityiskiitokset. Kirjassa on kaksi kuvaosiota, joissa molemmissa on useita värivalokuvia sekä siltä ajalta kun Corinne asui Keniassa että hänen vierailultaan siellä. On hienoa saada nähdä omin silmin kuinka henkilöt ovat vuosien aikana muuttuneet sekä aistia tunnelmia ja suhtautumista henkilöiden välillä. Esimerkiksi Corinnen ja Maman lämpimät välit välittyy tekstin lisäksi myös kuvista. Yhteisen kulttuurin tai kielen puuttuminen ei haittaa, luottamus ja jaettu menneisyys merkitsee enemmän. We were all the same, kuten Mama sanoi.

Hofmannin tuorein kirja Africa, my passion on myös pakko lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Even so, I can honestly and sincerely say that of all the adventures, emotions and risks I went through here, I regret not one.

Corinne Hofmann: Back from Africa

Corinne Hofmann: Back from Africa

Arcadia Books, 2013

173 sivua

Kääntänyt (saksa-engl.): Peter Millar

(Zurück aus Africa, 2003)

Luettu: 31.8.2014

Mistä: kirjastosta

Luin kesäkuussa Corinne Hofmannin hurjan mielenkiintoisen menestyskirjan Valkoinen masai ja päätin hankkia heti käsiini Hofmannin seuraavan kirjan. Koska OUTI-kirjastoista löytyi kaikki muut Hofmannin kirjat paitsi juuri etsimäni Back from Africa (Valkoisen masain jälkeen julkaistuja teoksia ei ole suomennettu) päätin esittää hankintapyynnön kirjasta. Onhan sääli, että kirjaston kokoelmista puuttuu yksi osa Hofmannin elämäntarinasta. Ilokseni hankintapyyntö toteutettiin ja sain uutuudenkarhean kirjan käsiini, vieläpä yllättävän nopeasti!

Neljän Kenian vuoden jälkeen lokakuussa 1990 Corinne onnistuu lähtemään takaisin Sveitsiin yhdessä pienen tyttärensä Napirain kanssa. Corinnen on rakennettava elämänsä uudelleen, hankittava kaikki asunnosta vaatteisiin ja oleskeluluvasta (Corinne on kansallisuudeltaan saksalainen, yli 6 kuukauden poissaolo Sveitsistä tarkoittaa, että Corinne on maassa turistina) työpaikkaan ja lapsenvahtiin. Onneksi Corinnen äiti asuu Sveitsissä yhden miesystävänsä kanssa ja Corinne ja Napirai saavat asua aluksi heidän luonaan, heidän ei siis tarvitse astua täysin tyhjän päälle. Pian Lketingalle ja perheelle Barsaloissa selviää, että Corinne ja Napirai eivät lähteneet Sveitsiin lomalle vaan lopullisesti. Siteet Afrikkaan ja entiseen perheeseen eivät kuitenkaan katkea, Corinne pitää säännöllisesti yhteyttä kirjeitse Lketingan pikkuveljeen Jamesiin ja tukee myyntiedustajan palkkansa turvin köyhissä oloissa elävää sukua.

Kun Valkoisen masain kiinnostavuus perustuu eksoottiseen ympäristöön jää pääasiassa Sveitsiin sijoittuva Back from Africa tältä osin väistämättä Valkoisen masain jalkoihin. Kuitenkin tarina on edelleen kiinnostava, Valkoinen masai koukutti Corinnen tarinaan ja oli mukava lukea mitä Corinnelle ja Napiraille tapahtui Keniasta lähdön jälkeen. Samaisesta syystä Hofmann on kirjansa kirjoittanutkin, hän sai niin paljon lukijapostia ja kyselyitä jatkokuulumisista, että päätti kirjoittaa tarinalleen jatkoa, vaikka oli aiemmin päättänyt toisin. Jos valkoinen masai on selviytymistarina on sitä myös Back from Africa. Kuinka selvitä Euroopassa kun on elänyt viime vuodet askeettista elämää Afrikassa täysin erilaisessa ympäristössä ja kulttuurissa, täysin irtautuneena länsimaisista tavoista ja tavaroista.

     Whatever it is, I´m stunned by all the nudity and love scenes in modern films. In Kenya people don´t kiss in public or even hold hands; in fact the Samburu don´t kiss at all. I gradually realise that over the past four years I´ve turned into a prude.
     After a few days my mother says I really ought to buy some new clothes. So I head out for the shops leaving her to look after Napirai. But all these shops jammed full of clothes and other goods make me nervous. I don´t know what suits me any more and so I buy leggings, which seem to be fashionable, and a jumper. It seems incredibly expensive. For the same amount of money back in Kenya I could have bought at least three or four goats or a magnificent cow.

Back from Africa on sivumäärältään puolet lyhyempi kuin Valkoinen masai, mutta kattaa pidemmän ajan Corinnen elämästä. Kun noin kymmenen vuoden tapahtumat kuvataan alle 200 sivussa on selvää, että tarinassa ei paneuduta hirvittävän tarkkoihin yksityiskohtiin. Nopeasta tapahtumien käsittelystä huolimatta Corinnen ja Napirain tarinasta nautti eikä se tuntunut hätäisesti kirjoitetulta. Corinnen matka Kilimanjarolle saa yllättävän paljon tilaa kirjasta, mutta nousu vuorelle oli mielenkiintoista luettavaa.

Mikä jäi päällimmäisenä mieleen kirjasta on se hurjan voimakas positiivinen elämänasenne, joka Corinnesta huokuu. Vastoinkäymiset eivät kaada ja muutoksia ei tarvitse pelätä vaan ne voi nähdä myös vahvuutena, mahdollisuutena parempaan.

Often people ask me if I ever regret having fallen in love with a Samburu warrior. It is a question I can answer without the slightest doubt: Never! I had the privilige to become part of a culture that in all probability will not exist for very much longer, and at the same time to know what a great love can be like. If there is any chance that we really have lived several lives then I am certain that at one stage I was born into a Samburu tribe. That´s the only explanation I can imagine for the feeling I had back then that I had arrived home and that despite all the problems, I felt so safe and protected among Lketinga and his family.

Pitänee varata saman tien Hofmannin seuraava kirja Reunion in Barsaloi, joka jo nimensä perusteella lupaa mielenkiintoista tarinaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

I´ll manage it all, I know I will.

Punaisten lyhtyjen kaksoset

Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen kaksoset

(Ouwehoeren. Verhalen uit de Peeskamer, 2011)

Minerva, 2012

208 sivua

Huomasin Martine ja Louise Fokkensin kirjan Minervan syyskuvastossa, kiinnitin huomioni ensin kauniiseen kanteen ja sitten aiheeseen. Kirja siirtyikin samantien luettavien listalleni. Anoppilassa ET-lehdestä luettu naisten haastattelu vielä vahvisti lukupäätöstäni. Sain kirjan lopulta arvostelukappaleena kustantajalta, kiitos!

Martine ja Louise Fokkensille, seitsemänkymppisille identtisille kaksosille, on yhteistä muukin kuin ulkonäkö ja kotikaupunki. He ovat molemmat työskennelleet vuosikymmenet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella prostituoituina, välillä toisten palveluksessa, välillä omassa bordellissaan. Louise on jäänyt jo eläkkeelle, mutta Martine jatkaa yhä maailman vanhimmaksi kutsutun ammatin harjoittamista. Kirjassaan sisarukset valottavat taustojaan ja ammattiaan, Louisen keskittyessä kuvaamaan menneitä aikoja ja Martinen nykypäivää:

"Hyvää päivää tänne punaisten lyhtyjen alle", mies sanoo.
     "Päivää, hyvä herra." Hänellä on puku päällä. Solmio. Kiiltonahkakengät. Oikea vanhan ajan herrasmies.
     "Haluaisin olla kanssanne. Voisitteko potkia minua kasvoihin noilla pitkävartisilla saappailla, jotka riippuvat ikkunassanne?"
     "Kyllä se käy, jos te vain olette valmis maksamaan siitä. Aloitetaan 250 eurosta."
     Hän maksaa epäröimättä. "Jos kaikki sujuu hyvin, voin maksaa myöhemmin lisää.
     "Tulkaa, mennään huoneeseeni. Tästä oikealle... Ei sinne, se on wc. Tai jos haluatte, voimme tietysti mennä myös wc:hen."

Sen sijaan, että kirja olisi kattava läpileikkaus naisten elämästä keskittyvät he pääasiassa kuvaamaan työtilanteitaan. Asiakkaita on laidasta laitaan, jotkut ovat hankalia, osan kanssa naiset jopa ystävystyvät ja muutamat ovat muuten vain heille hyödyksi. Kirjasta löytyy myös muutama valokuvasivu, asiakkaiden kertomuksia sekä hieman irralliseksi jäävä kartta kaksosten kotiosoitteista ja työpaikoista. Alussa kerrotaan myös, että kirja on kirjoitettu kaksosista tehdyn dokumenttielokuvan jatkoksi.

Luin kirjaa varsinkin alussa hieman hämmentyneenä. Martine ja Louise Fokkensista saa jotenkin naiivin vaikutelman. Erityisesti alun tervehdykset töksähtivät ja toistivat itseään, jopa sanatarkasti kahden kiitoksen lopussa: niin he jo riensivät auttamaan.

Odotin ehkä, että ns. rakkauden ammattilaiset käsittelisivät elämänkokemuksensa myötä asioita hieman laajemmin tai syvällisemmin. Varsinkin ammatinvalinnan taustat ohitettiin muutamalla lauseella, niistä olisin lukenut mielelläni enemmän. Pian kuitenkin totuin Fokkensien pelkistettyyn, suoraan ja paikoin humoristiseen kirjoitustyyliin. Vaikka Louise ja Martine kuvaavat "asiakastapaamisiaan", ei seksiakteilla missään vaiheessa revitellä. He eivät myöskään puolustele uravalintaansa tai kaunistele elämäntapaansa.

Vaikka ennakko-odotukseni eivät aivan täyttyneet viihdyin kaksosten tarinoiden parissa hyvin. Ei ole mitenkään huono asia, että tässä kirjassa viihde- ja sovinnaisuudenravisteluarvo nousevat asioiden syvällisen pohtimisen yläpuolelle, kaikkea ei tarvitse kirjoittaa niin vakavasti ja peitellen. Nauroin Louisen ja Martinen sattumuksille ja olen iloinen, että tällainenkin kirja on kirjoitettu. Kirjan parissa on viihtynyt myös peikkoneito.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Olen peukalopotti, peukalopotti ja peukaloin, peukaloin."

Ninan matka - Tositarina Varsovan getosta

Lena Einhorn: Ninan matka - Tositarina Varsovan getosta

(Ninas resa. en överlevnadsberättelse, 2005)

Otava, 2007

286 sivua

Meinasi tulla hätä, että ehdin lukea tämän kirjan ennen kuin saan TBR100 -listani julkaistua. Eihän se nyt passaa, että edetään väärässä järjestyksessä... Ensin tehdään lista ja sitten vasta aletaan käymään sitä läpi, niin päin se olla pitää ;)

Ninan matka - Tositarina Varsovan getosta on Lena Einhornin kirjoittama kirja äitinsä Nina Einhornin (o.s. Rajmic) elämästä toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa. Nina halusi kertoa tarinansa veljensä Rudekin takia, joka oli pelastanut hänen henkensä useampaan kertaan. Kirja perustuu Ninan 1990-luvulla itse sanelemiinsa muistoihin, Lenan vuonna 1999 tekemään nelituntiseen Ninan haastatteluun sekä viisituntiseen täydentävään haastatteluaineistoon, joka on tehty Ninan viimeisenä elinvuotena. Lisäksi kirjassa on osin muutakin faktatietoa kyseisestä ajasta.

Ninan elämä muuttui lopullisesti varhain perjantaiaamuna 1. syyskuuta 1939. Sinä aamuna marssi Saksan armeija Puolaan. Se päivä oli Ninan paratiisin, hänen juutalaisen Puolansa, lopun alkua. Mutta loppu tulisi hitaasti, hämäävän hitaasti, niin hitaasti, että he kaikki - kaikki Ab-koulun oppilaat, kaikki ne jotka kävelivät deptakilla Trauguttinkadun ja Adrzejnkadun välillä, kaikki ne jotka pelasivat korttia hänen äitinsä kanssa ja keskustelivat maailmanpolitiikasta hänen isänsä kanssa - ehtisivät tottua tuohon käsittämättömään. Kaikki, vaikkakaan useimmat heistä eivät enää olisi silloin elossa.

Kuten kirjan nimikin jo kertoo, sijoittuu osa kirjasta Varsovan gettoon, juutalaisille tarkoitettuun aidattuun asuinalueeseen, jonne Nina perheineen muuttaa. Rajmicin perhe valmistautuu kokemaan getossa kovaa elämää ja jopa köyhyyttä, mutta olettavat säilyvänsä siellä hengissä. Ihmisiä kuitenkin tapetaan, olot huononevat ja lopulta aloitetaan junakuljetukset epämääräisille työleireille, joiden todellisesta määränpäästä alkaa herätä epäilyksiä ja pelkoja. Aluksi getossa piileskely ja myöhemmin sieltä pakeneminen tuntuu olevan ainoa vaihtoehto selvitä hengissä. Mutta geton muurien ulkopuolella arkipäivää on piilopaikan löytäminen, kiinnijäämisen pelko ja sodan loppumisen odotus.
 
Koska kyseessä on tositapahtumiin perustuva selviytymistarina, tuntuu ikävältä puuttua kerrontatapaan. En kuitenkaan voi muutakaan, sillä kerronta vaikutti niin paljon lukemiseeni. Vaikka Lena Einhorn on takakantta lainatakseni lääkäri, syöpään ja virologiaan erikoistunut biologi sekä kirjailija ja elokuvaohjaaja ei hänen kirjoitustapansa ainakaan tämän kirjan osalta saa minulta kiitosta. Tarinaa kerrotaan vuoroin Lenan, hänen äitinsä Ninan ja Ninan äidin Fanjan näkökulmasta. Heti alusta asti on vaikeaa erottaa kenestä kulloinkin kerrotaan, eikä aikamuotojen vaihtelu läpi kirjan ainakaan selvennä kuvaa. Lukeminen olikin hyvin raskasta, sillä jouduin monta kertaa palaamaan takaisin selvittääkseni missä, milloin ja kenessä mennään. Ehkä tästä syystä henkilöt ja tarina eivät tule kovin lähelle. Myös Aino oli kiinnittänyt huomiota kerronnan vaihtelevuuteen.

Ninan tarina itsessään, ilman kerronnallisia seikkoja, oli kuitenkin mielenkiintoinen lukea. En nimittäin muista aiemmin lukeneeni (pääosin) Varsovan gettoon sijoittuvaa selviytymistarinaa, joten siltä osin koin saavani uuden näkökulman toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Tuuli puhalsi, aurinko paistoi, tie oli auki edessäni."

Nyt on saatu ensimmäinen kirja TBR100 -listaltani luettua. Parhaillaan lukemani kirja on myös samaiselta listalta, ihan erilainen ja alusta asti hurmaava!

Johnny Depp - Kapinallinen

 

 Brian J. Robb: Johnny Depp - Kapinallinen

(Johnny Depp - A Modern Rebel, ensimmäinen julkaisu 1995, päivitetty myöhemmin)

Minerva, 2007

320 sivua

Kävin palauttamassa kirjastoon kirjoja ja ajattelin ihan vain kurkistaa vasta löytämäni sarjakuvahyllyn tarjontaa. Harhauduin sarjakuvahyllyltä hieman vasemmalle ja huomasin heti tämän kirjan. Lainaamattomuuslupaukseni unohtui saman tien, en vain voinut vastustaa suosikkinäyttelijästäni kertovaa kirjaa!

Johnny Depp on sen verran tunnettu näyttelijä, että tuskin kaipaa kummempia esittelyjä. Levoton lapsuus vanhempien avioeroineen, bändikuviot, lyhyt ura puhelinmyyjänä (mustekyniä!), päihdeongelmat, naissuhteet, loistava ura näyttelijänä ja omat lapset - siinäpä Depp lyhyesti pähkinänkuoressa. No joo, mainittakoon vielä tummat silmät ja cherokee-isovanhemmalta peritty ulkonäkö korkeine poskipäineen.

Elämäkerrasta on hieman vaikea kirjoittaa, varsinkin jos lukeminen on yhtä suossa tarpomista. Robbin kirja etenee periaatteella kaksi askelta eteen ja yksi taakse, lisäksi tulee useita sivuaskelia. Jos valokeilassa olisi ollut Deppin sijasta joku muu, olisi lukemisen keskeyttäminen ollut hyvin lähellä. Epäloogisuuden (aikahyppyjä menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen) lisäksi tekstin suomennos ja viimeistely oli paikoin surkeaa. Johtuisiko kiireestä, ainakin Robb kiitoksissaan mainitsee tehneensä kirjan lyhyessä ajassa... Oli hänellä kuitenkin aikaa omille olettamuksilleen Deppistä. Mutta mitäpä noista, kun faktatietoakin riitti.

Johnny Depp on näytellyt monipuolisia ja outojakin rooleja. Ulottuupa hänen uransa Suomeenkin, sillä hänellä oli pieni osa Mika Kaurismäen LA Without a Map -elokuvassa. Depp ei vain näyttele rooleja, vaan hän myös osallistuu aktiivisesti roolihahmojensa ideointiin ja kehittämiseen. Toki kaikkia ehdotuksia ei hyväksytä. Depp esimerkiksi ehdotti, että Jack Sparrow, hänen Pirates of the Caribbeanin roolihahmonsa, olisi menettänyt nenänsä miekkataistelussa ja pelkäisi aivastaakin, koska tekonenä saattaisi tipahtaa. Idea jalostui tekosilmäksi, ei Deppin roolihahmolle vaan toiselle merirosvolle, jonka silmä oli usein karkuteillä. Näyttelijän ura vaatii myös uhrauksia, yksityisyyden puutteen lisäksi voi käydä myös näin (Pieni suklaapuoti, Roux´n rooli):

"Jouduin syömään suklaata enemmän kuin olisin halunnut", näyttelijä myöntää. "Välillä tuntui siltä, että jos otos kestää enää sekuntiakaan kauemmin, yrjöän siihen paikkaan." Hallström (ohjaaja) jatkaa: "Suurin osa suklaasta oli pölyn peitossa, koska kuvaukset kestivät viikkokausia emmekä vaivautuneet puhdistamaan niitä missään välissä kunnolla. Mukana oli myös valesuklaata: noin puolet herkuista oli muovia. Kukaan ei tahtonut kuitenkaan erottaa oikeaa suklaata lavasteista, joten ihmiset yrittivät jatkuvasti haukata niitä. Muovisuklaa olikin täynnä hampaanjälkiä."

 
Robbin tietolähteinä oli mm. useiden alan henkilöiden lisäksi useita viihdelehtiä. Lukemisen jälkeen jäinkin miettimään miten Depp itse kirjaan suhtautuisi. Kirjassa kuitenkin mainittiin useaan kertaan Deppin negatiivinen suhtautuminen tungettelevaan "roskalehdistöön", varsinkin jos tungettellu kohdistui hänen lapsiinsa. Kirja kuitenkin on tehty hyvällä maulla, mitään yksityiselämän mässäilyä siinä ei ole. Kaikkein paras olisi tietysti lukea Deppin itsensä kirjoittamat muistelmat, mutta niitä tuskin tullaan näkemään kun Depp tuntuu muutenkin välttelevän ylimääräistä julkisuutta.

Kirja ei antanut juuri mitään uutta, oli kuitenkin ihan hauska (ehkä väärä sanavalinta kun kirja oli kirjoitettu t-y-l-s-ä-s-t-i) lukea näyttelijästä yksiin kansiin koottu tietopaketti. Tallentavalla digiboksilla odottaakin pari Deppin tähdittämää elokuvaa, eli taattua laatua on luvassa :)


Sitaattikunniamaininnan saa (ei kaivanne perusteluja?):

" --- Hänessä todella on seksuaalista vetovoimaa, joka tehoaa naisiin."

Mitä mieltä olette Johnny Deppistä näyttelijänä ja onko joku hänen elokuva suosikkinne?  Minun on hankala sanoa yhtä suosikkielokuvaa, mutta esimerkiksi Pieni suklaapuoti, Jali ja suklaatehdas ja Gilbert Grape ovat olleet loistavia. Niin ja Pirates of the Caribbeanit. Ja Saksikäsi Edward. Ja... Ymmärsitte varmaan ;)